Part 3

Nyt tahdomme tragediasta puhua, kun olemme esiin tuoneet sen, edellisestä johtuvan, luonnon-määrityksen. 2. Tragedia on siis arvoisan ja täydellisen sekä tarpeeksi suuren toiminnan kuvailus, joka on suoritettu miellyttävällä, kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla kielellä, ja, toimivain eikä kertomuksen avulla, pelvon ja säälin kautta vaikuttaa puhdistusta näissä mieli-aloissa.[42] 3. Miellyttäväksi sanon sitä kieltä, jolla on polentoa, sointua ja säveltä;[43] 4. eri osia myöden sovittamiseksi sitä, että muutamia osia toimitetaan ainoastaan runomitoilla, toisia taas laululla. 5. Ja koska kuvailusta suoritetaan toimimalla, niin täytyy ensiksikin yksi kohta tragediasta olla itse näytelmällinen laitos; sitten laulanto ja lausetapa; sillä näiden kautta suoritetaan kuvailus. 6. Lausetavalla ymmärrän itse runomitallisten säkeiden sepittämisen;[44] ja mitä säveltämiseen tulee, niin on koko sen voima tunnettu.[45] Vaan koska toimintaa kuvaellaan ja tätä toimitetaan toimivaiston kautta, mitkä välttämättömästi luonteensa ja mielensä puolesta ovat jonkunlaisia (sillä näiden kautta sanomme myös toimintojenkin jonkunlaisiksi tulevan), niin tulee löytymään kaksi toimintain perustetta: mieli ja luonne,[46] ja näitä myöden kullakin on menestys taikka ei. 8. Mutta kantataru on toiminnan kuvailusta, sillä kantataruksi sanon tapauksien yhteensovittamisen; ja luonne se, minkä nojalla sanomme toimivaisten olevan tuon tahi tämän laatuisia; mieli taas se, jonka kautta he puhuessaan osoittavat jotain taikka ilmoittavat ajatuksiansa. 9. Kaiken tragedian peruskohtain täytyy siis olla kuusi, joittenka mukaan tragedia on milloin minkin kaltainen. Nämä peruskohdat ovat: kantataru, luonne, lausetapa, mielenparsi, näytelmällinen laitos ja sävellys. 10. Kaksi näistä peruskohdista ovat ne keinot, joilla kuvaillaan;[47] yksi muoto, miten kuvailus tapahtuu;[48] ja kolme ne esineet, joita kuvataan;[49] eikä sillä paitsi näitä ole mitään peruskohtaa. 11. Näitä, niin sanoakseni, muotoja ovat useat runoilijat käyttäneet; sillä jokaisella murhenäytelmällä on näytelmällinen laitos, luonne, kantataru, lausetapa, sävellys niinkuin myöskin mielenparsi.[50] 12. Mutta etevin näistä on tapausten yhteensovittaminen; sillä tragedia ei ole kuvailus ihmisistä, vaan toiminnasta, elämästä ja onnesta (onnettomuuskin on toiminnassa); ja tragedian tarkoitus on toiminta, eikä laatu.[51] Luonteitten puolesta ovat, näet, ihmiset erinkaltaisia,[52] mutta toimintain puolesta onnellisia taikka päin vastoin. 13. Senpä tähden he eivät toimi kuvaellaksensa luonteita, vaan toiminnat käsittävät myöskin luonteet. Niin ovat siis tapaukset ja kantataru tragedian päätarkoitukset; ja päätarkoitushan onkin kaikista painavin. 14. Tähän tulee vielä ettei tragediaa voi saada aikaan ilman toiminnatta, vaan kyllä ilman luonteitta; 15. sillä useimpain viime-aikuisten runoilijain tragediat ovat luonteettomia, ja ylipäänsä ovat useat runoilijat samanlaatuisia, niinkuin esimerkiksi myös maalareista Zeuxis on tämän laatuinen Polygnoton rinnalla; sillä Polygnoto on hyvä luonteenkuvaaja, mutta Zeuxiin maalauksessa ei ilmaannu luonetta ollenkaan.[53] 16. Ja jos paitsi tätä joku laatisi perätysten hyvin sepittyjä, luonteita kuvaavia puheita, lausetapoja ja mielenparsia, niin hän kyllä tekee sitä,[54] mikä tragedian asiana sanottiin olevan; mutta paljoa enemmin tekee tätä kumminkin se tragedia, joka vähemmin käyttää näitä, mutta jolla on kantataru ja yhteensovitettuja tapauksia. 17. Tämän jälkeen etevin niitä keinoja, joittenka kautta tragedia vaikuttaa mieleen, on osa kantatarusta, nimittäin vastaiskäänne (peripeteia) ja tuntemisvaihde (anagnorisis). 18. Todistuksena tähän onkin se, että niiltä, jotka runoilemiseen ryhtyvät, ennen onnistuu lausetavan ja luonteiden tarkka suorittaminen, kuin tapausten yhteensovittaminen; niin esimerkiksi melkein kaikki alkaavaiset runoilijat. 19. Alku siis ja ikään kuin koko tragedian henki on kantataru, vaan sen jälkeen tulee luonteet. 20. Samoin tapahtuu myöskin maalauksessa; sillä jos joku maalaisi kauniimilla väreillä sikin sokin, niin hän ei ilahuttaisi samassa määrässä, kuin jos hän liidulla piirustaisi kuvan.[55] 21. Sillä tragedia on kuvailus toiminnasta ja sen kautta parhaasta päästä myös toimivista. 22. Kolmas on mielenparsi. Tähän kuuluu taito puhua mitä mahdollista ja sopivaa on; mikä seikka puheitten pitämisessä erittäin on valtio- ja puhetaiteen asiana. 23. Sillä vanhat panivat toimivaiset puhumaan valtiolliselta kannalta, mutta nykyiset puhetaiteelliselta.[56] 24. Luonne on se, joka ilmoittaa mimmoiset aikeet jollakulla on;[57] josta syystä ei luonnetta olekkaan semmoisissa puheissa, joissa ei laisinkaan löydy mitään, jota puhuja haluaisi tahi välttäisi. 25. Mieli taas on se, jonka kautta osoitetaan mitenkä joku asia on, tahi mitenkä se ei ole, elikkä jolla yleiseen jotain näytetään. 26. Neljäs on sanojen lausetapa. Lausetavalla ymmärrän, kuten jo ennen on sanottu, sanoilla selittämisen, jolla niin runomittaisessa kuin suorasanaisessakin muodossa on sama voima. 27. Jälellä olevista on viides, laulanto, etevin huvituskeinoista. 28. Ja näytelmällinen laitos taas on kyllä mieltä viehättävä, mutta taiteettomin, ja runoustaiteelle vähimmin omituinen. Sillä tragedian voima pysyy myös ilman näyttelemättä ja näyttelijöittä. Paitsi sitä on näyttölaitoksen valmistelemisessa koneenkäyttäjän taito painavampi kuin runoilijan.

VII Luku.

Mimmoinen tapauksien yhteensovittaminen pitää oleman.

Nämä nyt määritettyämme, tahdomme tämän jälkeen sanoa minlaisen tapausten kokoonpanon pitää oleman, koska tämä on ensimäinen ja etevin asia tragediaasa. 2. Se on meille tiettynä, että tragedia on kuvailus täydellisestä ja kokonaisesta toiminnasta, jolla on jommoinenkin suuruus; sillä kokonaista voipi olla ilman suuruuttakin. 3. Kokonainen on, näet, se, millä on alku, keski ja loppu. 4. Alku on se, joka itse luonnoltaan ei ole täytymyksestä toisen jälessä, vaan jonka perästä joku muu joko on tahi syntyy. 5. Loppu sitä vastaan se, joka itse luonnoltaan on toisen jälessä joko täytymyksestä taikka useimmiten, mutta jonka perässä ei mitään muuta ole. 6. Keski taas se, joka itse luonnoltaan on toisen perässä, ja jonka perässä vielä jotakuta muuta on.[58] 7. Kantatarujen pitää siis oleman hyvästi sepittyinä, ei alkaman mistä vaan sattuu, eikä myöskään loppuman mihin tahansa, vaan noudattaman edellä-mainituita aatteita. 8. Koska sen lisäksi kaunis, olkoon se elävä olento tahi mikä kappale tahansa, on yhdistetty joistakuista osista, niin siinä ei ainoastaan täydy olla nämä osat järjestettyinä, vaan sillä täytyy myöskin olla suuruus, joka ei ole sattunainen; sillä kauneus on suuruudessa ja järjestyksessä, 9. jonka tähden ei voikkaan ylen pieni elävä olla kaunis (sillä katselus hämmentyy tapahtuessaan melkein havaitsemattoman ajan kuluessa) eikä myöskään ylen suuri, sillä katselus ei saata silloin tapahtua yhtä haavaa, vaan yhteys ja kokonaisuus katoopi katseluksesta katselijoilta, niinkuin jos esimerkiksi joku elävä olisi kymmenen tuhatta stadiota. 10. Samaten kuin kappaleilla ja elävillä siis täytyy olla suuruus, jota helposti voi kerrallaan silmätä, niin täytyy myös kantataruillakin olla pituus, jota helposti voi muistaa. 11. Pituuden rajoitus näyttelemisen ja aistinnan suhteen ei kuulu taiteesen; sillä jos tarvittaisiin näyttää sata tragediaa, niin näytettäisiin ne varmaan vesi-uurin mukaan niinkuin se joskus muualla tapahtuukin.[59] 12. Mitä asian luonnonmukaiseen rajoitukseen tulee, niin on pituuden puolesta suurempi aina kauniimpi, niin kauan kuin sitä vaan voi kerrallaan silmätä; ja asiata yksinkertaisesti määrätäksemme saatamme sanoa, että suuruuden oikea määrä on se, jonka sisällä todennäköisesti tahi välttämättömästi jossakin järjestyksessä tapahtuvat asiat ennättävät kääntyä onnettomuudesta onneen, tahi onnesta onnettomuuteen.

VIII Luku.

Kantataru.

Kantataru on yksi, ei niinkuin muutamat arvelevat silloin kuin se koskee yhtä ainoata henkeä; sillä paljon ja äärettömän monenlaatuista[60] voipi tapahtua, mutta muutamista näistä ei tule mitään yhteyttä. Samaten on myös yhden henkilön toiminnat monilukuiset, mutta näistä oi tule mitään toiminnan yhteyttä. 2. Sentähden ovat kaikki ne runoilijat erehtyneet, jotka ovat tehneet "Herakleis" ja "Theseis" nimisiä runoelmia,[61] tahi muita senkaltaisia; sillä he arvelevat, että, koska Herakles oli yksi, niin täytyi muka kantatarunkin yhdeksi tuleman. 3. Tähän katsoen näkyy Homero, niinkuin hän muunkin puolesta eroopi, oikein huomanneen asiata, joko taiteen tahi luontonsa kautta; Odysseiaa tehden hän, näet, ei kertonut, kaikkia mitä tälle[62] tapahtui, niinkuin esimerkiksi ei haavoittamista Parnassolla,[63] eikä hänen teeskenneltyä mielenpuolisuuttansa sotajoukkojen keräytessä,[64] mitkä asiat eivät täytymyksestä eivätkä todennäköisesti toinen toisesta riippuneet; vaan hän järjesti Odysseian yhden toiminnan ympäri, senkaltaisen kuin sanoneet olemme; ja niin ikään myös Iliadin. 4. Niinkuin siis kuvailus muissakin kuvailevaisissa taiteissa on sekä yksi että yhdestä, niin täytyy myös kantatarun, koska se on toiminnan kuvailus, käsittää yksi ainoa ja kokonainen toiminta, ja tapauksein osain olla sillä tavalla kokoonpantuina, että, jos joku osa muutetaan tahi pois-otetaan, kokonaisuus hajoo ja turmeltuu. Sillä mikä lisäksi pantuna tahi pois otettuna ei vaikuta mitään huomattavaa, se ei olekkaan mikään osa kokonaisesta.

IX Luku.

Runoilijan tehtävä ja mikä eroittaa runoilijan historioitsijasta.

Ennen mainitusta on selvä, ettei runoilijan asia ole kertoella tapahtumia, vaan sitä, mikä tapahtuva olisi, ja mitä tapahtua saattaa todennäköisyyden taikka täytymyksen mukaan.[65] Sillä historioitsija ja runoilija eivät eroa runomitallisen tahi runomitattoman lausetavan käyttämisellä; saattaisi, näet, panna Herodoton teokset runomittoihin, eivätkä nämä näin runomittaisessa puvussa olisi vähemmin historiaa kuin ilman runomitatta; vaan siinä he eroavat, että toinen kertoo mitä tapahtunut on, toinen mitä tapahtua voisi. 3. Sentähden onkin runoustaide filosofiallisempi ja ylevämpi historiata, sillä runous kertoelee enemmin yleisiä, mutta historia erityisiä. 4. Yleiseen kuuluu mitä kunkin sopii puhua tahi tehdä todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan, johon pyrkiikin runoustaide antaessaan henkilöille nimiä; mutta erityiseen mitä Alkibiades teki tahi mitä hän kärsi. 5. Tämä onkin jo tullut ilmi komediassa; sillä kun kantatarua sepitsevät todennäköisyyden mukan, panevat he myös henkilöille satunnaisia nimiä, eivätkä huoli erityisistä, niinkuin jambein kirjoittajat tekevät. 6. Mutta tragediassa käyttävät he todellisia nimiä.[66] Syynä tähän on se, että mahdollinen myös on luultavaa. Mikä siis ei ole tapahtunut, sitä emme uskokkaan mahdolliseksi, mutta mikä tapahtunut on, se on nähtävästi myös mahdollista, sillä eihän se olisikaan tapahtunut, jos se olisi mahdotonta ollut. 7. Kuitenkin on tragediassakin asian laita niin, että muutamissa ainoastaan yksi tahi kaksi nimeä on tunnetuita, mutta muut tehtyjä; muutamissa taas ei yhtään tunnettua, niinkuin Agathonin "Anthos" nimisessä tragediassa; sillä tässä tragediassa ovat niin tapaukset kuin nimetkin tehtyjä, eikä se sentähden vähemmin huvita. 8. Ei siis suinkaan aina tarvitsekkaan pyrkiä kiinipitämään ainoastaan entis-aikojen jumalais-saduista, joittenka ympäri tragediat liikkuvat. Tämmöinen pyrintö olisi naurettavaakin, koska tunnettukin on ainoastaan harvoille tunnettu, mutta kuitenkin kaikkia ilahuttaa. 9. Tästä on siis selvä, että runoilijan sitä enemmin pitää oleman kantatarujen kuin runomittain tekijänä mitä enemmin hän on runoilijana juuri kuvailuksen kautta ja kuvailus koskee toimintaa. 10. Ja jos hän sattuu kertomaan todellisia tapauksia, niin hän sentähden ei ole vähemmin runoilija, sillä ei mikään estä muutamia tapauksia olemasta semmoisia, kuin niiden todennäköisyyden ja mahdollisuuden mukaan olisi pitänyt oleman; ja tämänpä tähden hän saattaa tämmöisiäkin runollisesti käyttää.[67] Yksinkertaisista kantataruista ja toiminnoista kehnoimmat ovat ne, joilla on paljon välikertomuksia. Välikertomuksia paljon on sillä kantatarulla, missä välikertomukset eivät seuraa todennäköisyyden eikä täytymyrksen mukaan toinen toisestaan. 12. Tänlaisia tekevät huonot runoilijat itsensä tähden, mutta hyvät runoilijat näyttelijäin tähden,[68] sillä kilvoitelmiin ruveten ja kantatarua[69] ylenmäärin venyttäen, ovat he usein pakoitetut järjestystä rikkomaan. 13. Mutta kun kuvailus ei kuvaele ainoastaan täydellistä toimintaa, vaan myös pelättäviä ja säälittäviä toimintoja, ja tämmöiset parhaasta päästä syntyvät toisensa kautta, varsinkin kun jotain tapahtuu vasten luuloa;[70] täten saadaan, näet, helpommin ihmeellisiä aikaan, kuin jos se tapahtuisi itsestään ja sattumuksesta, koska myöskin sattumuksen tuomista tapauksista se näyttää ihmeellisimmältä, joka näkyy tapahtuneen ikään kuin tarkoituksesta; niinkuin esimerkiksi kun Mityyn kuvapatsas Argos kaupungissa, kaatuen katselijan päälle, löi kuoliaaksi sen miehen, joka oli syypää Mityyn kuolemaan; 15. sillä tämä ei näy tapahtuneen ainoastaan sattumuksesta;[71] niin tämänkaltaiset kantatarut siis välttämättömästi ovat kauniimmat.

X Luku.

Kantatarujcn erilaisuus.

Kantatamista ovat muutamat yksinkertaiset, toiset mutkalliset; sillä myös toiminnat, joittenka kuvailuksia kantatarut ovat, saattavat olla samankaltaisia. 2. Yksinkertaiseksi sanon sitä -- itse luonnoltaan, niinkuin jo määritetty on, keskeymätöntä ja yhtä -- toimintaa, jonka kuluessa muutos tapahtuu ilman vastaiskäännettä ja tuntemisvaihdetta.[72] 3. Mutkallinen taas on se, jossa muutos tapahtuu tuntemisen tahi vastaiskäänteen tahi kumpaisenkin kautta. 4. Näiden täytyy kuitenkin syntyä kantatarun itse kokoonpanosta, niin että johtuvat ennen tapahtuneista asioista joko täytymyksen taikka todennäköisyyden mukaan. Sillä eroitus on suuri, jos se tahi se tapahtuu sen tahi sen kautta taikka vaan sen tahi sen jälkeen.

XI Luku.

Vastaiskäänne ja tuntemisvaibde.

Vastaiskäänne on, niinkuin jo on sanottu, tapausten muuttuminen päinvastaisiksi; muuttuminen, näet, kuten sanomme, todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan.[73] 2. Niin esimerkiksi "Oidipo" nimisessä kappaleessa se, joka tuli Oidipoa ilahuttamaan ja hänestä poistamaan pelvon hänen äitinsä suhteen, vaikutti päin vastoin, ilmoitettuaan ken hän oli.[74] 3. Ja "Lynkey" nimisessä tragediassa, kun tätä miestä vietiin kuolemaan ja Danao seurasi häntä muka surmatakseen, sattui edellisten tapausten johdosta, että tämä, Danao, surmattiin, mutta toinen, Lynkey, pelastettiin.[75] 4. Tuntemisvaihde taas on, niinkuin jo nimikin ilmoittaa, onnettomuuteen määrättyjen joutuminen tuntemattomuudesta tuntemiseen, tulkoonpa siitä ystävyyttä tahi vihollisuutta.[76] 5. Kauniin on tuntemisvaihde kun se sattuu vastaiskäänteen kanssa yhteen, niinkuin asian laita on "Oidipossa". 6. On niitä toisiakin tuntemisvaihteita; sillä myöskin hengettömien ja sattunaisten kappalten suhteen saattaa se tapahtua, niinkuin onkin jo sanottu; ja siinäkin voi tunteminen tapahtua, jos joku on jotain tehnyt tahi ollut tekemättä. 7. Mutta kantatarulle ja toiminnalle on yllä mainittu laji eniten sopiva. Sillä tänkaltainen tuntemisvaihde ja vastaiskäänne tuottaa sääliä ja pelkoa, ja juuri tänlaistenhan toimintain kuvailus tragedia onkin. Paitsi sitä tapahtuu tämmöisten kautta myös onni ja onnettomuus. 8. Mutta koska tunteminen on joidenkuiden tunteminen, niin löytyy semmoisia tuntemisvaihteita, että vaan jompikumpi tulee toista tuntemaan, kun on tullut ilmi, ken tämä toinen on, toisinaan taas on tarpeellista, että molemmat tulevat toisiansa tuntemaan. Näin esimerkiksi tuntee Orestes kirjeen lähettämisestä Ifigeneian;[77] mutta Oresteen tutuksi-tuleminen Lfigeneialle vaatii toisenlaista tuntemisvaihdetta.[78]

Kaksi kohtaa on siis tässä katsannossa kantatarussa, nimittäin vastaiskäänne ja tuntemisvaihde. Kolmas on kärsintö. Näistä on jo vastaiskäänteestä ja tuntcmisvaihteesta puhuttu. Kärsintö on turmiollinen tahi tuskallinen toiminta, niinkuin esimerkiksi silmin nähtävät murhat, suuret surut, haavoittamiset ja senkaltaiset.[79]

XII Luku.

Murhenäytelmän ulkonaiset osat.

Ne tragedian osat, joita on käyttäminen ikäänkuin eri muotoja, olemme ennen maininneet.[80] Ulkomuotoon katsoen ovat ne eri osat, joihin se jakauu, nämä: alkajaispuhe, välikertomus, päätäntö, laulanto. 2. Laulannon osat ovat parodos (sisääntulo-laulu) ja stasimon (pitkittyvä laulu). 3. Nämä ovat kaikille yhteiset, mutta yksinäisiä ovat näkymö-laulut ja kommot. 4. Alkajaispuhe on koko se tragedian osa, joka on ennen laulajiston sisääntulo-laulua. 5. Välikertomus on koko se tragedian osa, joka on kahden kokonaisen köörilaulun välillä. 6. Päätäntö koko se tragedian osa, jonka jälkeen ei enään tule köörilaulua. 7. Laulannosta on parodos koko laulajiston ensimäinen esitelmä.[81] Stasimon on laulajiston laulu ilman anapaestoitta ja trokhaioitta;[82] ja kommos laulajiston ja näkymöllä olijain yhteinen valituslaulu.[83] Niistä tragedian osista, jotka ovat käytettävät, olemme ennen puhuneet, mutta ulkopuoleen katsoen ovat ne eri osat, joihin se jakaantuu, nämä.[84]

XIII Luku.

Mitä kantatarujen sepitsemisessä on silmällä pitäminen ja mitä välttäminen, ja mimmoisen murhenäytelmän aineen tulee olla.

Mihin kantatarujen sepitsemisessä on pyrkiminen ja mitä välttäminen niinkuin myöskin mistä tragedian aine on otettava, siitä olisi vuoro puhua vasta sanotun lisäksi. 2. Koska siis kauniimman tragedian kokoonpanoltaan ei pidä oleman yksinkertaisen, vaan mutkallisen, ja kuvaeleman jotain pelättävää ja säälittävää (sillä tämä on tänlaiselle kuvailukselle omituista), niin on ensiksikin selvä, ettei sovi esitellä hurskaiden ihmisten joutuvan onnesta onnettomuuteen (sillä tämä ei ole peloittavaa eikä säälittävää, vaan inhoittavaa);[85] 3. eikä myöskään ilkiöiden onnettomuudesta onneen (sillä tämä on kaikesta vähimmin tragillista; tässä, näet, ei ole mitään siitä, mitä siinä oleman pitäisi; sillä se ei koske ihmisrakkauttamme, eikä vaikuta sääliä eikä pelkoa); 4. eikä myöskään täydellisen pahantekijän joutuvan onnesta onnettomuuteen. Tämmöinen sepitys, näet, liikuttaisi kyllä inhimillistä tunnettamme, vaan ei synnytä sääliä eikä pelkoa; sillä edellinen koskee syyttömästi kärsivää, jälkimäinen vertaistamme;[86] sääli, näet, syytöntä, pelko vertaistamme,[87] joten tämä siis ei herättäisi sääliä eikä pelkoa. 5. Näitten keskivälillä oleva jääpi siis yksin jälelle. Tämä on nyt semmoinen ihminen, joka ei ole erittäin huomattava hyveen ja hurskauden puolesta, eikä myöskään paheen ja ilkeyden, vaan jonkun hairauksen kautta joutuu onnettomuuteen, varsinkin jos tämä mies on niitä, jotka elävät suuressa arvossa ja onnessa, niinkuin esimerkiksi Oidipo ja Thyestes ja muut senkaltaisten sukujen silmiin astuvat miehet. 6. Hyvästi sepityn kantatarun on myös oleminen pikemmin yksinkertainen kuin kahdenkertainen, niinkuin muutamat arvelevat,[88] ja kääntyminen, ei onnettomuudesta onneen, vaan päin vastoin onnesta onnettomuuteen, ei ilkeyden vaan suuren hairahduksen kautta, jonka on tehnyt semmoinen mies, kuin sanottiin, tahi parempi ennemmin kuin huonompi.[89] 7. Todistuksena tähän on kokemuskin; sillä ennen muinoin kertoivat runoilijat mitä jumalaissatuja vaan sattui, mutta nyt sepitetään kauniimmat tragediat muutamista perheistä, niinkuin esimerkiksi Alkmaionista, Oidiposta, Oresteesta, Meleagrosta, Thyesteestä, Telefosta ja muista semmoisista, jotka ovat sattuneet hirmuisia kärsimään tahi tekemään. 8. Taiteen puolesta kauniin tragedia syntyy siis tänkaltaisesta sepityksestä. 9. Sentähden erehtyvät ne, jotka moittivat Euripidestä siitä, että hän näin menettelee tragedioissaan, ja että useat hänen tekemänsä murhenäytelmät päättyvät onnettomuuteen. Sillä niinkuin sanottu tämä juuri oikein onkin. 10. Ja tärkeinpänä todistuksena siihen on se, että tänkaltaiset tragediat aina näkymöillä ja kilvoitelluissa näyttävät tragillisimmilta, jos ne muutoin ovat oikein sepitetyt; ja jos ei Euripides muun puolesta asioita hyvästi asetakkaan, niin näkyy hän kuitenkin olevan tragillisin runoilijoista. 11. Arvon puolesta toinen, jonka muutamat toki ensimäisenä pitävät, on se sepitys, jolla on kaksinainen kehäys, niinkuin Odysseialla, ja joka päättyy tuoden vastakohtaisen lopun hyville ja pahoille. 12. Ensimmäiseltä se näyttää teateri-yleisön heikkouden tähden. Sillä runoilijat mielistyttävät katselijoita noudattaen heidän tahtoansa. 13. Mutta tämä huvi ei ole tragediasta tavattava, vaan pikemmin se on komedialle omituinen. Sillä nekin, jotka tarussa ovat verivihollisina, niinkuin Orestes ja Aigistho, saattavat tässä lopulla muuttua ystäviksi, eikä toinen huolekkaan toisen kautta.

XIV Luku.

Miten tulee herättää pelkoa ja sääliä.