Part 35

Täydellisen alkusoinnun muodostavat sellaiset sanat, joissa sekä alkukonsonantit että niitä seuraavat vokaalit ovat samat tai jotka alkavat samalla ääntiöllä: Suvun suuren surmasivat -- aivoni ajattelevi. Harvemmin ovat ainoastaan sointusanojen alkukonsonantit yhdet, josta syntyvät "alkumyötäiset" säkeet, niinkuin Ahlqvist niitä nimittää, ja joskus vokaalit ylimalkain, etenkin lähiheimoiset, vastaavat toisiansa: Saarelle selälliselle -- Otsoseni, ainoiseni. Alkusointuja on säkeessä vähintäin kaksi, toisinaan kolme, harvoin neljä. Välisti on samassa säkeessä kahtalainen alkusointu, esim. _Norot nousi, vaarat vaipui_. Alkusoinnun ohessa ilmaantuu vanhoissa runoissa monesti loppusointukin, vaikka vaan satunnaisena kaunistuksena, esim.

Tuoss' on lehto, jossa _liikuin_, Kivet tuossa, joilla _kiikuin_.

Sulhon kauniin ja _sorian_, Mustakulmaisen, _korian_.

Joskus se ilmaantuu sisäriiminäkin:

Missä _mettä_, kussa _vettä_. _Äreällä_ äänellänsä, _käreällä_ kulkullansa.

Mitä taas kertoon tulee, niin se tietysti enimmissä tapauksissa uudestaan tuo esiin, mitä edellisessä säkeessä on lausuttu, esim.

Lähe nyt kanssa laulamahan, Saa kera sanelemahan,

mutta ei jälkimmäinen säe ("laskusäe", "kertosäe") kuitenkaan aina toista edellisen sisällystä, vaan säkeet saattavat muutenkin monella monituisella tavalla olla yhteydessä keskenään. Usein laskusäe on vastaus "noususäkeessä" esitettyyn kysymykseen, esim.:

Kenen tyttöä ikävä? Kenen muun kuin ei emonsa.

Taikka se on siihen selityksenä:

Ei susi sanoa saata, Lammaskarjahan katosi.

Monesti kerron säkeet ovat alistavan ja alistetun lauseen suhteessa toisiinsa:

Kiitti puoli Pohjan maata, Kun onpi kovin korea.

Kenpä lehvän leikkaeli, Se leikkoi ikuisen lemmen.

Samoin kertosäe voi osoittaa jotain enennystä, lisätä uuden mielikuvan taikka lausua vastakohdan, rajoituksen j.n.e. Esim.

Vieri soita, vieri maita, Vieri synkkiä saloja.

Emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi.

Näistä viittauksista jo näkyy, kuinka monipuolinen kerron käytäntö on muinaisessa runoudessa. Mainittakoon vielä, että kerto usein laajenee monisäkeiseksi tai kertopari muodostuu kaksoissäkeistä ja että kerron molemmat osat toisinaan täyttävät vaan puolisäkeen kumpikin, järjestyen monella eri tavalla ("puolisäkeisiä kertoja" ja "puolisäkeisiä kaksoiskertoja"). Viimeksimainittuja tapauksia valaiskoot esimerkit:

Sanan virkkoi, noin nimesi.

Kunne käsken ja kehoitan.

Virkku juoksi, matka joutui, Reki vieri, tie lyheni.

Vieri soita, vieri maita, Vieri synkkiä saloja.

Sopivasti kyllä on kertoa verrattu kaikuun, joka miellyttää, koska se vakauttaa ja vahvistaa, mitä on lausuttu. Sointukin on kaikua, joka liittää mielikuvat yhteen ja siten lisää esitykselle lämpimyyttä. Mutta sekä alku- että loppusointu on äänteiden kaikua, kerto sitä vastoin ajatusten, jonka tähden sitä onkin nimitetty ajatussoinnuksi. Se on omansa syvemmälle mieleen painamaan runouden esiintuomat kuvat ja mietteet, eikä ole ihmettelemistä, että se juuri Suomen kansan alkuperäisessä runoudessa on saanut jalansijaa; sillä tunnemmehan me suomalaiset kaikki itsessämme taipumuksen hartaalla mielihalulla yhä uudestaan punnita ja katsella aatoksiamme ja tunnelmiamme. Syystä on myös huomautettu, kuinka kerto erittäin sopii loitsurunouteen; se ikäänkuin kumoamattomaksi vahvistaa tietäjän vaatimuksen ja on vertauskuva edellisessä säkeessä lausutun loitsusanan toteuttamisesta.

Suomalaisessa taiderunoudessakin on useasti käytetty Kalevalan runomittaa; mainittakoon vaan Oksasen kaunis ja syvätunteinen runo "Tuopa tuopi tuiman tunnon". Monesti runoilija silloin ainakin osittain vapautuu kerron säännöllisyydestä tai muutoin omin ehdoin muodostelee vanhaa runomuotoa. Sellainen muodostelma on Kallion tunnettu runo "Milloin muistelet minua?" Alkusointu on säilynyt; mutta säkeet liittyvät ilman kertoa toisiinsa ja yhdistyvät säkeistöiksi, jotka päättyvät pitemmällä viisipolvisella kertausvärsyllä: "milloin muistelet minua, milloin?" Tämä yhä uudistuva palaussäe sekä koko runon läpi käyvät samanlaatuiset, toisiansa vastaavat mielikuvat palkitsevat kertoa ja tekevät erittäin hyvän vaikutuksen, samoin kuin nuo muutamissa paikoin poikkeuksena ilmaantuvat kertoparitkin (esim. "rajutuulten raivotessa, lehtein puista lentäessä; muistan tähtein tuikkiessa, revontulten tuprutessa"). -- Näytelmärunoudessa on Erkko hyvällä menestyksellä käyttänyt vanhaa runomuotoa "Ainossa" ja "Kullervossa". Draaman eteenpäin rientävän luonteen takia on kerto syrjäytetty, paitsi niissä kohdin, joissa puheen juhlallisuus tai hellemmän tunteen puhkeaminen sitä aiheuttaa. Muissakin suhteissa on Kalevalan runomuotoa vapaasti käsitelty. Kertoa ei käytetä aivan säännöllisesti, säkeitä toisinaan lyhennetään ja nousussa on väliin lyhyt pääkorollinen tavuu; näihin kaikkiin, samoin kuin kerronkin poistamiseen, on syynä näytelmärunouden luonne, joka suo runoilijalle enemmän vapautta runomitan puolesta kuin eepillinen tai lyyrillinen runous.

Vanhasta runomuodosta johtunut on vielä se runomitta, jota Oksanen käyttää juhlarunossaan Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. Se on korolle perustettu viisipolvinen trokaiomitta; mutta paikoittain on muutamia runopolvia rakennettu Kalevalan tapaan, korkoa polkemalla, joten syntyy vaihtelevaisuutta, esim.

Sävyä ja kieltä Suomalaisen

Ei niit' oppihuoneissa osattu Eikä koskaan kouluissa kysytty.

Epäilemätöntä on, että muinaissuomalaista runomuotoa muodostamalla ja kehittämällä ja uuden-aikaisia aiheita siihen yhdistämällä voisi rakentaa vielä paljon vaihtelevia ja soinnukkaita runomuotoja.

* * * * *

Kreikan- ja latinankielen luonto, niinkuin jo on mainittu, vaikutti, että antiikisen runouden pohjaksi laskettiin yksinomaisesti laajuus; kaunistuskeinoja, alku- ja loppusointuja, käytettiin vaan satunnaisesti. Sen sijaan rytmiikka kehittyi erinomaisen runsasmuotoiseksi, synnyttäen suuren joukon mitä moninaisimpia runomittoja. Näitä, etenkin yksinkertaisempia, ovat uudemmat kansat koettaneet jäljitellä. Seuraavassa tahdomme vaan silmäillä tärkeimpiä niistä, samalla kiinnittäen huomiomme niiden mukailemiseen suomalaisessa runoudessa.

Kun antiikisia runomuotoja on istutettu suomalaiseen maaperään ja sitä varten on asetettu sääntöjä, on melkein yksinomaisesti ajateltu heksametriä ja pentametriä, jotka käännettäessä ja mukailtaessa pääasiallisesti tulevat kysymykseen. Mitä edellä sanottiin laajuuden sovittamisesta suomalaiseen runomuotoon, koskee etenkin kuusimittaisen värsyn käsittelemistä. Kallion "Oma maa" noudattaa vielä korkoa; mutta Lönnrotin suomennos Odysseian VI:sta runosta ja Ingmanin "Elias ja Anna" ovat mitä jyrkimmällä laajuuden kannalla. Iliadinkäännöksissään Lönnrot jo teki korolle enemmän myönnytyksiä, samoin Oksanen kauniissa runossaan "Miksikä aina suret?" ja lopullisesti A. Genetz ehdotti sääntöjä heksametrin ja elegisen runomitan käyttämiselle, joita kaikki seuraavat kirjoittajat ovat ottaneet noudattaaksensa. Mutta Genetz itse veti sitten Hirvenhiihtäjäin suomennoksessa sääntöjensä siteet vielä tiukemmalle, määrätessään tavuitten laajuutta muinaisklassillisten kielten tavalla, niin että kaikki konsonanttiin päättyvät tavuut olivat katsottavat pitkiksi. Täten saadaan kyllä sointuisat heksametri-säkeet, mutta runoilijan liikuntoalaa ehkä tarpeettomasti rajoitetaan. -- Nykyaikana kuusimittaista ja elegistä runomuotoa tavallisesti perustetaan laajuudelle, mutta niin, ett'ei korkoa loukata; sen vuoksi on sääntönä, ett'ei sanan pääkorollinen alkutavuu saa olla runopolven viimeisenä tavuuna (poikkeuksen tekevät vaan vieraskieliset sanat ja semmoiset yhdyssanat, joiden alkuosa on yksitavuinen sana: O- dysseus, pää- miehenä). Toiselta puolen keski-arvoisia tavuita ei saa olla laskussa muuta kuin yksi, ett'ei daktyli tulisi liian raskaaksi. Itsestään on selvä, ett'ei suomenkielisessä runoudessa voi olla puhettakaan spondeion korvaamisesta trokaiolla, koska meillä on spondeioita yltäkyllin. Näin rakennetut heksametrit ja pentametrit kuvailevat hyvin antiikisten säkeiden komeata ja juhlallista juoksua. Mutta äskenmainittujen sääntöjen tarkalla vaariin-otolla ei vielä saa aikaan hyviä kuusimitta-säkeitä; runoilijan tulee sen lisäksi katsoa, että lausekorko saa oikeutensa ja ett'ei pääkorkoa liian tuntuvasti poljeta. Niin esimerkiksi heksametrit:

Nään sinut ennellään, näen taas tutut, lempeät kasvot -- -- -- -- -- Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,

kuuluvat kauniilta, koska niillä sanoilla (sinut, näen, tutut, lukemattomat), joiden pääkorollinen tavuu on joutunut laskuun, ei ole lausekorkoa sekä laskujen edellä ja enimpien jäljessäkin on vahvakorkoiset tavuut, joiden rinnalla mainitut pääkorolliset tavuut tuntuvat heikommilta ("_Nään_ sinut _en_nel_lään_, näen _taas_ tutut _lem_peät..." j.n.e.). Toisin on säkeessä:

Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattavi silloin,

jossa pääkoron polkemista sanassa ei tue nousussa oleva korollinen tavuu ja lausekorollinen tavuu kokonaan joutuu sorrettavaksi. Kartettava on niin-ikään, että itsestään koroton tavuu joutuu sillä tavoin nousuun, että rytmi häiriintyy.

Daktylisten ja anapestisten runomittojen rakentamisessa sopii noudattaa yllämainittuja määräyksiä; mitä muihin antiikisiin runomuotoihin, trokaio- ja jambiperäisiin, tulee, on yleensä seurattu uuden-aikaisessa runoudessa tavallisia sääntöjä.

Kreikkalaisten alkuperäisin kansallinen runomitta ja antiikisen kirjallisuuden yleisin runomuoto on _heksametri eli kuusimitta_. Tyynesti aaltoilevana, valtavana virtana se juoksee muinais-ajan eepillisissä runoelmissa, ja tuskinpa mikään muu runosäe kykenee niin hyvin kuin heksametri kuvailemaan eepoksen samalla tyynesti havaitsevaa ja voimallista luonnetta. Sentähden uudemmatkin kansat ovat omistaneet sen kertomarunouden kannattajaksi (Goethen "Hermann und Dorothea", Runebergin "Hirvenhiihtäjät", "Joulu-ilta", "Hanna" y.m.). Niinkuin tiedetään, se on kuusipolvinen daktyli-säe, jonka viimeinen polvi on lyhentynyt kaksitavuiseksi. Joka paikassa saa spondeio olla daktylin sijassa; viidennessä polvessa on spondeio kuitenkin harvinainen. Jako on säännöllisesti kolmannessa polvessa nousun jäljessä (harvoin laskun ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä). Säännöllinen heksametri jakaantuu siis kahteen puoliskoon, joista edellinen on rytmiltään aleneva, jälkimmäinen ylenevä; tämä tuottaa miellyttävää vaihtelevaisuutta. Kuitenkin tavataan joskus myös kaksi jakoa, ensin toisen polven ensimmäisen laskun ja sitten neljännen polven ensimmäisen lyhyen tavuun jäljessä.

Yhteydessä heksametrin kanssa käytetään usein _pentametriä eli viisimittaa_; siten muodostuu _eleginen runomitta_. Heksametristä ja pentametristä yhdistetty säepari on _distikon (kaksoissäe)_. Pentametri on oikeastaan lyhennetty heksametri, jonka kolmannesta ja kuudennesta polvesta ei ole muuta kuin nousu jäljellä. Se jakaantuu kahteen puoliskoon, joissa kummassakin on puolikolmatta polvea. Säkeen puoliskot erottaa jako.

Varsin sopivasti vertailee Schiller tunnetussa epigrammissa distikonin kuusimittaa suihkukaivosta nousevaan vesipylvääseen, joka sitten viisimitassa sulosointuisesti laskeutuu alas. Hilpeästi etenevän heksametrin jälkeen pentametri ikäänkuin pidättää ja kääntää sisäänpäin ajatusten juoksun, niinmuodoin ilmaisten jonkunlaista kaipausta tai miettivää tunteiden vaipumista. Tämä tekee kuusi- ja viisimitan vuoroittelun erittäin sopivaksi elegioihin ja mieterunoihin.

Kreikkalaisten draamallinen runomitta oli kuusipolvinen jambisäe eli _jambinen trimetri (jambinen kolmimitta)_, jonka nimi johtuu siitä, että se muodostuu kolmesta jambi-dipodiasta. Jako on kolmannessa polvessa; värsy jakaantuu siis kahteen eriluontoiseen puoliskoon: edellisessä on ylenevä poljento, jälkimmäisessä aleneva. Uudempina aikoina on Runeberg taitavasti käyttänyt tätä runomittaa "Salaminin kuninkaissa"; mainitun teoksen suomennoksissa sekä K. Forsmanin Antigonen ja Agamemnonin käännöksissä on sitä suomeksikin viljelty. Viimemainituissa suomennoksissa on käytetty tavallista jambimittaa, joten kreikkalaisten värsyjen notkeutta ja vaihtelevaisuutta on vaikea saada ilmenemään. Niissä on nimittäin lupa määräpaikoissa hajottaa nousujen pitkät tavuut kahdeksi lyhyeksi. Saman vaikutuksen voisi ehkä saavuttaa, jos suomalaisessa säkeessä välisti jambien rinnalla käyttäisi anapesteja, etenkin niin, että nousussa olisi lyhyt tavuu.

Kreikkalaisten lyyrilliset runomuodot olivat erittäin runsasvärisiä ja vaihtelevaisia, niinkuin näkyy Pindaron oodeista ja traagikkoin köörilauluista. Tällaisia monivaiheisia rytmejä tavataan etenkin hymnintapaisessa lyriikassa; yksityisten tunteita ilmaisevissa runoissa esiintyy yksinkertaisempia muotoja. Kaunis ja sujuva, meidänkin kielellä helposti käytettävä runomitta on _Sapfon säkeistö_, jota yleensä nykyisempinä aikoina on paljon viljelty muidenkin kansojen kirjallisuudessa. Se on kokoonpantu kolmesta Sapfon ja yhdestä adonisesta säkeestä seuraavan kaavan mukaan:

Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt, Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi, Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut, Voittomme varma.

Paitsi Oksasen runoa "M.A. Castrén'in haudalla", josta yllämainittu stroofi on otettu, on suomalaisessa kirjallisuudessa muitakin esimerkkejä Sapfon runomitan käyttämisestä.

Muista muinaiskreikkalaisista stroofeista mainittakoon vielä _Asklepiadeen säkeistö ja Alkaion säkeistö_. Asklepiadeen säkeistöä ei ole minun tietääkseni suomalaisessa runoudessa käytetty muissa runoissa kuin käännöksissä, kuten esim. seuraavassa K. Suomalaisen tekemässä Horation ooden mukaelmassa:

Lounastuuli jo on mastosi murtanut, Raakas' huokuvi myös; köysittä kauankaan Kestää laiva ei voine Voimaa aaltojen ankarain.

Alkaion säkeistöä on, paitsi suomennoksissa, mukailtu Irene Mendelinin kauniissa luonnontunnelmassa "Aamusella", josta seuraavat säkeistöt pantakoon tähän näytteeksi:

Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain Ja siinä herää sointuja vähittäin, Ne soinnut synnyttävi siellä Kaunoinen syntymämaani Suomi.

Se seisoo niinkuin morsian ihana Ja guoleks' hymyy, puoleksi vakaa on; Sen kulmilla on kiehkurainen Suloista laps'ajan muistelmista.

Ja sinitaivas saartavi kaunoista Ja hymyhuulta, ruusuista armastaan, Mi, vuolla hohtain hopeaisna, Kultaisna kuultavi kukkuloilla.

* * * * *

Uuden-aikuiset runomuodot perustuvat nykyisessä suomalaisessa kirjallisuudessa korolle ja osoittavat monenlaisia runopolvien ja säkeiden yhdistyksiä, joiden lukua tietysti kullakin runoilijalla on valta lisätä. Säkeet joko liittyvät välittömästi toisiinsa, ilman stroofi-rakennusta, varsinkin kertovaisissa runoissa ja draamassa, taikka muodostavat yksinkertaisemmin tai taidokkaammin rakennettuja säkeistöjä, ollen paitsi sitä joko loppusointuisia tai soinnuttomia. Helpoimmin suomeksi sukeutuvat _trokaiot_, jotka ovat itse kielen luonnon synnyttämiä, ja senjälkeen _jambit_. Hyvin tavallisia ovatkin kolmi-, neli- ja viisipolviset trokaio- ja jambisäkeistöt. Eivätkä kuusipolviset trokaio- ja jambivärsyt sekä seitsenjalkaiset jambi- ja kahdeksanjaikaiset trokaiosäkeet, molemmat viimeksimainitut nousulla päättyvät, ole nekään harvinaisia. Muutoin täysipolviset ja vaillinaiset trokaiosäkeet vaihtelevat monella tavoin, niin myös nousupäätteiset ja ylimääräisellä tavuulla varustetut jambisäkeet.

Trokaio- ja jambisäkeissä ei laajuus tule paljon kysymykseen. Ihan yhdentekevä ei se kuitenkaan ole. Jos samassa säkeessä liian monessa paikassa rikotaan laajuutta vastaan, ei värsy kuulu kauniilta, esim. jos liian monta lyhyttä tavuuta pannaan nousuun, niinkuin seuraavassa:

Tuli lumi, rekikeli; Heti menikin jo veli.

Samoin jos laskuissa on vaan pitkiä tavuita:

Sisään käyköön isoon saliin.

Jambisäkeiden rakennus tekee muutamia vaikeuksia. Niiden alkuun pitäisi oikeastaan panna vaan yksitavuisia sanoja; mutta koska näitä on verrattain vähän ja värsyt niiden kautta helposti voisivat käydä yksitoikkoisiksi, on ruvettu noudattamaan sitä sääntöä, että jambisäkeen alkuun kelpaa semmoinen kolmitavuinen sana, jonka keskitavuu on pitkä tai jonka kaikki tavuut ovat lyhyet, esim.:

Ja Midianein heimoruhtinaat -- -- -- -- -- _Veroa_ kantaa Amrin lapsille. -- -- -- Miks' en voita nyt _Totuuden_ vallan alle maailmaa?

(Erkko, Tietäjä.)

Macbeth, jot' urhoks' syystä mainitaan, _Miehuuden_ sankarina raivas tiensä -- -- -- -- -- Tuon orjan luokse suoraan.

(Shakespeare, Macbeth, suom. Cajander.)

Nykyisempinä aikoina on tällainen kolmitavuisten sanojen käytäntö säkeen alussa kuitenkin vähenemistään vähennyt, ja parasta onkin vaan varovaisesti siihen turvautua. Mutta mielestäni ei ole syytä tätä tapaa kokonaan hyljätä; päinvastoin kolmitavuiset sanat, säästäväisesti ja hyvällä aistilla käytettyinä eivät loukkaa, vaan tuottavat päinvastoin miellyttävän vaihtelevaisuuden. Varsinkin draamallisessa runoudessa, jossa muutoinkin runomuodon käsittely on vapaampi, on niiden käytäntö runoilijalle sallittava.

Jambeista puhuessa on erittäin mainittava, että _viisipolvinen jambimitta_ nykykansojen kirjallisuudessa on yleisimmin käytetty draamallinen runomitta. Semmoisena se ensin esiintyi kuudennentoista vuosisadan englantilaisissa näytelmissä ("blanc verse"); Shakespearen kautta se sitten tuli muuallakin tunnetuksi, ja Lessing otti sen käytettäväksi "Nathan Viisaassa"; Saksasta, jonka näytelmärunoudessa se vakaantui Goethen ja Schillerin kautta, se senjälkeen levisi muille kansoille. -- Espanjalaisten draamallisena runomittana oli heidän näytelmäkirjallisuutensa loistoaikana nelipolvinen trokaiomitta, runsaitten puolisointujen kaunistamana. Ranskalaiset ovat näytelmissään viljelleet aleksandriinia, joka edempänä otetaan selitettäväksi.

Jambiin perustuvat muutamat maailmankirjallisuudessa kuuluisiksi tulleet, romanilaisten kansojen keskuudessa syntyneet runomuodot, joita nykyäänkin monesti mukaillaan. Sellaisia ovat terzina, ottave-säkeistö, sonetti ja aleksandriini. Ensimmäiset molemmat ovat italialaisten runoilijain mielisäkeistöjä, sonetti on sekä italialaisten että provencelaisten suosituimpia runomuotoja ja aleksandriini sai kehityksensä Ranskassa tekoklassillisuuden aikakautena.

_Terzina_, Divina Commedian uljaasti soiva runomuoto, on yhdistetty kolmesta viisipolvisesta jambisäkeestä. Loppusoinnut liittävät säkeistöt yhteen, niin että kussakin stroofissa ensimmäinen ja kolmas säe sointuvat yhteen ja keskimmäinen saapi vastineensa seuraavan säkeistön ensimmäisestä ja kolmannesta värsystä. Terzinoissa on siis kolmenkertaiset loppusoinnut seuraavan kaavan mukaan: aba-bcb-cdc j.n.e. Esimerkkinä olkoot seuraavat O. Uotilan kääntämät säkeistöt Danten suuresta runoelmasta:

Ma johdan kaupunkihin valituksen, Ma johdan vaivaan ijankaikkiseen, Ma johdan kohti kansaa kadotuksen. Ken minut loi, hän luotti oikeuteen: Mun teki taivahinen kaikkivalta Ja korkein viisaus ensilempineen. Ei ollut mitään mua varhemmalta, Pait mikä ijäist' on, kuin minäkin. Kaikk' kado toivo tänne tulijalta!

_Ottave_-säkeistö eli "stanza" ilmaantuu erittäinkin kertomarunoissa, niinkuin Arioston "Orlando furiosossa", Tasson "Vapautetussa Jerusalemissa" ja Camõesin "Lusiadeissa". Se muodostuu kahdeksasta viisipolvisesta jambisäkeestä, joiden loppusoinnut noudattavat kaavaa: abababcc. Viimeiset molemmat loppusoinnut ovat tavallisesti kaksitavuisia; a-riimit ovat niin-ikään kaksitavuisia ja b-riimit enimmiten yksitavuisia, mutta toisinaan nekin, esim. Lusiadeissa, kaksitavuisia. Esimerkkinä olkoon seuraava säkeistö:

Ma uneksuin. Sun näkeväni luulin, Sä koti armas, unohtumaton; Ma kotimetsän kuiskehia kuulin, Näin järven kirkkaan, jylhän hongiston, Ja mua tervehtivät hymyhuulin Kaikk' ahot, aallot, kukat nurmikon. Tää kuva sydämmeni kaihon poisti, Ja rinnassani riemu jälleen loisti.

_Sonetti_ on kokoonpantu neljästätoista säkeestä (enimmiten viisipolvisista jambeista) ja jakaantuu neljään säkeistöön, joista edelliset molemmat sisältävät neljä ja jälkimmäiset kumpikin kolme säettä. Siinä on kaksi puoliskoa; edellisessä on kaksi yhteistä loppusointua, niin että neljä säettä sointuu yhteen (abba -- abba), ja loppustroofeissa on riimejä tavallisesti kolmittain, joskus kaksittain. -- Sonetti-muotoa on uusimmassa suomalaisessakin runoudessa käytetty enemmän kuin muita nyt puheena olevia romanilaisia runomuotoja; ensimmäinen tämänsuuntainen yritys on Oksasen tunnettu "Suomalainen sonetti", jossa runoilija uskalsi "soveltua sonettien siteillä runontekoon Kalevalaisten kuulla", toivoen, että näiden laulukahleitten kautta suomen kieli "voisi siteistä muista päästä irrallensa".

_Aleksandriini_ on kuusipolvinen, loppusointuinen jambisäe, jonka keskikohdalla on jako; loppusointu liittää säkeet kaksittain yhteen. Esim.:

Syys synkkä tullut on, jo kuihtui kukkanen, Lehdossa vaikeni jo laulu lintujen. Mut tulkoon pimeys, syys-illan kolkkous, Kun sydämmessä vaan on rauha, rakkaus.

Aleksandriinia kohtaamme ranskalaisessa kirjallisuudessa Corneillen ja Racinen murhenäytelmissä sekä Molièren runomittaisissa komedioissa, niinkuin myöhempienkin aikojen "klassillisissa" draamoissa. Ranskankieliseen runouteen, joka perustuu yksin-omaan tavuitten lukuun ja lausekorkoon, se olikin hyvin sopiva, mutta ranskalaisen taideaistin mukana se levisi ympäri Eurooppaa, jolloin se vasta muodostui varsinaiseksi jambisäkeeksi ja samalla kävi kovin yksitoikkoiseksi, koska se ei ollut vahvakorkoisten kielten luonnon mukainen. Sentähden se nykyajan kirjallisuudessa on hyvin harvinainen; mutta taitavan runoilijan käsissä aleksandriinikin voi saada suloa ja eloisuutta, josta Z. Topeliuksen mainio näytelmä "Regina von Emmeritz" on todistuksena.

Kääntyessämme kolmitavuisia runopolvia, _daktylejä_ ja _anapesteja_, tarkastamaan, on heti huomattava, että laajuuden oikeutta niitä käsiteltäessä on paljoa huolellisemmin suojeltava kuin kaksitavuisiin nähden. Eipä niitä kuitenkaan nykyaikaisissa runomuodoissa tarvitse niin suuressa määrässä rakentaa laajuuden suhteisiin kuin heksametriä ja pentametriä; sillä näiden antiikisten runomittojen koko olemus, niin sanoakseni, on mahdoton ilman kvantitatiivisten suhteiden tarkkaa vaariinottamista. -- Muutoin on harvoin daktylejä ja anapesteja säkeessä yksinään; tavallisesti ilmaantuvat edelliset trokaiojen ja jälkimmäiset jambien seurassa. Mieluimmin tässä tapauksessa käytetään semmoisia daktylejä ja anapesteja, jotka laajuuden puolesta ovat spondeioita; se edistää säkeen tasasuhtaisuutta, mutta ei ole välttämätöntä. Sekoitettuja trokaio-daktylisiä ja jambi-anapestisia säkeitä ja säkeistöjä laaditaan joko siten, että kolmitavuisilla polvilla on määräpaikkansa värsyissä, tai tavallisemmin niin, että niiden paikka on epämääräinen, vieläpä niinkin, että niitä saattaa olla enemmän tai vähemmän eri säkeissä. Tällä viimeksimainitulla keinolla voi saada erinomaisen paljon vaihtelevaisuutta aikaan ja antaa säkeille monenlaisia eri vivahduksia, enemmän hilpeyttä tai vakavuutta, kaihoa tai iloisuutta. Liitettäköön tähän muutamia esimerkkejä.

Oksasen "Koskenlaskijan morsiamissa" ovat kaksitavuiset laskut kussakin säkeistössä säännöllisesti samassa paikassa, paitsi kahdessa kohdassa, jossa vilkkaampi tunne tuottaa poikkeuksen. Runebergin Lotta Svärdissä sitä vastoin ja samoin Arvi Jänneksen Hakkapeliitassa jambit ja anapestit monenlaisissa eri värähdyksissä vaihtelevat keskenään. Daktylien ja spondeion-luontoisten trokaiojen vaihtelusta antaa esimerkin Arvi Jänneksen mahtava "Herää, Suomi!" --