Part 2

Perustukseksi pantua tekstiä olen ylipäänsä noudattanut. Ainoastaan semmoisissa paikoissa, joissa se joko ei anna mitään taikka minun mielestäni väärää käsitystä, olen kääntänyt muiden lukulajien mukaan, joita lukulajeja itsekussakin paikassa aina mainitsen.

Koska sen ohessa olen tarkoittanut antaa jonkunlaista yleistä käsitystä lukulajien monenkaltaisista erilaisuuksista, olen tärkeimmissä paikoissa maininnut toisistaan enimmiten eroavaisia lukulajeja. Erittäin olen aina maininnut Bekkerin ja Hermannin lukulajeja, koska nämä voivat olla esimerkkeinä suurimmasta varovaisuudesta ja suurimmasta rohkeudesta alkutekstin muuttamisen suhteen.

Käännökseen sovitetut muistutukset ovat parhaasta päästä asiain-selityksiä, jotka tarkoittavat selväksi tehdä runousopin ja sen kanssa yhteydessä olevain asiain eri kohtia, jotta myöskin ne, jotka eivät ole muinaisuuteen erittäin tutustuneet, voisivat hyödyksensä lukea Aristoteleen runousoppia. Käännös tehtiin jo moniaita vuosia sitten. Vaikka muutetut tieteelliset harrastukset ovat estäneet minua varsinaisesti seuraamasta tähän kuuluvaa kirjallisusutta, on tämä viivytys kuitenkin ollut sille suureksi hyödyksi, koska teos nyt ilmestyy melkoisessa määrässä uudistuneena. Yliopiston kirjaston hoitajan suosiollisen avun kautta olen ollut tilaisuudessa saamaan hyväkseni käyttää erään nykyisimmän Aristoteleen-tutkijan, G. Teichmüller'in, erityis-tutkiutoja tästä kirjasta. Nämä varsin arvokkaat tutkinnot ovat vakuuttaneet minua siitä, että viime-aikuiset ahkerat tutkimukset, kuinka paljon uutta ne muutoin ovatkin ilmi saaneet, eivät kuitenkaan pää-asian suhteen ole saaneet mitään muutosta toimeen Aristoteleen runousopin käsittämisessä.

6. Suomennoksen kielessä noudatetut ohjeet.

Kreikkalais-nimien, nomina propria'in, kirjoittamisessa olen noudattanut sitä, jo melkein yleiseksi tullutta, kirjoitustapaa, jonka likempiä perusteita selvitetään "Gruben kertomusten" esipuheessa. Kreikkalaisen nimen Πλάτων kirjoitan siis Platoni (genet. -in), Νηλεύς nimen Neley (gen. -eyn), 'Αιας Aias (gen. -aan), Ζεύξις Zeyxis (gen. -iin), Πρίαμος Priamo (gen. -on), Mivως Minos. (gen. -oon) j.n.e.

Muiden kreikkalais-sanain kieleemme sovittamisessa olen koettanut mahdollisuutta myöden säilyttää alkuperäistä muotoa, sekä vartalon että päätteen puolesta, missä vaan nämä soveltuvat kieleemme. Mutta sen ohessa olen myöskin tarkoittanut sujnvaisuutta, karttamalla raskaita päätteitä sekä vaariinottamalla mitä kielemme jo on käytännön kautta itseensä sulattanut. Luonnollisena seurauksena tästä on, etten ole voinut noudattaa jyrkkää johdonmukaisuutta. Mutta tästä on mielestäni kielellemme vähemmin haittaa, kuin säälimättömästä johdonmukaisesta kömpelyydestä. Tämmöisissä ei mikään kieli voikkaan olla yhtämukainen. Olen siis esin. kirjoittanut parodia, harmonia, tragedia (eikä: tragodia), elegia (eikä: elegeia), trokhaio, mutta dityrambi (eikä: dityrambo), lyyrillinen (eikä: lyrillinen eikä lyrallinen), mutta draamallinen (eikä: dramillinen, dramallinen). Niin ikään olen kirjoittanut esthetika (eikä aisthetika, eikä myöskään esthetiikki), mathematika (eikä mathematiikki), fysika (eikä fysiikki), mutta kyllä musiikki, joka jo on kieleen perehtynyt j.n.e.

Mitä Tiedesanojen (termini technici) käyttämiseen tulee, olen niitä osittain kääntänyt suomeksi, missä tämä on haitatta voinut tapahtua, osittain käyttänyt niitä semmoisina kuin ne vieraissa kielissä ilmaantuvat, osittain käyttänyt suomen- ja vieras-kielisiä nimityksiä rinnatusten. Jos toiselta puolen suomenkin kielen on viljeleminen yleisiä muiden kielten käyttämiä viljely-sanoja, joilla on historiallinen merkityksensä, niin toiselta puolen taas niiden kääntäminenkin, jos se nimittäin on onnistunut, on suureksi hyödyksi etenkin kansantajuisissa kirjoissa. Olen siis rinnatusten viljellyt esm. sanoja tragedia ja murhenäytelmä, draama ja näytelmä, epopea ja kertomarunoclma j.n.e.

Nämä perus-aattect tulevat näkyviin niissä luetteloissa, jotka olen kirjaan liittänyt ja joista toinen on kreikkalais-saksalais-suomalainen, toinen ruotsalais-suomalainen. Edellinen sisältää Aristoteleen tässä kirjassa viljelemät tiedesanat. Jälkimäinen sisältää sekä näitä että muistutuksissa ja tässä esipuheessa käytetyitä esthetillisiä tiedesanoja niinkuin myös muutamia muitakin, jotka kirjoittaessani ovat joutuneet mieleeni. Minun ei tarvitse mainita ettei se pyydä olla millään muotoa täydellinen. Ja vaikka kyllä tämmöiset luettelot aina ovat epäsuosiollisen kritiikin kiitollisimpia esineitä, olen kuitenkin tahtonut tämän luettelon kirjaani liittää, arvellen sen jossain määrässä voivan -- joko sitten enemmän positivisellä taikka enemmän negativisellä tavalla -- vakauttaa vielä vakaumattomia kaunotieteellisiä tiedesanoja. Pikaisinkin silmäys luettelossa tavattaviin sanoihin osoittaa, että sanat suurimmaksi osaksi ovat kaikille nyky-ajan sivistyneille kielille yhteisiä, joita ruotsinkielikin on lainannut. Suomenkieli on kyllä ruotsinkieltä rikkaampi ja muutoinkin paljon viljeltävämpi, niin että helpommin voi itselleen muodostaa uusia sanoja. Mutta vieraskielisten tiedesanain ainainen kääntäminen on minusta, kuten sanottu, yhtä turha kuin niiden ainainen viljeleminen. Kohtuus paras. Hyvän aistin, kieleen soveltumisen ja käytännön tulee olla kohtuuden määrääjinä.

* * * * *

En ole voinut olla tuntematta niitä esteitä, joita tämä, esthetikan alalla ensimäinen tieteellinen, yritys suomen kielellä, on tuottanut varsinkin tiedesanojen suhteen. Paljon on ollut uusia aatteita, joille oli vastaavia sanoja osittain keksiminen osittain määrääminen. Miten olen onnistunut ei tule minun arvostella. Mutta siitä hyvästä, mikä tässä kirjassa saattanee olla, tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää niitä ystäviä, jotka suosiollisesti ovat auttaneet minua kirjan valmistamisessa. Erittäin on minun tässä kohden lausuminen syvää kiitollisuuttani Saksankielen lehtoria, maisteri B.F. Godenhjelm'ia sekä niin ikään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeriä, maisteri F.W. Rothsten'ia kohtaan.

Helsinki Marraskuussa 1870.

_Tekijä_.

I Luku.

Teoksen tarkoitus. Taiteiden eri esityskeinot.

Runoustaiteesta itsestä ja sen lajeista, mikä niiden itsekunkin luonto on, ja kuinka kantatarut[1] ovat yhteen sovitettavat, jos runoelmaa hyväksi mielitään, vieläpä kuinka monta ja millaisia osia siinä on, niinkuin myös muista, mitä tähän tutkintoon kuuluu, tahdomme puhua, alkaen ensin siitä, mikä luonnon mukaan ensimäistä on. 2. Kertomaruno siis ja murhenäytelmä, vieläpä komedia ja dityrambirunous, niinkuin myös enin osa huilun- ja kitaransoitto-taiteista ovat kaikki ylipäätä kuvailuksia.[2] 3. Mutta ne eriävät toisistaan kolmessa kohden: siinä, näet, että kuvailevat joko erilaatuisilla keinoilla, taikka erilaisia esineitä, taikkupa erinkaltaisesti eikä samalla tavalla. 4. Sillä samaten kuin muutamat, kuvia muodostellen, kuvailevat paljon väreillä ja muodoilla, -- mikä taiteen avulla, mikä tottumuksesta -- toiset taas äänellä,[3] samaten mainitutkin taiteet kaikki suorittavat tämän kuvailemisen polennolla, sanalla ja soinnulla, joko itsekullakin erikseen tai niitä yhdistäin. 5. Niin käyttävät esimerkiksi ainoastaan sointua ja polentoa huilun- ja kitaran-soittotaiteet, ja muut, joilla sattuu sama luonto olemaan, esimerkiksi syringinsoitto-taide.[4] 6. Polennolla yksinään ilman soinnutta kuvailevat tanssijat;[5] sillä polennonmukaisilla ruumiinsa liikenteillä kuvailevat tanssijat luonteita, mielenliikuntoja ja toimintoja.[6] 7. Kertomarunous käyttää ainoastaan joko suorasanaista kieltä tahi runomittoja, ja viime mainittuja joko seoin milloin mitäkin tahi käyttäen tuota näihin aikoihin saakka ainoata.[7] 8. Sillä emme saattaisi millään muotoa sanoa Sofronin ynnä Xenarkhon miimejä ja Sokrateen kanssapuheita yhtäläisiksi,[8] 9. vaikkapa joku toimittaisi tuon kuvailuksen kolmimittaisella, tahi elegiallisella, tahi jollakin muulla runomitalla; 10. vaan ihmiset yhdistävät runoilemisen runomittaan ja sanovat muutamia elegian- toisia epopean-runoilijoiksi, nimittäin heitä näin runoilijoiksi, ei kuvailuksen, vaan yhteisesti runomitan mukaan. 11. Tämän nimen ovat he tottuneet heille antamaan, vaikka he tuovatkin esiin jotain lääke- tahi sävel-tiedettä koskevaa,[9] kun se vaan on runomittaan puettuna. Eikä kuitenkaan ole Homerolla ja Empedokleella mitään yhteistä, paitsi runomitta;[10] jonka tähden toinen onkin nimitettävä todelliseksi runoilijaksi, toinen pikemmin fysiologiksi kuin runoilijaksi. 12. Samaten jos joku tekisi kuvailuksen sekoittaen kaikki runomitat yhteen, niinkuin Khairemoni sepitti "Kentauros" rapsodiansa seoin käyttäen kaikki runomitat, on tämmöinenkin runoilijaksi sanottava.[11] Näin näitä toisistaan eroitettakoon. 13. Löytyy myös muutamia, jotka käyttävät kaikkia mainitulta keinoja, nimittäin polentoa, säveltä ja runomittaa, esimerkiksi dityrambi- ja nomi-runous, niinkuin myöskin tragedia ja komedia; mutta ne ovat kuitenkin siinä kohden erilaiset, että muutamat käyttävät kaikkia näitä yht'aikaa, toiset ainoastaan osittain. 14. Käissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän niiden keinojen suhteen, joilla saavat kuvailuksen aikaan.

II Luku.

Mimmoisia on kuvaileminen.

Mutta koska kuvailijat kuvaelevat toimivaisia, ja näiden täytyy olla joko arvoisia tahi halpoja (luonteet jakauvat, näet, melkeen aina näihin yksistään; sillä luonteensa puolesta eriävät kaikki paheen ja hyveen kautta), niin [täytyy heidän kuvailla] joko parempia tahi huonompia taikka samankaltaisia kuin me, niinkuin esimerkiksi maalaajat [tekevät]; 2. sillä Polygnoto kuvaili parempia, Pausoni huonompia, Dionyso samankaltaisia kuin me.[12] 3. Selvä on, että mainituilla kuvailuksilla[13] jokaisella myöskin on nämä samat eroitukset, ja että jokainen niistä muuttuu toisenlaiseksi sitä myöden kuin se mainitulla tavalla kuvaelee erilaatuisia esineitä. 4. Sillä myöskin tansissa ja huilun- sekä kitaran-soitossa saattavat nämä erinkaltaisuudet ilmaantua, 5. niinkuin myös suorasanaisissa teoksissa ja soitannottomissa sankarirunoissa.[14] Niin esimerkiksi Homero toi esiin parempia, Kleofoni[15] samanlaatuisia, vaan Hegemoni Thasolainen,[16] joka oli ensimmäinen ivamukausten tekijä, sekä Nikokhares,[17] joka on sepittänyt "Delias"-runoelman, huonompia kuin tavalliset ihmiset. 6. Samalla tavalla sopii myös kuvaella dityrambeissa ja nomeissa, niinkuin Timotheo ja Filoxono ovat tehneet runoelmissaan "Persialaiset" ja "Kyklopit".[18] 7. Sama eroitus on myös tragedialla ja komedialla; jälkimäinen, näet, tahtoo kuvaella huonompia, edellinen parempia kuin mitä todellisuudessa on olemassa.

III Luku.

Millä tavalla on kuvaeleminen.

Kolmas eroitus näiden välillä on vielä tapa, jolla näitä kaikkia kuvaellaan. 2. Sillä keinojen yhdenlaisina ollessa voipi kuvaella samoja esineitä joko sillä tavalla, että itse joko kertoelee tahi muuksi muuttaupi, niinkuin Homero tekee; taikka että pysyy itsenään,, eikä muuttau; taikkapa siten että kuvaa kaikki toimimisen ja toimittamisen kautta.[19] 3. Nämä kolme eroitusta löytyvät, niinkuin jo alussa sanoimme, kaikessa kuvailuksessa, nimittäin: millä, mitä ja miten kuvaillaan.[20] 4. Näin saattaa siis Sofokles toiselta puolen olla yhdenlainen kuvailija kuin Homero, siinä kohden, näet, että he molemmat kuvaelevat arvoisia, vaan toiselta puolen yhdenlainen kuin Aristofanes, koska he molemmat kuvaelevat toimivia ja toimittavaisia.[21] Sentähden sanovatkin muutamat näytelmiä nimitettävän toimintarunoelmiksi (draama), syystä että ne kuvaelevat toimivaisia (δραν). 5. Tästäpä syystä omistavatkin Dorilaiset itselleen sekä tragedian että komedian; komedian, näet, Megaralaiset, sekä täällä asuvaiset koska se muka kansavallan kukoistaessa olisi heidän luonansa syntynyt --, että Sikeliassa asuvaiset -- täältä[22] oli, näet, kotoisin Epikharmo runoilija, joka oli Khionidesta ja Magnesta paljoa aikaisempi --; tragedian taas muutamat Peloponnesossa,[23] jotka todisteeksi tuovat esiin nimitykset. 6. Nämä, näet, sanovat kutsuvansa ympärillä olevia kyliä koomiksi (κώμαι), joita Athenalaiset nimittävät demoiksi (δήμοι), ja vakuuttavat, ett'ei nimi κωμωδός tule sanasta κωμάζειν, vaan siitä että he, kaupungissa ylenkatsottuina, kiertelivät pitkin kyliä;[24] niin myös on toimittaminen heidän puheenparressaan δράν, mutta Athenalaiset sanovat πράττειν. 7. Ja tämä nyt olkoon sanottu kuvailuksen eroituksista, kuinka monta ja mitkä ne ovat.

IV Luku.

Runoilun alku. Miten runous jakaupi eri lajiin.

Kaksi syytä näkyy yleensä synnyttäneen runouden, ja molemmat ovat ne luontoperäisiä. 2. Sillä kuvaileminen on ihmisissä lapsuudesta saakka syntyperäistä, (ja juuri sen suhteen eroaa ihminen muista elävistä että hän on kuvailevaisin ja saapi ensimäiset tietonsa kuvailuksen kautta) niinkuin myöskin se, että kaikki iloitsevat kuvaelmista. 3. Todistuksena siihen on se, mikä tämmöisten teosten johdosta tapahtuu; sillä, joita semmoisinaan vastenmielisesti näemme, niiden kuvaelmia katselemme mieluisesti, jos ne ovat hyvästi tehdyt, niinkuin esimerkiksi ylenkatsottujen eläinten ja kuolleitten muotoja. 4. Syynä tähän on taas se,[25] että oppiminen on mitä hupaisinta ei ainoastaan filosofeille, vaan myös muillenkin, vaikka oppimisen halu näissä viime mainituissa kestää lyhyemmän ajan. 5. Sentähden, näet, iloitsevat ihmiset kuvia nähdessään, että heidän sopii, katsellessaan, oppia ja miettiä mikä mikin on, esimerkiksi että tämä on se tahi se; 6. sillä jos ei ole kuvailtua ennen sattunut näkemään, niin ei itse kuvailusmäärä tuota huvitusta,[26] vaan täydellisyys tahi väri taikka joku muu senkaltainen seikka. 7. Ja kun luontoomme kuuluu kuvaileminen, sointu ja polento, (-- että runomitat ovat osia polennosta on selvä --) niin ovat vanhastaan ne ihmiset, jotka luontonsa puolesta tähän ovat olleet parahiten sopivia, synnyttäneet runouden, suorapäisistä kokeistaan, näitä vähitellen kehittäen.[27] 8. Jaknantuipa sitten runous runoilijain omituisten luonteiden mukaan; sillä totisemmat kuvailivat kelvollisia töitä ja kelvollisten ihmisten toimintoja, mutta kevytmieliset halpojen, tehden ensiksi soimausrunoja, samaten kuin toiset ylistys- ja kiitos-runoelmia. 9. Homeroa aikaisemmista emme tunne ketään, joka olisi tämmöistä runoelmaa runoellut, vaikka kyllä on luultava, että niitä on useitakin ollut; 10. mutta Homerosta alkaen niitä löytyy, niinkuin esimerkiksi tämän "Margites"[28] ja senkaltaiset kappaleet, joissa myös, kuten niille sopikin,[29] jambinen runomitta ilmaantui. Sentähden sanotaankin tätä nyt jambiseksi, että he tällä runomitalla soimasivat toisiansa (ίάμβιξον). 11. Ja näin tuli vanhoista muutamat sankarirunoelmain muutamat jambein runoilijoiksi. 12. Niinkuin Homero näytti olevan paras runoilija arvoisan runolaadun alalla (sillä yksinään on hän siinä, ettei hän tehnyt kuvailuksiansa ainoastaan hyvin, vaan myös draamallisiksi),[30] niin oli hän myös ensimäinen, joka toi esiin komediankin muodot näytelmän tapaan esittäen, ei soimauksia, vaan naurattavia; sillä mitä Iliadi ja Odysseia ovat tragedian suhteen, samaa on "Margites" komedian suhteen. 13. Mutta kun tragedia ja komedia olivat ilmaantuneet, niin muuttuivat myös ne, jotka omituisen luontonsa mukaan antausivat jommallekummalle runouslajilie, mitkä jambein tekijäin sijasta komedian runoilijoiksi, mitkä taas epopeantekijäin sijasta tragedian harjoittajiksi, syystä että näiden[31] muodot ovat edellisiä suuremmat ja arvoisemmat. 14. Vaan tutkimus siitä, onko tragedia nyt jo laatujensa puolesta tarpeenmukainen vai eikö, tarkasteltakoon sitä itsensä puolesta taikka teateriin katsoen, se on eri asia.[32] 15. Alusta ne siis olivat äkkimietteisiä, niin tragedia kuin komediakin; edellinen syntyi dityrambien, jälkimäinen falloslaulujen alottelijain kautta, mitkä viimemainitut laulut vielä nytkin useissa kaupungeissa pysyvät arvossa,[33] ja ne laajentuivat aikaa voittaen sillä tavoin, että yhä tuotiin esiin mitä selvästi huomattiin niihin kuuluvaksi; 16. Ja monen muutoksen alaiseksi jouduttuaan seisahtui tragedia, kun oli omituisen luonteensa saanut. 17. Ja Aiskhylo oli ensimäinen, joka saattoi näyttelijäin lukumäärän yhdestä henkilöstä kahdeksi, ja joka vähensi laulajiston lauluja sekä antoi puheenvaihtelolle ensimäisen sijan; vaan kolme näyttelijää ja näytelmäpaikan maalaamisen toimitti ensin Sofokles. 18. Mitä sen suuruuteen tulee, niin kohosi se vasta myöhään arvoonsa noista pienistä jumalaissaduista ja naurattavasta lausetavastaan, se kun, näet, oli saanut alkunsa ilkkurunoudesta; ja runomitta muuttui nelimittaisesta jambiseksi.[34] 19. Ensiksi käytettiin, näet, nelimittaista, syystä että runous oli ilkku-aineinen ja tanssiin enemmin sovitettu; mutta kun haastelo ilmausi, keksi luonto itse soveliaan runomitan, sillä kaikista runomitoista on jambinen puheenvaihteloon sopivin. 20. Todistus siihen on se, että me jokapäiväisessä puheessa keskenämme parhaasta päästä puhumme jambeja; mutta kuusmittaisia harvoin ja ainoastaan poikettuamme tavallisen puheen soinnusta. 21. Sitten [keksi luonto] myös joukon välikertomuksia ja muuta semmoista, kuten kaikkien näiden koristeiden kerrotaan vähittäin järjestyneen.[35] 22. Näistä olkoon nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata.

V luku.

Ilvenäytelmä. Kertoma- ja murhenäytelmä-runouden eroitus.

Komedia on, niinkuin sanoimme, halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen aineena, vaan niin että naurettava on osa rumasta.[36] 2. Naurettava on, näet, hairaus ja rumuus, joka on kivuton eikä turmiollinen. Niin on esimerkiksi nauruttava naamari suorastansa jotaan rumaa ja väänneltyä ilman kivutta.[37] 3. Tragedian muutokset ja kenen kautta ne tapahtuivat, se tosin ei ole tietämättömyyteen joutunut, mutta komedian ovat joutuneet, syystä ettei tätä alusta alkain harrastettu; sillä vasta myöhään varusti arkhontti ilvelaulukunnan, vaan ennen sitä toimittivat sitä vapaa-ehtoiset.[38] 4. Vasta kun se oli jonkunmoisia muotoja saanut, mainitaan sen runoilijoita. Mutta ken naamarit toimitti tahi puheet, tahi suuremman näyttelijä-luvun ja muut semmoiset, sitä ei tunneta; 5. mutta Epikharmo ja Formis alkoivat sepittää yhtenäisiä kantataruja. Alusta tuli tämä siis Sikeliasta.[39] 6. Vaan Athenalaisista oli Krates ensimäinen, joka, jambisen lajin heitettyänsä, alkoi sepitä yleisiä puheenvaihteloita ja runotaruja.

7. Paitsi paljaan runomitan ynnä puheella toimitetun kuvailuksen suhteen noudattaa kertomarunous tragediaa siinä, että se on kuvailus arvoisista; mutta ne eroovat toisistaan sillä tavoin, että epopealla on yksinkertainen runomitta ja että se on kertomusta.[40] S. Lisäksi eroo se pituutensakin puolesta; sillä tragedia pyrkii, jos mahdollista, päättymään yhteen vuorokauteen tahi ainoastaan vähän siitä poikkeamaan, mutta epopea on aikansa puolesta määräämätön; tässäkin kohden se siis eroopi.[41] 9. Alussa tehtiin kuitenkin tämän suhteen samoin tragedioissa kuin kertomarunoelmissakin. 10. Osat taas ovat joko yhtäläiset taikka tragedialle omituiset. 11. Joka siis ymmärtää tragedian arvon tai halpuuden, se ymmärtää myös epopean. Sillä mitä kertomarunoelmalla on, se on myös murhenäytelmällä, mutta kertomarunoudessa ei löydy kaikkia mitä murhenäytelmärunoudessa on. 12. Vaan kuvailemisesta kuusjalkaisella runomitalla, niinkuin myös komediasta tahdomme sittemmin puhua.

VI Luku.

Murhenäytelmä ja sen osat.