Part 5

15. Tätä metaforan lajia taidetaan käyttää toisellakin tavalla, jos, näet, kuvausta käytettäissä, joku tämän omaisuuksista kielletään; niinkuin jos esimerkiksi kilpeä kutsuttaisiin maljaksi, ei Areen, vaan viinittömäksi maljaksi.[146] 16. 17. Tehty on se sana, jota ei kukaan yleisesti käytä, vaan jonka runoilija itse keksii; muutamia tänlaisia näkyy, näet, löytyvän, esimerkiksi έρνύγες, κέρατα sanan sijasta, ja άρετήρ, ίερεύς sanan sijasta. 18. Venytetty on sana tahi supistettu, venytetty jos on käytetty ääntiötä, joka on tavallista pitempi, taikkapa väliin pantua tavuakin; supistettu jos on jotain pois otettu. 19. Venytetty on esimerkiksi πόληος, πόλεος muodosta, ja Πηληϊάδεω, muodosta Πηλείδον. Supistettu on esimerkiksi κρί ja δώ ja

μία γίνεται άμφοτέρων όψ.

20. Toisinnettu on sana, kun jättää osan käytetystä sanasta muuttamatta ja tekee toisen osan, esimerkiksi

δεξιτερον κατά μαζόν,

δεξιόν sanan sijasta.

21. Nimisanoista ovat muutoin muutamat urossukuisia, muutamat naissukuisia, muutamat taas niiden välillä.

22. Urossukuisia ovat ne, jotka päättyvät N, Ρ ja Σ kirjaimiin sekä niihin, jotka ovat näistä yhdistetyt (näitä on kaksi: Ψ ja Ξ); 23. Naissukuisia ne, jotka päättyvät aina pitkiin ääntiöihin, esimerkiksi H ja Ώ, niinkuin myös pitkään Α:han; 24. niin että täten urossukuisten ja naissukuisten päätteitä on yhtä monta, sillä Ψ, Ξ ja Σ ovat yhtä. 25. Ei mikään sana pääty kerakkeesen, eikä myöskään lyhyeen ääntiöön.[147] 26. Kirjaimeen ι päättyy ainoastaan kolme sanaa: μέλι, κόμμι, ja πέπερι. Viisi kirjaimeen υ: τωυ, νάπυ, γόνυ, δόρυ, άςτθ. Välillä olevat sanat päättyvät näihin niinkuin myöskin kirjaimiin N ja Σ[148]

XXII Luku.

Lausekeinon kelvollisuus.

Lausekeinon kuntona on olla selvä eikä alhainen. 2. Selvintä on kyllä se kieli, joka käyttää tavallisia sanoja, mutta sen ohessa alhaista; todistuksena on Kleofonin runous ja Sthenelon.[149] 3. Ylhäistä ja joka päiväisestä puheenparresta eroavaa on se kieli, joka käyttää outoja sanoja. Oudoiksi sanon murteen, metaforan, venytyksen ja kaikki, mitä tavallisesta poikkee. 4. Mutta jos joku kaikkia näitä käyttää, niin syntyy arvoitus tahi barbarilaisuus: arvoitus metaforista, barbarilaisuus murteista. 5. Arvoituksen muoto, näet, on mahdottomien lateleminen todenperäistä puhuessa. Sanain[150] yhteenliittämisellä ei sovi tätä tehdä, mutta metaforan kautta sopii; esm.

Näin minä toisen toisehen liittävän tulella vasken,[151]

ja senkaltaiset. 6. Murteista taas syntyy barbarilaisuus. Täytyy siis taiten näitä käyttää. 7. Sillä jokapäiväisestä eroavaiseksi eikä alhaiseksi tekee lausekeinon murre, ja metafora, ja koriste, ja muut edellänimitetyt lajit; mutta selväksi tekee sen tavallinen lausetapa. 8. Mutta lausetavan selvyyttä, jokapäiväiseksi muuttumatta, eivät suinkaan vähimmin auta sanain venytykset, supistukset ja muutokset; sen kautta, näet, että nämä poikkeevat tavallisesta, tekee ne, juuri koska ne ovat tavallisuutta vastaan, lausetavan jokapäiväisestä eroavaiseksi; mutta yhteydellänsä tavallisen kanssa selväksi. 9. Sentähden ne eivät nuhtele syystä, jotka moittivat tätä lausetapaa, ja pilkkaavat runoilijaa; niinkuin esimerkiksi tuo vanha Eukleides, joka, ikään kuin olisi muka helppo runoella, jos on lupa venyttää[152] niin paljon kuin vaan tahtoo, ivaelee tätä, noudattaen samaa lausetapaa, esimerkiksi

ήτίχαριν εΐδον Μαραϑώναδε βαδίζοντα,[153]

ja

oυκ άv γεράμενος του έκείνον έλλέβορον.[154]

10. Ilmeisesti miten hyvänsä[155] käyttää tätä lausetapaa on naurettavaa; mutta kohtuus on paras kaikissa kohden. 11. Sillä metaforain ja murteiden ja muiden lajien sopimattomalla käyttämisellä matkaan saatetaan samaa, kuin jos niitä tahalla naurettaviksi esitettäisiin. 12. Mutta minkä eroituksen sopivaisuus siinä tekee, se havaittakoon epillisessä runoudessa,[156] kun sanoja sovitellaan runomittaan. 13. Ja jos joku murteissa, metaforissa ja muissa lajeissa asettaa takaisin tavalliset sanat, niin huomaa, että totta puhumme. Kun esimerkiksi Aiskhylo ja Euripides ovat tehneet yhdenlaisen jambi-runoelman ja yksi ainoa sana muutetaan, niin että esm. murteen-omainen pannaan tavallisesti käytetyn sijaan, tuntuu toinen kauniilta, toinen vähäpätöiseltä. Aiskhylo, näet, runoelee "Filokteteessä:"

Tuo rutto, joka lihat jalastani syöpi;

mutta Euripides panee "syöpi" sanan sijaan "ahmaa". Niin myös:

Nyt mua mitätön mies ja voimaton, kelvoton raukka;[157] jos

joku, vaihtaen nämä sanat tavallisiin, sanoisi:

Nyt mua piskunen, heikko ja huonon näkönen raukka.

Ja:

Istumen arvottoman pannen ja pöydänkin kehnon;[158] Istumen renttuisen pannen ja pöydänkin pienen.

Ja:

Nyt kaikuvat rannat;[159] Nyt karjuvat rannat.

14. Vieläpä siitäkin pilkkaa Areifrades murhenäytelmän-tekijöitä, että käyttävät semmoisia lausetapoja, joita ei kukaan tavallisessa puheessa käytä, esimerkiksi δωμάτων άπο, άπο δωμάτων sijassa, ja σέϑεν, ja έγω δέ νιν, ja 'Αχιλλέως περί, eikä περί Αχιλλέως, ja muita sentapaisia. 15. Sillä sentähden ettei nämä löydy tavallisessa kielessä, poistavat ne lausekeinosta jokapäiväisyyden; mutta sitä ei tuo moittija tietänyt.

16. Itsekunkin yllämainitun lajin sopivasti käyttäminen on suuri asia; mutta kaikkein suurinta on metaforin taitava käytäntö. 17. Sillä ainoastaan tätä ei voi toiselta saada, ja se on luonnollisen taidollisuuden merkki; 18. Sillä kuvien taitava käytäntö on yhdenlaisuuden havaitsemista.[160] Itse sanoista sopii yhdyssanat paraiten dityrambeihin; murteelliset sankaritarinoihin; metaforat jambeihin. 19. Muuten sopivat sankarirunoihin myös kaikki mainitut lajit; ja jambeihin, syystä että nämä enimmiten tavoittavat tavallista puhetta, ne lausetavat, joita puhekielessä käytetään. Tämmöisiä ovat: tavallinen puheenparsi, metafora ja koriste.

20. Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä on puhuttu.

XXIII Luku.

Kertomarunous.

Mitä kertoma- ja runomittaiseen[161] runouteen tulee, on selvä, että siinäkin samaten kuin murhenäytelmissä, täytyy tehdä kantatarut draamallisiksi ja yhtä ainoata kokonaista ja täydellistä toimintaa käsittäviksi, jolla on alku, keski ja loppu, jotta se kuin yksi täydellinen elävä olento vaikuttaisi omituista huviansa; 2. niin myöskin, ettei niiden pidä oleman yhdenlaisia tavallisten[162] historiain kanssa, joissa ei tule näkyviin asettaa yhtä toimintaa, vaan yksi aikakausi, mitä sen kuluessa yhdelle tai useammille on tapahtunut, miten nämä tapaukset sattuvat toinen toiseensa koskemaan.[163] 3. Sillä samaten kuin Salamiin meritappelu ja Karkhedonilaisten tappelu Sikeliassa sattuivat yhteen aikaan, ehk'ei niillä ollut sama tarkoituksen perä; niin myöskin ajan järjestyksen puolesta välistä sattuu toinen tapaus toisen kanssa yhteen ilman yhteiseen tarkoitusperään viemättä.[164] 4. Kuitenkin tekevät tätä useimmat runoilijat.[165] 5. Sentähden näyttää, niinkuin jo sanoimme, Homero tässäkin suhteessa jumalalliselta muiden rinnalla, koska hän ei yrittänyt laulelemaan koko Troian sotaa, vaikka tällä kyllä oli alkunsa niin hyvin kuin loppunsakin; sillä se olisi tullut liian suureksi, eikä helposti silmäiltäväksi; eikä myöskään semmoista, joka, ehkä suuruutensa puolesta kyllä kohtuullisena, kuitenkin olisi moninaisuuteen kietouneena. Sen sijaan otti hän yhden osan, sovitti tähän monta välikertomusta, esimerkiksi laivaston luettelon ja muita välikertomuksia, joihin hän jakaa teoksensa. 6. Vaan muut tekevät runojansa yhdestä miehestä ja yhdestä ajasta sekä yhdestä moni-osaisesta toiminnasta,[166] niinkuin "Kypriain" tekijä, ja pienemmän "Iliadin". 7. Sentähden saattaa Iliadista ja Odysseiasta tehdä yhden ainoan tragedian kumpaisestakin,[167] taikka korkeintaan kaksi, mutta Kyprioista, ja pienestä Iliadista useampia kuin kahdeksan; esimerkiksi Aseitten tarkastelu, Filoktetes, Neoptolemo, Eurypylo, Kerjääminen, Lakedaimonin naiset, Ilion kukistus ja Poispurjehtiminen ja Sinoni sekä Troiattaret.[168]

XXIV luku.

Kertoma- ja näytelmärunouden eroitus.

Kertomarunoudella pitää myöskin oleman samat lajit kuin tragedialla; sen täytyy, näet, olla yksinkertainen, tahi mutkallinen, tahi luonteen-omainen (ethillinen), taikka intohimoinen.[169] 2. Sen osatkin ovat, paitsi laulanto ja näytelmällinen laitos, samat; sillä vastaiskäänteitä, niinkuin myös tuntemisvaihteita ja kärsintöjä täytyy siinäkin löytyä. Samaten täytyy mielen-parsien ja lausekeinon olla hyvin tehtyjä. 3. Kaikkia näitä käyttää Homero sekä ensimmäisenä että täydellisesti. Sillä molemmista teoksistaan on hän tehnyt toisen yksinkertaiseksi ja intohimoiseksi, nimittäin Iliadin, toisen mutkalliseksi -- sillä tuntemisvaihde siinä tuiki vallitsee -- ja ethilliseksi, nimittäin Odysseian. Lisäksi hän on lausekeinossa ja mielenparressa voittanut kaikkia. 4. Mutta sepityksen pituuden ja runomitan kautta eriää kertomaruno.[170] 5. Pituuden sopivin rajoitus on tuo jo mainittu;[171] sillä sekä alku että loppu pitää oleman kerrallaan silmäiltävä. Tämä tapahtuisi, jos sepitykset olisivat vanhoja lyhyemmät, ja vastaisivat, yhdeksi kuulemis-eräksi aiottuin, tragediain tavallista lukumäärää. 6. Mitä laajentumiseen pituuden puolesta tulee, on kertomarunolla moni omituisuus; sillä tragediassa ei sovi kuvaella monilukuisia kohtia,[172] jotka yhtä aikaa tapahtuvat, vaan ainoastaan se osa niistä, mikä näkymön ja näyttelijäin osaksi tulee. Mutta epopeassa saattaa, syystä että se on kertomusta, panna monta seikkaa yhtä aikaa tapahtumaan, joidenka kautta, jos ne muuten siihen kuuluvat, ruouden jalous lisäypi. 7. Loistavuuden puolesta on sillä siis se etu, että se kuulijalle suopi vaihetusta ja sepitykseen tuottaapi monenlaisia välikertomuksia; sillä yhdenlaisuus pian kyllästyttää ja tekee, että tragediat ennen pitkää menevät kumoon. 8. Kokemuksen mukaan on sankaritaruinen runomitta ollut sopivin. Jos, näet, joku on tehnyt kertomarunollisen kuvailuksen toiseen mittaan taikka moniin mittoihin, niin on se sopimattomaksi havaittu; 9. Sillä sankaritaruisella runomitalla on kaikkein suurin vakavuus ja jalous, josta syystä se rakastaakin enimmin murteita ja metaforia; kertomarunollinen kuvailus on, näet, muita runsaampi. 10. Mutta jambinen ja nelimittainen runomitta ovat liikkuvaisia, toinen tanssiin toinen toimintoihin sopiva. 11. Vielä mielettömämpi olisi, jos joku ne sekoittaisi, niinkuin Khairemoni.[173] Sentähden ei olekkaan kukaan tehnyt pitkää sepitystä muulla mitalla kuin sankaritarullisella, vaan, kuten sanoneet olemme, opettaa itse luonto eroittamaan, mikä sille sopivaa on.[174]

XXV Luku.

Miten tulee kertoa perättömiä.

Homero ansaitsee kiitosta yhtä hyvin monessa muussa kohdassa, kuin myöskin siinä, että hän yksin runoilijoista tuntee, mitä hänen tulee tehdä. 2. Vähimmin pitää, näet, itse runoilijan lausuman; sillä ei hän sen puolesta ole kiivailija. Muut ne kaikki joka paikassa itse tunkeuvat näkyviin, ja kuvailevat vähän ja harvoin; mutta hän tuopi heti, lyhyen alkulauseen perästä, esiin miehen taikka vaimon taikka muun siveydellisen kohdan,[175] eikä koskaan mitään luonteetonta, vaan semmoisia joissa luonnetta on. 3. Murhenäytelmiin tulee panna ihmeellisiä; mutta kertomarunouteen sopii järjettömät. Siitä syntyy näet paraiten ihmeellisyys, kun emme näe toimivaa. 4. Sillä jos Hektorin vainoomista kuvattaisiin näkymöllä, niin se näyttäisi naurettavalta, kun, näet, toiset seisoisivat eivätkä vainoisi, toinen taas heitä kieltäisi päätänsä nyykäyttäin;[176] mutta kertomuksissa tämä ei tule näkyviin. 5. Ihmeelliset taas ovat hupaisia, jota todistaa sekin, että kaikki kertoessaan panevat lisää miellyttääksensä muka. 6. Paraiten on Homero myös muita opettanut perättömiäkin sopivalla tavalla kertomaan. Tämä tapahtuu väärän päätelmän kautta.[177] Sillä ihmiset luulevat, että, jos tuon olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös jälkimäisen olemisesta seuraa edellisenkin oleminen tahi tapahtuminen; mutta tämä on väärin. Senpä tähden, jos edellinen on väärää, mutta toinen totta, täytyy senkin olla tahi tapahtua tahi lisäksi tulla; sillä kun tiedämme sen totta olevan, niin tekee mielemme väärän päätelmän, että edellinenkin muka on totta.[178] Esimerkkejä tähän saamme "Niptroista".[179] 7. Valitseman pitää myös mahdottomia todennäköisiä paremmin kuin mahdollisia uskomattomia. 8. Itse perustelmat eivät saa olla sepitetyt perättömistä osista, vaan paremmin olla mitään perätöntä sisältämättä; mutta jos ei tämmöisiä sattuisi saamaan, pantakoon se ulkopuolelle itse tarusepitelmää, niinkuin esimerkiksi se seikka, ett'ei Oidipo tuntenut miten Laio kuoli, mutta ei itse näytelmään, niinkuin "Elektrassa" ne, jotka Pythian juhlasta kertovat[180] tahikka "Mysoissa"[181] tuo, joka mykkänä tulee Tegeasta Mysiaan. 9. Naurettavaa on sanoa että kantataru täten hajoisi; sillä alusta alkaen ei ole ollenkaan tämmöisiä sepittäminen; vaan jos se kerran sepitetty on, ja jokseenkin järjelliseltä näyttää, niin täytyy myös järjettömyyttäkin suvaita. 10. Mitä järjettömiä tavataan Odysseian sepityksessä näyttäisivät nekin suorastaan kärsimättömiltä, jos kehno runoilija ne olisi tehnyt.[182] Vaan nyt runoilija ne peittää saattaen muilla hyvillä järjettömätkin mieluisiksi. 11. Lausekeino on huolella viljeltävä rauhallisissa paikoissa, joissa ei luonnetta eikä mieltä kuvata; toiselta puolen, näet, peittää myöskin liian loistava lausetapa luonteet ja mielenparret.[183]

XXVI Luku.

Moitteet ja niiden poistuminen.

Mitä moitteisin tulee ja niistä pääsemiseen, kuinka monta lajia ne ovat ja mitkä, tulee täten tutkijalle selväksi. 2. Koska runoilija, yhtä hyvin kuin maalaaja taikka mikä kuvantekijä tahansa, on kuvailija, niin täytyy hänen kolmesta aina kuvaella yhtä: joko mitä oli taikka on, tahi miksi sanotaan ja luullaan, taikka minä oleman pitäisi. 3. Näiden kertominen aikaansaadaan lausekeinolla, murteilla ja metaforilla. Monta muutakin intolausetta löytyy runollisessa lausetavassa, sillä tämmöisiä me sallimme runoilijoille.[184] 4. Paitsi sitä ei olekkaan sama oikeuden ohje valtio-tieteellä ja runotaiteella, eikä myöskään millään muulla taiteella ja runotaiteella.[185] 5. Itse runotaiteessa voi tapahtua kahdenlainen virhe: toinen itse luontoon toinen sivukohtiin koskeva.[186] 6. Jos, näet, joku ottaisi kuvaellakseen jotain mahdottomuutta,[187] niin se on virhe taiteen itse luontoa vastaan; mutta jos yritys on oikea,[188] vaan hevosta esitetään molemmat oikean puolen jalat yhtä aikaa ojentavaksi, tahi jotain muuta, mikä missäkin taiteessa virheenä on, esimerkiksi lääke-tieteessä tahi muussa, niin tämä, vaikka kuinka mahdottomia laadittaisiin, ei ole virhe itse luontoa vastaan. 7. Sentähden on mitä näissä asioissa on nuhdeltu, tältä kannalta tarkastaen poistettava. Ensiksikin on virhe tehty, jos semmoista sepitsee, joka itse taiteelle on mahdotonta. 8. Mutta oikein se on, jos se saavuttaa taiteen oman tarkoituksen. Tämä tarkoitus on jo mainittu: jos se, näet, täten tekee itse päätarkoituksen tahi jonkun muun osan vaikuttavammaksi. Esimerkiksi Hektorin vainoominen. 9. Mutta jos tarkoitus olisi voitu paremmin tahi kehnommin saavuttaa, ja virhe olisi näihin nähden tehty itse taidetta vastaan, niin se tosin ei ole oikein; sillä, jos vaan mahdollista on, ei saa ylimalkaan missäkään kohden virhettä tehdä. 10. Tuleepa sekin kysymykseen, mitä vastaan virhe on tehty, itse taidetta vaiko jotain muuta sivukohtaa vastaan. Vähäpätöisempi on, näet, se jos joku ei tiedä, ettei naarashirvellä ole sarvia, kuin jos hän sen kehnosti maalaisi. 11. Jos taasen sitä moititaan, ettei kuvattu ole totta, [niin siihen sopii vastata:] senlaista kuitenkin, minlaisena sen oleman pitäisi; sanoihan esimerkiksi Sofokles esittävänsä ihmiset senkaltaisiksi, kuin niiden pitäisi oleman, mutta Euripideen senkaltaisiksi kuin ovat; tällä tavalla tästä moitteesta on pääseminen. 12. Jos ei näitä kumpaisiakaan sovi esiin tuoda, niin sanottakoon, että ihmiset sitä siksi sanovat, niinkuin esimerkiksi kaikki, mitä jumaliin koskee. 13. Saattaa kyllä tapahtua, ettei näin sanotut ole parempia,[189] eikä tosiakaan; mutta, niinkuin Xenofanes sanoopi, näistä ei satu olemaan tietoa. 14. Saattaapa ne kehnompiakin olla, mutta kuitenkin todenperäisiä, esimerkiksi mitä aseista sanotaan:

Pystyssä keihäät, Maassa varsien päät.[190]

Sillä semmoinen oli tapa silloin, niinkuin vielä nytkin Illyrialaisilla. 15. Jos taas tulee puheeksi, onko joku jotain hyvin vai huonosti puhunut tai toimittanut, ei tämä ole tarkastettava ainoastaan itse tehtyyn tahi sanottuun katsoen, onko se arvoisaa vai huonoa, vaan myöskin toimittajan tahi puhujan suhteen, keneltä, milloin, kenelle ja mistä syystä se on tehty, esimerkiksi suuremman hyvän saavuttamiseksi tahi suuremman pahan estämiseksi. 16. Mitä lausekeinoon tulee, niin on se tarkastamalla selitettävä, esimerkiksi murteellisuudella:

ούρήας μεν πρώτον,

sillä luultavasti hän ei tarkoita muuleja, vaan vartijoita.[191] Ja Dolonista

ός δή τοι εΐδος μεν έην κακός,[192]

jossa hän ei tarkoita epäsuhtaista ruumista, vaan rumaa kasvojen muotoa, sillä kasvojen puolesta kaunista kutsuvat Kretalaiset kaunomuotoiseksi (εύειδές). Ja

ζωρότερον dε κέραιε[193]

ei merkitse vedellä sekoittamatonta viiniä, niinkuin sitä juomareilla on, vaan "joutuisammasti". 17. Muutamia on taas metaforissa lausuttu, esimerkiksi:

Toiset jumalat kaikki ja miehet Nukkuivat koko yön;[194]

myöskin sanoo hän:

Mutta kun silmillään nyt hän tarkasti Troialais-maata,[195] -- -- -- -- -- -- Huilun ja syringin ääniä yhdessä -- --.[196]

öillä knvannollisesti sanotaan "kaikki" monen sijasta, koska "kaikki" on jotain monilukuista. Ja

Osatonna hän ainoa[197]

on myys metafora, sillä "yksin" on tutuin. 18. Vieläpä prosodian kautta, niinkuin Hippias Thasolainen selvitti tuota

δίδομεν δέ οι.[198]

Ja:

το μεν ου καταπύϑεται όμβρω.[199]

19. Muita taas eroittamisen kautta, esimerkiksi Empedokleen

muuttui kuolevaks nyt mi kuolematont' oli ollut; Saastui mi ennen ol' puhdas.[200]

20. Muita vielä kaksmielisyyden kautta:

παρῷχηχεν δε πλέων νύξ.[201]

Sillä sana πλέων on kaksimielinen. 21. Muita vieläkin lauseparren tavallisuuden kautta, niinkuin esimerkiksi muutamia sekoitettuja juomia kutsutaan viiniksi. Tästä syystä kerrotaan runossa Ganymedeen

Kaatavan viiniä Zeylle,[202]

vaikka jumalat eivät viiniä juo. Ja vaskisepiksi, mitkä rautaa valmistavat. Josta on runossa syntynyt

Sääri-varu vasta-taotusta tinasta.[203]

Tämäkin olisi metaforaksi kutsuttava. 22. Kun joku sana näkyy merkitsevän jotain vastakohtaista, pitää myös katsoman kuinka monella tapaa sen merkitys voipi lauseessa ilmaantua; esimerkiksi.

ή ρ' έσχετο χάλχεον έγχος,[204]

joka tässä merkitsee, että se [keihäs] siihen pysähtyi. 23. Kuinka monella tapaa, sopii kenties parhaimmiten sanoa silloin kun se pannaan vastakohtaiseen merkitykseen, taikka niinkuin Glaukoni sanoo, 24. että, näet, muutamat edeltä käsin tekevät päätöksensä järjettömällä tavalla, ja, kun asia heissä itsissään jo on päätetty, siihen liittävät muka syitä, ja nyt, ikään kuin olisivat he ajatuksensa lausuneet niinkuin sopii, moittivat he mitä vaan on heidän arveluansa vastaan.[205] 25. Näin kävi myös Ikarion. Häntä arveltiin, näet, Lakonilaiseksi; mieletöntä olisi siis ollut, ettei Telemakho olisi hänen luonansa käynyt, kun hän Lakedaimoniin tuli. Tämä seikka on luultavasti niin, kuin sen Kefallenit kertovat. Nämä, näet, mainitsevat Odysseyn heistä naineen, ja nimen olleen Ikadio, eikä Ikario. Todennäköisesti on siis koko selkkaus tullut erehdyksestä.

26. Yleensä ovat mahdottomat vietävät joko runouteen tahi idealiseeraamiseen tahi luuloon. 27. Mitä runouteen tulee, niin on luultava mahdottomuus arveltava valittavammaksi, kuin epäluultava mahdollisuus; ja yleensä pitää niin oleman, kuin Zeuxis maalasi. 28. Mutta myöskin on idealiseeraaminen; sillä idealin pitää hallitseman sitä mielettömyyttä, jota puhutaan.[206] 29. Niinpä tapahtuu välistä, ettei se olekkaan niin järjetöntä, sillä se on todennäköistä että jotain tapahtuu todennäköisyyttä vastaankin. 30. Mitä vastakohtaista sanoissa löytyy on samalla tavalla tarkastettava, kuin riita-aineet väitöksissä, nimittäin onko se samaa tarkoittavaa sekä samalla tapaa; niin että siis on katsominen itse runoilijaankin, missä tarkoituksessa hän itse sitä lausuu tahi mitä ymmärrystä järjellinen ihminen siihen panee.[207] 31. Mutta oikea on moite järjettömyydestä ja huonoudesta silloin, kun ilman täytymyksettä käytetään järjettömyyttä, niinkuin Euripides "Aigeyssä", tahi huonoutta, niinkuin Menelaon "Oresteessä".[208] 32. Moitteet saattaa siis jakaa viiteen lajiin; ne, näet, tarkoittavat joko mahdotonta, tahi järjetöntä, tahi epäsiveydellistä, tahi vastakohtaista, tahi virhettä itse taidetta vastaan.[209] Moitteiden poistamiset tapahtuvat sanottujen määräin johdosta. Niitä on kaksitoista.[210]

XXVII Luku.

Murhenäytelmä kertomarunoa etevämpi.

Joku ehkä epäillee, lieneekö kerrontarunollinen vaiko murhenäytelmällinen kuvailus parempi. 2. Sillä jos vähemmin rasittava on parempi, ja tämä on semmoinen, joka sopii paremmille katsojille, niin on selvä, että se, joka kaikkia kuvaelee, on rasittava. 3. Aivan niinkuin eivät katsojat muka ymmärtäisi, jollei kaikkia tuoda heidän silmäinsä eteen, tekevät näyttelijät suurenmoisia liikenteitä, samoin kuin kehnot huilunsoittajat,[211] jotka itseänsä vääntelevät, kun tahtovat diskoa kuvaella, ja laahaavat laulun-johtajaansa, jos he Skyllaa huilullaan kuvaavat. 4. Tragedia olisi siis muka samassa tilassa kuin mihin vanhemmat näyttelijät asettivat itsiänsä nuoremmat näyttelijät; Mynisko kutsui, näet, Kallipidesta apinaksi, syystä että hän ylenmäärin liiotteli. Yhdenlainen oli ajatus myöskin Pindarosta.[212] Samassa suhteessa kuin nämä toisiinsa ovat, on myös koko taide epopeaan. 5. Tämä sanotaan olevan ymmärtäväisiä katsojia varten, he kun eivät tarvitse näyttelijäin käytöksiä; mutta tragedian halvoille. Rasittava olisi niin muodoin selvästi kehnompi. 6. Vaan ensiksikin tämä moite ei koske runoustaidetta, vaan esittelytaidetta, koska myös kertomarunonkin esittelyssä voipi keinojen suhteen liiotella, jota tekikin Sosistrato, jopa myöskin laulamisessa, kuten Mnasitheo Opuntilainen teki.[213] 7. Lisäksi ei suinkaan kaikki liikenteet ole hyljättäviä, kosk'ei tanssiakaan hyljätä, vaan ainoastaan kehnojen liikenteet, niinkuin tämmöisiä nuhteita tuotiinkin esiin Kallipidesta, ja muitakin vastaan, että he, näet, jälittelivät epävapaita naisia. 8. Vieläpä tragedia niinkuin epopeakin saavuttaa tarkoituksensa myöskin ilman liikenteittä;[214] sillä paljaan lukemisenkin kautta tulee selväksi, minlainen se on. Jos se siis on muissa suhteissa parempi, niin eivät nämäkään ole sille välttämättömiä. 9. Onpa sillä vielä kaikki mitä epopeallakin on; sillä runomittaakin saapi se käyttää. 10. Niillä on myöskin suurella osalla musiikkia ja näytelmällistä laitosta, jonka kautta huvi ilmeisimmästi syntyypi. 11. Lisäksi on sillä selvyyttä, jos sitä luetaan tahi näytetään. 12. Paitsi sitä se saavuttaa kuvailemisen tarkoituksen lyhyemmässä ajassa, sillä supistuneempi on hupaisempi kuin pitkään aikaan venytetty; esimerkiksi jos joku panisi Sofokleen "Oidipon" yhtä moneen runoon kuin Iliadi. 13. Kertomarunollisessa kuvailuksessa ei ole sittenkään vielä samassa määrässä yhteyttä. Todistus tähän on, että jokaisesta tänlaisesta kuvailuksesta tulee useampi tragedia. Niin että, jos sepitetään yksi ainoa kantataru, tämän, jos se on lyhyesti esitelty, täytyy näyttää typistetyltä,[215] taikka, jos se runomitan pituutta noudattaa, vetelältä. Vaan jos monta kantatarua käytetään, s.ο. jos se on kokoonpantu monesta toiminnasta, ei siinä ole yhteyttä; 14. niinkuin esimerkiksi Iliadissa on monta tänkaltaista osaa, jotka jo itsessään ovat pitkiä kyllä, samaten kuin Odysseiassakin; ja kuitenkin ovat nämä runoteokset mitä paraimmiten kokoonpantuja ja kuvailus miten mahdollista yhtä ainoata toimintaa. 15. Jos se siis kaiken tämän puolesta on etevämpi,[216] ja vielä päälliseksi taiteellisen näyttämisen kautta (satunnaista huvia sen, näet, ei ole herättäminen, vaan jo mainittua), niin on silmin nähtävää, että se on parempi, koska se paremmin kuin epopea saavuttaa tarkoituksensa.[217]