Part 7

[2] Knvailus, ή μίμησις, oikeastaan jälitteleminen, mukaileminen, on Aristoteleen, niinkuin jo Platonin, ja heidän jälkeen koko muinaisuuden kaunotieteilijäin mukaan kaunotaiteen varsinainen olento, ja kaikki ihanne-taiteet, esm. musiikki, ovat kuvailuksia, jälittelemisiä. Kun sentähden Aristoteles tässä sanoo, että huilun- ja kitaran-soittotaiteesta -- s.t.s. siitä musiikin osasta, jota esitettiin huilulla ja kitaralla -- ainoastaan "enin osa" on kuvailusta, niin kuuluu tämä ristiriitaiselta. Ristiriitaisuus häviää kuitenkin, kun tiedetään, että mimesis-sanalla on kaksinainen merkitys: ahtaampi ja laveampi. Kuvailus ahtaammassa merkityksessä käsittää luonnon todenperäisten olojen huolellista jälittelemistä ja mukailtavain tarkkaa mukailemista, niinkuin esm. näyttelijät mukailevat esikuvaansa. Tätä näyttelijäin kuvailemista tahtookin Hermann yksinomaisesti viedä kuvailuksen ahtaampaan merkitykseen, ks. Herm. Comment, s. 84: "angustior significatio haec est,, qua imitari dicitur is, qui aliam in se personam suscipit". Laveampi merkitys taas käsittää taiteen oikean vapaan kuvailemisen, kuvituksen, fantasian, ja ihanteen, idealin, mukaan: "fictio rei alicujus ad similitudinem veritatis", kuten Hermann sanoo. Esimerkkinä näihin merkityksiin mainittakoon Polit. VIII 5, Bekk. 1340; Probl. XIX 15, Bekk. 918 ja XIX 27, Bekk. 919. Ks. näistä muutoin Herm. s. 84 ss. ja E. Müller: "Geschichte der Theorie der Kunst bei den Alten", II Osa, ss. 355 ja 356 ss. -- Huomattavaa on muutoin, ettei tässä §:ssä mainittuin taidelajien luetteleminen suinkaan ole pidettävä minäkään varsinaisena selityksenä siihen, mitä Arist. sanoo I:ssä §:ssä, sillä muodoin että Arist. muka tässä nyt erittäin ja täydellisesti luettelisi niitä runoustaiteen lajeja, joista hän vasta aikoo puhua. Sillä hän puhuu tässä yleiseltä kannalta ja luettelee ainoastaan summassa niitä kaunotieteen lajeja, jotka ovat ahtaammassakin merkityksessä kuvailuksia.

[3] Bekker'in, Reiz'in ja muitten kanssa luemme tässä δια φωνής, eikä δια τής φύσεως. Koska Arist. tässä luettelee ne keinot, joilla taide kuvailee, niin on tämän paikan kanssa pantava yhteyteen Rhet. III Luk. 1, Bekk. 1403, jossa Arist. niin ikään mainitsee ääntä kuvailuksen keinona. Tässä ei kuitenkaan tarvitse ajatella elävien kuvailemista, esm. lintujen viserrystä, hevosten hirnumista, koirien haukuntaa j.n.e. -- niinkuin sitä Hermann selittää, jonka tähden hän, syystä katsoen tätä sopimattomaksi, ehdotteleekin luettavaksi δια τής φύσεως, josta syntyisi se käsitys, että muutamat kuvailevat taiteen voimasta, muutamat tottumuksesta, muutamat taas luontonsa voimasta. Sen sijaan sopii tässä ajatella laulua ja lausuntoa, deklamatioma, joittenka käyttäjinä ilmaantuvat etenkin näyttelijät. Ks. Herm. s. 90; E. Müller, Gesch. d. Th., II, s. 346. -- Niinkuin nähdään, alkaa Arist. heti selvittämään niitä eroavaisuuksia, jotka syntyvät esityskeinojen erilaatuisuudesta. II:ssa luvussa puhuu hän eri esineistä, III:ssa eri tavoista. Ett'ei Arist. kuitenkaan muuhun kuin esityskeinojen erilaatuisuuteen perustanut taiteen jakaumista eri taiteisin, olen koettanut osoittaa akademiallisessa väitöskirjassani "Försök tili framställning af Aristoteles' lära om det Sköna och Konsten", H:fors 1865 s. 66 ss.

[4] Syrinki, ή σύριγξ, oli moni-, tavallisesti seitsemän-putkinen paimenpilli, jonka putket eli pillit olivat järjestänsä toinen toista lyhyempi.

[5] Hermann lukee ή τών όρχηστών = tanssitaide. Heinsius ehdottelee: οί πολλοί τών όρχηστών, jota parannusta kuitenkin Teichmüller katsoo tarpeettomaksi, arvellen, että sanoihin οί τών όρχηστών on ajateltava sana μιμόυμενοι.

[6] 'Ηϑη, πάϑη ja πράξεις ovat Aristoteleella ei ainoastaan tanssitaiteen vaan koko kaunotaiteen esineitä. Sana ήϑη merkitsee sekä luonteita, character, että myöskin ylimalkaan siveydellistä, ethillistä mielenliikutusta, affectus. Πάϑη merkitsee sekä mielenliikutusta (ankarampaa kuin ήϑος), esthetillistä tiedesanaa "pathos" (himo, intohimo), että itse kärsimystä, kärsintöä. Πράξεις käsittää Aristoteleella ei ainoastaan toimintaa ("Handlung" esthetillisessä merkityksessä), vaan myöskin kaiken sen, mitä me laveammassa ja ahtaammassa ymmärteessä kutsumme situationiksi (asema, tila). Ks. Biese, "Die Philos. des Arist." II, s. 694.

[7] Tätä paikkaa on monella eri tavalla koetettu selittää. Me käsitämme sitä näin: Tavallisen käsityksen mukaan sanotaan epopealliseksi runoudeksi ainoastaan sitä kertomarunoutta, joka on runomitalle pantu. Ja niinkuin ihmiset ovat tottuneet runomittojen mukaan nimittämään runoilijoita, muutamia elegian-, muutamia jambein-runoilijoiksi j.n.e. (§ 10), niin on kuusimittainen runomitta näihin saakka katsottu epopean varsinaiseksi runomitaksi -- niinkuin se todella onkin, ainakin pidemmissä kertomarunoelmissa. Sillä jos joku on koettanut muuhun mittaan sovittaa pidemmän epillisen kappaleen, niin on se huomattu sopimattomaksi (Luku XXIV, § 12), mutta pienempiä sopii muuhunkin mittaan sovittaa. Vaan ei tämä mitta kumminkaan tee kertomarunoutta. Sillä kertomarunous voi olla suorasanainenkin ja voi käyttää mitä mittoja hyvänsä, vaikk'ei aina erittäin hyvällä menestyksellä kuten Khairemonin esimerkki todistaa (§ 12). Se mikä tekee kertomarunouden, samaten kuin muunkin runouden, on kuvailus, mimesis. Yhtä vähän kuin siis voi Empedoklesta sanoa runoilijaksi, vaikka hän on runomitalla puhunut luonnosta (§ 11), yhtä vähän sopii myöskin sanoa kaikkia suorasanaisia teoksia kertomarunoelmiksi. Niin esm. ei millään muotoa sovi siinä kohden rinnatusten asettaa Sofronin ja Xenarkhon miimejä ja Sokrateen kanssapuheita. Edelliset ovat kertomarunoutta, Sokrateen kanssapuheet ei.

[8] Miimit, οί μΐμοί, olivat pieniä, kanssapuheen muotoon sepittyjä draamallisia kuvauksia tavoista, mielenliikutuksista ja elämän-oloista. Ehkä suorasanaisina olivat nämä kuvaukset kuitenkin kirjoitetut polennonmukaisella kielellä, tavallisesti Dorilaisten murteella. Tämän runolajin ensimmäinen käyttäjä oli Sofroni Syrakusasta, Sofokleen ja Euripideen aikalainen. Xenarkho oli tämän poika ja viljeli samaa runouslajia. -- Perustauten erääsen paikkaan Athenaon tykönä, joka mainitsee Alexamenoa ensimäisenä Sokratisten kanssapuheitten tekijänä, ovat selittäjät näihin asti arvelleet Aristoteleen tässä asettavan Sokrateen kanssapuheet samalle kannalle kuin Sofronin ja Xenarkhon miimit ja siis sanovan niitäkin kertomarunoelmiksi. Syystä huomauttaa kuitenkin Teichmüller, kuinka uskomattomalta se tuntuu, ettei tuo tarkka Aristoteles olisi tehnyt sen tarkempaa eroitusta prosan ja runouden välillä. Sillä mitä me tunnemme näistä kanssapuheista todistaa niissä olleen filosofiallista ja dialektillistä sisältöä, eikä mitään kuvailusta (mimesis). Muutamat ovat arvelleet, että tässä muka olisi Platonia ajatteleminen, joka hänkin teki Sokratisia kanssapuheita, jota Teichmüller kuitenkin katsoo sopimattomaksi. Ks. Teichm. m. t. I s. 1 ss.

[9] Muutamissa painoksissa luetaan φυσικόν -- luonnontiedettä koskevaa, eikä μουσικον.

[10] Empedokles Agrigentosta eleli 450 e.Kr. ja kirjoitti kolmen kirjan pituisen filosofiallisen oppirunon "luonnosta" (περί φύσεως).

[11] Sekä Hermann että Bekker'kin lukee tässä οθκ ήδη καi ποϊητήν προσαγορευτέον. Koska Arist. kuitenkin juuri, § 7, sanoo, että kertomarunoilija saapi seoinkin käyttää runomittoja, milloin mitäkin, niin näkyy meidän lukulaji antavan oikeamman ymmärryksen, koska "Kentauros" näkyy olleen joku epopea. Khairemoni eli Euripideen aikana taikka vähän myöhemmin. Tiedot hänestä ovat kuitenkin epävakaiset. Muutamat, niinkuin Athenæo, sanovat häntä tragiseksi, toiset, niinkuin Suidas ja Eudocia koomilliseksi kirjailijaksi. Tästä paikasta päättäin näkyy hän olleen epillinen runoilija.

[12] Polygnoto, kotosin Thasoosta, eleskeli 80 Olympiadin paikoilla. Hän kuvaili jaloja ja hyviä luonteita, joita hän valitsi enimmiten sankari-ajan historiasta. Pausoni sitä vastaan kuvaili mielellään huonoja ja siveydellisessä suhteessa häijyjä luonteita. Hän oli Athenasta syntyisin, Polygnotoa vähän myöhempi. Dionyso, Kolofonista kotosin, koetti kuvailuksissaan jälitellä Polygnotoa, mutta kun häneltä peräti puuttui ihanteellisuutta, joutui hän todellisuuden tarkaksi jälittelijäksi. Ks. näistä Lessing, Laokoon. -- Hakaisiin suljetut sanat, joita ajatus vaatii, löytyvät Hermannin painoksessa: άνάγκη μιμεΐσϑαι.

[13] Joita on lueteltu I:sen Luvun 2 §:ssä, ja ylimalkaan kaikki ne taiteet, joittenka esityskeinoja Arist. mainitsee, I Luku § 2. Ihannetaiteet ovat, ks. Alkulause 4., Aristoteleen mukaan seuraavat: veistotaide, maalaus, tanssitaide, näyttelijätaide, musiikki ja runous.

[14] Sanalla λόγοι näkyy Arist. ymmärtäneen I Luvussa mainittuja Sofronin ja Xenarkhon miimejä, jotka olivat kirjoitetut suorasanaiseen muotoon. Ψιλομετρία (paljas-mitta) taas näkyy tässä merkitsevän kertomarunollisia teoksia ilman tanssitta ja musiikitta.

[15] Kleofoni mainitaan sepittäneen kymmenen murhenäytelmää. Kun hän tässä paikassa näkyy joutuneen Arist:een mieleen kertomarunoilijana, niin sopii tässä ehkä paremmin ajatella hänen teostaan Μανδρόβουλος, jota Arist. mainitsee Sophist. Elench. XV, 14.

[16] Hegemoni eli Peloponneson sodan aikana ja oli ivamukaustensa (parodiain) kautta joutunut yleisön erityiseen suosioon. Athen. IX s. 407, A. kertoo, että kun hänen teostansa "Gigantomakhia" näytettiin Athenan teaterissa, herätti se niin vastustamatonta naurua, etteivät kuulijat voineet itsiänsä pidättää, vaikka teateriin vast'ikään oli saatettu se surunsanoma, että Athenalaisten kaunis laivasto oli Sikelian edustalla voitettu ja hajoitettu.

[17] Nikokhares oli Aristofaneen aikalainen. "Delias"-teoksessaan pilkkasi hän Deliolaisten yltäkylläistä ja hentoa elämäntapaa.

[18] Paikka on sangen turmeltunut. Muutamat, näet, lukevat 'Άργάς, eikä Πέρσας, toiset ώς πέργας και Κύκλωπας, toiset ώς περγάς κ. Κυκλ., toiset ώσπερ γάς κ. Κυκλ. j.η.e. Meidän, niinkuin Bekkerinkin lukulaji on ώς Πέρσας και Κύκλωπας. Jälkeinen nimi on monikkoon pantava, koska sekä Timotheo että Filoxeno ovat sen nimistä kappaletta kirjoittaneet; edellinen nimi on jo itsessään monikko. Timotheo, syntynyt Miletossa 446 e.Kr., oli kuuluisa nomeintekijä ja säveltaiteilla. "Persialaiset" oli nomi, jossa hän lauleli Kreikkalaisten voittoa Persialaisista. Hänen teoksensa Κύκλωψ oli dityrambi. Filoxeno, syntynyt 459 e.Kr. Kytherassa, oleskeli vanhemman Dionyson hovissa Sikeliassa, mutta ajettiin pois ystävällisen olonsa tähden tyrannin hetairan Galatean suhteen. Hän teki silloin dityrambinsa "Kyklopi", jossa hän mukaeli Dionyson kyklopiksi, itsensä Odysseyksi ja lempijättärensä Galatea-nymfaksi.

[19] Se eri tapa, millä runoilija esineitänsä kuvaelee, synnyttää siis kolme eri runolajia: 1) Jos runoilija itse kertoelee tapauksia, omilla sanoillaan, taikka antaa muiden niitä kertoella, niin syntyy kertomarunollinen eli epillinen runous; 2) jos runoilija itse yhä vaan puhuu, itsestään runoellen, niin tästä syntyy dityrambinen (meidän lyyrillinen) runous; ja 3) kun kuvailus tehdään toimivaisten henkilöin kautta, niin siitä syntyy draamallinen runous. Samalla tavoin jakaa Platonikin runoutta, ks. hänen Polit. III, 394. -- Hermann lukee και έτερον τι γιγνόμενον, eikä ή. έ. τ. γ. Muutamat, niinkuin Tyrwhitt, Buhle ja Susemihl, ovat Arist:n sanoista tahtoneet saada ainoastaan kaksi runolajia: kertomarunollista ja näytelmällistä.

[20] Keinot, millä; esineet, mitä; ja tapa, miten. Ks.Luku I, §3.

[21] Hermann lukee πράττοντες και δρώντες: toimimalla ja toimittamalla.

[22] Έχεΐϑεν: Sikeliasta, eikä Megaran kaupungista Sikeliassa. Epikharmo oli, näet, Koossa syntynyt 60 ja 62 Olympiadein välillä, mutta tuli nuorena Sikeliaan. Magnes, Athenasta, mainitaan nuoruudessaan tavanneen Epikharmoa. Walz arvelee, että näin myös on voinut Khionideen laita olla, ja että tämä jo nuoruudessaan oli tullut tutuksi, koska Epikharmon kukoistus-aika Suidaan mukaan olisi ollut noin kuusi vuotta ennen Persialais-sotia, ja Khionides jo kahdeksan vuotta ennen näitä mainitaan komedian tekijänä.

[23] Tragedian itsilleen omistavan mainitaan seuraavat paikat: Korintho, Epidauro, Aigina, Flio ja etupäässä Sikyoni.

[24] Sana κωμάζειν johdetaan tavallisesti suhstantivista κώμος (kemut, juhlapidot, riemu-tilaisuus, seura) ja merkitsee kemujen pitämistä, riemutilaisuuden viettämistä juhlasaatolla, iloleikillä, musiikilla, tanssilla y.m. Tästä nyt, arvelevat Peloponnesolaiset, sanat κωμωδία (komedia) ja κωμωδός (riemulaulaja, komedian tekijä) eivät johdu, vaan sanasta κώμη, kylä, syystä että komedian ensimäiset harjoittajat kiertelivät pitkin kyliä.

[25] Paljon on riidelty, onko tässä lukeminen 'Αίτιον δε και τούτου, kuten Bekkerin, Didot'u painoksen y.m. mukaan, vai αΐτιον δε και τουτο, kuten toiset tahtovat. Edellinen lukulaji antaa sen ymmärteen, että runouden (niinkuin kaiken taiteen) syntymiseen löytyy kaksi syytä, nimittäin kuvailushalu ja ihmisen luonnollinen taipumus kuvaelmista iloitsemaan. Syynä taas tähän iloitsemiseen on se, että ihminen kuvaelmain katselemisesta oppii, mikä oppiminen kaikille on hupaista. -- Jälkimäinen lukulaji taas antaa seuraavan ajatuksen: Runouteen, niinkuin taiteesen ylimalkaan, on kaksi syytä, kuvailushalu ja kuvaelmista iloitseminen. Nämä ovat yleiset syyt, joihin vielä jonakuna kolmantena, joka samalla edellisiä perustaa, tulee oppimisen halu. -- Kumpanenkin lukulaji pitää paikkansa.

[26] Se ei ole kuvailusmäärä s.t.s. kuvaileminen semmoisenaan elikkä mukailemisen suurempi tahi vähempi tarkkuus, joka taideteoksissa tuottaa meille huvitusta, vaan taiteellinen täydellisyys, väri taikka muu senkaltainen syy s.t.s. itse taiteellinen puku. Käsikirjoituksissa on ουχί μίμημα ποιήσει την ήδονήν; Bekker taas lukee δια μίμημα. Verrattava on tähän mitä Arist. puhuu Rhet. I. 11, 3.

[27] Paikka on turmeltu ja lukulajit eroavaiset. Parhaimman käsityksen antaa Aldus'en lukulaji, jota Bekker ja Didot'n painos noudattavat. Useimmissa käsikirjoituksissa luetaan: έξ αρχής πεφυκότες και αυτά μάλιστα. Hermann lukee πεφυκότα κaι αυτά μιμητικά (suom.: kehittäen näitä jo alusta syntyperäisiä ja kavallukseen sopivia aineita).

[28] "Margites" nimistä teosta mainitsee Arist. Homeron tekemäksi. Myöhemmän ajan tarkastelijat ovat tahtoneet Pigresta Margiteen tekijäksi.

[29] Bekker ja Hermann lukevat και το άρμόττον, eikä κατά το άρμ. kuten Didot'n painos.

[30] Aristoteles huomauttaa L. XIII ja ss. siitä, että kertomarunollinen ja näytelmällinen runouslaji ovat toistensa kanssa aivan likeistä sukua. Sentähden pitää myös epillisten kuvailusten oleman draamallisia.

[31] Jälkimäisten runouslajien, komedian ja tragedian, muodot ovat edellisiä, jambin- ja epopean-lajeja, arvoisempia.

[32] Bekker ja Hermann lukevat κρινόμενου eikä κρίνεται. Koko tämän lauseen asettaa muutoin Hermann luvun loppuun.

[33] Falloslaulut olivat lauluja, joita laulettiin fallon juhlasaatossa (φαλλαγώγια). Ne olivat raa'at ja riettaat, jonka tähden ne eivät kaikissa paikoin pysyneet. Dityrambit ylistivät jumalien, erittäin Dionyson, töitä.

[34] Jambinen runomitta tuli tavalliseksi. Kuitenkin käytettiin myös nelimittaisia trokaioja. Näin teki välistä Sofokles, Aiskhylo ja Euripides.

[35] Tähän on ajateltava jo 19:stä §:sta ή φύσις εύρεν (Hermann), taikka 18:sta §:sta έγένετο (Walz). Lauseen lopussa lukee Hermann δέχεται eikä λέγεται, väittäen mahdottomaksi, että Arist. olisi voinut perustaa näin painavia asioita ainoastaan kulkupuheisin. Walz muistuttaa kuitenkin syystä, että Arist. sanalla τα αλλα, joihin λέγεται likimmiten kuuluu, näkyy tarkoittaneen vähäpätöisempiä muutoksia, joittenka alkuperästä eri juttuja voi olla.

[36] Ettei Arist. näillä sanoilla ole aikonut antaa mitään määritystä komediasta, sen helposti huomaa lauseen vaillinaisuudesta ja lyhyydestä, jos sitä vertaa esm. tragedian määritykseen seuraavassa luvussa. Hän vaan yleisillä viittauksilla huomauttaa komedian omituisesta luonteesta. II:sen luvun lopussa sanoo Arist., että komedia kuvaelee huonompia ja halvempia ihmisiä, tragedia taas parempia ja arvoisia. Tämä, sanoo Arist., ei nyt kumminkaan ole niin ymmärrettävä, että komedia muka kuvailisi ainoastaan siveydellisesti huonoja ihmisiä, ehkä sillä kyllä on se omituisuus, että se mielellään valitsee vähänarvoisempia ihmisiä, samaten kuin tragedia päinvastoin oman luonteensa mukaan valitsee ylhäisiä ja suuremman arvoisia. Vaan asian laita on niin, että komedian aiheena on naurettava, ja naurettava on osa rumasta. Sillä naurettava on (§ 2) hairaus, poikkeus oikeasta ja kauniista, sekä rumuus, jossa ei ole kipua eikä tuskaa. -- Tämä on koko se selitys, minkä Arist. antaa komediasta ja naurettavasta. Kuinka vaillinainen se on, sen huomaa helposti. Rhetorikassaan, III, 18 (Bekk. 1419), viittaa hän, puhuessaan naurettavasta, tähän paikkaan, sanoen täällä selittäneensä, kuinka monta lajia naurettava on. Koska tältä paikalta kuitenkin kokonaan puuttuu tämmöistä selitystä, todistavat Arist:n sanat Runousopin nyt ei enään olevan alkuperäisessä kokonaisuudessaan. -- Lukulajit muutoin eroovat siinä, että muutamilla on, kuten meidän painoksessa: αλλά του αίσχρου έστί το γελοΐον μόριον, muutamilla taas (Hermann): αλλά τον αίσχρου, οθ εστί τ. γ. μ., mikä käännettynä kuitenkin antaa saman ajatuksen: Komedia on halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen aineena, vaan niin, että se on kuvailus rumasta, josta naurettava onkin osa.

[37] Vanhoilla oli kaksi luonne-naamaria eli -maskia (πρόσωπον), nimittäin koomillinen naamari, jota käytettiin ilvenäytelmissä, ja tragillinen naamari, jota käytettiin murhenäytelmissä.

[38] Kun arkhαontti otti kustantaakseen jonkun näytelmä-kappaleen, ensiksikin sen harjoituttamista ja sitten sen näyttelemistä -- mikä todellakin vaati ei suinkaan vähäisiä kulunkeja -- niin sanottiin hänestä χορόν διδόναι, ja runoilijasta χορόν λαμβάνειν. Kun komedia pidettiin halvemmassa arvossa, niin tämmöinen kustantaminen vasta myöhään tapahtui, jonka tähden vapaa-ehtoisten täytyi tämmöistä laulua toimittaa.

[39] Epikharmo oli Dorilais siirtokunnasta Megarasta, Formis Syrakusasta. Näihin saakka eivät komedian kantatarut olleet yhtenäisiä ja kokonaisia.

[40] Lukulajit eroovat toisistaan. Käsikirjoituksissa on: μέχρι μόνον μέτρον μεγάλου. Kun μεγάλου teki vaikeutta ehdotteli Aldus luettavaksi μετα λόγου, jota Bekker hyväksyy; näin myös Didot'n painos. Hermann ehdottaa καϊ λόγον. Reiz ja Tyrwhitt jättävät sanan kokonaan pois, pitäen sitä interpolationina. Sanalla λόγος tarkoitetaan tässä samaa kuin άπαγγελία, kertomus, narratio.

[41] Näytelmärunouden historiassa on tämä paikka tullut kuuluisaksi, koska se on ainoa, josta on voitu hakea jotain, jos kyllä horjuvaa, perustusta tuohon oppiin ajan yhteydestä. Tunnettu, näet, on että franskalais-klassillinen koulu, Corneille etunenässä, levitti ja puolusti niin kutsuttua "kolmen draamallisen yhteyden" oppia, paikan, ajan ja toiminnan. Tämän opin mukaan ei saa näytelmissä muuttaa tapahtuma-paikkaa, vaan näkymön pitää aina oleman sama; niin ikään ajan sekä toiminnan. Oppinsa tueksi he mainitsivat Aristotelesta, joka tähän kuitenkin on melkein syytön. Paikan yhteydestä ensiksikin Arist. ei virka yhtään sanaakaan. Mitä ajan yhteyteen tulee, niin Arist., kuten tästä näkyy, ei määrää mitään, vaan mainitsee ainoastaan, että tragedian tapaukset tavallisesti päättyvät yhden vuorokauden kuluessa. Tässä on siis kysymys ajan pituudesta eikä yhteydestä. Mutta ei tästäkään ole mihinkään, koska Arist. heti sen perästä moittimatta mainii, ettei sitä vanhoissa tragedioissa noudatettu. Ainoastaan toiminnan yhteyttä hän vaatii, ks. Luku VIII.

[42] Tämä on epäilemättä koko Aristoteleen Runousopin mainioin paikka, joka yksistänsä on selitykseksi synnyttänyt suuremman kirjallisuuden kuin monen mainion miehen kaikki teokset yhteen. Ensi katsannolta näkyy kuitenkin ajatus olevan niin selvä, että se vasta silloin joutuu epäselville, kun lukee paikan monenkaltaisia selityksiä. Mihin eri suuntiin nämä selitykset ovat kääntyneet, mainittakoon lyhyeltä. Ensinkin tulkittiin Aristoteleen sanat niin, että pelkoa piti puhdistettaman yhdessä tragediassa, sääliä muka toisessa. Tämä sotii selvästi Arist:n sanoja vastaan, koska hän, näet, juuri selittää näitä molempia mielialoja toinen toisensa kautta, Rhet. II L. 5, 12 (Bekk. 1383), opettaen säälin vasta silloin tulevan oikein eläväksi ja todelliseksi, kun pelko siihen yhdistyy, pelko, näet, siitä, että sama paha voi kohdata meitäkin tahi omaisiamme, ks. Poet. XIII ja Rhet. II, LL 8 ja δ. Sitten pantiin sanoihin se ymmärre, että tragedia pelvon ja säälin kautta vaikuttaisi puhdistusta kaikissa mielialoissa, vaikka Arist. selvään sanoo των τοιούτων παϑήματων: _tämänkaltaisissa_ mielialoissa s.t.s. pelvossa ja säälissä ja niiden kanssa yhdenlaisissa. Uusi selitystapa tahtoi osoittaa, että tragedia muka vaikuttaisi niin perinpohjaisen puhdistuksen pelvosta ja säälistä, ettei näistä jää vähääkään jälelle. Yhtä väärin. Sillä Arist. opettaa nimenomaan, että semmoinen mielenlaatu, missä ei laisinkaan ole pelkoa eikä sääliä, ei soveltuisi hyveen kanssa yhteen, koska, näet, pelvoton ihminen on tyly ja julkea, säälitön taas kova ja tunnoton, jota vastaan todellinen hyve on oikea keskisuunta liiallisuuksien välillä (Ethic., Rhet., Polit.). Toinen selitys on vielä se, ettei puhdistus tarkoittaisi katselijoita -- kuten Arist:n sanat kuitenkin suoraan ilmoittavat -- vaan itse toimivia henkilöitä. Mutta kun pelko ja sääli eivät ole ne intohimot, joita tavallisesti käytetään vaikuttimina toimivaisten töihin ja toimintoihin, vaan mielenliikutuksia, joita toimivien työt ja kohtalot herättävät katselijoissa, niin on vaikea ymmärtää, mitenkä ne katselijoista vaikuttaisivat takaisin toimivaisiin.

Ihan vastoin näitä tavoteltuja selityksiä näkyy Arist:n suora oppi olevan, että murhenäytelmä pelvon ja säälin kautta saa aikaan puhdistusta pelvossa ja säälissä ja samanlaisissa mielialoissa. Tämä puhdistus tapahtuu siten, että pelko ja sääli vapautetaan liiallisuudestaan ja ylenmääräisyydestään, että niistä eroitellaan se, joka on yksityistä ja subjektivistä, ja jätetään se, mikä on yleistä, kaikille yhteistä, idealista. Kun, näet, ihminen näkee, että ihmiskunnan jalot sankarit yhtä hyvin kuin muutkin ovat kärsimysten ja onnenvaiheiden alaisia, niin huomaa hän siitä, että korkeampi laki johtaa kaikkia, ja hänen itseluottamuksensa ja ynseytensä kukistuu, mieli nöyristyy jumalien tahdon suhteen, pelko ja sääli puhdistuvat. Näin puhdistettuina muuttuvat kysymyksen alaiset mielialat mielihyväksi, ήδονή, joka mielihyvä Arist:n mukaan on niin murhenäytelmän kuin kaiken muunkin taiteen tarkoitus. Laveammin olen koettanut tätä selittää väitöksessäni "Förs. t. framställning af Arist. lära om det Sköna o. Konsten" ss. 39-64.

Tekstin sanat "kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla kielellä" (tarkemmin alkuperäisen mukaan: kaikissa osissa itsekuhunkin lajiin j.n.e.) tietää, että kielen pitää oleman erilaista esm. köörissä, erilaista dialogissa j.n.e. Tekstin selitykseen kuuluvasta kirjallisuudesta ks. Lessing, Hamb. Dramat. Stück 74-79 (Ed. Lachm. 7:s nios); E. Müller, Gesch. d. Th. d. K. II s. 378 ss.; Herder, Werke für Litt. u. Kunst. 17 n. s. 211 j.m.

[43] Parempana pidämme Reiz'in, Hermannin y. m. lukulajin μέτρον, kuin Bekkerin, Didot'n painoksen y. m. μέλος, syystä että Arist. katsoo sävelen (lauluu) kuuluvaksi tuohon "kutakin osaa myöden sovitettuun" kieleen. Ks. § 4.

[44] Hermann lukee των ονομάτων cύvϑεσiv, eikä των μέτρων σύνϑεσιν.

[45] Taikka Hermannin mukaan, joka lukee πάσιν, eikä πάσαν: on sen voima kaikille tuttu.