Part 44

Draaman luonnetta selitettäessä on etupäässä pidetty silmällä vakavanlaatuista näytelmää, etenkin suurta tragediaa. Mutta mitä ylempänä on sanottu, soveltuu kaikin puolin huvinäytelmäänkin. Erotus on vaan siinä, että traagillisen paatoksen ja elämän suurten kysymysten sijaan tulee joku ihmisluonteen omituisuus tai naurettava heikkous sekä jokapäiväisten asiain ja yksityispyrintöjen pyörinä. Sentähden komedia ei vaadikaan niin kiinteää ja lujarakenteista suunnittelua kuin vakavaluontoinen draama, vaan sattumuksella on siinä paljoa suurempi merkitys. Tapausten juoksu osoittaa, miten sattumusperäinen kohtalo laupiaana maailmanvaltiaana jakelee ihmisille ansaitsematonta onnea, jota ovat toivoneet tai usein eivät ole osanneetkaan toivoa.

Koomillisten luonteiden kuvailemisessa on kaksi pääsuuntaa. Myöhempi antiikinen huvinäytelmä ja sitä mukaileva ranskalainen komedia seitsemännellätoista vuosisadalla -- "luonnekomedia", niinkuin sitä jokseenkin aiheettomasti nimitettiin, -- asetti omituisen henkilön, joka edusti jotain ihmisluonnon heikkoutta, kuvauksen keskustaksi ja näytti hänen edustamansa ominaisuuden naurettavat puolet saattamalla tämän henkilön monenlaisiin hullunkurisiin tiloihin. Muita luonteen ominaisuuksia kuin tuo hänen pää-avunsa ei tuotu näkyviin. Semmoisia ovat esim. Molièren "Saituri" ja "Porvari aatelismiehenä". Uudempi huvinäytelmä sitä vastoin kulkien Shakespearen viittomaa tietä ja seuraten kirjallisuuden yleistä virtausta, pyytää niin monipuolisesti kuin suinkin tuoda ilmi erityisiä luonteita ja yksityishenkilön sielun-elämän eri vivahduksia.

* * * * *

Jo luonnonkansoissa näytäikse ihmisille synnynnäinen taipumus toiminnalla mukailla elämän tapauksia. Niin on Ahlqvistin kertomuksen mukaan voguuleilla näytelmäntapaisia juhlaleikkejä, joissa esiintyjillä on tuohiset naamarit kasvojen edessä ja eriskummainen puku yllään. Aiheet otetaan voguulien tavallisista oloista. Eräs tällainen näytelmä kuvailee esim., kuinka voguuli lehmänkaupassa saa voiton venäläisestä, ja siinä on kolme tärkeätä roolia: voguulin, venäläisen ja lehmän, joista viimeksimainittu lienee kiitollisin.[112] Samankaltaisia draaman ituja on monella muullakin alkuperäisissä oloissa elävällä kansalla; mutta näitä tietysti ei voi pitää varsinaisina draamoina. Vasta kreikkalaisten kesken näytelmärunous sai alkunsa. Sen syntyperä oli mitä lähimmässä yhteydessä helleenien uskonnollisen kehityksen kanssa.

Monet ikivanhat tarut osoittavat, että Bakkhon eli Dionyson palveluksella, joka suhteellisesti myöhään tuli Vähästä Aasiasta Kreikkaan, oli kova taistelu taisteltavana, ennenkuin se siellä tunnustettiin helleeniläisen muinais-uskonnon kanssa tasa-arvoiseksi. Se levisi jonkunlaisen uskonnollisen herätyksen tavalla, vastustamattomalla voimalla anastaen yhä laajempia aloja. Mitä sen voittoretkestä kerrotaan, niin ihmeensekaisia kuin nämä tarinat ovatkin, muistuttaa monessa suhteessa nykyisempien haaveellisten lahkojen leviämistä. Luettakoon esim. Euripideen Bakkhidit. Viinin tuottama aistillinen hurmaus ja innostus vaikutti samanlaista tunteiden kiihtymystä, jota myöhempinäkin aikoina on koetettu enemmän tai vähemmän aistillisilla keinoilla synnyttää, niinkuin rajuilla liikenteillä, huumaavilla lemuaineilla y.m. Mutta tämän luonnon-ihmisille kaiketi tarpeellisen, tunne-elämän voimakkaasti valloittavan puolen ohessa oli Dionyson-uskonnossa henkisempi puoli, sielua jalostava ydin, josta lähti huomattava sivistys-elämän uudistus. Se liittyi läheisesti Demeterin palvelukseen, jonka keskustana olivat Eleusiin mysteeriot ja jonka perus-ajatuksia oli kultuurin sukeutuminen ja kehittyminen maanviljelyksestä. Molemmat uskonnonmuodot yhdessä opettivat sielun kuolemattomuutta, jonka vertauskuvana oli luonnon säännöllinen, yhä jatkuva uudistuminen, sen kuoleminen syksyllä ja elpyminen keväällä. Dionysos, jota myöhempi aika tavallisesti muistaa viinin jumalana, oli oikeastaan luonnon tuotantovoiman edustaja; hänen ympärillensä kietoutui syvämielinen tarusto, kertoen, miten julmat jättiläiset repivät hänet kuoliaaksi, vaan hän sitten heräsi uuteen eloon. Tämän tuonelan tuskat kärsineen jumalan kunniaksi vietettiin monenlaisia juhlia: murhejuhlia hänen kuolemansa ja kärsimystensä muistoksi, riemujuhlia elämän iloisten nautintojen antajalle.

Näiden juhlamenoista kasvoi monen välimuodon kautta varsinainen draama. Tragedia syntyi niistä näytelmänkaltaisista köörilauluista, joissa esitettiin Dionyson kärsimisiä, ja sai nimensä siitä, että tässä tilaisuudessa uhrattiin pukki.[113] Laulajiston johtaja edusti Dionysos-jumalaa ja kööri hänen seuruettansa, joka lauloi ilmi tunteitansa hänen kohtalonsa johdosta. Tämä vuorolaulelu jo aiheutti kreikkalaisen draaman pääosat, näyttelijäin puhelut ja köörilaulut. Dionyson sijaan tuli ennen pitkää muita henkilöitä, muinais-ajan kuuluisia sankareita, jotka olivat kestäneet kovia kohtaloita ja, ollen inhimillisiä olentoja, vielä paremmin taisivat herättää kuulijain myötätuntoisuutta. Vähittäin lisättiin näyttelijäin lukua, joka ei kuitenkaan myöhempinäkään aikoina noussut korkeammalle kuin kolmeen; sama näyttelijä, näet, toimitti useamman osan. Näiden juhla-esitysten muoto tuli yhä taiteellisemmaksi, ja lopullisesti niistä kehkisi, etenkin Attikassa, helleeniläisen taiderunouden ihanin kukka Aiskhylon, Sofokleen ja Euripideen ylevä-aatteisissa tragedioissa. -- Toiselta puolen oli Bakchon kunniaksi vietettävinä riemujuhlina tapana pitää juhlakulkueita, dityrambien soidessa ja hillittömän ilon vallitessa; etupäässä nähtiin itse Dionysos, jota seurasi hänen vallaton saattojoukkonsa: vanha, isovatsainen, puolittain päihtynyt Silenos, sarvipäiset ja pukinjalkaiset satyyrit, metsän pimennoissa astuvat nymfat ja pyhän raivon innostamat bakchantinnat. Monenlaista hullunkurista pilaa harjoitettiin näissä juhlatiloissa ja vähittäin niistä muodostui huvinäytelmä; koska se tapahtui pääasiallisesti maaseuduilla, sai se komedian, s.o. kylänlaulun, nimen.[114]

Kreikkalaisen draaman luonne on tässä kirjassa monesti ollut puheena, ja sen ulkonaiseenkin rakennukseen viitattiin ylempänä. Puhdas ja ihanteellinen runollisuus antaa helleeniläiselle tragedialle iäti lakastumattoman arvon, ja muotonsa puolesta sen tuotteet aina pysyvät mallikelpoisina. Muinaiskreikkalaisessa näytelmärunoudessa -- omituista kyllä, kun ajattelee antiikisen katsantotavan yleensä objektiivista luonnetta, -- lyyrillinen puoli voittaa eepillisyyden; päätapaukset, joista sankarin sisäiset taistelut johtuvat, ovat jo ammoin tapahtuneet, ja toiminta esittää hänen mielentilaansa ennen loppua ja katastrofin kohdatessa. Näin kreikkalainen tragedia oikeastaan on situatsiooni-kuva. -- Vanhin kreikkalainen komedia käsitteli terävällä sukkeluudella ja hämmästyttävällä mielikuvituksen rohkeudella, usein hyvinkin fantastisella tavalla, valtiollisia ja muita yleisiä asioita; tunnettuja yksityishenkilöitä tuotiin empimättä näyttämölle, niinkuin Sokrates Aristofaneen "Pilvissä"; rohkenipa sama runoilija "Ritareissa" esittää itse Athenan kansaa Demos nimisenä heikkona, horjuvana ja orjainsa johdettavana ukkona. Koomillisen mielikuvituksen eriskummaista, uskaliasta lentoa ilmaisevat jo köörin kokoonpanosta otetut näytelmäin nimet, semmoiset kuin "Pilvet", "Sammakot", "Linnut" y.m. -- N.s. keskimmäinen komedia oli väliportaana uuteen kreikkalaiseen komediaan, jossa esiteltiin tavallisen elämän tapauksia, samoin kuin nykyisempien aikojen huvinäytelmässä. Tämä oli esikuvana roomalaisille, joiden keskuudessa muinais-ajan komedia Plauton ja Terention kautta pääsi itsenäiseen kukoistukseen. Muutoin roomalaisten näytelmärunous yleensä oli kreikkalaisista malleista mukailtua.

Antiikinen draama ylimalkain ei tahtonut antaa luonnonmukaista kuvaa todellisista oloista niinkuin nykyajan näytelmä, vaan päinvastoin viedä katsojat ulkopuolelle tavallista elämää, korkeampaan ihannemaailmaan. Sen kanssa sopusoinnussa oli näyttelijän koko ulkoasukin: kummallinen naamio, traagillinen tai koomillinen, jonka takaa ääni täyteläisenä, juhlallisena kaikui ja joka ei sallinut vaihtelevien mielen liikutusten ilmaantua kasvojen liikenteissä, vaan antoi niille melkein peloittavan jäykkyyden, -- traagillisen sankarin korkea pääkoristus, "onkos", ja korkea kothurni, jotka pitensivät hänen vartalonsa ja tekivät hänet yliluonnollisen olennon näköiseksi, vihdoin koko hänen maahan asti ulottuva, outo aasialainen pukunsa, joka niin suuresti erosi kreikkalaisten tavallisesta keveästä ja luonnonmukaisesta vaateparresta. Kaikki yhteensä teki varmaan kuulijakuntaan lumoavan vaikutuksen, joka asetti heidät ikäänkuin keskelle muinais-ajan ihmeellistä tarupiiriä. -- Näytelmälaitokset olivat saavuttaneet suuren täydellisyyden. Koska esirippua näytännön kestäessä ei laskettu alas (eli oikeastaan, kreikkalaisen tavan mukaan, ei vedetty ylös) ja toiminta oli yhtämittainen, niinkuin jo ennen on mainittu, oli siitä luonnollisena seurauksena paikan ja ajan yhteys, joka uudempina aikoina, tuntematta sen alkuperäisiä edellytyksiä, tahdottiin koroittaa vakinaiseksi näytelmärunouden säännöksi.

Joku sivistysvirtaus vei arvattavasti kreikkalaisen draaman Indiaan saakka ja synnytti siellä omituisen näytelmärunouden kukoistuksen ajanlaskumme viidennellä ja kuudennella vuosisadalla. Indian draama kuitenkin sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistuttaa paljoa enemmän Englannin Shakespearenaikuista näytelmää kuin helleenien draamallista taidetta. Siinä on hieno tunne-elämän ja luonteiden kuvaus, vakaa, uskalias mielikuvituksen lento ja säännöistä riippumaton ajan ja paikallisuussuhteiden käsittely. Viimeksimainittu seikka johtuu siitä, ett'ei muinais-indialaisessa teaatterissa ollut mitään dekoratsiooneja (yhtä vähän kuin englantilaisessa Elisabetin aikana). Tapahtumapaikan kuvaamiseksi käytetään usein omituista keinoa: esiintyvä henkilö kertoilee itse, mitä näkee ympärillään. Niin esim. "Savivaunuissa" eräs bramiini, joka käy Vasantasenan komeassa palatsissa, ilmoittaa astuvansa kynnyksen yli salista saliin ja kuvailee loistavin värein kutakin huonetta ja niissä olijoita. Vakavaluontoisten kohtausten rinnalla ilmaantuu paljon huumoria. Näytösten luku on epämääräinen ja voi nousta kymmeneenkin. Jokapäiväistä elämää kuvataan luonnonmukaisesti, aivan karakteristisella tavalla, samalla kuin siinä esiintyy vieno runollisuus; niinkuin esim. jo mainitussa "Savivaunut" nimisessä näytelmässä, joka on Indian draamallisen kirjallisuuden vanhimpia tuotteita ja jota mainitaan tarunomaisen Cudraka kuninkaan tekemäksi.[115] Useimmissa näytelmissä esitetään satumaisia, mytologisia aineita ja erittäin näissä indialaisten hehkuva mielikuvitus ilmenee koko rikkaudessaan. Sellaisia ovat Kalidasan kuuluisat näytelmät "Sakuntala", "Urvasi", "Malavikagnimitram" y.m.

Samoin kuin draama muinaisessa Kreikassa kehittyi Dionyson-palveluksen juhlamenoista, niin kasvoi uudenaikainen näytelmä keskiajalla kristillisen kirkon uskonnollisista menoista. Jouluna, pääsiäisenä ja muina suurina pyhinä koetettiin näytelmäntapaisilla esityksillä saattaa niiden merkitystä kansan tajuttavaksi; näitä hengellisiä näytelmiä eli "mysteerioita", joilla siis oli opettavainen tarkoitus, pidettiin ensin kirkossa latinan kielellä; mutta vähittäin ne siirrettiin ulkopuolelle kirkkoa ja muuttuivat kansankielisiksi, samalla kuin näyttelijöiksi pappien sijaan tuli maallikoita. Käsiteltävien aineidenkin piiri silloin väljeni; raamatuntapausten lisäksi otettiin vertauspuheita, legendoja y.m.; täten avautui tie laajempaan kehitykseen. Näytäntöpaikkana oli tavallisesti joku julkinen sali tai muu avara huone, usein myös vartavasten kyhätty suoja tai taivasalla oleva näyttämö. Englannissa oli tapana esittää mysteerioita pyörillä liikkuvalla näyttämöllä, jota kuljetettiin paikasta toiseen. Etelässä, niinkuin Espanjassa, asuinrakennusten väljät, galleriojen ympäröimät pihat tarjoutuivat sopivaksi näytelmäkentäksi. Usein kyllä näyttämön muodosti kolme kerrosta, joista ylimmäinen esitti taivasta, keskimmäinen maata ja alimmainen helvettiä. Maan päällä tapahtuvien rinnalla nähtiin siis taivaan ihanuus enkeleineen ja pyhimyksineen sekä hornan syvyys, johon kadotetut syöstiin alas ja jossa pahat henget sen ohessa tekivät kaikenlaisia hullunkurisia kujeita; sillä nämä tuottivat ilvehtijöinä muutoin vakavaluontoiseen mysteerio-draamaan humoristisen piirteen. Mutta keskiajalla oli myös varsinaiset ilvenäytelmänsä, "laskiaisnäytelmät", jotka saivat alkunsa katolisissa maissa nytkin vielä tavallisista, vallattomista laskiaishuveista.

Näistä keskiajan näytelmistä muodostui sitten monen väli-asteen kautta kansallinen draama. Mysteerioista tuli ensin (esim. Ranskassa ja Englannissa,) n.s. "moraliteetit", joissa kaikenlaiset abstraktiset käsitteet, niinkuin Hyve, Viisaus, Pahe, Ahneus j.n.e., esiintyivät henkilöinä, ja kun oli päästy näin pitkälle, oli askel varsinaiseen draamaan helposti otettavissa. Viisauden sijaan tuli viisas, ahneuden sijaan saituri; näin henkilöin ja tapahtumain kuvailu oli valmis. Muutoin kehitys oli eri maissa erilainen. Ainoat kansat, jotka tätä tietä todellakin pääsivät oman kansallisen näytelmärunouden luomiseen, olivat englantilaiset ja espanjalaiset; muutamissa maissa, kuten Ranskassa, muinaisklassillisen runouden epä-itsenäinen jäljittely antoi kehitykselle toisen suunnan; Saksassa taas myrskyiset ajat ja lopullisesti kolmikymmenvuotinen sota tukehuttivat kansallisen sivistyksen idut, ja kun se vihdoin rupesi uudestaan versomaan, tapahtui se ihan toisten edellytysten nojalla.

Englannissa kasvoi perin kansan-omaisella pohjalla, mutta osittain myös antiikiseen kirjallisuuteen perustuvan, korkeamman sivistyksen vaikutuksesta syvästi runollinen ja aaterikas draama, joka Shakespearen iäti nuorissa teoksissa sai eheimmän muodostuksensa. Usein on huomautettu, miten tahdon vapaus, ihmiskohtalon kehkiäminen hänen omasta toiminnastaan, Shakespearen pääteoksissa on niissä ilmaantuvan katsantotavan perustus. Ulkonaisessa suhteessa kuudennentoista vuosisadan englantilainen näytelmä suuresti poikkeaa sekä muinaiskreikkalaisesta draamasta että näytelmätaiteen myöhemmästä kehityksestä. Vaikka näytäntöjen runollinen puoli ja niin myös näytteleminen ja puvut vastasivat yleisön ankarimpiakin vaatimuksia, olivat näytelmälaitokset, dekoratsioonit, yhtä alkuperäisellä kannalla kuin muinaisessa Indiassa. Ainoa dekoratsiooneja edustava kapine oli jonkunlainen koroke eli lava, joka eri tapauksissa saattoi olla kaupungin muurina, balkongina (Romeo ja Juliassa) y.m. Esiin työnnetty lautapalanen, johon oli kirjoitettu tapahtumapaikka, vei kaikkien ajan ja paikallisuuden aukkojen yli; näin saatettiin fantasian siivillä tuokiossa siirtyä Roomasta Aleksandriaan, sitten Athenaan j.n.e. Samalla kuin tämä todistaa sen-aikuisen yleisön tuoretta ja vilkasta mielikuvitusta, vapautti se runoilijan monessa suhteessa ulkonaisten olojen rajoituksista. Sentähden toimintapaikka Shakespearen näytelmissä vaihtuu melkein joka kohtauksen jälkeen, ja toinen seuraus siitä on, että jokaisen kohtauksen alussa henkilöt astuvat näyttämölle, josta kohtauksen päättyessä taas poistuvat.

Keskiaikaisten mysteerioin henki säilyi vielä uudempinakin aikoina Espanjan näytelmärunoudessa; n.s. "autos sacramentales" esittelivät uskon-opillisia aineita. Mutta näiden ohessa versoi runsas maallinen näytelmäkirjallisuus, jossa selvästi tulee näkyviin Espanjan kansan omituinen, katolis-uskoon syvästi juurtunut maailmankäsitys. Toiselta puolen sen säännöllinen, tarkasti hoidettu muoto osoittaa antiikisen runouden vaikutusta, samalla kuin sekin on todisteena romanisten kansojen syntyperäisestä muoto-aistista. Mutta sisällyksenkin käsittelemisessä ilmenee antiikisten ja romantisten vaikutelmien yhdistys. Helleeniläisen kohtalon eli sallimuksen sijaan on tullut ihme; ihmisen vapaalla tahdolla ei ole paljon merkitystä, vaan yliluonnolliset voimat johtavat tapausten menoa.

Englantilaisen näytelmän vaikutus ranskalaiseen draamaan on monessa kohden selvästi huomattavissa; mutta kuitenkin ranskalaisten "tekoklassillinen" näytelmärunous koko luonteeltaan on toinen. Draamallinen tekniikka ja näytelmätaiteen ulkonainen puoli kehittyivät sekä Espanjassa että Ranskassa suureen täydellisyyteen; mutta Ranskassa taide sekä ulkonaisesti että sisällisesti pinnistettiin jäykkiin kaavoihin. Antiikinen runous julistettiin ainoaksi ohjenuoraksi; mutta sen vapaata, tuoretta luonnollisuutta eivät Ranskan kirjailijat kyenneet istuttamaan jäljitelmiinsä; Ranskan runous oli kuin olikin hovirunoutta ja antoi semmoisenaan selvän kuvan mahtavan Ludvigin aikuisesta, sirosta, tarkkasääntöisestä elämästä. Mainittava on kuitenkin Molièren itsenäisempi ja rohkeampi koomillisuus, joka uskalsi vapautua liian ahtaista säännöistä. Mutta mallikelpoisuuteen pyrkivänä näytelmärunouden ohjaajana ei Ranskan draama ollut merkitystä vailla, Euroopan runouden yleiseen muodostumiseen katsoen. Melkein kaikissa maissa Ranskan runoilijain ja kriitikkoin asettamat säännöt määräsivät runouden ja erittäinkin draaman muodon. Kuuluisaksi on tullut heidän vaatimuksensa, että näytelmässä pitää olla toiminnan, ajan ja paikan yhteyttä, s.o. ett'ei ainoastaan yhtenäinen toiminta hallitse draaman sisällystä, vaan että sen lisäksi ajateltu tapahtuma-aika ei saa olla vuorokautta pitempi ja kaikki tapahtuu yhdessä paikassa.

Ranskan taideaistin kaavamaisuutta vastaan alkoi vastavirta ensin Saksassa, ja Lessing raivasi draamalle uusia teitä sekä kumosi "kolmen yhteyden" säännöt; hän osoitti, että ranskalaiset olivat väärin ymmärtäneet Aristotelesta, jonka sanoihin he perustivat oppinsa. Samalla hän viittasi Shakespearen suuruuteen, joka paremmin kuin ranskalaiset näytelmänkirjoittajat kelpasi saksalaisille esikuvaksi. Tunnettua on, miten suuret saksalaiset runoilijat Goethe ja Schiller ovat edemmäksi kehittäneet Saksan draamallista kirjallisuutta, luoden kuolemattomat teoksensa.

Saksan esimerkkiä seurasivat muutkin Euroopan kansat. Melkein jokainen nykyajan sivistyskansa on oman luonteensa mukaan muodostanut draamansa; jos tarkastaa uusimman ajan näytelmäkirjallisuutta, huomaa siinä pohjavärinä Shakespearen mahtavan vaikutuksen, mutta sen lisäksi nykyajan eri ajatussuuntien sekä kansallisten ominaisuuksien monivaiheiset kajastukset.

MUITA KIRJOITELMIA

Mikä on suomalainen sivistys?

Noin viisikymmentä vuotta sitten ei voitu vielä puhua suomalaisen sivistyksen olemassaolosta. Se oli vaan kaukainen tulevaisuuden kangastus; mutta semmoisenakin se saattoi toivoa elähyttää ja ohjata työtä vakinaista päämäärää kohti. Olihan Arvidssonin laskemaa perustusta aikojen kuluessa yhä lujemmaksi tehty; Runebergin runoilu, Kalevala ja Kanteletar sekä vihdoin J.V. Snellmanin laajalle kaikuvat kehoitukset osoittivat kansallisen aamun asteittain tapahtuvaa valkenemista, luoden sivistyneiden tietoisuuteen yhä enemmän isänmaallista sisällystä. Mutta nämä kaikki olivat kuitenkin vaan vastaisen kehityksen lupaavia enteitä ja välttämättömiä edellytyksiä. Aatteet ja tunteet olivat tosi-elämään sovitettavat. Kun kansallinen runous alkoi verhoutua omakieliseen pukuun, kun Kalevalan pohjalla oli syntynyt suomalainen kirjallisuus ja Snellmanin aatteita ruvettiin yhteis-elämässä toteuttamaan, silloin vasta sopi puhua varsinaisesta suomalaisesta sivistyksestä.

Suomalainen sivistys -- tämä tenhosana jo kansallisen kevään ensi hetkinä yhdisti hajanaiset voimat suomen kielen viljelemiseen, se saattoi suomalaisia kouluja perustamaan, ja Helsingin suomalaisen alkeis-opiston hyväksi se köyhimmänkin kukkarosta loitsi varoja esiin. Tämä aate palautti suomen kielen sivistyneiden koteihin ja seurustelupiireihin; sen vaikutuksesta syntyi vilkas, hedelmärikas toiminta omakielisen kirjallisuuden alalla. Kansallisen elämän vaurastuessa sai suomalaisen sivistyksen käsite yhä laajemman, yhä runsaamman merkityksen.

Tulivatpa sitten sortovuodet, jotka niin turmiollisesti vaikuttivat siveelliseen elämänkäsitykseen. Mutta silloinkin oli "kansallisen sivistyksen säilyttäminen" se ajatus, jota "laillisuuden" ohessa useimmin mainittiin. Ja myrskyjen tauottua se oli pysynyt muuttumattomana, ylevänä tarkoitusperänä, vaatien kansalaisten tarmokasta toimintaa.

Mutta mikä on tämä suomalainen sivistys?

Kun puhun sivistyksestä, käsitän sen tämän sanan täydellisimmässä merkityksessä. En tarkoita ulkonaisessa elämänjärjestyksessä ilmenevää kultuurimuotoa enkä jossakin yksilössä korkealle kehittynyttä älyllistä etevyyttä, vaan koko maailmankatsomusta kannattavaa henkistä edistyskantaa. Sivistys -- niin tahtoisin sen käsittää -- on henkisen toiminnan suuntautuminen korkeampia yhteisiä päämääriä kohden ja siitä johtuva elämänkatsomus. Se varttuu ja muodostuu yksityishenkilöissä, joissa se elää ja vaikuttaa; mutta se ei rajoitu näihin, vaan hallitsee elähyttävänä voimana useampain henkilöin, jopa koko kansakunnankin yhteis-elämää.

Suomalaisen sivistyksen ulkonainen muoto ja tunnusmerkki on tietysti _suomen kieli_. Minun ei tarvitse selittää, mikä suuri arvo kielellä on kunkin kansan elämässä, miten se on omituisen kansanhengen ilmaisija ja eri kansalaisryhmien yhdistäjä. Sen merkitys on nykyaikana jo kyllin tunnettu ja tunnustettu. Meillä jo alusta alkaen kansallisen sivistyksen aate kohdistui kieliharrastukseen; se piti kansalliset pyrinnöt koossa ja mitä erilaisimmat luonteet ja katsantotavat siinä yhtyivät. Muut asiat jäivät tulevaisuuden varaan; ensin oli saatava vankka, kaikille yhteinen pohja. Vasta myöhemmin nousi uusia kysymyksiä, jotka hajoittivat kansallismielisten rivit.

Kun ajattelemme entisiä aikoja, muistamme mielihyvällä niiden tuoretta ja vilpitöntä innostusta; mutta sittenkin meidän tyytyväisinä on tunnustaminen, että on suuresti edistytty. Leveä juopa meitä erottaa niistä päivistä, jolloin maalainen, jos Helsingissä kuuli kadulla sivistyneiden suomea puhelevan, hämmästyneenä kysyi: "mistä kaukaa herrat ovat, kun haastelevat suomea?" Iloksensa saa kävelijä nykyään pääkaupungin kaduilla kuulla hienonpuolistenkin ihmisten kansan kieltä puhuvan; varsinkin opiskelevassa nuorisossa on suomen kieli päässyt yhä suurempaan valtaan. Kodissa, koulussa, julkisissa toimissa on kansallinen kieli voittanut yhä enemmän alaa, puhumattakaan sen varttumisesta ja kaikinpuolisesta tarkistumisesta sekä suomalaisen kirjallisuuden nopeasta edistymisestä viimeksikuluneina vuosikymmeninä. Ja valtiollisen uudistuksen hetkenä, kun kansallis-elämän sulut äkkiä avautuivat, oli suomen kieli ikäänkuin yhdellä iskulla saavuttanut suuren voiton; noina pimeinä vuosina oli yhteisyyden tunne vähittäin juurtunut sivistyneihin ja suomen kielen asema kaikissa kansankerroksissa vahvistunut. Että myöhemmin taas on ilmaantunut taantumuksen oireita, ei muuta tätä tosiasiaa. -- Lyhyesti sanoen, on paljon, mikä ilahuttaa ja herättää toiveita.

Mutta ei kansallinen kielemme kuitenkaan vielä ole kaikin puolin päässyt luonnolliseen asemaansa. Lainsäädäntötoimilla tuskin päästään lopulliseen päämäärään. Sitä enemmän jää yksityisten suoritettavaksi. Aukkoja on siellä täällä, jotka vaativat täyttämistä. Monessa suomenkielisessäkin elää vielä tuo vanha ennakkoluulo ruotsin kielen hienommuudesta; se on muka itseoikeutettu korkeampaan seuraelämään. Siihen vaikuttaa myös jonkinlainen jatkuvaisuuden laki, joka henkisessä maailmassa on yhtä voimallinen kuin luonnossakin. Ikävä kyllä, on paljonkin syytä siihen valitukseen, ettei vieläkään anneta kansalliselle kielellemme täyttä arvoa. Kodissa ja seuraelämässä, yliopiston opetuksessa, liikemaailmassa y.m. sitä monella tavalla syrjäytetään. Että nuoremman sukupolven huomio viime aikoina taas on kääntynyt tähän epäkohtaan ja voimallisesti vaatii sen korjaamista, on uudestaan elpyneen kansallis-innon merkki ja oikeuttaa hyviin toiveisiin.