Part 18

Mutta tuo uhkea ruotsinkielinen runous, joka täällä puhkesi kukoistukseen kolmenkymmenen- ja neljänkymmenen-luvulla, oli samalla sen historiallisen yhteistyön viimeinen tuote, jonka Suomen kansa monen vuosisadan kestäessä oli suorittanut Ruotsin yhteydessä. Samoin kuin Suomen sotilaitten veri ja urhollisuus lisäsivät Ruotsin kunniata, samoin Suomen henkinen työ, vaikka lähtien Suomalaisten sisimmäisestä sydämmestä, etupäässä rikastutti Ruotsin kirjallisuutta. Vaikka valtiollinen yhteys oli tauonnut ja sisällinenkin vapautus jo oli tapahtunut, niin Suomen kansa sivistyskielensä kautta kuitenkin vielä oli ruotsalaisuuden orjuudessa. Se oli kuin köyhä mökkiläinen, joka tekee työtä pellolla otsansa hi'essä: hän kyntää ja kylvää, mutta vilja, joka sirpin alle kaatuu, ei ole hänen omansa, vaan kootaan äveriään tilanhaltian aittoihin. Niin Suomalainen teki työtä ruotsalaisen kirjallisuuden vainiolla; mutta se oli kuitenkin hänen työtänsä; se opetti häntä yhä enemmin omia voimiansa tuntemaan ja innostutti häntä omaa viljelysmaata itsellensä raivaamaan. Yhä selvemmin se ristiriitaisuus astui näkyviin, että sen-aikuisen polvikunnan parhaat ajatukset pukeutuivat muukalaiseen muotoon, ja yhä tehokkaammin ruvettiin työskentelemään tuon epäkohdan poistamiseksi. Tästä siis näkyy, kuinka sellainen runous, jonka kannattajana on toinen kieli kuin kansan oma, ei ainoastaan saa elinvoimaansa siitä kansasta, jonka keskuudessa se on ylennyt, vaan sen lisäksi vielä valmistaa tietä omakieliselle kirjallisuudelle.

Antaapa äsken selitetty seikka vielä vähän miettimisen aihetta. Se runsaus ja täydellisyys, johon Suomenmaan ruotsinkielinen runous on ennättänyt, ilmaisee kansanhengessä elävän runousvoiman, ja näyttääpä siis olevan mahdollista, että täälläkin kerran, vihdoin saavutetun kansallisen yhteyden turvissa, on syntyvä perin suomalainen runous, joka vielä aavistamattomassa kirkkaudessa on esittelevä suomalaisen kansanhengen omituisia ihanteita. Mutta toiselta puolen muukalaiskielisen runouden erinomainen vaurastus osoittaa ruotsalaisuuden voimaa maassamme; sillä suomalainen henki on ainoastaan yhteydessä syvälle juurtuneen ruotsinkielisyyden kanssa voinut sitä synnyttää, ja meitä kauhistuttaa ajatellessa, kuinka likellä me olemme olleet Irlannin kohtaloa. Ett'ei Runebergin runoudesta ole tullut Suomen kansan kuolinvirsi, vaan uutta kevättä ennustava leivosen laulu, siitä saamme kiittää virkistynyttä kansallistuntoa ja Suomen muuttunutta valtiollista asemaa.

Tulevaisuuden toivo, johon viittasin, perustuu siihen, että uudet aatteet, niinkuin olemme nähneet, aina tuottavat uuden runouden ilmoittajakseen, eikä se virkeä elämä, jonka kansallisuus-aatteen alkava toteutuminen maassamme on herättänyt, voi olla vastaavaa runollista muotoa itsellensä tuottamatta, ja toiselta puolen suomalaisen luonteen koko sisällys ei ole vielä päässyt kirjallisuudessa kaikin puolin ilmestymään. Kansallis-elämä tarjoaa runsaita, vielä käyttämättömiä aineita, ja moni kansanrunoudessa tavattava ominaisuus, esim. Kalevalassa ilmaantuva omituinen huumori, on uudemmassa kirjallisuudessa tähän asti vaan osittain ja vaillinaisesti tullut näkyviin. Mutta emme saa myöskään itseltämme salata, ett'ei aivan lähimmässä tulevaisuudessa aito suomalaisen runouden varsinainen kukoistus liene odotettavissa; sillä aika ei ole runoudelle suosiollinen ja sitä vastustaa etenkin se yksipuolinen, epä-ideaalinen suunta, johon runous nykyaikana näkyy kaikkialla maailmassa pyrkivän, eikä ole luultava, että meidänkään kirjallisuutemme ajan pitkään voi pysyä siitä vapaana. Toivokaamme kuitenkin, että se aatteisuus, joka on suomalaisen kansanhengen luonteessa, vihdoin on voitolle pääsevä ja lahjoittava meille sen uuden sammon, jonka kansallis-eepoksemme niin kauniisti sanoo Väinämöisen palatessansa meille tuovan. Silloin on kansallinen ihanteemme täydellisesti muodostuva.

Mutta voipiko nyt jo puhua suomalaisesta ideaalista? Voiko nähdä, miten se tähän asti on muodostunut, ja arvata, mihinkä suuntaan se vast'edes on kehittyvä? Luullakseni voimme saada siitä jonkunlaisen kuvan, jos koetamme yhdistää ne piirteet, jotka tapaamme muinaisrunoudessamme, Runeberg'issa, Topelius'essa ja muissa ruotsinkielisissä runoilijoissamme, sekä siinä nuoressa, toiveita herättävässä suomalaisessa taiderunoudessa, joka viime aikoina on ruvennut yhä runsaampi-tuotteiseksi varttumaan. Ne pääominaisuudet, jotka ilmaantuvat melkein kaikessa Suomenmaan runoudessa, ovat virkeä luonnon tunto, etenkin huomattava kansanlauluissa, mutta myös Runeberg'issa, Kivessä y.m., sekä harras into, syvä tunteellisuus ja suora, luonnollinen yksinkertaisuus kuvailemisessa. Samaten on aatteellinen katsontotapa tähän asti ollut suomalaisen runohengen paraita tunnusmerkkejä. Samaa huumoria, jota havaitsemme Kalevalassa, esim. Lemminkäisen kuvauksessa, kohtaamme Runeberg'in Sven Tuuvassa ja Kiven henkilöissä, muita esimerkkejä mainitsematta; mutta niinkuin jo ylempänä sanottiin, se voi vielä antaa paljon aihetta uusiin kuvaelmiin. Kalevalassa, jos sitä vertaa kreikkalaisiin epopeoihin, on luonteiden kuvaus enemmän karakteristinen; tätä taipumusta luonteen-omituisuuksien esittelemiseen, samoin kuin Kalevalassa ilmi-tulevaa tosi-eepillistä halua ulkomaailman kuvailemiseen, näkyy uudempikin runous todistavan; tahdon vaan viitata Kiven teoksiin. Selvää on paitsi sitä, että suomalainen maailmankatsomus, joka on imenyt voimaa kansanrunouden syvistä hetteistä ja on selviämistään selvinnyt taistelussa yhteiskunnallisten epäkohtain poistamiseksi, ihan itsestään liittyy siihen demokraatiseen kirjallisuuden suuntaan, josta jo edellisessä on ollut puhetta ja jota mainitessani käänsin huomion meidänkin kirjallisuuteemme.

Mutta palatkaamme, näin luotuamme silmäyksen omiin oloihimme, runouden yleiseen luontoon. Verrattain harvinaisena, ainoastaan muutamilla kehitys-asteilla ilmaantuvana poikkeuksena on pidettävä, että jonkun kansan henkinen voima puhkeaa vieraskieliseen runouteen, rikastuttaen toisen kansan kirjallisuutta. Missä epäsäännölliset olot eivät häiritse asiain luonnollista menoa, siellä omakielinen runous kuvastaa kunkin kansan sivistystä ja maailmankatsomusta. Mutta tämä sivistys on pitkän historiallisen kehitysjakson tuote, monen kansan ja sivistysmuodon yhteisvaikutuksesta syntynyt, ja niin runouskin saattaa osoittaa monta jälkeä muiden kansojen henkisestä elämästä. Kansojen vuorovaikutus yleensä enenee aikojen kuluessa. Vanhimmat kansat ja ennen kaikkia Kreikkalaiset kasvattivat kirjallisuutensa siemenestä alkain lehteväksi puuksi ihan itsenäisesti, oman henkensä varalla. Toisin oli Roomalaisten laita, joiden kirjallinen tuotanto, niinkuin olemme nähneet, pääasiallisesti oli kreikkalaisten teosten mukailemista. Mutta omituista on vanhan ajan historiassa, että aina yksi kansakunta vuorostaan on sivistystä kannattamassa, jonkatähden kyllä sopii puhua vieraan sivistyksen omistamisesta tai perimisestä, vaan ei mistään vuorovaikutuksesta kansojen kesken. Uudempina aikoina päinvastoin useammat kansat rinnatusten ajavat henkisen edistymisen asiaa, ja pienimmätkin pyytävät itsellensä luoda jotain ominaista sivistyksen muotoa. Mutta samalla monellaiset yhdistyssiteet kutoutuvat kansasta kansaan, ne yhteen solmien suureksi kansakuntaperheeksi; mitä mietteitä leimahtaa ilmi jollakin maanpiirin kohdalla, ne nykyaikana sähkövoiman nopeudella leviävät sen kaukaisimmille äärille; samoin runoudenkin tuotteet, joko alkuperäisinä tai käännettyinä, väleen joutuvat muiden kansojen käsityspiiriin, panevat heidän kuvausvoimansa liikkeelle ja kehoittavat heitä samanlaatuisia tuottamaan.

Mutta huomattava on, että tällaisen, useimmiten varsin vireyttävän vaikutuksen johdosta tosi-runous on mahdollinen ainoasti silloin, kun tuo ulkopuolinen vaikutus tapaa jotakin kotimaista, mihin se soveltuu, mikä sen kanssa on samansukuista. Sillä ainoastaan, kun runoilija ammentelee oman sielunsa syvyydestä ja kun hänen ja hänen kansansa tunteet ovat sopusoinnussa keskenään, noita aimo teoksia voipi syntyä, jotka neron voimalla valtaavat sydämmemme ja mielikuvituksemme. Paljas mukaileminen tai vierasten ajatusten istuttaminen toiseen maahan ei saa semmoisia aikaan; "ei kantovesi kaivossa pysy", sanoo sananlaskukin. Kirjallisuuden historia tarjoo siihen monta esimerkkiä; muistakaamme vaan yhtä. Turhaan koettivat Saksalaiset jälitellä Ranskalaisten siroa, tarkkasääntöistä runoilutapaa; mitä siinä kenties oli ansiokasta, se oli ihan vastoin Saksalaisten kansallisluonnetta. Mutta havahtuipa heidän mielensä ihailemaan englantilaisen runouden jaloa ihanuutta, etenkin Shakespeare'n, jossa huomasivat yhtäläisyyttä oman katsantotapansa kanssa, ja se saattoi heidän runoilijansa tuottamaan sarjan mestariteoksia, jotka tästä yllykkeestä saivat ensimmäiset aiheensa, mutta kuitenkin ovat ihan itsenäisesti muodostuneet saksalaisen hengen vaatimusten mukaan. Samaa sopii sanoa Goethe'n ja Schiller'in antiikkisesta suunnasta. Joku ehkä väittänee eroituksen olevan ainoastaan kirjailijoissa eikä esikuvien soveltumisessa kansallisluonteesen. Mutta se ei asiaa muuta; runoilija-nero tietää, sisällisen aistin johtamana, millä ihanteilla ja runousmuodoilla on luonnistumisen mahdollisuus.

Kansojen vuorovaikutus saattaa koskea runouden ulkomuotoon tahi siinä ilmi tuotavaan henkeen ja käsitystapaan. Runouden muoto riippuu kokonaan kielellisistä seikoista eikä tunne muita rajoja, kuin ne, jotka kielen taipuvaisuus tai taipumattomuus sille asettaa. Mitä sisällykseen ja katsantotapaan tulee, on ensiksi muistettava, että löytyy paljon yleis-inhimillistä, kaikille yhteistä, mikä siis haitatta voipi omistua mille kansalle hyvänsä. Muutamat kansat taas ovat koko luonteeltaan ja katsantotavaltaan taikka myös jossakin yksityiskohdassa toistensa hengenheimolaiset; muutamain sitä vastoin on vaikeampi mukaantua toistensa käsitystapaan. Kansojen keskinäinen sukulaisuus ei näy aina määräävän näitä suhteita; Ranskalainen taideaisti esim. ei voinut Saksassa nostaa mitään runollista intoa, mutta soveltui paljoa paremmin toisen germanilaisen kansan, Ruotsalaisten, henkiseen omituisuuteen, jota todistaa Kustaa III:nen ajan loistava kirjallisuus.

Yleensä sopii tässä kohden eroittaa kolme eri tapausta. Ensiksi alkuperäisesti vieras käsitys tai runousmuoto voipi sivistyksen kautta siihen määrään juurtua yleiseen ajatustapaan, ainakin kansan sivistyneempiin kerroksiin, että se tavallansa on osa sen omista tieto- tai aatevaroista. Tätä laatua ovat yleensä ne mahtavat ajatusvirrat, jotka läpi vuosisatojen käyvät maasta maahan, kansasta kansahan, varsinkin vanhan ajan kirjallisuuden aarteet, jotka yhteisenä henkisenä omaisuutena rikastuttavat Euroopan nykyistä sivistystä. Uskonto on saattanut yhteisenkin kansan tutustumaan raamatun erityiseen käsitystapaan ja ajatuskäänteisin; koulun-käyneille on kreikkalais-roomalainen maailma kuin armas lapsuuden koto tai kumminkin välillisesti tuttu ja rakas. Sentähden nerokkaat runoilijat, niinkuin Goethe ja Runeberg, ovat voineet teoksissa semmoisissa, kuin "Iphigenie" ja "Salamiin kuninkaat", menestyksellä sulauttaa yhteen antiikin ja nykyajan taidemuodon ja katsantotavan.

Toiseksi saattaa kahden kansan luonteessa ennestään olla jotain yhtäläisyyttä. Usein sitä voidaan selittää yhdenkaltaisesta sivistyksen kehkiämisestä, samanlaisista luonnonsuhteista tai historiallisista oloista taikka myös niiden alkuperäisestä heimolaisuudesta; mutta toisinaan meitä hämmästyttää aivan odottamattomat vertauskohdat sellaistenkin kansojen välillä, jotka muutoin hengenviljelyksensä, asuinpaikkojensa ja sukuperänsä puolesta ovat jokseenkin erilaiset. Niin esim. Serbialaisten syvä luonnontunto ja tyyni eepillisyys elävästi muistuttavat Suomalaisten kansanrunoutta; Runeberg onkin osannut yhdistää molempain ominaisuudet. Hän on monessa kohden ottanut esikuvaksensa serbialaisen kansanlaulun, ei ainoastaan runomitan, vaan myös lausetavan ja kuvauslaadun puolesta. Kun lukee serbialaisia kansanrunoja, johtuu mieleen "Hauta Perhossa" ja varsinkin "idyllit ja epigrammit." Esimerkkinä olkoon seuraava, umpimähkään valittu serbialainen laulu, jonka tähän suomennan:

Kedon poikki tuulonen vei ruusun, Vei sen tuonne Jaavon telttasehen. Teltass' oli Rankko ja Militsa: Rankko kirjoitti, Militsa neuloi. Lehdet oli täyteen kirjoitettu, Loppuun ommeltuna kaikki kulta; Näin Militsalle nyt lausui Rankko: Sanoppa, Militsa, sieluseni, Onko sydämmeni sulle rakas Vai tää käsi liian kova sulle? Mutta hälle vastasi Militsa: Usko mua, sielun', ystäväni, Neljää veljeäni kallihimpi Sinun sydämmesi onpi mulle, Kätes, armas, mulle pehmoisempi Neljää patjaa kaikkein pehmoisinta!

Tuskin tarvinnee sanoa, että Runeberg, mukaillessansa Serbialaisten kertomustapaa, on runoelmiinsa luonut tuiki omituisen, kotimaisen hengen ja sisällyksen.

Vihdoin on muistettava, että siinä vilkkaassa keskuudessa, joka nykyaikana yhdistää kansakunnat, kaikki eri suunnat, jotka runouden alalla syntynevät, yhtä nopeasti kuin tieteelliset ja yhteiskunnalliset mietteet tai uudet kuosit ja aineelliset keksinnöt leviävät ympäri maanpiirin ja lykkäävät vesoja, missä vaan sattuvat soveliaasen maanlaatuun. Ne ovat yhteydessä niiden aatosvirtojen kanssa, jotka kunakin aikana muodostavat yleistä katsantotapaa. Niinpä esim. tämän vuosisadan alussa romantisuus tunkeutui useimpiin Euroopan maihin, sitten Byron'in synkkä, sairasmielinen epäileväisyys pääsi valtaan ja nykyaikana Ranskassa alkuun päässyt naturalismi yhä enemmän uhkaa ansoihinsa kietoa sekä runoilijat että lukijakunnat, karkoittaen kaiken todellisen runollisuuden. Muutoin tällaiset ajan ajatussuunnat ovat runoudelle eduksi tai haitaksi sitä myöten, minkä hengen tuottamia ne ovat; mutta ei voi olla myöntämättä, että aatteiden vaihto kansojen kesken yleensä on kirjallisuudelle hyödyksi, koska se laajentaa kunkin kansan henkistä piiriä. Vaan samalla kuin se näin rikastuttaa kansojen aatteellista pääomaa, sen tulee yhä enemmin kehoittaa heitä pitämään huolta henkisestä itsenäisyydestään, joka on kaiken runollisen tuotannon tukeva pohja. Nykyajan sivistys perustuu kansojen vuorovaikutukseen; mutta se maailman-kirjallisuus, joka siten saa alkunsa, ei ole suinkaan kosmopolitismin välikappaleita; se ei pyydä hävittää kansakuntain omituisuuksia, vaan päinvastoin saattaa jokaista ansaittuun arvoonsa ja siten moninaisuuden avulla elähyttää inhimillisen sivistyksen kokonaisuutta.

TOINEN KIRJA.

Runouden sisällys ja taidetavat.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Runouden tehtävä ja kauneus.

Taiteen tehtävä on aistin-tajuttavalla tavalla esittää ihmiskunnan ihanteita, ja runous on se taide, joka kielen avulla, tuottamiensa mielikuvien kautta, vaikuttaa välittömästi kuvausvoimaan ja sen johdosta tunne-elämään.

Ne sieluntoiminnot, joiden nimitys on ideaaliset tunteet, takaavat meille, että ulkopuolella tavallista, havainnollista olevaisuutta on jotakin, millä on ehdoton, iäti pysyvä arvo. Tämä iki-arvokas on maailman varsinainen ydin, sen ylevä tarkoitus, ja kun kohtaamme jonkun ilmiön, jossa huokuu tuon jalomman olevaisuuden henki ja joka siis saattaa maailman oikean ja ylevän tarkoituksen meille selvästi tajuttavaksi, niin tunnemme valtaavaa mielihyvää; sillä henkemme tietämättänsäkin janoo ihannetta. Tämä _ihanteellisuuden tarve_, hengen ainainen halu nähdä jotakin täydellistä, on taiteen alkukohta -- se, mikä oikeuttaa taiteen olemassaolon ja tekee sen tarpeelliseksi, -- ja taiteen ylin tehtävä on pitää vireillä ihanteellista maailmankatsomusta. Näin taide asettuu uskonnon, tieteen ja siveellisen toiminnan rinnalle, jotka kaikki, kukin omalla tavallaan, kannattavat ideaalista maailmankäsitystä. Tämä on se katsantotapa, joka kaikkialla näkee ja tunnustaa korkeamman maailmanjärjestyksen toteutuvan ja pyytää edistää sen tarkoituksia. Mutta suoranaisemmin ja monipuolisemmin kuin muut taiteet voi runous kuvastaa maailmanjärjestyksen ikuista sopusointua; sillä se on taiteista henkisin. Se saattaa täydellisesti esittää ihmisen sisällistä kehitystä ja siitä johtuvaa toimintaa, ja välittäjänsä, kielen, kautta se on läheisessä yhteydessä ja vilkkaassa vuorovaikutuksessa tieteen ja uskonnon kanssa.

Ihanteellisuuden tarvetta ilmiöt voivat tyydyttää, kun niiden havainnollinen muoto on täydellinen, eli -- toisin sanoen -- kun se ilmeisesti, helposti tajuttavalla tavalla, vastaa niiden tarkoitusta, ja silloin niitä sanotaan kauniiksi. Kauneus on siis, niinkuin sitä on määritelty, "havainnollisen muodon täydellisyys", eli "aatteen ilmaantuminen aistillisessa muodossa"; sillä tuo ilmiöin varsinainen ydin eli tarkoitus, josta ylempänä puhuttiin, on sama kuin aate, ja aatteiden maailma on tuo iki-arvokas, joka ilmiöin läpi kuultaa ja jota ihmishenki kauneuden kuvastimessa pyrkii tajuamaan.

Väärinkäsityksen poistamiseksi on heti mainittava, että _kauneudella_ estetiikassa on toinen ja osittain laajempi merkitys kuin tavallisessa kielenkäytännössä. Kaikki, mikä tehokkaalla, havainnollisella tavalla mielessämme herättää tunteen maailmanjärjestyksen sopusoinnusta, on esteetisesti kaunista, vaikka muodon ja sisällyksen vastaavaisuus ei tulisikaan suorastaan näkyviin. Sentähden traagillisuus ja koomillisuus kuuluvat kauneuden piiriin, molemmat kun sallivat meidän syvälle silmätä aatteen ja sen toteutumisen välisiin suhteisiin. Ei karakteristinenkaan aina ole tavallisessa merkityksessä kaunista, mutta sekin aatteen ilmaisijana on tähän luettava. Mutta taiteen täytyy myös maailmankuvan täydentämiseksi vetää rajojensa sisälle paljon, mikä on epäkaunista; siten monenlaiset epäkohdat usein joutuvat taiteellisesti käsiteltäviksi, tietysti sillä ehdolla, että joku sopusoinnun säde tunkeutuu niiden läpi ja kohottaa katsojan mielen kuvatun surkeuden yli. Sillä sisäinen tunteemme vaatii, että taide, räikeimpiäkin epäkohtia esitellessään, meille eheänä säilyttää aatteiden arvon. Sen tulee aina esittää sopusointuisa maailmankuva, silloinkin, kun yksityiset kuvaelmat ovat synkkiä, epäsointuisia, toivottomia. -- Toiselta puolen kauneuden käsite jokapäiväisessä puheessa on laajempi kuin estetiikassa, kun sillä osoitetaan yleensä kaikkea, mikä ulkomuodollansa miellyttää, vaikka maailmanjärjestyksen ikuiset aatteet eivät siinä kajastaisikaan.

Taiteellinen toiminta semmoisenaan saa selityksensä siitä, että ihminen tahtoo pysyttää niitä luonnonkauneuden ilmauksia, jotka sitä ansaitsevat. Saadaksensa niitä tarkoitukseensa sopiviksi, mallikelpoisiksi, hän täydentää ilmiöitä sen aikeen mukaan, jonka luulee niissä toteutuvan, eli toisin sanoen, hän muodostaa itsellensä mielikuvan siitä, millaiset niiden pitäisi olla tai millaisiksi ne voisivat varttua, elleivät ulkonaiset esteet rajoittaisi niiden kehittymistä. Näin syntyy ihanne, joka olevaisuuteen siirtyneenä on taiteen perustus. Tuo aie, jonka mukaan ihminen täydentää maailman ilmiöitä, on tietysti sekin sama kuin aate. Aate on, tältä kannalta katsottuna, yksityishengen asettama korkein järkiperuste, yhteenkuuluvain ilmiöin tarkastamisella saatu. Mutta aatteessa on toinenkin puoli. Kun ihmishenki olevaisuuden selvittämiseksi muodostaa itsellensä ajatuskuvan, niin tämän kuvan tietysti on määrä olla totuuden mukainen; ellei, niin ei sitä oikeaksi aatteeksi sovi tunnustaa. "Aate" siis ei merkitse ainoastaan abstraktista kuvitelmaa, joka ihmisen omassa mielessä on maailman ilmiöin edustaja, vaan tosi-olevaista, objektiivista perustetta, jumalallisen maailmanjärjestyksen varsinaista ydinkohtaa.

Mutta miten voi yksityishenki näin omassa itsessään ikäänkuin uudestaan synnyttää maailman ikiperusteita? Sen voimme mahdolliseksi ymmärtää ainoastaan sen katsantotavan nojalla, että aatteet ovat korkeimman alkuhengen tarkoituksia, jotka toteutuvat luonnon ja hengen elämässä, ja että toiselta puolen kaikki muutokset, niin henkiset kuin aineellisetkin, tapahtuvat alkuolennon, s.o. Jumalan, voimasta. Joka myöntää järjellisyyden maailmaa hallitsevan, sen täytyy ajatella jumaluutta itsetajuiseksi; sillä järjestetty kokonaisuus, joka ei ole kenenkään tajuttavana, ei ole käsitettävissä. Jumala siis yksinään näkee kaikkien yhteyden ja hän se meissä ajattelee, tuntee, tahtoo; -- eli toisin sanoen: koska sielun-elämämme on Jumalaan juurtunut, niin hän vaikuttaa nämä sieluntoiminnot tai tekee ne kumminkin mahdollisiksi, vaikka ne meissä, kun olemme ääreviä olentoja, joutuvat ääreväisyyden määräysten alaisiksi. Hän se luonnonlakina saattaa taimen maasta nousemaan, hiuskarvan ihmisen päästä putoamaan. Näin panteismi ja teismi sulavat yhteen.[32] Mutta yksityisolennoissa, niinkuin äsken sanottiin, tämä jumalallinen voima on ääreväisyyden rajoihin suljettu; sillä maailman tarkoitus vaatii moninaisuutta ja eri olennoissa vähittäin tapahtuvaa kehkiämistä. Tämä tekee hairauksenkin mahdolliseksi; mutta kaikkialta kuitenkin leimahtaa esiin aatteiden ikuinen valo. Jokainen yksityinen ilmaus, ollen välttämätön rengas olevaisuuden sarjassa, kuvastelee aatetta, niinkuin kosken kuohussa ilmaan lentävä vedenpisara aurinkoa kuvastelee, ja mikä kussakin sielussa on aatteellista, ikuiseen maailmanjärjestykseen liittyvää, on pidettävä Jumalan omana toimintana. Näin Jumalan aatteet ikäänkuin toistamiseen itävät ja kasvavat ihmishengen syvyydessä, tietysti individisten rajojen sisällä; sillä, pysyäkseni äskeisessä vertauksessa, ei auringon ihmeellinen sädeloisto voi täydellisesti näkyä missään yksityisessä vedenpisarassa, vaan jokaisessa kajastelee osa sitä ympäröivästä valosta.[33]

Mutta pitäkäämme kiinni siitä, mitä äsken mainittiin, että runous tahtoo pysyttää, mikä ihmiselle on arvokasta. Tämän tällaisen pyrinnön luulisinkin sen ensimmäiseksi iduksi. Mikä valtaavasti vaikuttaa ihmisen mieleen, saattaa hänet taiteellisesti sovitetuin sanoin ajatuksiansa ilmaisemaan. Runous tarkoittaa niinmuodoin oikean ilon, sydänjuuriin tunkeuvan mielihyvän aikaansaamista. Kerrotaanhan Kalevalassakin, miten vanha Väinämöinen laulaessaan "istuiksen ilokivelle". Väririkkaan ilmiömaailman tuottama ilo synnyttää kansaneepoksen ja on myöhempinäkin aikoina tärkeä myötävaikuttaja runouden tuotannossa, olletikin ihmistoimintaa esittävissä runouden lajeissa. Runoiluun kehoittava mieltymys johtuu etupäässä kauniista ja ylevistä tosimaailman ilmiöistä taikka semmoisista, jotka viehättävät erinomaisella voimallaan tai suuruudellaan. Sellaisetkin ilmiöt, jotka hullunkurisuudellaan herättävät hilpeätä iloa tai houkuttelevat ivaan, antavat usein runoilemisen aihetta. Mutta toiselta puolen myös sisäkohtaiset tunteet pyrkivät sanoiksi heristymään; mitä syvemmältä ne panevat sydämmen kielet väräjämään, sitä suurempi on halu pysyväin mielikuvain muodostamiseen, joiden vaikutuksesta se voipi täydellisesti antautua riemunsa tai haikean-suloisen tuskansa valtaan. Niin on etenkin lyyrillisessä runoudessa. Ilmiömaailman viehätyksen lisäksi tulee toinen runoilemisen aihe: yksilöllisten tunteiden ilmaiseminen. Ja silloin erittäin surun ja kaihon tunnelmat pyrkivät purkaantumaan sanoin ja sävelin; kantele ei ole ainoastaan "iki-ilo", ikiriemun tuote ja tuottaja, vaan "soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu".