Part 1

RUNOUSOPPI

Kirj.

Aristoteles

Kreikan kielestä kääntänyt ja selittäväisillä muistutuksilla sekä tiedesanain luetteloilla varustanut

T:ri J. W. Calamnius

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1871.

Näytetty: _L. Heimbürger_.

Alkulause.

1. Johdanto.

Olen ottanut suomentaakseni Aristoteleen Runous-opin, arvellen ett'ei tämä yritys olisi niinkään turha, vaikka kyllä sen käytöllinen merkitys ei voi olla suuri. Paljas käytöllisyys ei olekkaan pantava kirjallisuus-tuotteiden korkeimmaksi määrääjäksi, eipä edes meidänkään, vähitellen kehkiävässä, suomenkielisessä kirjallisuudessa. Meidänkin kansallis-kirjallisuuden on, kuinka vähäiseksi se muutoin vähäisessä kansassa supistuneekin, noudattaminen muiden kansain kirjallisuuksien esimerkkiä. Ahkeralla työllä koettavat sivistyneet kansat hyväksensä käyttää ja omaksensa tehdä vanhan ajan klassillisia teoksia, hyvin tuntien ja tunnustaen näiden voimallista vaikutusta. Enemmin kuin millään muulla kirjallisuudella on, näet, vanhalla klassillisella ylentäväinen ja puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy. Senpä tähden onkin aina, kun jonkun kansan kirjallisuus on kääntynyt riutumiseen päin. vanha klassillinen kirjallisuus ollut se puhdas lähde, josta elähyttävä uudistus on tullut, ja semmoisena se vastakin aina on oleva.

Kotimainen suomenkielinen kirjallisuutemme onneksi tosin ei ole riutumallaan; se on siheen liiaksi nuori, jonka tähden se vielä pysyykin tuoreena ja vireänä. Mutta vanhan ajan klassillisilla teoksilla on ylentäväinenkin voima suurien aatteittensa ja ylevien ajatustensa rikkauden vuoksi. Klassillisten teosten omistamisella laventaa itsekukin kansa näky-alaansa ja rikastuttaa aate- ja kieli-varastoaan, puhumattakaan niiden yleisesti tunnustetusta n.k. muodostavaisesta merkityksestä.

Tältä kuullulta olen katsonut tätäkin teosta, arvellen vaivani palkituksi, jos olen voinut kotimaiselle kirjallisuudellemme tuoda vähintäkään hyötyä ja edistymisen aihetta. Siihenkin katsoen kuinka köyhä meidän suomenkielinen kirjallisuutemme on klassillisen ajan teoksista, arvelin arvoisaksi lisäykseksi Aristotelesta saamista kirjallisuutemme omaksi, jos pienenkin teoksen kautta. Se verraton vaikutus, minkä Aristoteles on melkein kaikissa tieteiden eri haaroissa tehnyt, ja se maine, joka on kiintynyt hänen nimeensä, on, arvelin, suomenkieliselle käännökselle mistä hänen kirjasestansa hyvänsä antava pysyvän arvon.

Kaikista Aristoteleen kirjoista kuuluisimpia on hänen Runousoppinsa, jolla onkin kaunotieteen ja erittäin runotieteen historiassa ollut suuri merkitys, jopa merkillisyyskin. Se on sen ohessa Aristoteleen kansantajuisimpia kirjoituksia ja tarjoo semmoisena runsasta nauttimisen ainetta kaikille sivistyneille. Ilmoittaessaan erästä uutta, Ueberweg'in tekemää, käännöstä tästä kirjasta sanoo saksalainen arvostelija muun muassa: "Es ist ein Bedürfniss in unserer Zeit, wo man die Errungenschaften der Wissenschaft zum Gemeingute des Volkes erheben und dadurch die Bildung und Gesittuug immer mehr zu verallgemeinen strebt, eine Schrift wie die vorliegende, durch Uebersetzung und Erklärung möglichst weiten Kreisen verständlich zu machen" (ks. Heidelberger Jahrb. d. Lit. Juni-Heft. 1870).

Mitä selvempi on, että mailman historiassa Kreikkalaiset ovat olleet se kansa, jonka helmoissa kauneudeutunne on kauniimmassa muodossaan ilmestynyt ja kauniimmalla tavalla muodostunut taiteen eri haaroissa, sitä tärkeämpi on tieteelle saada selville ne aatteet ja määritykset, jotka teoriallisesti perustivat tätä kaunotaiteen harjoitusta. Samassa määrässä tärkeämmäksi tuli siitä syystä Aristoteles, joka oli tämän kanneutta harrastavan taiteilija-kansan etevin ajattelija ja filosofi, ja joka sen lisäksi eli juuri siihen aikaan, jolloin kreikkalainen taide oli päässyt korkeimpaan kukoistukseen. Esthetikan historiassa onkin Aristoteles nimi, jota ei tieteellinen kauneus-opin tutkija koskaan voi jättää huomaamatta. Senpä tähden onkin Aristoteleen Runousoppi -- Aristoteleen koko kauneusopin päälähde -- aina ollut tutkinnon alainen kirja. Semmoisena se on paljon meluakin saanut toimeen. Tunnettu, näet, on kuiuka franskalainen n.k. klassillinen koulu ilman mitään syytä otti perusteeksi muka Aristoteleen Runousopin, kun tahtoi puolustaa omaa keksimää oppiansa n.k. "kolmesta draamallisesta yhteydestä". Tutkimus on kyllä todeksi näyttänyt, että Aristoteles on tähän oppiin syytön. Mutta Runousopissa oli sittenkin jälellä kylläksi aivan tärkeitä aineita, jotka houkuttelivat estheetikkoja ja filosofeja yhä uudistettuihin tutkimuksiin. Erittäin ahkeria ovat tässä, niinkuin muillakin aloilla, Saksalaiset olleet. Vuosi vondelta ilmestyy vielä eri tutkimuksia tästä kirjasta, toinen toista laveampi.

Näin on Aristoteleen Runousoppi synnyttänyt varsin suuren kirjallisuuden -- ehkä suuremman kuin mikään muu Aristoteleen teos, ja kaikissa tapauksissa laveamman kuin kaikki ne kirjat yhteen, joita Aristoteles itse on ikinänsä kirjoittanut. Kirjan yksityisistäkin paikoista on äärettömän paljon kirjoitettu ja muutamat eri kohdat, niinkuin esm. oppi murhenäytelmän pnhdistavaisesta voimasta, ovat, kuten eräs mainio meikäläinen kirjailija sanoo, saaneet "läkki-virtoja vuotamaan". Mutta sittenkin löytyy valitettavasti vielä muutamia ei niinkään harvoja kohtia, joita hämäryys vielä peittää.

Tätä hämäryyttä lisäävänä syynä on kirjan suuri vaillinaisuuskin. Pintapuolisinkin katsaus on, näet, kylliksi vakuuttamaan lukijata, ettei kirja ole alkuperäisessä muodossa, vaan ainoastaan tähteinä meille säilynyt. Syyksi tähän vaillinaisuuteen kerrottiin ennen erästä juttua, jonka mukaan märkä ja kosteus muka olivat Aristoteleen kirjoja pilanneet. Aristoteleen kuoltua olivat käsikirjoitukset muka joutnneet Theofraston ja Neleyn käsiin, joittenka elosta erottua Neleyn perilliset panivat ne säilytettäviksi kostean maan-alaiseen kellariin, jossa saivat maata liki 200 vuotta (muutamat sanovat 190, toiset 130 vuotta), minkä ajan perästä eräs Apellikoni ne sieltä löysi ja uudestaan kirjoitutti, sen verran kuin niitä silloin vielä tahdottiin lukea. Tämän Apollikonin kirjasto tuli sittemmin sullan kautta Romaan, jossa grammaatikko Tyrannioni oli käsikirjoituksen järjestänyt, korjannut ja täydellisentänyt.

Tarkempi tutkinto ei ole ottanut uskoaksensa tämän jutun todenperäisyyttä. Mutta koska kieltämätöntä on, että kirja nykyisessä muodossaan on typistetty, oli tähän todennäköinen syy keksittävä. Moitittua vaillinaisuutta on koetettu selittää monella eri tavalla.

2. Selitykset Runousoppi-kirjan nykyisestä muodosta.

Vaikeus löytää uskottavia syitä sai ensiksi matkaan kieltämisen: koko kirja ei olekkaan Aristoteleen omaa tekemää, arvelivat tutkijat. Vaan koska kirja muinaisuudessa yleiseen katsottiin Aristoteleen omaksi, eikä voitu kieltää, että se kuitenkin on Aristoteleen mukainen, oli se sentään jollain tavalla asetettava yhteyteen Aristoteleen kanssa.

Näitä seikkoja sovittaaksensa arveli sentähden muutamat, että joku peripatetisen koulun oppilas olisi, kauan Aristoteleen jälkeen mutta kuitenkin ennen kolmatta vuosisataa j.Kr., kirjan kokoonpannut sillä tavoin, että hän Aristoteleen tekemästä saman-aineisesta kirjasta otti ja kirjoitti ulos mitä hän katsoi sopivaksi ja tiedon-arvoiseksi jopa itsekkin siihen uutta lisäsi. Sen teki oppilas muka siitä syystä, että hän katsoi Aristoteleen kirjan kokonaisenaan sopimattomaksi ja hyödyttömäksi aikalaisillensa, kun, näet, kirja toiselta puolen sisälsi liian paljon, toiselta puolen liian vähän. Näin esin. Ritter. -- Toiset taas arvelevat, että joku Aristoteleen omista oppilaisista muka on opettajan suullisesti tehdyistä esittelyistä itsellensä muistoksi piirtänyt mitä hänelle kuului hupaiselta taikka muutoin tiedon-arvoiselta. Näitä muistoonpanoja oppilaan ei muka ollut aikomus julkaista. Mutta kun sittemmin Aristoteleen kirjoja ruvettiin ahneemmasti kysymään, olivat nämä muitten Aristoteleen kirjoitusten seassa joutuneet Alexandrian kirjastoon ja siten tulleet tutuiksi. Näin Stahr.

Näillä arveluilla ei kuitenkaan ole tukevaa perustusta. Kaikkea todennäköisyyttäkin vastaan on jo se seikka, että niin tuo keksitty ulosnoukkija eli excerptori kuin myös tuo luultu muistoon-kirjoittaja olisivat olleet niin lyhytmielisiä ja yksinkertaisia, että olisivat säilyttäneet semmoisia Aristoteleen omasanaisia lauseita kuin esm. "komediasta tahdomme sittemmin puhua" (V, 12 -- vaikk'ei mitään puhetta siitä sittemmin seuraa); "näistä olkoon nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata" (IV, 22); "komedia on, niinkuin sanoimme" (V, 1); "mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme" (XV, 15.); ja muita samankaltaisia lauselmia, jotka eivät ensinkään sovi toiselle eikä toiselle. Tavallista enemmän typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä osoittaisi sekin, että excerptori taikka muistoonpanija olisivat kokonaan jättäneet pois niin hupaisia ja painavia oppeja kuin esm. komediasta ja intohimojen puhdistuksesta, vaikka Aristoteles itse näihin viittaa toisissa kirjoissaan -- komediaan esm. Rhet. I, 11. sekä II, 18. ja intohimojen puhdistukseen Polit. VIII, 7. --, mainitsematta vielä sitäkin, että dityrambi- eli lyyrillinen runous on tykkänään pois jätetty.

Näistä poiketen ovat muut oppineet Runousoppi-kirjan nykyisen vaillinaisen muodon suhteen jakauneet kahteen eri mielipiteesen, kumpasetkin tunnustaen sen Aristoteleen omaksi -- jota oman-peräisyyttä tuskin enään sopiikaan millään tieteellisellä perustuksella kieltää, koska uudempi kielitutkinto on todeksi näyttänyt, että Runousoppi-kirjassa viljelty kieli pitää yhtä Aristoteleen muissa kirjoissa viljellyn kielen kanssa (ks. Teiohmüller Aristotelische Forsch. I. Beiträge zur Erklärung der Poetik des Arist., Vorrede s. IX).

Toinen mainituista mieli-piteistä -- jota esm. Hermann puolustaa -- on se, että nykyinen Runousoppi-kirja on Aristoteleen ensimäiuen suunnitelma eli alkupiirros, jota hän vasta sopivassa tilaisuudessa aikoi täydentää ja tarkemmin korjata, joka aikomus sittcmmou, syystä tai toisesta, jäi täyttämättä. Toiset katsovat kirjaa katkelman tapaiseksi jäännökseksi eräästä laveammasta ja täydellisemmästä kirjasta.

Edellistä mielipidettä vastaan sotii useat lauseet itse teoksessa, niinkuin esm. "Näissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän niiden keinojen suhteen, jolla saavat kuvailuksen aikaan" (I, 14); "Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä on puhuttu", (XXII, 20); "Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin myöskin niiden lajeista ja osista, kuinka monta näitä on, j.n.e. -- -- olkoon siis tämä lausuttuna." (XXVII, 16) y.m. -- mitkä lauseet kaikki viittaavat johonkuhun täydelliseen ja päätettyyn teokseen, eikä suunnitelmaan. Paitsi sitä viittaakin Aristoteles itse tähän Runousoppi-kirjaansa niinkuin johonkuhun täydellisiä selityksiä sisältävään teokseen (ks. main. p. Polit. VIII, 7 ja Rhet. I, 11 ja II, 18).

Todenmukaisempi ja nähtävästi oikea on sentähden se mielipide, joka pitää Runousoppi-kirjaa jonakuna jäännöksenä suuremmasta teoksesta. Tämän arvelun kanssa sopivat kaikki mainitut lauseet hyvin yhteen. Selitystä vaatii ainoastaan se kysymys, kuinka kirja on joutunut näin katkonaiseksi. Huomattavaa tässä kohden on kuitenkin se, ettei tämä kirja ole ainoa Aristoteleen teoksista, joka on vaillinainen. Uudempi kritiikki on, näet, niin ikään vaillinaisiksi huomannut esm. Ethica Nicomachica, Politica ja Metaphysica teokset, vaikka kyllä ei samaan määrään (ks. Teichm. m. t. Vorr.). Ja eipä näin ole ainoastaan Aristoteleen kirjain laita; turmeltumisen kohtalo on, valitettavasti, tullut niin monelle muullekkin klassillisen ajan teokselle osaksi. Muistaminen onkin kuinka helposti vanhan ajan kirjat saattoivat tällä tapaa joutua vaillinaisiksi. -- Sitä vastoin puolustaa tätä arvelua se seikka, että laveampi teos runousopista, joka teos oli kahteen osaan jaettu, on ollut vanhan ajan tiedossa, ja että Aristoteles itse siihen viittaa nimillä "εν τοΐς περί ποιητικής", "εν τοΐς περί ποιήδεως" (ks. mm. pp. myös Rhet. III, 1. 2. 18 y.m.).

Itse vaillinaisuuskin näkyy todistavan tätä arvelua. Kun esm. Aristoteles, Luku V. 12, sanoo: "Komediasta tahdomme sittemmin puhua", niin on myös luonnollista, että hän todella tästä vasta puhuikin. Turhaan haemme kuitenkin jotaan paikkaa, jossa hän olisi ottanut asian puheeksi. Mutta laiminlyömiseksi Aristoteleen puolelta sitä ei voi selittää, semminkin kun hän itse Rhetorikassa tähän viittaa, sanoen tässä kylliksi osoittaneensa kuinka monta lajia naurettava on. Kuinka olisi hän voinut niin lyhyellä selityksellä, kuin mikä löytyy Poet. Luku V, suorittaa niin aivan tärkeän opin, kuin oppi komediasta, josta hän ei tee täydellistä määritystäkään, vaikka hän kyllä, Luk. XXII, sanoo kylliksi puhuneensa draamallisesta runoudesta s.o. sekä tragediasta että komediasta. Vaillinainen on niin ikään intohimojen puhdistuksen oppi. Eipä myöskään oppi runouden kolmannesta eli lyyrillisestä lajista saisi jäädä semmoisesta kirjasta, joka ottaa varta-vasten pulmaksensa runousopista. Ja kuitenkaan tästä ei puhuta paljon mitään. Mihin jäivät niin ikään kaikki lupaukset, joita tekijä kirjan alussa lausuu? Kaikki nämä tekevät todennäköiseksi, että kirja on jäännöksenä Aristoteleen laveammasta kirjasta.

3. Runousoppi-kirjan sisältö.

Aristoteleen poetika jakaupi luonnonmukaisesti kolmeeu eri jaksoon.

Ensimaiseen jaksoon kuuluvat Luvut I-V, joissa Aristoteles puhuu taiteesta yleiseen ja sen jakaumisesta eri taiteisin, ja erittäinkin runotaiteen eri lajeista:

I. Taiteiden erilaisuudesta kuvailuskeinon, kuvattavan esineen ja kuvailusmuodon mukaan, a) Kuvailuskeinot. II. b) Kuvattavat esineet. III. c) Kuvailusmuoto. IV. Kuvailuksen synnyttämät syyt ja miten runous jakaupi eri laljeihin. V. Komediasta sekä kertomarunon ja murhenäytelmän erilaisuudesta.

Toisesssa jaksossa, Luvut VI-XXII, puhutaan murhenäytelmästä:

VI. Murhenäytelmästä ja sen kuudesta osasta: kantataru, luonne, lausekeino, mielenparsi, näytelmällinen laiton ja laulanto. VII. Tapauksien kokoonpanemisesta ja minlainen se oleman pitää. VIII. Itse kantatarusta. IX. Runoilijan tehtävistä ja mikä hänen eroittaa historioitsijasta. X. Kantatarujen eri lajeista. XI. Vastaiskäänteistä ja tuntemisvaihteista. XII. Näytelmän ulkonaisista osista. XIII. Mitä murhenäytelmän kokoonpanem isessa on vaariin otettava henkilöiden suhteen. XIV. Mitenkä peloittavia ja säälittäviä on hankkiminen. XV. Mitä luonteisin tulee. XVI. Tuntemisvaihteen lajeista. XVII. Mitä murhenäytelmän itse kokoonpanemisessa on vaariin otettavaa, sekä runoilijan omaisuuksista. XVIII. Murhenäytelmän solmiskelemisesta ja kehittelemisestä. XIX. Mielenlaadusta ja sen lajeista. XX. Lausekeinosta ja sen osista. XXI. Nimisanasta ja sen lajeista. XXII. Lausekeinon kelvollisuudesta.

Kolmannessa jaksossa, johon kuuluu Luvut XXIII-XXVII, puhutaan erittäin kertomarunollisuudesta.

XXIII. Kertomarunosta ja sen erinkaltaisuudesta historiallisen kertomuksen suhteen. XXIV. Kertomarunon yhteisyydestä murhenäytelmän kanssa sekä sen erinkaltaisuudesta sen suhteen. XXV. Miten runous paraiten voi käyttää perättömiä. XXVI. Moitteista runoutta vastaan sekä miten niistä on pääseminen. XXVIII. Miten kertomaruno eroaapi näytelmästä sekä mikä niistä on arvoisampi.

4. Aristoteleen kauneus-oppi yleiseen.

Aristoteleen runousoppia ei voi käsittää eriksensä hänen muista teoksistaan. Runousoppi on yhteydessä koko hänen viisaustieteensä kanssa ja on erittäinkin osana hänen kauneusopistaan. Mahdollisuutta myöden lyhyin silmäilys Aristoteleen kauneusoppiin yleiseen lienee tässä tarpeen, saadaksemme oikean käsityksen niistä hajallisista kauneusopin tähteistä, jotka kohtaavat meitä Poetika kirjassa.

Vaikka Runousoppi on Aristoteleen kauneusopin päälähde, niin se ei kuitenkaan ole ainoa lähde, eikä sen ohessa myöskään millään muotoa täydellinen. Aristoteles ei ole kirjoittanut mitään täydellistä kauneusoppia. Esthetika eri tieteenä on nuori eikä ollut vielä Aristoteleen aikana olemassa. Ne tärkeät eikä suinkaan aivan niukat tutkimukset, joita Aristoteles niinkuin Platonikin teki kauneudesta ja taiteesta, ovat sentähden haettavat ja kokoon pantavat heidän monista eri teoksistaan. Runousopin jälkeen tärkein lähde on Aristoteleen kirja kaunopuhetaiteesta, "Retorika", sen jälkeen kirjat "Politika" ja "Ethika", jonka ohessa myöskin "Problemit" ja "Metafysika" antavat tietoja asiasta.

Itse kauneudesta Aristoteles ei ole tehnyt mitään tieteellistä määritystä. Kauneuden luonnosta antaa hän kuitenkin jokseenkin selviä viittauksia. Itse kauniilla pitää oleman suuruutta ja rajoitusta, se ei saa olla ylen suuri, niin ettei sitä voisi helposti kerrallaan silmätä, eikä myöskään ylen pieni. Kaksi kohtaa pitää löytymän kaikessa kauniissa: järjestystä (τάξις) ja tasasuhtaisuutta (συμμετρία). Kaikki kauniin osat pitää myös oleman niin järjestettyinä, ettei toinen osa tule ainoastaan toisen perästä, niinkuin ajassa ainakin, vaan niin että kaikki osat orat toisiinsa niin olennollisesti perustetut ja kiinitetyt, että, jos yksi niistä jätetään pois taikka pannaan toiseen paikkaan, koko yhteys hajoaa. Itse kauniin on siis oleminen yhtenä ja kokonaisena, eikä kuolleena yhteytenä, vaan elävänä, elimellisenä (organisena) yhteytenä, jotta se, samalla tapaa kuin eläin, jossa on kaikki organillisesti järjestetty, tekisi omituisen vaikutuksensa.

Kauniin ilmestyminen taideteoksissa perustuu ihmishengen omaan luontoon. Ihmishengelle omituista on, näet, kuvailemisen halu ynnä iloitseminen kuvailuksista, mitkä molemmat hengen omaisuudet saavat taide-toimen matkaan. Vaikka iloitseminen kuvailuksista on ihmiselle luonnonperäistä, tulee sen lisäksi vielä toinenkin syy: oppimisen halu. Siitä syystä, näet, iloitsevat ihmiset kuvailuksista, että he näistä oppivat. Nähdessään kuvia joutuu, näet, ihminen miettimään, mitä mikin on, ja sillä tapaa hän oppii.

Nämä ovat ne yleiset syyt, jotka perustavat taide-tointa, ja jotka semmoisina löytyvät kaikissa ihmisissä. Mutta koska kaikki ihmiset eivät sentään ole taideniekkoja, niin tarvitsevat he taiteilijaksi päästäksensä vielä muita erityisiä omaisuuksia. Näitä on kaksi: runo- eli taidevimma (μανία) sekä taidokkaisuus eli talangi (εύφυΐα). Kaikki taideniekat ovat siis joko runousvimmaan taipuvaisia taikka taidokkaita ja saavat semmoisina taideteoksia toimeen, sillä näistä joutuvat edelliset, runousvimman alaiset, helposti haltioihin, jälkimäiset taas taipuvat helposti eri muotoihin.

Kaunotaide ja sen toimi on itse luonnoltaan mukailusta (μίμησις). Kun taideniekka kuvailee, niin hän oikeastaan mukailee. Tämä mukaileminen ei kuitenkaan ole paljasta jälittelemistä. Taiteilija ei mukaile ainoastaan ulkonaista luontoa ja sen monenkaltaisia ilmestyksiä, vaan myöskin oman kuvituksensa sisällistä mailmata. Ja näitä mukaellessaan hän ei orjallisesti jälittele, vaan kuvailee vapaasti. Kolmesta kuvailus-laadusta täytyy, näet, taiteilijan aina valita yksi: hänen täytyy kuvaeltaviansa kuvaella joko semmoisiksi kuin no todellakin ovat tai olivat, taikka semmoisiksi kuin niitä sanotaan elikkä arvellaan, taikkapa semmoisiksi kuin niiden oleman pitäisi. Hyvän taideniekan tulee noudattaa hyvien maalaajien esimerkkiä. Kun, näet, nämä tekevät jonkun kuvan, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi, mutta jalostuttavat eli idealiseeraavat sitä sen ohessa. Taideteoksen korkeimpana määrääjänä on siis perikuva eli ideali.

Eri taiteilijain eri hengen-taipumuksen johdosta syntyy näin muodoin kolme eri kuvailus-laatua: taiteilija tekee kuvaelmiansa joko samankaltaisiksi taikka paremmiksi taikkapa huonommiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Nämä kuvailus-laadut ilmestyvät joka taiteessa. Niiden eri aineiden mukaan, joilla taiteilija kuvailee kuvailtaviansa jakaupi kaunotaide erityis-taiteisin. Näitä kuvailemis-aineita on kuusi: muoto (σχήμα), väri (χρώμα), polento (ρυϑμός), ääni (φωνή), sana (λόγος) ja sointu eli sävel (άρμονία). Tästä syntyy yhtä monta erityis-taidetta: 1. Kuvanveistotaide, joka kuvailee muodoilla; 2. Maalaustaide, joka kuvailee värillä; 3. Tanssitaide, joka kuvailee polennolla (ja muodoilla); 4. Näyttelijätaide, joka kuvailee äänellä (ja muodoilla); 5. Säveltaide eli Musiikki, joka kuvailee säveleellä eli soinnulla ja 6. Runoustaide, joka kuvailee sanalla. Ainoastaan nämä kuusi taidetta ovat kaunotaiteita, joidenka yhteinen luonto elikkä olento on mukailus. Sitä vastoin esm. Rakennustaide ei ole kaunotaide, sillä se ei mukaile mitään. Se ei myöskään voi saadaa ilmi niitä esineitä, jotka ovat kaikkien kaunotaiteiden varsinaiset esineet, nim. toimintoja (πράξeίς), luonteita (ήϑη) ja himoja (πάϑη, kärsinnöt). Niin ei myöskään Kaunopuhetaide, jolla on varsinainen tarkoituksensa kaunotaiteen ulkopuolella, eikä myös Voimistelutaide.

Mitä kaunotaiteen tarkoitukseen tulee, niin on se kahdenlainen. Koska taiteen alku on luonnonmukaisesti perustettu ihmishenkeen, jolla hengellä on halu kuvaolla, halu iloita kuvaelmista ja halu kuvaolmain kautta oppia, niin on taiteen syvin tarkoitus tyydyttää juuri tätä ihmishengen tarvεtta. Taiteilija ei siis kuvaile jotain muuta ulkonaista tarkoitusta varten, hän kuvailee itse kuvailemisen vuoksi, ja taiteen korkein tarkoitus on siis itse taide. Tämä on taiteen, niin sanoaksemme, absolutinen tarkoitus. -- Mutta taide voi tämän päätarkoituksensa ohessa myöskin tyydyttää muita sivu-tarkoituksia. Taiteen vaikutus ihmisissä on, näet, ylipäänsä kolme lajia. Se vaikuttaa sekä huvia (ήδονή) ja siveydellistä liikutusta (ήϑος) että puhdistusta (κάϑαρσις), ja voipi täten sekä yksityisen ihmisen elämässä että valtiossakin ajaa myös käytännöllisiäkin tarkoituksia. Puhdistusta vaikuttavana sopii taide laveasti käytettäväksi ja voipi matkaan saada paljon hyvää. Semmoisena voi sitä käyttää lääkitys-keinonakin. Tunnettu, näet, on, miten tarun mukaan muinaisuudessa moni synkkämielisyyteen ja hurmoksiin joutunut tuli parannetuksi musiikin kautta. Taide herättää myös siveydellisiä tunteita ja mielenliikutuksia ja voipi sen kautta paljon vaikuttaa varsinkin nuorison kasvatuksessa. Huvia vaikuttavana taide taas sulostuttaa inhimillistä elämätä, ja voipi olla keinona korkeimman maallisen autuuden eli onnellisuuden (ευδαιμονία) saavuttamiseksi, jopa myös kohtana eli momenttina. Tämmöisten vaikutusten ja niistä seuraavan hyödyn matkaan saattaminen on taiteen käytännöllinen ja sivu-tarkoitus.

Nämät ovat pääkohdat Aristoteleen Esthetikassa, jonka oppien totuutta Lessing on vertaillut Euklideen elementtien pitäväisyyteen. Täydellisin on Aristoteleen oppi runotaiteesta -- tämän kirjan aine. Lyhykäisiä selityksiä itsekustakin sen pääkohdasta annetaan asian-omaisessa paikassa.

5. Käännöksen perusteet.

Se alkuteksti, jonka olen pannut käännöksen perustukseksi, on Didot'n suuri kollektioni-painos kreikkalaisista mestariteoksista: "Scriptorum Graecorum Bibliotheca. Parisiis, Editore Ambrosio Pirmin Didot, Instituti Franciae Typographo", jonka kauniin ja kalliin keräelmä-painoksen neljä ensimäistä niosta sisältää Aristoteleen opera omnia, ja tuli ulos, ensimäinen nios 1848, toinen 1850, kolmas 1854 ja neljäs 1857. Tämä teksti, jota kehumisella mainitaan useimmissa oppineissa aikakauskirjoissa (ks. nykyään esm. Revue Critique 1870 N:o 10), noudattaa niin tarkkaan kuin mahdollista käsikirjoituksia, turmeltuneissa paikoissa näitä parantaen parhaitten lähteitten perustuksella. Yhtäpitäväisyyden puolesta lähestyy teksti Bokkerin mainiota imperiali-painosta, jota se paikoittain korjaa.

Mitä käännökseen tulee, olen koettanut niin uskollisesti kuin mahdollista seurata alkutekstin, ei ainoastaan sanoja ja lauseita, vaan lauserakennustakin. Tällä luulen voittaneeni sen, että käännös parhaiten kuvastelee alkuperäisen omituista luontoa, joka usein ilmaupi määrättynä välistäpä melkein karkeanakin lyhyytenä ja teeskentelemättömänä suoruutena.