Part 4

Pelkoa ja sääliä voipi herättää näytelmällisen laitoksen, mutta myöskin itse tapauksien sepityksen kautta, mikä viimeinen onkin parempi ja todistaa parempata runoilijata. 2. Sillä kantataru on sillä tavalla kokoonpantava, että, joka kuulee miten asiat tapahtuvat, myös näkemättäkin tuntee kauhistusta ja sääliä tapahtuvain johdosta, niinkuin jokaisen käypi Oidipo-tarua kuullessa. 3. Tämän vaikutuksen aikaan-saaminen näytelmällisen laitoksen kautta on taiteettomampi ja vaatii suurimaksuisia hankkeita. 4. Mutta jotka näytelmällisen laitoksen kautta eivät hanki pelättäviä vaan kummastuttavia, niillä ei ole tragedian kanssa mitään yhteyttä; sillä kaikenlaista huvia ei ole tragediasta etsiminen, vaan ainoastaan mitä sille omituista on. 5. Ja koska runoilijan pitää kuvailuksen kautta hankkiman huvia pelvosta ja säälistä, niin on selvä, että tämä on pantava itse tapauksiin. 6. Sentähden tahdomme nyt tarkastella, mitä tapahtumissa näyttää kauhealta taikka surkuteltavalta. Niiden, jotka tämänkaltaisia toimittavat, täytyy olla keskenänsä joko ystävät tahi viholliset, taikkapa ei kumpaakaan. 7. Jos nyt vihollinen vihollisensa surmaa, niin hän ei teossaan eikä aikeissaan osoita mitään säälittävää, paitsi mitä itse intohimoon tulee.[90] Samaten on myös laita niidenkin, jotka eivät ole ystäviä eikä vihollisia. 9. Mutta kun intohimot joutuvat ystävällisiin oloihin, niinkuin esimerkiksi jos veli veljensä surmaa elikkä on surmaamisen aikomuksessa, tahi poika isänsä, tahi äiti poikansa, tahi poika äitinsä, taikkapa jotain muuta semmoista tekee -- tämmöisiä on etsiminen. 10. Vanhojen jättämiä jumalaissatuja ei pidä hajoittaman, tarkoitan, näet, miten esimerkiksi Orestes surmasi Klytaimnestran, ja Alkmaioni Erifylen; 11. mutta runoilijan tulee itse tämmöisiä keksiä ja muinais-ajan taruja hyvin käyttää. Mitä sanalla "hyvin" ymmärrämme, tahdomme tarkemmin selvittää. 12. Toiminta voipi, näet, tapahtua siten, että toimivaiset toisistaan tietävät ja toisiansa tuntevat, kuton entiset runoilijat runoelmissaan tekivät ja niinkuin myös Euripides kuvaili lapsensa surmaavaa Medeiaa; 13. mutta silläkin tavalla voi se tapahtua, että henkilöt tietämättä tekevät hirmuisen tekonsa, ja vasta sittemmin tulevat ystävyyttänsä tuntemaan, niinkuin Sofokleen Oidipo. Ja näin saattavat tehdä joko ulkopuolella draamaa, tahi itse tragediassa niinkuin Astydamaan Alkmaioni tahi Telegono "haavoitetussa Odysseyssä".[91] 14. Paitsi näitä saattaa vielä kolmanneksi tapahtua, että se, joka tietämättömyydestä juuri on aikeissa tehdä jotain parantamatonta, ennen tekemistänsä tulee toista tuntemaan. Eikä muulla tavalla voi tapahtua kuin näin. 15. Täytyy, näet, toimia taikka olla toimimatta, ja sitä tietävänä taikka tietämättä. 16. Kehnoin näistä on se, kun joku on tietäväisenä jotain tekemäisillään, eikä kuitenkaan tee; sillä tämä on inhoittavaa, eikä tragillista; puuttuu, näet, kärsintöä.[92] Sentähden ei kenkään näin tee, pait hyvin harvoin, niinkuin esimerkiksi "Antigonessa" Haimoni Kreonia vastaan.[93] 17. Sen jälkeen tulee aikeen täyttäminen. 18. Mutta parempi on, kun joku tuntematta tämmöistä tekee ja vasta tehtyänsä toisen tuntee, sillä mitään inhoittavaa tässä ei ole, mutta tunteminen on kauhea. 19. Parasta on kuitenkin viimeksi mainittu. Tarkoitan sitä kun esimerkiksi "Kresfonteessa" Merope aikoo poikansa surmata, mutta ei surmaa, vaan hänen tuntee;[94] ja "Ifigeneiassa" sisar veljensä; ja kun "Hellessä"[95] poika, äitinsä juuri ulosantamaisillaan, hänen tuntee. 20. Tästä syystä eivät tragediat, niinkuin jo on sanottu, käsitä monta sukua. Hakiessaan osasivat näet runoilijat, ei taiteesta mutta sattumuksesta, sovittaa tänlaisia kohtia kantataruihinsa, ja senpä tähden niiden täytyikin kääntyä semmoisiin perheisin, joissa on ollut tänkaltaisia intohimoja. 21. Tapausten sepitsemisestä siis, niinkuin myös minlaiset kantatarujen pitää oleman, on tarpeeksi puhuttu.[96]

XV luku.

Mitä luonteiden suhteen tulee vaariinottaa.

Luonteisin katsoen löytyy neljä asiata, joita on vaariinottaminen. 2. Yksi ja ensimäinen oη, että ne ovat hyviä.[97] Luonnetta on jollakulla silloin, kun, kuten sanottu, hänen puheensa tahi toimintansa ilmoittaa joitakuita aikeita, pahoja, näet, jos hän luonteeltansa on paha, hyviä, jos hän on hyvä. 3. Tämä koskee jokaiseen ihmisluokkaan, sillä myös nainen on hyvä, vieläpä orjakin, jos toinen näistä ehkä lieneekin huononlaisempi, toinen peräti kehno. 4. Toiseksi pitää luonteiden oleman sopivaisia. Luonne saattaa esimerkiksi olla miehevä; mutta naisen ei sovi olla miehevänä taikka peloittavana. 5. Kolmanneksi sen pitää oleman todellinen; sillä tämä ei ole samaa kuin luonteen saattaminen hyväksi ja sopivaksi, josta puhuimme.[98] Neljänneksi pitää sen oleman yhtämukainen.[99] 6. Sillä jos kuvaeltava onkin epämukainen ja tämmöisen luonteen alainen, niin täytyy häntä kuvaella yhtämukaiseksi epämukaisuudessansa. 7. Esimerkkinä huonosta luonteesta ilman täytymyksettä on Menelao "Oresteessa";[100] 8. säädyttömästä ja sopimattomasta Odysseyn valitus "Skyllassa"[101] ja Melanippen lause;[102] 9. epämukaisesta "Ifigeneia Auliissa", sillä rukoillessaan hän on aivan toisenlainen kuin sittemmin. 10. Samaten kuin tapausten sepittämisessä on luonteissakin joko täytymystä tahi todennäköisyyttä noudattaminen, niin että sen kaltainen sitä tahi sitä puhuu taikka tekee täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan ja toinen tapaus toisensa jälkeen seuraa täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan. 11. Selvä on myös, että runotarujen kehitelmienkin täytyy tapahtua itse tarun johdosta, eikä niinkuin "Medeiassa"[103] mielivaltaisen keinon avulla, eikä myöskään niinkuin Iliadissa poispurjehtiminen.[104] 12. Semmoista mielivaltaista keinoa saattaa käyttää näytelmän ulkopuolella tapahtuvissa, joko jo ennen tapahtuneissa, jota ihminen ei voi tietää, taikka jälestä päin tapahtuvissa, joka tarvitsee ennustamista ja ilmoittamista; sillä Jumaloilla tunnustamme olevan voiman kaikkia nähdä. 13. Mitään ymmärtämätöntä ei saa olla tapauksissa; mutta jos senkaltaista löytyy, niin on se asetettava tragedian ulkopuolelle, kuten Sofokleen "Oidipossa".[105] 14. Ja koska tragedia on jaloimpain kuvailus, niin on meidän hyviä kuvan-maalaajia jälitteleminen; sillä kun nämä kuvaavat jotain kuvaa, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi, mutta kaunistavat sitä kuitenkin. Samaten pitää myös runoilijan, kun hän kuvailee joko rajuluontoisia ihmisiä tahi suopeoita taikka muita luonteensa puolesta yhdenkaltaisia, tekemän nämä tämmöiset hyviksi; niinkuin esimerkiksi Agathoni ja Homero ovat tehneet Akhilleyn ankaruuden esikuvaksi.[106] 15. Tätä pitää siis vaariinottaman ja paitsi sitä myös niitäkin aistintoja, mitkä eivät täytymyksestä ole runotaiteen kanssa yhteydessä;[107] sillä näihinkin katsoen voipi usein erehtyä. Mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme.

XVI luku.

Tuntemisvaihteen lajit.

Mitä tuntemisvaihde on, on jo edellä sanottu. Tuntemisen lajit ovat: ensiksi taiteettomin kaikista, jota kuitenkin useimmat neuvottomuudesta käyttävät, nimittäin tunteminen merkkien kautta. 2. Näistä ovat muutamat syntyperäisiä, niinkuin esimerkiksi "keihäs, jonka kantavat maankasvattamat",[108] tahi tähdet, joita Karkino "Thyesteesen" asettaa;[109] 3. toiset taas saatuja, ja muutamat näistä itse ruumiissa olevia, esimerkiksi naarmat, toiset ulkopuolella, esimerkiksi kaulaisia, ja, niinkuin "Tyrossa", veneestä tulleita.[110] 4. Näitä saattaa käyttää paremmalla tai huonommalla tavalla; niin esm. tunsi amma naarmasta Odysseyn toisella tavalla, toisella tavalla sikopaimenet; 5. sillä taiteettomammat ovat nämä uskon herättämiseksi aiotut, ja samaten myös kaikki senkaltaiset; mutta paremmat ne, jotka vastaiskäänteen kanssa yhteen sattuvat, niinkuin "Niptroissa".[111] 6. Toinen laji tuntemisesta on ruoilijan omat keksimät, jonka tähden tämmöiset tuntemisvaihteet ovatkin taiteettomia, esimerkiksi kun "Ifigeneiassa" Orestes tunnettiin Oresteeksi; sisar tunnettiin, näet, kirjeen kautta, mutta Orestes itse puhuu mitä runoilija tahtoo, mutta ei mitä taru.[112] 7. Senpä tähden onkin tämä lähellä mainittua virhettä, sillä hän olisi voinut kantaa muutamia tuntomerkkiäkin.[113] Samaten on myös "värttinän äänen" laita Sofokleen "Tereyssä".[114] 8. Kolmas laji tapahtuu muiston kautta, aistimisen avulla, kun jotain näkee, niinkuin Dikaiogeneen "Kyprioissa";[115] kuvaa nähdessään hän, näet, hyrähti itkemään. Samaten myös Alkinoo-kertomuksessa;[116] sillä kitarasoittoa kuullessansa ja muistellessaan hän itki; josta he tunnettiin.[117] 9. Neljäs laji syntyy päätelmän kautta, niinkuin "Khoeforeissa" siitä, että eräs samannäköinen oli tullut; kun, näet, ei kenkään muu kuin Orestes ollut samannäköinen, niin päätettiin hänen juuri tulleen. Niin myös sofista Polyeidon tekemä tuntemisvaihde Ifigeneian suhteen;[118] sillä todennäköistä oli, että Orestes päättäisi sisarensa olevan uhratun ja itsellensäkin siis yhtäläisen kohtalon olevan tarjona. Vieläpä Theodekteen "Tydeyssä"[119] se päätelmä, että, koska hän oli tullut muka löytääkseen poikansa, hän itsekin siis hukkuisi. Niin myöskin "Fineidaissa". Nähdessään, näet, paikan [mihin tulleet olivat], päättivät he sen kohtalon edessänsä olevan, että sallimus oli määrännyt heidänkin tähän kuolemaan, sillä juuri tähän paikkaan oli heidät ulospantukin. 10. Vielä on yksi laji syntynynnä teateri-yleisön[120] väärästä päätelmästä, niinkuin "Odyssey valelähettiläänä" nimisessä kappaleessa. Toinen, näet, sanoi tuntevansa joutsen, jota hän ei ollut nähnyt, toinen taas, luullen Odysseyn tästä jo hänen tunteneen, teki täten väärän päätelmän. 11. Paras tuntemisvaihde kaikista tulee kuitenkin itse tapauksista, kun äkkihämmästys nousee todennäköisistä asioista, niinkuin Sofokleen "Oidipossa" ja "Ifigeneiassa", sillä varsin todennäköistä on, että tämä tahtoo kirjeen antaa. Ja ainoastaan tänkaltaiset tuntemiset voivat tapahtua ilman merkittä ja kaulaisitta. 12. Näiden jälkeen tulevat tuntemiset päätelmän kautta.

XVII Luku.

Mitä runoilijan tulee runotarujen sepitsemisessä vaarinottaa.

Runotarut on runoilijan niin sepitseminen ja lausekeinolla niin valmisteleminen, että hän niitä mitä selvimmiten itse on näkevinään; sillä näin ikään kuin läsnäollen itse tapauksissa, huomaa, näet, tekijä parhaiten mitä milloinkin sopii, ja vastakohtakin jää häneltä täten vähimmin huomaamatta. 2. Todistuksena siihen on se, josta Karkinoa moititaan; Amfiarao oli, näet, temppelistä palannut, mikä seikka pysyi salassa näkijöiltä, jotka tätä eivät saaneet nähdä; ja sentähden kappale näytettäissä menikin kumoon, se kun ei katsojia miellyttänyt. 3. Niin paljon kuin mahdollista täytyy runoilijan siis sen ohessa mieleensä kuvata ulkonaisetkin muodot.[121] Sillä intohimojen alaiset ovat itse luonnoltaan uskottavimpia, ja vimmattu rajuaakin ja vihastunut raivoo luonnollisimmalla tavalla.[122] 4. Sentähden vaatii runoustaide taidokasta tahi vimmassa olevaa henkeä, sillä näistä taipuvat toiset helposti eri muotoihin, toiset ovat haltiokkaita.[123] 5. Aineet, olkootpa jo ennen tehtyjä tahi runoilijan keksimiä, pitää runoilijan itsen yleisesti järjestämän ja sitten välikertomuksilla varustaman. 6. Niin on minusta sana "yleisesti" ymmärrettävä, kuin esimerkiksi "Ifigeneiassa": Eräs neito oli uhrattavana, katosi näkymättömällä tavalla uhraavaisten silmistä, asetettiin toiseen paikkaan, jossa oli tapana uhrata vieraat jumalattarelle, sai täten tämän pappisviran. Vähän aikaa sen jälkeen sattui naispapin veli sinne tulemaan. Mutta se seikka, että jumala oli ennustanut hänen tuloansa sinne jostakusta syystä, se ei kuulu yleiseen; ja millä tarkoituksella, se sattuu kantatarun ulkopuolelle.[124] Ja kun hän, tänne tultuaan, kiini otettiin ja juuri oli uhrattavana, tunsi hän sisarensa, joko sillä tavoin kuin Euripides tahi niin kuin Polyeido antaa sen tapahtua, että hän, näet, todennäköisyyden mukaan lausuu, ei ainoastaan sisarensa vaan itsensäkin olevan uhrattavana; ja tästä pelastus. 7. Tämän jälkeen on sitten, kun nimet ensin ovat pantut, välikertomuksia asettaminen, 8. mutta sitä on vaariinottaminen, että välikertomukset ovat sopivia, niinkuin Oresteessa vimma, joka hänen valloitti, ja pelastus puhdistuksen kautta. 9. Draamoissa ovat välikertomukset lyhyemmät, mutta epopeaa saatetaan niillä pidentää. 10. Sillä Odysseian aine on pitkä: monta vuotta poissa oltuaan, Poseidonin turvassa, yksinänsä, vieläpä koti-asiain sillä kannalla ollessa, että kosijat tuhlasivat hänen omaisuuttansa ja väijyivät hänen poikaansa, tuli hän myrskyjen ajamana kotiin, tunsi muutamia, hyökäsi kosijain päälle, pelasti itsensä, mutta tappoi kaikki viholliset. 11. Tämä on itse aine, kaikki muu on välikertomusta.

XVIII luku.

Näytelmän solmiskelma ja kehitelmä.

Koko tragedia on osaksi solmiskelmaa, osaksi kehitelmää. Mitä ulkopuolella on, ja usein myös muutamat sen sisäpuolisista kohdista, on solmiskelmaa; kaikki muu kehitelmää. 2. Solmiskelmaksi sanon kaikki, mikä ulottuu alusta siihen paikkaan asti, joka on viimeinen, josta muutos tapahtuu [onnettomuuteen tahi][125] onneen päin; kehitelmä se, mikä muutoksen alusta ulottuu loppuun asti. 3. Niin on esimerkiksi Theodekteen "Lynkeyssä"[126] solmiskelma se, mikä on ennen tapahtunut, ja lapsen ryöstäminen; kehitelmä se, mikä murhasyytöksen perästä tapahtuu loppuun asti.

4. Tragedian lajeja on neljä; yhtä monta sanottiin myös sen osain olevan.[127] Ensimäinen laji on mutkallinen, jolla ymmärretään semmoinen tragedia, jonka kokonaisuus on vastaiskäänne ja tuntemisvaihde. 6. Toinen laji on intohimoinen; esimerkiksi "Aiaat" ja "Ixionit". 7. Kolmas laji on luonteen-omainen; esimerkiksi "Ftiotiit" ja "Peley". 8. Neljäs on semmoinen kuin "Forkiit" ja "Promethey" ja ne, jotka Hadesta kuvaavat.[128] 9. Parhaasta päästä tulee koettaa kaikkia lajeja käyttää; mutta jos ei sitä taideta, niin etevimpiä ja useimpia, semminkin koska nvky-aikana runoilijoita moititaan; kun, näet, joka lajissa jo on hyviä runoilijoita ilmestynyt, niin vaaditaan, että jokaisen runoilijan pitäisi nämä kaikki voittaman juuri niissä lajeissa, missä mikin näistä on etevä. 10. Oikein on myöskin[129] kutsua tragedioja erilaisiksi tahi yhdenkaltaisiksi, ei juuri runotarun puolesta, vaan siihen katsoen, onko niissä samankaltainen solmiskelma ja kehitelmä. 11. Useat runoilijat solmeavat hyvin, mutta kehittävät huonosti; mutta kumpaistakin on aina huolella sepittäminen.

12. Muistaman pitää mitä jo usein on sanottu, •ettei tragediaa sovi sepitä epopean tapaan. Epopean-tapaiseksi sanon minä monitaruista sepitystä, niinkuin jos joku esimerkiksi käyttäisi koko Iliadin runotarua. 13. Täällä saavat, näet, runoelman pituuden tähden, osat sopivaisen suuruuden; mutta näytelmissä joutuu paljon enemmän kuin arvaisikaan hukkaan. 14. Todistuksena tähän on se, että jotka ovat aineeksi ottaneet Hion koko hävityksen, eikä ainoastaan osittain niinkuin Euripides "Niobe" nimisessä näytelmässään, eikä niinkuin Aiskhylo, kaikki ovat joko joutuneet häviöön, tahi huonosti kilpaillet;[130] sillä tästä ainoasta syystä myös Agathonikin joutui häviöön. 15. Vastaiskäänteissä taas ja yksinkertaisissa tapauksissa saavuttavat he ihmeellisesti mitä tarkoittavat; sillä tämä on tragillista ja herättää inhimillisiä tunteita. 16. Tämä tapahtuu kun viisas mutta pahanilkinen, niinkuin Sisyfo, petetään; ja urhollinen mutta epähurskas voitetaan. 17. Tämä onkin todennäköistä, niinkuin Agathoni sanoo; todennäköistä on, näet, että paljon myös tapahtuu todennäköisyyttä vastaan. 18. Ja laulajisto on pidettävä yhtenä näyttelijöistä ja osana kokonaisesta, ja itse toimintaan kuuluvana, ei niinkuin Euripideen tykönä, vaan niinkuin Sofokleella. 19. Muitten tykönä laulut eivät kuulu kantataruun paremmin kuin toiseenkaan tragediaan;[131] josta syystä he laulavatkin sisäänsovitettuja lauluja (εμβόλιμα), kun Agathoni ensiksi oli alkanut näin tehdä. Ja kuitenkin, mikä eroitus siinä on, jos laulaa sisäänsovitettuja lauluja tahi sovittaa lausejakson taikkapa kokonaisen välikertomuksen toisesta kappaleesta toiseen?

XIX Luku.

Mielenparsi ja sen osat.

Muista on siis jo puhuttu; jälellä on puhuminen lausetavasta ja mielenparresta.[132] 2. Mitä mielenparteen tulee, olkoon siitä lausuttuna niissä kirjoissa, jotka puheentaidetta koskevat; sillä tämän tieto-alan omaa se pikemmin on. 3. Mielen-parteen kuuluu, näet, se, mikä on puheen kautta vaikutettava. 4. Tämän osat ovat: osoittaminen, kehittäminen sekä mieliliikuntojen synnyttäminen, esimerkiksi säälin, tahi pelvon, tahi vihan ja muiden senkaltaisten liikuntojen; jopa myöskin suurentaminen ja pienentäminen. 5. Selvä on, että itse tapauksissakin täytyy näitä samoja muotoja[133] käyttää, kun on tarvis saada aikaan jotain säälittävää, tahi peloittavaa, tahi suurta, tahi todennäköistä. 6. Sen verran ne kuitenkin keskenään eroavat, että toisissa[134] tämän täytyy ilmaantua myöskin ilman näytelmällistä esitystä, kun se toisissa[135] on puhujan vaikutettavana ja puheen kautta herätettävänä. Sillä mikä olisi puhujan tehtävä, jos asiat itsestään näyttäisivät hupaisilta, eikä vasta puheen kautta? 7. Mitä lausetapaan tulee, niin on yksi tieteilemisen laji, nimittäin lausekeinon muodot, joidenka tunteminen kuuluu näyttelijä-taiteesen, niinkuin senkin tehtävään, joka tänkaltaista virkaa toimittaa, esimerkiksi mikä on käskyä, mikä on rukousta, mikä kertomusta, uhkausta, kysymystä, vastausta, ja muuta semmoista. 8. Sillä näiden tuntemisesta taikka tuntemattomuudesta ei tule runoustaiteelle mitään moitetta, jolla olisi jotain arvoa. Sillä minkä hairauksen arvelisikaan tapahtuneen siinä, mitä Protagoras nuhtelee, että runoilija muka, luullen rukoilevansa, käskee sanoessaan:

Vihaa, jumalatar, laula.[136]

Sillä kehoitus jotain tekemään tahi tekemättä olemaan on käsky, sanoo hän. 9. Sentähden lykättäköön tämä tarkastus syrjälle, koska se kuuluu toiseen taiteesen, vaan ei runouteen.

XX Luku.

Lausekeino ja sen osat.

Kaikkeen lausekeinoon kuuluu seuraavat osat: kirjain, tavu, sidesana, nimisana, tehdikkö, varake, taivutus, lause.[137] 2. Kirjain on jakaamaton ääni; mutta ei jokainen ääni, vaan semmoinen, josta ymmärrettävä sana voi tulla; sillä myöskin eläinten äänet ovat jakaamattomia, mutta näistä en sano yhtään kirjaimeksi. 3. Tämä on joko ääntäväinen tahi puoli-ääntäväinen taikka äänetön. Ääntäväinen on se, jolla ilman toisen avutta on kuuluva äänensä, esimerkiksi A ja O. Puoli-ääntäväinen, jolla jonkun lisäyksen avulla on kuuluva ääni, esimerkiksi S ja E. Äänetön (kerake) se, joka itse luonnoltaan ei lisäyksenkään avulla saa kuuluvaa ääntä, mutta joka vasta ääntäväisten avulla tulee kuuluvaksi, esm. G ja D. 4. Nämä eroavat suun asennon ja asemansa, vahvemman ja keveämmän hengähdyksen, sekä pituutensa ja lyhyytensä puolesta; vieläpä korkean, syvän ja keskivälisen äännähdyksen suhteen; joidenka itsekunkin tutkiminen kuuluu runomitta-oppiin. 5. Tavu on kerakkeesta ja äänellisestä yhdistetty ääni ilman merkitystä; sillä GR ilman A:tta on tavu, niin ikään A:n kanssa, niinkuin GRA.[138] Mutta näittenkin eroituksia tulee runomitta-opin tutkia. 6. Sidesana on merkitsemätön ääni, joka ei estä eikä tee yhtäkään, useista äänistä syntyvää, jotain merkitsevää sanaa, ja jota voipi panna sekä loppuun että keskeen, jos ei sovi sitä panna yksinään lauseen alkuun; niinkuin esimerkiksi sanat μεν, ήτοι, δή. Taikka merkitsemätön ääni, joka useammista kuin yhdestä jotain merkitsevistä äänistä voipi tehdä yhden jotain merkitsevän sanan. 7. Määriö on merkitsemätön ääni, joka osoittaa lauseen alkua tahi loppua taikka eroitusta, esimerkiksi τό φημί, τό περί ja muut semmoiset. Taikka merkitsemätön ääni, joka ei estä eikä tee yhtäkään, useista äänistä kokoonpantua ääntä, ja jota sopii panna sekä lauseen päähän että keskeen.[139] 8. Nimisana on yhdistetty ääni,[140] jolla on merkityksensä, vaan ei aikaa koskeva, ja jonka osat yksinään eivät mitään merkitse; sillä yhdyssanoja emme niin käytä, että itsekukin niistä erikseen jotain merkitsisi; esimerkiksi nimisanassa "Theodoro" ei ole "doro" sanalla mitään merkitystä. 9. Tehdikkö on yhdistetty ääni ajallisella merkityksellä, jonka eri osat eivät itsestään mitään merkitse, samaten kuin nimisanojenkin on laita; sillä sana "ihminon" tahi "valkea" ei merkitse aikaa; mutta "kävelee" taikka "on kävellyt" tätä kyllä osoittavat, toinen, näet, nykyistä toinen mennyttä aikaa. 10. Taivutus koskee nimisanaa taikka tehdikköä, ja merkitsee joko "kenen" taikka "kenelle" ja muuta semmoista, taikka osoittaa yhtä tahi monta, esimerkiksi "ihminen" tai "ihmiset", taikkapa sitäkin mitä esittelymuotoon kuuluu, esimerkiksi kysymystä ja käskyä. Sillä "meni" tahi "mene" ovat tehdikön tämänlaatuisia taivutuksia. 11. Lause on yhdistetty merkitseväinen ääni, jossa muutamat osat jo itsestään jotain merkitsevät. 12. Sillä ei jokainen lause riipu tehdiköistä ja nimisanoista, esimerkiksi lause "ihmisen määritys"; vaan lause saattaa myöskin ilman tehdiköittä syntyä. Vaan sillä pitää kuitenkin aina oleman joku merkitseväinen osa, niinkuin esimerkiksi lauseessa "Kleoni kävelee" sana "Kleoni". 13. Yhtenä on lause kahdella tapaa: jos se yhtä merkitsee, tahi jos se monta yhdistää, esimerkiksi "Ilia" on yhdistämisen kautta yksi lause, vaan "ihmisen määritys" yksi yhtä merkitsemällä.[141]

XXI Luku.

Nimisana ja sen lajit.

Nimisanan lajit ovat: yksinkertainen (yksinkertaiseksi sanon sitä, mikä ei ole tehty merkitseväisistä osista, esimerkiksi γή) ja kaksinkertainen. 2. Viimemainittu on tehty joko merkitseväisestä ja merkitsemättömästä, tahi merkitseväisistä osista. 3. Saattaa myös löytyä kolmen- ja nelinkertaisia, vieläpä moninkertaisiakin nimisanoja, niinkuin esimerkiksi useimmat suurenpöyhkeistä sanoista, niinkuin 'Ερμοκαϊkόξανϑος.[142] 4. Jokainen nimisana on joko tavallinen, tahi murretta, tahi kuvantoa (metafora), tahi koriste, tahi tehty, tahi venytetty, tahi supistettu, tahi toisinnettu. 5. Tavalliseksi sanon sitä, mitä kaikki käyttävät; murteeksi, jota muutamat. 6. Näkyy siis, että sama sana voipi olla sekä murretta että tavallinen, vaan ei samoille; sillä sana σίγυνον on Kyprialaisilla tavallinen, mutta meillä murretta. 7. Kuvanto eli metafora on vieraan nimisanan siirtäminen joko suvusta lajiin, tahi lajista sukuun, tahi lajista lajiin, tahi suhtaisuuden mukaan. 8. Suvusta lajiin, esimerkiksi:

Täällä mun laivani seisoo;[143]

sillä ankkurissa olo on seisomista sekin. 9. Lajista sukuun:

Tuhansin teki jaloja töitä nyt oiva Odyssey;[144]

sillä "tuhannen" merkitsee täällä yhtä kuin paljon ja on tässä paikassa "paljon" sijassa käytetty. 10. Lajista lajiin, esimerkiksi:

Hengen hän vaskella vei

Ja

Kovalla vaskella löi hän;[145]

sillä tässä on "viedä" sama kuin "lyödä (kuoliaksi)", ja "lyödä" sama kuin "viedä;" molemmat merkitsevät, näet, surmaamista. 11. Suhtaiseksi sanon sitä, että toinen on samassa suhteessa ensimaiseen kuin neljäs kolmanteen. Sillä toisen sijaan saatetaan panna neljäs, ja neljännen sijaan toinen. 12. Toisinaan pannaan myös se, jota kuvannollisesti käytetään jonkun sijassa, alkuperäisen kanssa yhteen. Niin esimerkiksi on malja samassa suhteessa Dionysoon, kuin kilpi Areesen; jonka tähden saattaakin maljaa kutsua Dionyson kilveksi, ja kilpeä Areen maljaksi. 13. Taikka ilta samassa suhteessa päivään kuin vanha ikä elämään; josta syystä saattaakin sanoa iltaa päivän vanhaksi iäksi, ja vanhuuden ikää elämän illaksi, tahikka, niinkuin Empedokles, elämän päivänlaskuksi. 14. Muutamissa sananparsissa ei lödykkään suhtaisuuteen vastaavaa sanaa, mutta niitä käytetään yhtä hyvin; niin kutsutaan esimerkiksi siementen sirottamista kylvämiseksi, mutta auringon tulen-lähettämisellä ei ole nimeä. Tämä on kumminkin aurinkoon samassa suhteessa kuin kylväminen siemeniin. Sentähden sanotaan:

Jnmal-luotua kylväen tulta.