Part 1

RUNOUDESTA

Kirj.

Q. Horatius Flaccus

Suorasanaisesti suomentanut T:ri K. J. Hidén Roomalaisen filologian dosentti

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1904.

Dieses problematische Werk wird dem Einen änders vorkommen als dem Andern und Jedem alle zehn Jahre auch wieder anders.

_Goethe_ Tag- und Jahreshefte 1806.

SISÄLLYS:

Alkulause.

Q. Horatius Fiaccuksen elämä ja teokset.

Runoudesta:

Yleisiä runoutta koskevia sääntöjä. Erityisiä näytelmärunoutta koskevia sääntöjä. Runoilijat.

Alkulause.

Nicht als Muster, sondern zur Anregung für andre Uebersetzer.

_Goethe_ käännösnäytteestä Byronin Don Juanista.

Vaikka Horatiuksen kuulu kirje Runoudesta (De arte poetica) yhä edelleen maamme opiskelevien keskuudessa on kylläkin suosittu teos, se ei kuitenkaan, omituista kyllä, tähän asti ole suomalaisessa asussa ilmestynyt. Näin ollen olen sopivaksi katsonut saattaa julkisuuteen tekemäni suorasanaisen käännöksen, jättäen runopukuisen suomennoksen laatimisen kykenevämpien huoleksi. Koska käännös etupäässä on aiottu latinan kieltä opiskelevain tarpeeksi, olen suomentaessani jotenkin tarkasti, melkeinpä orjallisesti seurannut alkutekstiä. Tuskin saattaakaan kirjeen runsasaineisen, monisärmäisen sisällyksen takia aikaansaada sujuvaa, kaikille selvää käännöstä muuten kuin aivan vapaasti suomentamalla tai mukailemalla.

Suomennokseni olen miltei kauttaaltaan sovelluttanut _G. Krügerin_ julkaisemaan tekstiin (Des Q. Horaiius Flaccus Satiren und Episteln. 2 Bd. Episteln. 14 Aufl. besorgt von Dr. Gustav Krüger. Leipzig 1900). Paitsi kotimaassa ilmestyneitä _C. Synnerbergin_ selityksiä (Q. Horatii Flacci De arte poetica liber med inledning och förklaringar. Helsingfors 1868) olen käännöksen hyväksi käyttänyt tärkeimmät muualla julkaistut painokset, selityskirjat ja apuneuvot.

Helpottaakseni yleisölle kirjeen ymmärtämisen olen alkuun asettanut lyhyen yleiskatsauksen runoilijan elämään ja teoksiin sekä varustanut käännöksen tarpeellisimmilta selityksillä.

Helsingissä, syyskuulla 1904.

_K. J. Hidén_.

Q. Horatius Flaccuksen elämä ja teokset.

Q. Horatius Flaccus syntyi joulukuun 8 p. v. 65 e.Kr. Venusian pikkukaupungissa (nyk. Venosa) Apulian ja Lukanian rajalla Etelä-Italiassa. Hänen isänsä, joka oli vapautettu orja, halusi vähäisistä varoistaan huolimatta antaa lapselleen niin hyvän kasvatuksen kuin siihen aikaan oli mahdollista. Koska hän ei tahtonut panna poikaansa Venusiassa olevaan alkeiskouluun, muutti hän perheineen Roomaan, missä nuori Horatius isänsä huolellisen valvonnan alaisena jatkoi koulunkäyntiään.

Päätettyään lukunsa Roomassa siirtyi Horatius Athenaan harjoittaakseen etupäässä filosofisia opintoja. Kaikki opinnot jäivät kuitenkin kesken, kun Horatius Caesarin surman jälkeen syksyllä v. 44 Brutuksen kehoituksesta, liittyi tasavallan puolustajien riveihin. Hän ottikin osaa Philippi'n onnettomaan taisteluun v. 42, pakeni ja palasi jälleen Italiaan.

Kun Horatiuksen isävainajan maatila sillä välin voittajien toimeenpanemassa maanjaossa oli joutunut toisiin käsiin, läksi hän saatuaan armahduksen pääkaupunkiin hankkiaksensa itselleen jonkinmoisen toimen. Hän saikin vähäpätöisen kirjurinviran, mikä hänelle soi riittävän toimeentulon sekä kylliksi aikaa runoilemiseen. Kuten Horatius eräässä runopaikassa itse kertoo, saattoi varattomuus hänet koettamaan runoilua.

Runoelmillaan Horatius ennen pitkää pääsi Rooman silloisen runoilijapiirin tuttavuuteen ja suosioon. Myös kaikkien tieteiden ja taiteiden innokas suosija Maecenas kiinnitti huomionsa häneen sekä liitti hänet ystäväpiiriinsä. Antamalla Horatiukselle pienehkön maatilan, Sabinumin, Sabinilaisvuorilla Tiburin (nyk. Tivoli) läheisyydessä hankki Maecenas hänelle huolettoman toimeentulon. Siellä raikkaan luonnon helmassa Horatius enimmäkseen eleli, kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa runoelmiaan valmistellen.

Maecenaan välityksellä pääsi Horatius myös hallitsijan keisari Augustuksen ystävyyteen. Vaikka Horatius vilpittömästi tunnusti sen rauhan ja onnen, minkä Augustus oli koko valtakunnalle tuottanut, pysyttäytyi hän synnynnäisestä riippumattomuuden-halustaan etäämpänä keisarin houkuttelevista tarjouksista huolimatta.

Vähän jälkeen Maecenaan kuoleman päättyi Horatiuksen elämä marraskuun 27 p. v. 8 e.Kr. Hänen ruumiinsa haudattiin Esqvilinus kukkulalle Maecenaan haudan viereen.

Horatiuksen teokset ovat seuraavat:

_Oodit_ (Odae l. Carmina), 4 kirjaa, ynnä _Vuosisataislaulu_ (Carmen saeculare).

_Epoodit_ (Iambi l. Epodi).

_Satiirat_ (Satirae l. Sermones), 2 kirjaa.

_Runokirjeet_ (Epistulae), 2 kirjaa.

Viimeiseen ryhmään kuuluu toisen kirjan viimeisenä runokirjeenä se kyhäelmä, jolle vanhastaan sisällyksen mukaan on annettu nimitys _Ars poetica eli De arte poetica_. Kuten kirjeen osoitteesta näkyy, on se omistettu eräälle Pisolle, jolla kirjeestä päättäen oli kaksi täysikasvuista poikaa. Emme kuitenkaan tiedä kuka tämä ylhäissukuinen Piso oli emmekä myöskään mikä seikka oli aiheuttanut runokirjeen lähettämisen hänelle ja hänen pojilleen. Useimmat ovat olettaneet runoilijan tarkoittaneen L. Calpurnius Pisoa, joka oltuaan konsuli ja kaupungin-päällikkö kuoli kahdeksankymmenvuotisena vanhuksena v. 32 j.Kr. Jos tämä otaksuma on oikea, on runoilija kirjeensä kyhännyt elämänsä loppuajalla v. 10 tai 9 e.Kr.

Mitään täydellistä runousoppia Horatius tietenkään ei ole suunnitellut, vaan hän on halunnut maailmankokemuksensa ja ihmistuntemuksensa johdolla ystävilleen ja aatetovereilleen julkilausua ajatuksensa ja mielipiteensä runoilijoista ja runoudesta. Huolimatta kaikista puutteellisuuksistaan ja epäselvyyksistään on tämä runokirje niin hyvin pirteän ja lennokkaan muotonsa kuin miellyttävän, aaterikkaan sisällyksensä takia kaikkina aikoina herättänyt paljon huomiota, saanut runsaasti ihailua osakseen sekä suuresti vaikuttanut maailmankirjallisuuteen.

Jos maalari tahtoisi yhdistää ihmisen päähän Yleisi &

RUNOUDESTA

Kirje Pisoille

Yleisiä runoutta koskevia sääntöjä.

Jos maalari tahtoisi yhdistää ihmisen päähän hevosen kaulan ja lisätä kirjavat siivet sekä sovittaa yhteen eri tahoilta ruumiinosat siten, että ylhäältä ihana nainen loppuisi hirveän rumaan merielävään, pidättäisittekö nauruanne huolimatta ystävyydestänne, kun pääsisitte katsomaan? Uskokaa minua, Pisot, tuollaisen taulun kaltainen olisi suuresti se runoteos, jossa kuvat, kuten sairaan unennäöt, todellisuutta vailla muodostuvat, niin ett'ei jalka eikä pää kuulu yhtenäiseen muotoon. "Onhan maalareilla ja runoniekoilla aina ollut sama valta yrittää mitä tahansa." Sen tiedämme, vieläpä vaadimme ja myönnämme vuoroin tällaisen vapauden; mutta emme, jotta raju yhtyisi lempeään, emme, jotta käärmeet yhdistyisivät lintuihin ja lampaat tiikereihin. Mahtipontiseen ja paljoa lupaavaan alkuun lisätään monesti yksi ja toinen purpuratilkku laajalti loistolla häikäisemään, kun esim. kuvataan Dianan lehtoa ynnä alttaria ja suloisten maitten halki kiitävän virran mutkia tahi Rheinjokea tai sateenkaarta. Mutta nyt ei ollut sillä oikea paikkansa. Ja ehkä osaat jäljitellä sypressiä; mitä sillä, jos maksusta joku maalataan, joka toivotonna uipi haaksirikkoisesta laivastaan? Ryhdyttiin amforaa tekemään: miksikä savipullo valmistui liukuvalla vääntölevyllä? Lyhyesti sanottuna, olkoon kaikkinainen teos ainakin kokonainen ja yhtenäinen. Tietäkää, isä ja isän arvoiset pojat meidät, enimmät runoilijat, pettää oikean harhanäkö. Koetan olla lyhyt, tulen epäselväksi; hienoutta tavoitettaessa puuttuu voimaa ja intoa; suurenlaista esitystapaa koettava tulee leveäksi; alhaalla matelee liian arka ja myrskyä pelkääväinen; se, joka haluaa vaihetella yhtenäistä aihetta kummallisella tavalla, kuvaa delfiinin metsän keskelle ja metsäkarjun aalloille. Virheeseen johtaa virheen välttäminen, jos puuttuu oikea taito.

Aemiliuksen taistelijakoulun vieressä viimeinenkin vaskitaituri vaskessa kuvaa ja jäljittelee hienosti kynsiä ja hiuksia, onnistumatta kuitenkaan työnsä valmistamisessa, koska hän ei osaa sitä täydellisesti muodostaa. Jos jotakin mielin saada kokoon, en tahtoisi olla hänen kaltaisensa, yhtä vähän kuin elää käyränenäisenä, mutta muuten huomiota herättäen mustilla silmilläni ja mustalla tukallani.

Ottakaat aiheenne, kirjoittajat, voimienne mukaan ja punnitkaa kauan, mitä hartiat jaksavat kantaa, mitä eivät. Sitä, joka voimainsa takaa on aiheensa valinnut, ei petä esitystapa eikä selvä järjestys. Järjestyksen etu ja sulo on oleva se, joll'en erehdy, että runoilija juuri nyt sanoo, mitä hänen tällöin tulee sanoa, sekä lykkää ja jättää nykyhetkellä moniaat asiat. Sanojen yhdistämisessä valitkoon ilmoitetun runoteoksen tekijä myös hienosti ja arasti sanan ja hyljätköön toisen. Erinomaisesti olet lausunut, jos ovela yhdistys tekee tutun sanan ikäänkuin uudeksi. Jos ehkä on tarpeellista vereksillä nimityksillä osoittaa outoja käsitteitä, käypi laatuun tekaista vanhanaikuisille Cetheguksille kuulumattomia sanoja, ja ujosti käytetty vapaus kyllä myönnetään; vieläpä uudet ja äsken tehdyt sanat saavat hyväksymistä osakseen, jos ne valuvat esiin kreikkalaisesta lähteestä säästäväisesti johdettuina.[1] Mutta miksi Roomalainen antaisi Caeciliukselle ja Plautukselle sen oikeuden, mikä on riistetty Vergiliukselta ja Variukselta?[2] Miksi minua kadehditaan, jos voin lisätä vain muutamia sanoja, kun Caton ja Enniuksen kieli on rikastuttanut isäimme puhetta ja tuottanut uusia nimiä esineille?[3] On aina ollut luvallista ja on edelleen tuottaa julkisuuteen sana, jolla on nykyhetken leima. Kuten metsät muuttavat lehtensä nopeiden vuosien kuluessa ja edelliset varisevat, siten katoavat vanhat sanatkin ja nuorien tavoin kukoistavat ja varttuvat äsken syntyneet; kuulummehan kuololle kaikkineinme: joko nyt meri sisämaahan johdettuna suojelee laivastoja pohjantuulilta, kuninkaan arvoinen työ, tai kauan hyödytön ja vain airoille sovelias suo elähyttää läheisiä kaupunkeja ja kokee kovaa auraa, tai joki on muuttanut suuntansa, joka oli vainioille vahingollinen, sille kun on osoitettu parempi tie; kuolevaisten teot katoavat, ja vielä vähemmän kieliparsien arvo ja sulo pysyy elävänä.[4] Monet sanat syntyvät uudestaan, jotka jo hävisivät, ja monet häviävät, jotka nyt ovat arvossa, jos käyttö niin tahtoo, millä puhumisen suhteen on mielivalta, oikeus ja ohjeet.

Millä runomitalla kuningasten ja päällikköjen urhotöitä ja surkeita sotia voidaan kuvata on Homerus osoittanut. Ensiksi valitusruno esitettiin epätasaisilla parisäkeillä ja sitten myös toivomuksensa saavuttaneen tunnelma. Siitä, mikä kirjailija julkaisi lyhykäiset elegiset säkeet, tutkijat kuitenkin riitelevät ja riita on vielä ratkaisematta. Archilochuksen varusti suuttumus hänelle omituisella jambimitalla.[5] Tämän omisti komedia ja korkea tragedia, koska se oli sovelias vuoropuhelulle ja tunki kansan melun läpi sekä oli muodostunut toimintaa varten. Runotar soi lyyran kielillä ylistää jumalia ja jumalten poikia, voittavaa nyrkkitaistelijaa ja juoksukilpailussa parasta hevosta ynnä nuorukaisten huolia ja vapauttavaa viiniä.

Joll'en voi enkä ymmärrä noudattaa määrättyä luonnetta ynnä väritystä töissäni, miksi tervehditään minua runoniekaksi? Miksi tahdon ennemmin väärästä häveliäisyydestä olla tietämätön kuin oppia? Komediaan kuuluva aihe ei siedä esittämistä tragedian säkeillä: samoin Thyesteen ateria ei salli siitä kerrottavan arkielämälle ja melkein komedialle sopivilla säkeillä.[6] Pitäköön kukin seikka sille kuuluvan paikan, minkä se on saanut. Väliin kuitenkin myös komedia kohottaa äänensä ja Chremes torailee suuttuneena pöyhkeällä suulla; ja tragediassa henkilö monesti lausuu surunsa jokapäiväisellä kielellä, kun esim. Telephus köyhänä ja samoin Peleus pakolaisena heittää siksensä pönkkäpuheet ja puolentoistajalan pituiset sanat, jos hän mielii valituksellaan koskettaa katsojan sydäntä.[7] Ei siinä ole kylliksi, jotta runoelmat ovat sirot; olkoot myös miellyttävät ja johtakoot kuulijan mielen, minne tahtovat. Kuten ihmiskasvot hymyilevät hymyileville, niin ne itkevät itkeväin kanssa; jos tahdot että itken, tulee sinun itse ensiksi olla sureva: silloin, Telephus tai Peleus, vastoinkäymisesi minua liikuttavat; jos huonosti puhut sanottajasi, joko nukun tai nauran. Surullisen kasvoille sopii murheen sanat, suuttuneelle uhkailevat, leikilliset iloiselle, ankaralle totiset sanat. Sillä luonto muodostaa meidät ensiksi sisäisesti eri kohtalontilojen mukaan, ilahduttaa tai saattaa vihaan tai pakoittaa ja ahdistaa maahan asti ankaran surun kautta; sitten se ilmaisee sielun liikutukset kielen välityksellä. Jos puhujan sanat ovat hänen asemastaan eroavaisia, niin Rooman ylhäiset ja alhaiset kajahuttavat naurun. On myös suuri erotus olemassa, jos jumala puhuu tai urho, iäkäs vanhus tai se, jolla on kukoistavan nuoruuden hehku, jos mahtava emäntä tai toimekas imettäjä, jos kulkeva kauppias tai viheriöivän pellon viljelijä, Colchilainen tai Assyrilainen, Thebassa syntynyt tai Argossa.[8]

Seuraa tarua tai muodosta itsessään sopusuhtaista, kirjoittaja. Jos ehkä uudestaan esität kunniakkaan Achilleen, olkoon hän tuima, suuttunut, leppymätön, kiivas, evätköön lakien itseään koskevan, sallikoon kaikki aseilleen. Olkoon Medea julma ja heltymätön, Ino itkeväinen, Ixion valapattoinen, Io harhaileva, Orestes surua täynnä.[9] Jos jätät näyttämölle jotain koskematta ollutta ja uskallat luoda uuden henkilön, olkoon hän loppuun asti senlainen, kuin hän oli alussa, ja olkoon sopusoinnussa itsensä kanssa.

On vaikea esittää yksilöllisyydellä yleispäteviä aatteita, ja oikeammin teet, jos kehität Iliolaisen runon näytelmiin, kuin jos ensimäisenä tuot julki tuntemattomia ja ennen lausumattomia asioita. Yleinen aihe muuttuu yksityiseksi omaisuudeksesi, joll'et viihdy halvassa ja kaikille avonaisessa piirissä etkä mieli uskollisena tulkkina kääntää sanasta sanaan etkä jäljittelijänä joudu pulaan, josta arkuus tai teoksen laki estää poistumasta. Äläkä niin aloita kuin kerran kyklinen kirjoittaja:[10] 'Laulan Priamuksen kohtalosta ja kuuluisasta sodasta'.[11] Mitähän tämä lupailija esittääpi, joka on niin suuren ilmoituksen arvoista? Vuoret aikovat synnyttää, ja syntyy naurettavan mitätön hiiri. Kuinka paljoa oikeammin aloittaa se, joka ei hommaile mitään sopimattomasti: 'Laula, Runotar, minulle miehestä, joka Trojan valloituksen jälkeen näki useiden ihmisten tavat ja kaupungit'. Hän ei mieli kehittää savua loisteesta, vaan valoa savusta saattaakseen sitten esiin merkillisiä ihmeitä, Antiphateen, Scyllan ja Charybdiksen ynnä Kyklopin; hän ei aloita Diomedeen paluumatkaa Meleagerin kuolosta eikä Trojan sotaa kaksoismunasta.[12] Hän kiiruhtaa aina ponsikohtaan ja vetää kuulijan mukanaan keskelle tapahtumia, ikäänkuin nämä olisivat hänelle tuttuja, sekä jättää ne, joitten loistavasta esityksestä hän on epävarma, ja niin hän sommittelee, niin hän yhdistää toden ja keksityt seikat, ett'ei keskiosa eroa alusta eikä loppu keskustasta.

Erityisiä näytelmärunoutta koskevia sääntöjä.

Kuule nyt,, mitä minä vaadin ja kanssani yleisö, jos haluat saada katsojan, joka odottaa esiripun kohoamiseen asti ja istuu paikallaan siksi, kunnes näyttelijä lausuu kehoituksensa taputukseen;[13] sinun tulee merkille panna kunkin iän tavat ja antaa kunkin muuttuvaiselle luonteelle ja vuosille sopiva muotonsa. Poika, joka jo osaa matkia sanoja ja varmalla jalalla polkee maata, haluaa leikkiä kaltaistensa parissa, kiihtyy vihaan ja asettuu yhtäkkiä sekä muuttuu hetkestä hetkeen. Parraton nuorukainen, joka vihdoin on päässyt ohjaajasta, iloitsee hevosista, koirista ja leikeistä auringon paahtamalla Marskentällä; niinkuin vaha pehmeä hän kääntyy virheeseen, suuttuu kehoittajien sanoista, ajattelee myöhään hyödyllistä, tuhlaa rahaa, on korkealle pyrkivä, intohimoinen ja valmis jättämään, mitä hän on rakastanut. Muuttuneine harrastuksineen miehen mieli etsii mahtavuutta ja ystävyyttä, tavoittelee kunniaa ja varoo tehdä, mitä hän pian koettaisi peruuttaa. Monet vastukset ympäröivät vanhusta, joko siitä syystä että hän kokoo tai kurjasti säästää ja pelkää iti käyttää, mitä on saanut, tahi koska hän toimii kaikki asiat, pelolla ja kylmästi; hän lykkää eteenpäin asettaen toivonsa kauas, on toimeton, tulevaa haluavainen, ärtyisä, vaikeroiva, kiittää mennyttä aikaa hänen poikana ollessaan sekä on nuorempien moittija ja tutkija. Paljon etuja tulevat vuodet tuovat, paljon poistuvat riistävät mukanaan. Jott'ei sattumalta nuorukaiselle annettaisi vanhuksen osaa tai pojalle miehen, niin pysykäämme yhäti niissä piirteissä, mitkä kuuluvat ja sopivat kullekin iälle.

Joko toiminta tapahtuu näyttämöllä tai kerrotaan se tapahduttuaan. Vähemmin koskettaa mieliä se, mikä on kuulon kautta päässyt tietoomme, kuin se, joka on luotettavien silmiemme edessä ja jota katsoja itse kertoo itselleen. Älä kuitenkaan näyttämöllä esitä mitään, jota on sisällä toimitettava, ja poista silmien edestä paljo semmoista, josta puhelias läsnäolija sitten saattaa kertoa, ett'ei Medea silpoa lapsiaan yleisön nähden eikä rikoksellinen Atreus keitä ihmisruokaansa julkisesti tai ett'ei Procne muutu linnuksi tai Cadmus käärmeeksi.[14] Kaikkea, mitä minulle esität siihen tapaan, minä inhoan sitä uskomatta.

Älköön se näytelmä olko lyhyempi tai pitempi kuin viisi näytöstä, jota tahdotaan esittää ja uudestaan näytettäväksi antaa; älköön jumala esiintykö välittäjänä, joll'ei satu pulma, mikä ratkaisijaa kaipaa, älköön myös neljäs henkilö huoliko puhuvana esiintyä.

Noudattakoon koori näyttelijän osaa ja velvollisuutta, kykynsä mukaan, älköön mitään näytösten välissä esittäkö, joka ei edistä toimintaa eikä sopivasti kuulu siihen. Suosikoon se hyviä ja neuvokoon niitä ystävällisesti, hillitköön suuttuneita ja mieliköön rauhoittaa pelonalaisia; kiittäköön yksinkertaisen pöydän aterioita, hyödyllistä oikeutta sekä rauhaa avonaisine portteineen; kätkeköön se uskottuja asioita, pyytäköön ja rukoilkoon jumalia, että onni lähestyy kurjia ja jättää ylpeät.

Huilu ei ollut niinkuin nyt yhteen liitetty messingillä eikä torven kilpailija, vaan vähäpätöinen ja yksinkertainen; harvalla reiällä se kykeni antamaan säveltä kööreille ja säestämään niitä sekä täyttämään äänellään istuinrivejä, jotka eivät vielä olleet liiaksi taajat; sinnehän kokoontui kansa, helposti laskettu ja vähäinen, mutta kohtuullinen, siveä ynnä häveliäs. Sitten kuin se voittajana alkoi laajentaa maitaan ja yhä etenevä muuri alkoi ympäröidä kaupunkeja ja alettiin rankaisematta päiväjuomingeissa lepyttää suojelushenkeä ilopäivinä, pääsi mittoihin ja säveliin suurempi vapaus. Sillä mitä ymmärtäisi tuo oppimaton ja vaivoista vapaa maalainen, kun joutui kaupunkilaisen seuraan, tuo alhainen ylhäisen pariin? Sen johdosta huilunsoittaja liitti entiseen taitoonsa enemmän vilkkautta ynnä komeutta ja kulki lattian poikki pitkässä viitassa; siksi myös vakava kitara sai merkitystä lisään ja rohkea puhetapa kehitti oudon esityksen, eikä sisällys, joka oli täynnä hyödyllisiä opetuksia ja tulevaisuutta ennusti, ollut Delphon oraakelivastauksista poikkeavainen.

Se, joka ensiksi traagillisella runoelmalla kilpaili vähänarvoisesta pukista, saattoi pian myös näyttämölle maalaiset Satyrit alastomuudessaan ja yritti, säilyttäen esiintyvien arvokkaisuutta, karkeata pilaa, koska katsoja, joka toimitettujen uhrijuhlien jälkeen oli sekä juopunut että vallaton, oli pidätettävä mieluisen uutuuden houkutuksilla.[15] Mutta siten tulee esittää Satyrien nauruja ja purevia puheita sekä siten yhdistää leikkiä vakavaan, ett'ei se jumala tai urho, joka seuraan saatetaan äsken näyttäydyttyään kuninkaallisen puvun kullassa ja purpurassa, alhaisella puheella muistuta kehnoja majoja tai ett'ei hän väittäessään alhaista tavoittele pilventakaisia tyhjyyksiä. Tragedian henkilön, jonka ei sovi lörpötellä kevytmielisiä säkeitä, tulee esiintyä hiukan häveliäänä huimien Satyrien parissa kuten arvokas emäntä, kun hänen täytyy tanssia juhlapäivinä. Enkä minä, jos kirjoittaisin Satyrinäytelmiä, pitäisi ainoastaan koristamattomista ja varsinaisista nimityksistä, Pisot, enkä niin koettaisi poiketa tragedian väristä, ett'ei olisi mitään erotusta, puhuuko Davus tai rohkea Pythias näpistettyään petetyltä Simolta talentin vai jumalallisen lapsen hoitaja ja vartija Silenus.[16] Tutuista sanoista toimisin niin muodostetun runoelman, että jokainen toivoisi voivansa samaa, mutta paljon saisi hikoilla ja turhaan työskennellä koettaesaan sitä; niin paljon merkitsee kokoonpano ja järjestys, niin paljon arvoa tulee tavallisillekin aiheille. Varokoot, minun harkintani mukaan, näyttämöllä esitetyt metsistä saatetut Faunit, ett'eivät, ikäänkuin liikkuisivat kaduilla tahi melkein torilla, koskaan käytä liian siroja säkeitä tai lausu sopimattomia ja hävyttömiä sanoja.[17] Sillä ne loukkaantuvat, joilla on hevonen, isä ja varat, eivätkä kuule tyynin mielin eivätkä palkitse seppeleillä, jos kohta se hyväksyy, joka ruo'akseen ostaa paahdettuja herneitä ja kastanjanpähkinöitä.

Pitkää tavua yhdessä edelläkäyvän lyhyen kanssa nimitetään jambiksi; se on nopeakulkuinen runojalka: siitä nopeudesta aiheutui jambisäkeille myös trimetrin nimi, vaikka säe muodosti kuusi runokorkoa, ollen samankaltainen ensimäisestä runopolvesta viimeiseen; mutta ei kauan sitten, jotta säe vähää hitaammin ja arvokkaammin joutuisi kuulijan korviin, soi jambi vakaville spondeoille sille kuuluvat oikeudet, myöntyväisenä ja nöyränä, kuitenkaan poistumatta hyvän toverin tavoin myös toisesta ja neljännestä sijasta.[18] Sellaisena se harvoin esiintyy Acciuksen kuuluisissa trimetreissä[19] ja ahdistaa Enniuksen suurella painolla näyttämölle lähettämiä säkeitä rumalla syytöksellä joko liian kiireisestä ja huolellisuutta puuttuvasta työstä tahi taiteen laimiinlyömisestä. Eihän mikä arvostelija tahansa huomaa runojen huonosointuisuutta ja Rooman runoniekoille annetaan sopimattomasti anteeksi. Pitääkö minun sen vuoksi poiketa oikeasta tiestä ja kirjoittaa vallattomasti, vai tuleeko minun luulla kaikkien näkevän virheeni sekä siitä syystä olla varma ja varovainen toivoessani anteeksi saamista? Lyhyesti sanottu, olen välttänyt virheen, mutta en kiitosta ansainnut. Tutkikaa kreikkalaisia esikuvia pitäen niitä käsissänne öin päivin. Mutta ovathan esi-isänne kiittäneet Plautuksen säkeitä ja sukkeluuksia, ihmetellen kumpaisiakin liian kärsivällisesti, melkein sanoakseni tyhmästi, jos vain me, minä ja te, osaamme erottaa törkeydet kokkapuheista sekä sormilla ja kuulolla merkitä oikean soinnun.

Kerrotaan Thespiksen keksineen siihen asti tuntemattoman tragedian ja vaunuilla kulkien esittäneen runoteoksensa, joita henkilöt lauloivat ja näyttivät viinisakalla tahratuin kasvoin. Hänen jälkeensä Aeschylus keksi naamarin ja upean pitkän viitan sekä varusti näyttämön vähäisellä puualustalla ja opetti mahtavasti puhumaan ynnä astumaan koturnilla. Näitä seurasi vanha komedia, paljon kiitetty; mutta vapaus johtui vallattomuuteen ja loukkaavaisuuteen, joka kaipasi lain ohjausta; laki saatiin ja koori vaikeni häpeällisesti, kun oikeus pilkkaamiseen oli riistetty. Meikäläiset runoilijat eivät ole jättäneet mitään koettamatta eivätkä ole ansainneet vähintä kunniaa uskaltaessaan luopua Kreikkalaisten jäljistä ja kehittää kansallisia aineita, joko sitten ovat sepittäneet historiallisia suru- tai huvinäytelmiä. Eikä Latium olisi tullut mahtavammaksi urheudellaan ynnä aseittensa kunnialla kuin kielellään, joll'ei kukin runoilija paheksuisi viimeistelyn vaivaa ja viivytystä. Te, Numa Pompiliuksen jälkeläiset, moittikaa runoa, jota ei pitkän ajan moninainen silittely ole korjannut eikä kymmenesti mitä tarkimmin puhdistanut.[20]

Runoilijat.