Part 40

Historiallisen romaanin perustaja taas, niinkuin yleisesti tunnetaan, oli Walter Scott. Sittemmin se on juurtunut kaikkien kansojen kirjallisuuteen; meilläkin se on ruvennut orastamaan, vaikka vähemmin runsaasti kuin toivottava olisi.

Edellisessä olen koettanut esittää pääasiallisimmat romaanin lajit; mutta sanomattakin selviää, että se näiden ohessa vielä voi pukeutua useihin eri muotoihin, joiden perustuksella saisi monta muutakin jakoa. Huomattava on myöskin, että romaani -- ihan toisin kuin epopea, joka aina pysyy juhlallisena, -- voi olla sekä vakavaluontoinen että koomillinen. Paitsi sitä on vielä muistettava, että kaikki nuo yllämainitut lajit milloin milläkin tavalla toisiinsa yhtyvät, joten puheena oleva kirjallisuuden laji siis voi esiintyä hyvinkin monenlaatuisena. Suuret romaanit, varsinkin historialliset ja yhteiskunnalliset, laajenevat usein epopean tavalla mitä erilaisimpia suhteita valaiseviksi yleiskuviksi, rajoittumatta mihinkään erityiseen elämänpiiriin, niin esim. Manzoni'n mainio historiallinen romaani "Kihlatut", joka lavein piirtein asettaa silmiemme eteen Italian kansan olot seitsemännellätoista vuosisadalla.

* * * * *

Niinkuin epopean ja idyllisen eepoksen rinnalla on monta kertomarunon lajia, asettuu romaanin viereen _novelli_ ("uutelo"), joka kuitenkin liittyy siihen kiinteämmin kuin edellämainitut epopeaan. Ulkonaisesti eroaa novelli romaanista lyhyytensä kautta; vaan sisällinen erotus on siinä, että romaani pyytää antaa niin laveaa maailmankuvaa kuin mahdollista ja täydellisesti esittää päähenkilön luonteen kehkiämistä, mutta novelli kertoo vaan jonkun ratkaisevan käänteen hänen elämästänsä. Romaanissa ilmaantuu olevaisten olojen koko runsaus, siinä on pitkä jakso vaihtelevia olokuvia; novellissa on vaan yksi situatsiooni, yksi olokuva, ja se viittaa vaan välillisesti ihmiselämän kokonaisuuteen. Toisinaan voipi yhden situatsioonin kuvaileminen väljetä laveammaksi kertoelmaksi, jolloin syntyy jonkunlainen välilaji romaanin ja novellin vaiheella.

Luonteet ovat silloin jo verrattain valmiit ja yhtä ainoaa vaihetta henkilön elämässä kuvataan romaanin tavallisella laveudella. Semmoisia teoksia ovat esim. Goethen "Wahlverwandtschaften" ja Ahon "Papin rouva". Muutoin on yleensä vaikea määrätä rajaa romaanin ja novellin välillä; laveanpuoliset, luonteeltaan romaaninkaltaiset novellit ovat varsinkin nykyään hyvin tavallisia. Sellaisia ovat enimmät meidän maan uusista kaunokirjallisuuden tuotteista, esim. Teuvo Pakkalan "Lapsuuteni muistoja" ja "Elsa", Alkion "Eeva", Kauppis-Heikin "Aliina" y.m.m. Mitä muutoin Pakkalan "Elsaan" tulee, niin se oikeastaan "Vaaralla" nimisen kertoelman kanssa muodostaa varsinaisen romaanin, joka on rikas oivallisista luonteenkuvauksista. Näissä romaaninkaltaisissa novelleissa saattaa usein ahtaankin kehyksen sisällä esittää luonteen vähittäin tapahtuvaa varttumista, niinkuin viimeksimainituista esimerkeistä näkyy. Varsinaisessa novellissa sitä vastoin kerrotaan joku tärkeä tapaus, joka muutamilla piirteillä ilmaisee henkilöiden luonteen-omituisuudet ja ikäänkuin sisältää heidän elämänsä ytimen. Tällaisia novelleja ovat, muita mainitsematta, Ahon verrattoman hauskat kuvaelmat "Siihen aikaan, kun isä lampun osti", ja "Rautatie", jotka samalla avaavat avarampiakin, sivistyshistoriallisia näköaloja.

Mitä on puhuttu romaanin luonteesta, tehtävästä ja kuvaustavasta, sopii kaikki novelliin; ainoastaan siinä suhteessa ne eroavat toisistaan, että novellin esitys on suppeampi ja suuremmalla nopeudella rientää loppua kohti. -- Sisällyksensä puolesta novelli jakaantuu niinkuin romaanikin: löytyypä siis perhe-novelleja, kansan-novelleja ("kyläjuttuja", niinkuin Auerbachin, -- muutoin paljon meidän kirjallisuudessa), historiallisia ja yhteiskunnallisia novelleja j.n.e.

Romaanin ja novellin piiriin sopii vielä lukea lyhyet _pilajutut_, jommoisia esim. kuudennellatoista vuosisadalla suosittiin Saksassa nimellä "Schwänke", (toisinaan nämä tosin olivat myös runopukuisia), ja tavallisesti vielä lyhyemmät _anekdootit_, jotka, jos ne ovat lystillisiä, nekin ovat pilajuttuja. Anekdootti kertoo vaan yksityistapauksen, joka omituisella tavalla valaisee jotain luonnetta tai erityisiä oloja. Useimmiten nämä kertomuslajit kuitenkin tarkoitukseltaan ovat ulkopuolella runouden alaa.

Runouteen sitä vastoin kuuluvat viime aikoina yhä tavallisemmiksi tulleet _tunnelmakuvat_, joihin jo ennen on viitattu, ja jotka liikkuvat idyllin, novellin ja lyriikan välimailla. Tunteiden esiintuominen on niissä pääasia, mutta kuvauksen tai kertomuksen muodossa. Runomittaisina ne tietysti ovat lyyrillisiä runoja; mutta suorasanaisina ne ovat luettavat erityiseksi välilajiksi, joka sopivimmin on mainittava tässä paikassa. Virkeän tunteellisuuden elähyttämä luonnonkuvailu voi niille antaa suurenkin runollisen viehätyksen; varottava on vaan, ett'ei tunteellisuus vaihdu hempeätunteisuudeksi. Kuinka onnistuneesti saattaa tätä kuvauslajia viljellä, osoittavat erittäinkin Ahon "Lastut", joista useimmat ovat tällaisia tunnelmakuvia.

Kun romaani ja novelli ovat saaneet tehtäväkseen tosiolojen esittämisen, niin ajan vaihtelevat suunnat niissä ilmaantuvat selvemmin kuin muissa runouden lajeissa, jotka ovat niistä suhteellisesti riippumattomammat. Nykyaikana romaanista on tullut yleisimmin suosittu kirjallisuuden laji, joka lausuu ilmi ja suuressa määrässä muodostaa lukijakunnan katsantotapaa. Uusien aatteiden ilmaisijana se kilpailee näytelmärunouden kanssa, mutta helppolukuisena ja yleistajuisena se leviää laajempiin yleisön piireihin. Syy siihen, että romaani on saavuttanut tällaisen aseman, on nykyajan omituisessa luonteessa, joka yht'aikaa -- perin realistisena -- kääntyy ulkonaisen olevaisuuden, etenkin yksityisseikkojen, tarkastamiseen ja samalla mielellänsä vaipuu sielun-elämän ilmiöin seikkaperäiseen tutkistelemiseen, niinkuin muun muassa viime aikoina vahvistuneet ja laajalle leviävät uskonnolliset harrastukset todistavat. Nämä puolet ovat romaanissa yhdistyneinä. Sehän kuvailee havainnollisesti luontoa ja ihmis-elämän ulkonaista puolta, mutta paljastaa myös sielun-elämän sisimpiä tiloja ja muutoksia yksityiskohtia myöten; eepos ja draama sitä vastoin kuvailevat yleisemmillä piirteillä, vaikka kuvaus saattaa olla yhtä ponteva.

Kaikki nykyajan vaihtelevat aatesuunnat esiintyvätkin jyrkimmässä omituisuudessaan uudemmissa romaaneissa. Se aika on jo ollut ja mennyt, jolloin romaanimaisuuden käsite sisälsi jotain epätodellista ja haaveilevaa ja jolloin se, joka romaaneista oli oppinut elämän tuntemaan, luuli kaikkialla näkevänsä valepukuisia prinssejä ja prinsessoja ja joka hetki odotti outoja, eriskummaisia tapauksia. Epätodellisuus nykyaikana päinvastoin useimmin ilmaantuu tosiolevaisten liioittelemisessa, epäkohtien liian mustiksi maalaamisessa. Puhtaasti ideaalisen suunnan jälkeen ovat vuorottain valtaan päässeet ylenmäärin realistinen suunta tai selvä naturalismi, tendensi-suunta (joka, merkillistä kyllä, monessa teoksessa on tehnyt liiton suoran vastakohtansa, naturalismin, kanssa), sitten psykologinen romaani, jonka sielun-elämän selitykset monesti, esim. Dostojewskijn tunnetussa kertomuksessa "Rikos ja rangaistus", kaiken mestarillisen kuvauksen ohessa tekevät tuskastuttavan vaikutuksen ja niinmuodoin poikkeavat runouden varsinaisesta tarkoituksesta, ja vihdoin jonkunlainen tunnelmasuunta eli uuden-aikuinen romantisuus. Muutamissa kirjailijoissa, niinkuin Minna Canthissa ja Juhani Ahossa, näemme useitten tai kaikkien näiden suuntien omituisella tavalla yhtyvän. Miten romaani täst'edes on muodostuva? Antaako sivistyksen vastainen kehitys jollekin muulle kirjallisuuden lajille sen aseman, joka nyt on romaanilla? Nämä kysymykset jäävät toistaiseksi vastausta vaille.

KUUDES LUKU.

Lyyrillinen runous.

Kaikessa olevaisuudessa on kaksi puolta: uhkeana versoo elämä kirjavassa moninaisuudessaan, mutta samalla sen ilmiöt kajastelevat ihmismielen kuvastimessa niinkuin vankat hongat ja lehtevät koivut metsälammin tyynessä pinnassa. Selvempi, kirkaspiirteisempi on rannoilla rehoitteleva luonto; mutta noilla vedenkalvossa värähtelevillä kuvilla on omituinen, salaperäinen viehkeys. Edellistä sopii verrata eepilliseen maailmankuvaan, jälkimmäisiä lyyrillisen runouden tuotteisiin. Lyriikka on niiden tunteiden ilmaisija, jotka ulkonaisten vaikutelmien synnyttäminä liikkuvat ihmisen sydämmessä, ja antaa siis sekin maailmankuvan, vaikka toisenlaisen kuin epiikka. Niinkuin eepillinen runous viittaa entisyyteen ja esittelee kertoelmiansa muistoina menneiltä päiviltä, niin on lyriikka kokonaan nykyhetken kannattama. Sitä muodostavat -- jatkaakseni ylempänä käytettyä vertausta -- kaikki satunnaiset väreet veden pinnassa; vaan seuraavana hetkenä samat vesihelmet valon ja tuulen vaihdellessa kuvastavat maisemaa ihan toisella tavalla, toisin värivivahduksin, toisin ulkopiirtehin.

Lyyrillinen runous niinmuodoin kuvailee ihmisen sisällistä elämää ja erityistä maailmantajuntaa; sen oikeuttaa tuo vanha, jo Kreikan viisaitten lausuma totuus, että ihmishenki on kaiken mitta.

Kun lyyrillinen runous siis tuopi ilmi, mitä tunteita kunakin hetkenä sydämmessä asuu, ja niinmuodoin on vaihtelevien mielialojen välittömin osoitus, voisi helposti luulla, että se ajankin puolesta olisi kuvausvoiman ensimmäinen tuote. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Oman mielensä, omien tunteittensa tarkasteleminen on vasta silloin mahdollinen, kun huomio monenlaisten kokemusten ja havaintojen kautta on ulkomaailmasta kääntynyt sielun-elämän syvyyteen. Niin pian kuin kansojen vanhimpina aikoina runouden lajit rupeavat toisistansa eroamaan, anastaa kertomarunous niin valtavan aseman, että lyriikka kokonaan jääpi syrjälle; vasta yksilöisyyden kehitessä se sitten pääsee yhä rikkaammaksi varttumaan. Mutta tunteiden sisältö on ensi aikoina sittenkin kaikille yhteinen. Tällä asteella syntyvät nuo vienon suloiset, luonnonraikkaat kansanlaulut, joita kaikki kansat ovat tuottaneet ja joiden kauniimpia kokoelmia on meidän Kanteletar. Niiden aiheet eivät suuresti vaihtele: rakkauden riemut ja huolet, kodin kaipaus, yksinäisyyden sumeat mielialat ja yleensä valojen ja varjojen alituinen vaihtelu ihmissydämmessä. Ihmishenki, herättyänsä sisäisen elämänsä tuntemiseen, aavistaa rajatonta tehtäväänsä, sen kokonaisuuden äärettömyyttä, josta yksityishenki ei ole muuta kuin vähäinen murto-osa, mutta ei voi vielä muodostaa itsellensä selvää miellettä lähimmästä tarkoituksestansa: siitä tuo haikea halu, syvä ikävöiminen johonkin tietymättömään päämäärään, tuo apea utuisuus, jota tavataan vanhimmassa lyyrillisessä kansanrunoudessa. "Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu." Näin on kaikessa kansanrunoudessa, ja etenkin meidän suomalaisten lauluissa, joissa vieno surunvoittoisuus sekä kansallisluonteen että erityisten olojen vaikutuksesta on erittäin huomattava. Mutta surumielisten laulujen ohessa elämän iloisemmatkin puolet vähittäin voittavat alaa. Suomen kansalle omituinen huumori onkin luonut paljoa enemmän hilpeitä, leikillisiä lauluja, kuin mitä tavallisesti otaksutaan, kun puhutaan lyyrillisen kansanrunoutemme suruisuudesta. Muistakaamme esim. Kantelettaresta lauluja "Mitä me tytöt suremme!" tai "Kaks' on kaunista kesällä". Että taas etelämaan kansat (esim. romanilaiset), oman keveän ja vilkkaan luonteensa mukaan erittäin kehittävät kansanrunouden iloisempaa puolta, on ihan luonnollista.

Aikojen kuluessa laajentuu kansan-omaisen lyriikan piiri; suuret tapaukset, tärkeät muutokset kansojen elämässä saattavat uusia tunteita ja ajatuksia herumaan kansan sielusta; syvälle painuneet muistot muodostuvat tarinoiksi ja säilyvät semmoisina tuleville polvikunnille. Täten lyriikka taas lähestyy eepillistä runoutta; mutta se käyttää näitä tarinoita toisella tavalla kuin kertomarunous, se vuodattaa niihin omat lämpimät tunteensa. Näin syntyy englantilaisten ja skotlantilaisten ballaadit, tanskalaisten sankarilaulut ("Kaempeviser") y.m. Meilläkin on tällaisia lyyrillisiä kertoelmia, esim. "Eliinan surma" ja "Kaloniemen neiti".

Mutta tällä edistys-asteella on lyriikka jo ehtinyt taiderunouden rajalle. Samat olot, jotka kansanrunoudelle ovat antaneet näin runsaat aineet, ovat siihen määrin edistäneet yksityishenkilöin itsenäisyyttä, että heidän tunne-elämänsä pyrkii omavaraisesti ilmenemään; siitäpä sitten kasvaa lyyrillinen taiderunous. Kaikkialla, missä tämä itsenäisesti on ylennyt kansallisella pohjalla, ovat suuret aatteet tai mahtavat taistelut sille maa-alaa valmistaneet. Kreikassa syntyi lyriikka vasta noiden suurten muutosten perästä, jotka kukistivat kuningasvallan ja monien kiistojen jälkeen laskivat päätäntövallan kansan omiin käsiin; keskiajalla antoivat ristiretket yksityishengelle sitä omantakeisuutta, joka tuotti trubaduurien ja minnesängerien laulelmat. -- Sitten lyyrillinen runous kehittyy yhä monipuolisemmaksi, sitä myöten kuin uudet aatteet ja olosuhteet saattavat yksityishenkilön sisäisen elämän moninaisempain vaikutusten alaiseksi. Sentähden lyriikka, vaikka välittömän tunteen tuote, vasta korkeimmalla sivistyskannalla ehtii täydellisimpään kukoistukseensa.

Eri tunteet ja mielialat puhkeavat itsestään lauluksi. Laulu onkin lyyrillisen runouden luonnollinen kannattaja, ja lyriikka on siis nimen-omaan _laulurunoutta_. Vanhimpina aikoina tosin kaikki runous on laulannon yhteydessä; suuret epopeatkin ovat kauan kaikuneet rhapsodien ja runonlaulajain huulilta, ennenkuin niitä ruvettiin muistoon kirjoittamaan. Mutta laulu ja soitto olivat silloin vaan satunnainen verho, jonka epopea, itsenäisemmäksi varttuneena, heitti hartioiltansa. Toisin on lyyrillisen runouden laita. Laulu on sen sisimmäistä luontoa, sillä molempain lähde on sama: tunteet, vaihtelevat mielialat. Mutta aikojen kuluessa on lyriikan alkuperäinen luonto tässä kohden muuttunut; se on vetänyt piiriinsä monenlaisia aineita, jotka eivät ole suorastaan tunteiden ilmauksia, ja niinmuodoin irtaantunut laulannon toveruudesta. Sillä lyyrillisen runouden on määrä antaa kuva ihmisen sisällisestä elämästä kokonaisuudessaan. Mutta jos ei laulettavuus siis olekaan mikään välttämätön ehto kaikessa lyyrillisessä runoudessa, niin se kumminkin pysyy tärkeänä ominaisuutena siinä lajissa, jossa sen alkuluonto on puhtaimpana säilynyt. Vaikka nykyaikana suurin osa varsinaisestakin lyriikasta on sävelten apua vailla, niin jokainen tosi-lyyrillinen runoelma sekä muotonsa että mielialansa puolesta kelpaisi laulettavaksi, jos säveltäjä siihen keksisi nuotin. Mutta koska lyyrillinen runous esittelee sitäkin sielunelämän puolta, jossa tunteiden ohessa muillakin sieluntoiminnoilla on tärkeä sija, syntyy myöhempinä aikoina semmoistakin lyyrillistä runoutta, joka ei sovi laulettavaksi.

Lyyrillisen runouden tehtävä on tunne-elämän esittäminen. Mutta tunteita, noita vienoja hetken lapsia, ei voi semmoisinaan tuoda kuuluviin. Himmeinä, epämääräisesti värähtelevinä ne liittyvät mielteisiin; ne muodostavat tuon sielunelämän hämärän pohjan, josta ajatukset ja pyrinnöt nousevat päivän valkeuteen; mutta itse puolestaan ne piilevät sydämmen syvyydessä sanoin selittämättöminä, kaikilta kätkettyinä. Niitä ei voi muulla tavoin ilmaista kuin niiden mielikuvain avulla, joihin ne yhtyvät, ja näiden kautta itse tunteetkin selviävät. Kuvausvoima rupeaa niiden apulaiseksi ja tulkiksi, ja yhtä monilukuiset kuin mielteiden tahalliset ja tahattomat liittäytymiset ovat runoudessa tunteiden ilmaisukeinot. Kuka voisi kaavoihin järjestää fantasian vapaata leikkiä, sen tuottamia tuhatvärisiä kuvia? Toisinaan runoilija murheissansa laulaa pettyneistä toiveistaan ja kuvailee riemua, jonka niiden toteutuminen olisi tuottanut; toisinaan hän esittelee uneksimaansa onnea, josta hänen fantasiansa luopi mitä ihanimpia kuvia. Niin P. Cajander kauniissa runossansa "Tähdet" toivoo voivansa tähtisarjasta vuodattaa siunausta yli köyhän isänmaamme, ja samaten Runeberg, kuvataksensa uskollista rakkauttamme sitä kohtaan, viittaa elämään loistossa ja kultapilvissä, "miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais", josta kuitenkin aina olisi halu "tähän kurjaan kotihin". Ihanteellisuutta etsiessään runoilijan kuvausvoima mielellään rakentelee vaikka kokonaisia maailmoja kaihonsa tai luomishalunsa tyydyttämiseksi. Niin H. Heine vie lukijaa ihmemaahan, jossa lootoskukat loistavat ja kaikki on sopusointuisaa kauneutta. Usein ilmiöt antavat aihetta jonkun kuvauksen tai tapaussarjan keksimiseen, johon tunteet saavat purkautua. Esim. Oksasen runossa "Pikku Annan kuoltua" poismennyttä lasta kuvataan enkeliksi, joka vaan hetkeksi oli laskeunut maan päälle ja yhäti pysyy isän suojelushenkenä. Erkon pienessä runokappaleessa "Armaani syntyaika" rakastajan vilkas tunne koko luonnosta hakee värejä mielitietyn armauden selittämiseksi. -- Runebergin runoelmassa "Lapsuudenmuistoja" ("Barndomsminnen") kaipauksen tunne palauttaa monenlaisia entisyyden muistoja, joihin verrataan aavistuksen luomia tulevaisuuden kuvia. Mutta nuo menneen ajan muistot ovat tunteiden tuottajat, ja usein tunteita tällä tavalla esitetään niiden mielikuvien kautta, joista ne johtuvat. Niin on Oksasen "Savolaisen laulussa" ja saman tekijän pienissä runoissa "Lapsuuteni paikoilta" ja "Kynälampi". Näin tapahtuu etenkin kaikissa niissä lyriikan tuotteissa, joiden aineena on luonnon tai ihmis-elämän -- muun muassa tapaustenkin -- kuvaileminen. Nämä muodostavat tärkeän osan lyyrillisestä runoudesta ja otetaan edempänä erittäin puheeksi.

Tällaiset kuvat ovat itsenäiset; ne ovat lyyrillisen tunteen välittömät ilmaukset, joita tuodaan esiin, koska se, mitä runoilija tahtoo lausua, ainoastaan niiden kautta voi tulla ilmi. Niistä tulee erottaa kuvaannolliset lausetavat, jotka vaan tarkoittavat esitysmuotoa. Varsinaista kuvaannollisuuttakin lyriikka omituisen luonteensa mukaan suuresti suosii. Mutta useasti nämä kuvien lajit tulevat hyvinkin likelle toisiansa. Niin olemme kuvalauseista puhuessamme huomanneet, kuinka kokonaisen runon sisällys monesti pukeutuu vertauskuvan (etenkin allegorian) tai olijoitsemisen muotoon, ja varsinkin vertaukseen lyyrillinen tunne mielellään purkauu silloinkin, kun se ei muodosta runon varsinaista sisällystä. Schillerin kauniissa runoelmassa "Das Mädchen aus der Fremde" kuvaillaan fantasiaa ihanaksi immeksi, joka ihmisille jakelee lahjojansa; se on sekä personifikatsiooni että allegoria. Siinä esitetty kuva on semmoisenaan runoilijan tunteiden ja ajatusten ilmoittaja, ja lukijan arvattavaksi jääpi, ken tuo vieras immyt on. Samanlaatuinen on Oksasen "Palannut runotar", vaikka runottaren mainitseminen selvittää allegorian merkityksen. Toisissa runoissa taas yksi vertauskuva hallitsee koko sisällystä, vaikka siihen selityksenä liittyy se tunnemaailman tai ihmis-elämän kohta, jota vertaus tarkoittaa. Tavallisesti joku luonnon ilmiö herättää tunteita ja antaa runoilijalle aihetta mietteisiin. Hän istuu lähteen reunalla, katsellen, miten pilvet, valoisat, ruusunhohtavat ja tummat, raskaat, kuvastuvat sen pintaan, ja siitä johtuu runoilijan mieleen, miten ilot ja surut vaihtelevat hänen sielussaan (Runebergin "Lähteellä"). Taikka hän antaa henkien laulaa veden synnystä, kuinka se tulee taivaasta ja sinne palajaa, ja vertaa siihen ihmisen elämää (Goethen "Gesang der Geister über den Wassern"). -- Yhden vertauskuvan sijassa saattaa myös olla yhtenäinen vertausten sarja; tätä muotoa tavataan erittäin Erkon lyhyissä, mietelmäin-tapaisissa runoissa, esim.:

Puhjetessa kukka puhtahin, Lehti tuorein hiirenkorvallisna. Kevähästä kesä kaunihin, Lintuin laulu silloin suloisinta. Aamusella päivä armahin, Kastehelmen kukkaa suudellessa. Lemmen kukan ensin puhjetessa Sydän sulin ompi neitosella.

Vertausta muistuttaa semmoinen mielessä häilyvä, symbolin tapainen kuva, joka, olematta vertailua, on jossakin yhteydessä lausuttavien tunteiden kanssa, ja hämärästi niitä kuvailee; sillä molemmat ovat samanlaisten mielle-assosiatsioonien tuottamia. Sellaisia tavataan usein kansanlaulujen alkusanoissa ja palaussäkeissä, niin esim. Desdemonan laulussa,[106] jossa harmahtavan viheriä paju on laulajan haikean mielialan eduskuva. Samaa laatua ovat nuo luonnonkuvat, jotka esim. serbialaisten runoissa ovat kertoelman valmistajina; toisinaan ne suorastaan siihen johtavat, toisinaan ovat erinänsä. Niin alkaa tuo tunnettu "valitusruno Hassan Agan jalosta puolisosta", jonka Goethe on kääntänyt saksaksi ja Runeberg ruotsiksi:

Säg, hvad hvitt syns där i djupa skogen? Ser man snö där eller ser man svanor?

Tällainen symbolinen tunnelmakuva voi myös ilmaantua ihan itsenäisenä, josta lyyrillisessä runoudessa on paljon esimerkkejä; muistettakoon vaan Goethen syvätunteista laulelmaa "Über allen Gipfeln ist Ruh".

On vielä monta muuta keinoa, joilla lyyrillinen tunne pääsee ilmenemään. Henkilön ulkonainen asento ja käytös osoittavat hänen mielentilaansa: "Yksin istun ja lauleskelen, aikani on niin ikävä!" Samoin paimen Goethen runoelmassa "Schäfers Klagelied" kertoilee, miten hän vuorelta sauvansa nojassa katselee laaksoon, jossa hänen armaansa ennen on asunut, ja kuinka hän sitten seuraa laumaansa tuonne alas ja poimii kukkasia niityllä, tietämättä, kelle ne antaisi. Näin tunteita kuvataan merkeillä, joista ne tunnetaan. Näitä merkkejä on sekin, kun runoilija joskus ilmoittaa, ett'ei hän voi lausua ilmi, mitä hänen sydämmessään liikkuu. -- Vihdoin tunteet vielä saattavat yhtyä monenlaisiin ajatuksiin ja tahdon ilmauksiin ja näiden kautta puhjeta ilmoille. Runouden kielellinen muoto vie tietysti aina ajatusten esittelemiseen; mutta yleisiä ajatelmia tuodaan etenkin mietelyriikassa esiin. Lämpimän innon vaikuttamia tahdon ilmauksia, niinkuin kehoituksia y.m., tavataan lyyrillisessä runoudessa, esim. Suonion reippaassa "Suksimiesten laulussa": "Ylös, Suomen pojat nuoret" j.n.e.

Mutta, niinkuin jo ylempänä sanottiin, turhaan koettelisi luetella kaikkia eri muotoja, joissa tunteet saattavat tulla ilmi havainnollisten mielikuvien kautta. Olkoot sen sijaan muutamat esimerkit osoituksena siitä, kuinka tunteiden ilmaisukeinot voivat tulla käytäntöön.

Ennen olen huomauttanut, kuinka P. Cajanderin runossa "Saaren impi" talvisen luonnon kuva yhtyy tytön tunteisiin; mutta samassa runossa neito niitä kuvailee oman tilansakin esittämisellä:

Täss' istun nyt ja itken, kun päivä umpeen käy, Ja itken taas, kun alkaa päivä uusi, j.n.e.

Sievällä tavalla yhtyy runoilijan oman tilan ja ulkonaisen tapahtuman kuvaileminen vertaukseen Irenen pienessä runossa "Hiiloksella":

Täss' istun suojassani Ja katson hiilokseen, Se leimuaa, se hehkuu Ja hiipuu hiljalleen.

Noin sydämmessä mulla Myös tunteet vaihtelee, Ne leimuaa, ne hehkuu Ja hiipuu hiljalleen.

Mutta kääntykäämme muita lyyrillisen runouden puolia tarkastamaan. Koska lyyrillinen runous ilmoittaa, mitä yksityishenkilö tuntee jonakin erityisenä hetkenä, niin koko sen luonne viittaa nykyaikaan samoin kuin kertomarunous entisyyteen. Vaihtelevat tunteet ovat hetken lapsia, ja sentähden kaikki lyyrillisyys, tarkkaan katseltuna, on tilapäärunoutta -- tietysti ei, niinkuin tätä sanaa usein ymmärretään: jostain ulkonaisesta, enemmän tai vähemmän epärunollisesta syystä, ilman sisällistä pakkoa, syntynyttä runoutta, vaan korkeammassa, paremmassa merkityksessä. Mutta nykyhetkeen sulkeutuu sekä entisyys että tulevaisuus, ja näiden ympärille valuu sen lyyrillinen tunnelma. Useinpa runotar tämän valtaamana utumielin katsahtelee muinaisiin päiviin tai silmäilee pelon ja toivon vaiheella tuntematonta tulevaisuutta kohti, ja vienonhaikea tunne kaiken katoovaisuudesta saattaa laulun sanat hänen huulilleen.