Part 1

RUNOUDEN KUVASTIMESSA

Kirjoja ja kirjailijoita

Kirj.

V. A. KOSKENNIEMI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I.

Nietszche lyyrikkona. Heinrich Heine. Johdatus Goethe-luentoihin.

II.

Gundolfin Goethe-teos. Eräs itävaltalainen kertoja. Historian ja runouden rajoilta. Kaksi venäl. emigranttikirjallisuuden tuotetta. Anker Larsenin "Viisasten kivi". Birger Sjöbergin "Fridas bok".

III.

Montaignen "Tutkielmat". Anatole France tohveleissa ja ilman tohveleita. Paul Bourget'n romaani perinnöllisyydestä. Joseph Caillaux'n muistelmat. Giovanni Papini ja hänen teoksensa "Kristuksen historia".

IV.

Fredrik Cygnaeus redivivus. Gunnar Castrénin teos Juhani Ahosta. Kirjojen elämä.

I

NIETZSCHE LYYRIKKONA.

Se joka ensi sijassa etsii lyyrikkoa Nietzschessä, löytää hänet epäilemättä alkuperäisimpänä ja voimakkaimpana niistä proosateoksista, jotka ovat antaneet Nietzschen nimelle sen aseman europpalaisessa tietoisuudessa. Hänen omalaatuisessa aforistisessa proosatyylissään tunnemme hänen lyyrillisyytensä väkevimmät siivenlyönnit. Mutta varsinaisen runomuotoisenkin lyriikan alalla on Nietzsche piirtänyt lähtemättömästi nimensä kirjallisuuden historiaan, niin ettei voi ajatella mitään edustavaa saksalaista runo-antologiaa, josta yli-ihmisen filosoofi olisi unohdettu. Itse asiassa luovat Nietzschen harvat runot mieltäkiinnittävää valaistusta tekijänsä kehityshistoriaan, samalla kun monet niistä kuuluvat tiiviissä voimassaan niihin lyyrillisiin tuotteihin maailmankirjallisuudessa, jotka kerran luettuina jäävät elämänajaksi lukijan mieleen. Tällaisten runojen merkitys on arvaamattoman suuri, ne muuttuvat vereksi meidän vertamme ja lihaksi meidän lihaamme, ne eivät vain puhu meille, ne puhuvat _meissä_, ja virittäessään tunteitamme ja ajatuksiamme muuttuvat ne mahdiksi meidän elämässämme. Ne nousevat, kerran kuultuina ja luettuina, elämämme vaiheissa usein huulillemme tietämättämme, ne ovat kuin sanantuojia niistä sielun hiljaisista syvyyksistä, joissa kohtalomme taotaan. Runoilijalle saattavat hänen tuotteensa ennustaa hänen tulevia vaiheitaan, koska hän luomisensa hetkenä ei anna muotoa vain sille, mitä hänessä on tietoista ja valmista, vaan myöskin sille, mitä hänessä on tiedotonta ja epävalmista, aavistelevaa ja itävää. Sama on tavallaan laita sen joka tiedottomasti muististaan reprodusoi runoilijan säkeitä. Hän "näkee unta" runoilijan sanoilla ja hänen uneensa voi menestyksellä sovittaa psykoanalyysin menettelytapoja. Niin saattavat lyyrikon säkeet välittää meille silmänräpäykseksi yhteyden sen kanssa mitä meidän sisässämme tapahtuu, antaa meidän aavistaa sen virran syvyyttä ja suuntaa, joka mahtavilla aalloillaan kuljettaa meidän tietoisuutemme kevyttä purtta.

Nietzschellä on eräitä tällaisia suuria, sykähdyttäviä säkeitä ja säkeistöjä. Jos tapaamme niitä uusista saksalaisista antologioista, niin saattaa meistä tuntua kuin päivän lyriikka niiden ympärillä ikäänkuin taikaiskusta vaikeneisi ja me vain niiden kohdalla kuulisimme kaiken suuren runouden kutsun: _tua res agitur_!

I.

Suurin osa Nietzschen runoista on syntynyt vuosina 1881 ja 1882. Tosin osoittavat Nietzschen jälkeenjättämien runojen päiväykset, m.m. Dionysos-dityrambit vuodelta 1888, ettei hän myöskään muina aikoina elämässään ollut lyyrillisesti täysin tuottamaton, mutta mainittuja vuosia voi pitää hänen varsinaisena lyyrillisenä kautenaan. Mitä vaihetta merkitsevät nämä vuodet Nietzschen kehityshistoriassa? Hän oli äsken sivuuttanut sen ikärajan, jota Dante sanoo "elomme vaelluksen keskitieksi", 35:nnen ikävuotensa, hänen takanaan oli joukko syviä, persoonallisuutta muodostavia elämyksiä ja kipeitä, myrskyisiä ratkaisuja, joiden mainingit eivät olleet ehtineet laantua. Hänen innostunutta, kiihkeää Wagner-kauttaan, jonka kirjallisena muistomerkkinä voi pitää nuoruudenteosta "Tragedian synty", oli seurannut ankara, intohimoinen vastavaikutus, joka ei ainoastaan kaikiksi ajoiksi erottanut entisten ystävien teitä toisistaan, vaan sai lisäksi aikaan täydellisen uuden orienteerauksen Nietzschen maailmassa. Ero Wagnerista oli epäilemättä Nietzschen elämän syvin murros, kriisi, jota voi verrata persoonallisuutta järkyttävässä voimassaan uskonnolliseen murrokseen. Se teos, jossa Nietzsche särki vanhat jumalansa ja tunnusti uskoaan uusiin oli aforismi-kokoelma "Inhimillistä, liian inhimillistä" vuodelta 1878. Jos Nietzsche Wagner-kautenaan oli uskonut ennen kaikkea taiteilijan kutsumukseen elämän selittäjänä uskoi hän nyt tiedemieheen ja tieteeseen. Nietzsche, joka vuodesta 1869 oli ollut klassillisen filologian professorina Baselissa, lähenee tällä ajankohdalla sisäisesti omaa ammattialaansa. Mutta myöskään usko tieteeseen ei tullut pitkäksi aikaa hänen elämänsä tunnukseksi. Professorinviran hoito, mihin Nietzsche perusteellisen luonteensa mukaisesti pani suurimman osan työvoimaansa, oli jo usein herättänyt hänessä ristiriidan ammattifilologin ja vapaan kirjailijan välillä ja tämä ristiriita syveni, kun filosoofi hänessä yhä voimakkaammin alkoi vaatia oikeuksiaan. Yliopistonopettajan toimi ei voinut häntä tyydyttää eikä se myöskään antanut hänelle riittävästi tilaisuutta elämänkutsumuksen suorittamiseen ammatin ulkopuolella. Nietzschen elämä kypsyi vähitellen uuteen ratkaisuun, jota väliintullut sairaus joudutti. Jo v. 1868, suorittaessaan asevelvollisuuttaan, oli hän eräässä tapaturmassa saanut vaarallisen vamman rintaansa ja ottaessaan v. 1870 sairaanhoitajana osaa Saksan-Ranskan sotaan puhkesi hänessä vaikea sairaus, joka tosin sillä kertaa meni ohi, mutta joka kuitenkin järkytti hänen terveyttään, niin ettei se koskaan sen jälkeen tullut täysin entiselleen. Mahdollisesti on tätä sairautta pidettävä ensi oireena siitä taudista, joka kaksi vuosikymmentä myöhemmin tuomitsi hänet mielisairaan varjoelämään. Unettomuus ja vaikea päänsärky vaivasivat häntä jatkuvasti ja niihin liittyi muitakin ruumiillisia häiriöitä, m.m. silmätauti, joka teki hänelle lukemisen vaikeaksi, ajoittain mahdottomaksikin. Hän on pakoitettu ottamaan virkavapautta yliopistonopettajan toimesta, mutta kun hänen terveytensä ei loma-aikanakaan parane, kypsyy hänessä päätös luopua professorinvirasta. Hän ei tunne tarvetta vain päästä rasittavasta virantoimituksesta, hänessä syntyy tarve ja halu etääntyä yleensä yhteiskunnasta ja ihmisistä, saadakseen yksinäisyydessä koota voimansa siihen filosofiseen elämäntyöhön, joka näihin aikoihin alkoi hahmottua hänen eteensä. Hän saa pyytämänsä eron professorinvirasta v. 1879. Hänen kevennyksen-tunteensa pukeutuu melkein poikamaisiin huudahduksiin: "On lystillistä että minut sekoitetaan Baselin professoriin Friedrich Nietzscheen. Vieköön piru hänet! Mitä minulla on tekemistä sen miehen kanssa." Hänen ruumiillinen tilansa kuitenkin huononi vielä entisestään, ja vuodet 1879 ja 1880 merkitsevät tässä suhteessa hänen elämänsä vaikeinta aikaa. Jatkuva unettomuus ja päänsärky sekä silmien näkövoiman heikentyminen, ajoittain miltei täydelliseen sokeuteen saakka, saivat hänen toivottamaan itselleen kuolemaa pelastajaksi kärsimyksistä. V. 1880 kirjoittaa hän sisarelliselle ystävättärelleen neiti von Meysenbugille: "Elämäni kauhea, miltei herkeämätön kärsimys panee minut janoamaan loppua, ja eräistä merkeistä päättäen onkin vapauttava aivohalvaus kyllin lähellä herättääkseen toiveita. Mitä kärsimykseen ja kieltäymiseen tulee voi viime vuosieni elämä kilpailla minkä hyvänsä askeetin elämän kanssa minä aikana hyvänsä. Luulen suorittaneeni jo elämäntyöni, tosin kuin mies, jolle ei ole suotu riittävästi aikaa."

Tauti irroitti Nietzschen hiljalleen, ei vain kirjoista, jotka olivat olleet hänen kenties läheisin seuransa, vaan myös sosiaalisista suhteista: Nietzsche, jolle varsinkin syvästi eletyt ystävyyssuhteet olivat merkinneet suorastaan elämänvaiheita, alkaa kulkea sitä yksinäisyyden tietä, nousevaa vuoripolkua, jolla hän kohtaa varsinaisen filosoofisen geniuksensa. Lääkärin neuvosta vaihtaa hän usein olinpaikkaa, hän oleskelee vuoroin Engadinin ihanassa vuoristossa Sveitsissä, vuoroin Naumburgissa, vuoroin Välimeren rantamilla ja kirjoittaa — tai oikeammin runoilee pitkillä kävelyretkillään luonnossa — aforismikokoelmansa "Kulkija ja hänen varjonsa" ja "Aamuruskoja". Viimeksimainitun teoksen motoksi lainaa hän vanhasta intialaisesta hymnikokoelmasta nuo lyyrillisen aavistuttelevat sanat, joita ei voi olla sovittamatta hänen omaan tulevaan suureen luomiskauteensa:

Es giebt so viele Morgenröthen, die noch nicht geleuchtet haben.

Siinä esipuheessa, minkä Nietzsche puolikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti tähän aforismikokoelmaan, vertaa hän itseään tämän teoksen luojana maanalaiseen työntekijään, myyrään, joka nousee päivänvaloon ja kohtaa pitkäaikaisen pimeyden jälkeen aamuruskon säteet. Italian taivaan alla, Välimeren rannoilla, alkaa hänen terveytensä parantua, Genovassa, Kolumbuksen kaupungissa, herää kuin taikaiskusta uudelleen hänen elämänuskalluksensa ja hänen työilonsa. Hän tuntee uusia voimia liikkuvan itsessään, hän on kuin uusi Kolumbus, joka kääntää laivankokkansa uusia meriä kohden:

Nach neuen Meeren.

Dorthin will ich, und ich traue mir fortan und meinem Griff. Offen liegt das Meer, ins Blaue treibt mein Genueser Sohiff.

Alles glänzt mir neu und neuer, Mittag schläft auf Raum und Zeit —: nur dein Auge — ungeheuer blickt michs an, Unendlichkeit!

Tämä toivorikas, hedelmällinen mieliala, tämä _amor fati_, jatkuu vielä, kun hän uudelleen vaihtaa Välimeren rannat Sveitsin vuoristoon. Hänessä tapahtuu yksi noita radikaaleja muodonmuutoksia, joita hän itse vertasi käärmeen nahanluomiseen ja jotka itse asiassa osottavat, miten suuressa määrässä hänen sielunelämänsä oli mielialojen, lyyrillisten imperatiivien hallitsema ja ohjaama. Oppi-isänsä Schopenhauerin pessimistisen tahtometafysiikan muuttaa hän voimakkaaksi elämän myöntämiseksi. Schopenhauerin sokean elämäntahdon sijaan asettaa hän yksilön määrätietoisen pyrkimyksen valtaan ja vaikutukseen: hänen yli-ihmisfilosofiansa alkaa kypsyä hänessä. Näihin aikoihin — elokuussa 1881 — välähtää niinikään hänen vuorivaelluksillaan, "6000 jalkaa ihmisen ja ajan tuollapuolen", hänen mieleensä ensi kertaa ajatus kaiken elämän ikuisesta paluusta, tuo omituinen ajatus, jonka lumoavaa vaikutusta hän on eräässä kirjeessään kuvannut runoilijan dityrambisella kuvakielellä. Tämä ajatus tai oikeammin tämä taiteellinen näkemys kuvastaa ehkä paremmin kuin mikään muu hänen uutta suhdettaan elämään, hänen "traagillista" optimismiaan. Nietzsche on tullut elämänsä onnellisimpiin vuosiin. Hän mainitsee kirjeissään tältä ajalta että hän jälleen osaa "iloisesti elää ja iloisesti nauraa". Onnentunteen rinnalla on hänen itsetuntonsa kasvanut, itsetunto, joka oli välttämätön edellytys yli-ihmisfilosofian syntymiselle. On kuin Nietzschelle ei näihin aikoihin, miehuutensa parhaina vuosina, olisi ollut vieras se keskipäivän demooni, josta munkkikronikat puhuvat ja jonka sanotaan antavan miehelle uuden ylpeyden ja itsetunnon ja uuden siveysopin. Hänen kaikkia arvoja uudestaan arvioiva filosofiansa ja hänen jättiläismäinen poleeminen tarpeensa alkavat syntyä hänessä, mutta niillä ei vielä ole sitä kovuutta ja ankaruutta, sitä leppymättömyyttä, joka niille myöhemmin on ominainen. Nietzschen sisar mainitsee elämäkertateoksessaan usein veljensä raikkaasta, iloisesta naurusta. Nietzschen teoksista kuulemme tämän naurun tuskin muulloin kuin juuri näinä vuosina, joita hän itse myöhemmin nimitti odottamattoman parantumisensa ajaksi. Hän tunsi vapautuneensa "tuskan tyranniasta", hän oli uudelleen saanut uskonsa "huomiseen ja ylihuomiseen", hän aavisti "läheisiä seikkailuja ja jälleen avoimia meriä". Ja kun hän muutamia vuosia myöhemmin muistelee tätä aikaa vertaa hän sitä huhtikuuhun, jolloin vielä tuntee talven läheisyyden, mutta samalla kevään voiton. Se kevät, jonka tulo täytti hänet "saturnaalisella" ilolla, oli hänen luomisensa suuri kausi, se, joka oli antava hänen ajatukselleen aavistamattoman kantavuuden ja tekevä hänestä, joka alkoi nähdä pyrkimyksessä valtaan elämäntahdon ylevimmän ilmaisun, yhden vuosisatansa henkisistä mahtajista. Hän tuntee tiensä johtavan ylös huimaaviin korkeuksiin, henkiseen vapauteen, jota hän ei tähän saakka ollut kokenut, eikä hän vielä aavista sitä kuilua, joka uhkaa häntä näiden korkeuksien takana. Lähestyvä luomiskausi luo eteensä iloisen varjonsa, Nietzsche elää "halkyonisia" päiviä, käyttääksemme hänen rakastamaansa sanaa, hiljaisia onnenpäiviä, joiden juhlatunnelma vaistomaisesti etsii itselleen rytmin ja riimin muotoa. Näihin aikoihin, vuosina 1881 ja 1882, osaksi Italiassa, osaksi Sveitsissä, kirjoittaa Nietzsche ne lyyrilliset runot, jotka sisältyvät teokseen, minkä pelkkä nimikin jo ilmaisee meille tämän elämänkauden perustunnelman, teokseen "Die fröhliche Wissenschaft". "Iloinen tiede" merkitsee käännekohtaa Nietzschen elämässä ja ajattelussa, se merkitsee, kuten hän itse on sitä maalailevissa, inspiroiduissa säkeissä kuvannut, lopullista ankkurinnostoa pitkälle, tuntemattomalle, suuria vaaroja ja voittoja lupaavalle matkalle lähtiessä:

Tämä ei ole kirja: on kirjat hautoja, on käärinliinoja, arkun lautoja. Tämä tahtoa on ja lupaamista, täm' on viimeisten siltojen purkamista, täm' on merituulta ja ankkurin kitinää, täm' on rattaan vääntöä, ruorin ritinää. Jo paukkuu tykki, jo tupruu sauhut, meri edessä nauraa ja merten kauhut!

Mikä matkalle-lähtö: filosoofi viikinkipurressa!

II.

Nietzschen runotyylin ymmärtäminen edellyttää hänen proosansa tuntemista. Hän on itse sanonut, että hyvän proosakirjailijan tyylille on ominaista, että se kulkee niin liki runoutta kuin suinkin, muuttumatta kuitenkaan runoudeksi. Nietzsche on vienyt proosansa lähemmäksi runotyyliä kuin kukaan toinen saksalainen kirjailija, ja ylimeno toisesta toiseen tapahtuu hänellä vaivattomasti ja luontevasti, melkein kuin tekijän itsensä huomaamatta. Antiikin runousopin ja retoriikan oppilaana ei hän kuitenkaan sekoita proosaa ja runoutta toisiinsa — niinkuin jotkut n.k. vapaiden runomuotojen viljelijät vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen — vaan esiintyy hänellä aina runo runona ja proosa proosana. Molemmissa saavuttaa hän tuloksia, jotka eivät ainoastaan ole muodostaneet koulua, vaan ovat, mikä merkitsee enemmän, jääneet pysyviksi saavutuksiksi saksankieleen: Nietzsche ei syyttä ole suurin kielellinen uudistaja saksalaisen kulttuurin piirissä Lutherin ja Goethen jälkeen.

Nietzschen proosatyyli ei vielä hänen ensimmäisissä teoksissaan ole saavuttanut sitä persoonallista luonnetta, mikä myöhemmin tekee sen niin helposti tunnettavaksi. Vasta siitä lähtien kun hän — ensi kerran teoksessa "Menschliches, allzumenschliches" v:lta 1876 — omaksuu aforismin tyylikeinokseen tulevat hänen proosansa loistavat ominaisuudet täysiin oikeuksiinsa. Nietzschen aforismi ei kehittynyt, kuten esim. ranskalaisen La Rochefoucauld'in, hienostuneen salonkikeskustelun kukkana, se muodostui kirjalliseksi työaseeksi kovan käytännöllisen välttämättömyyden koulussa. Nietzschen ankarat päänsärkykohtaukset pakottivat hänet liikkumaan paljon ulkoilmassa, ja pitkillä kävelyretkillään oli hänelle mahdollista merkitä muistiin tai säilyttää mielessään vain yksityisiä ajatuksia, jotka vähitellen, pitkäaikaisesta tottumuksesta keskittymiseen kiteytyivät yhä iskevämpään muotoon. Siten on hänen iskulausetyylinsä syntynyt ja kehittynyt luonnon läheisyydessä, Sveitsin vuoristopoluilla ja Välimeren rantamilla, vapaan taivaan alla, ja siten on hän niin helposti voinut runoilijan välittömyydellä saada vertauskuvansa elävästä luonnosta. Nietzschen sanonnalta puuttuu tykkänään se seurallinen piirre, joka on ominainen ranskalaisten aforistikkojen tyylille, hän ei ole keskustelija, kuten he, hän on yksinpuhuja, ja jos hän on sen ohella jotakin muuta, on hän julistaja. Hänen seurakuntaansa ei ole vielä olemassa, vasta hänen sanansa keräävät sen kokoon maailmalta, elävien ja syntymättömien joukosta. Hänen Zarathustransa käyttää uskonnonperustajan juhlallisen pateettista kieltä. Nietzschen iskulauseet ovat ajatusrunoutta — vieläpä voimakkaasti tunneväritettyä ajatusrunoutta —, niillä on varsin vähän yhteistä sen kylmän älyllisen leikin kanssa, johon varsinkin ranskalainen henkevyys mielellään pukeutuu, ne eivät loista hiotun floretin kylmällä vaan tulenlieskan polttavalla valolla. Hänen proosatyylinsä on voimakkaan subjektiivisen taiteilijaveren tuote, jonka syvästi persoonallinen luonne ilmenee m.m. siinä, että se toisten jäljittelemänä vie kohta ajatukset esikuvaan. Me tunnemme Nietzschen tyylin jäljittelijän yhtä helposti kuin tunnemme renessanssimestarien, jonkun Michelangelon tai Rembrandtin vaikutuksen määrätyissä 1600-ja 1700-luvun taiteilijoissa. Nietzschen persoonallinen proosatyyli osoittaa usein maalarin silmää, se puhuu meille musikaalisen henkilön hienosta korvasta, mutta ennen muuta ilmenee siinä syntyperäisen lyyrikon kyky pukea määrätty tunnesisältö lyhyeen, iskevään sanallis-rytmilliseen muotoon. Monet Nietzschen aforismeista ovatkin verrattavat lyyrillisiin runosäkeihin.

Useat Nietzschen runomuotoisista lyyrillisistä tuotteista liittyvät niin läheisesti hänen proosa-aforismeihinsä, että ne eroavat jälkimmäisistä oikeastaan vain säännöllisen rytmirakenteensa ja riimiensä puolesta. Sellaisia ovat — valitaksemme joukosta muutamia — esim. seuraavat epigrammit:

Mua kapeat sielut kauhistaa: heiss' ei hyvä ei paha sijaa saa.

*

Hän heitti ilmaan tyhjän sanasen — ja nainen siihen kaatui langeten.

*

On aurinko kirous väsyneille: puun arvo on yksin varjossa heille.

*

Viha yhdestä puusta parempi on kuin ystävyys liimattu kokohon.

*

Pyyntö, poru alas paina. Ota, pyydän, ota aina!

Näissä sananlaskun tapaisissa säkeistöissä ei vielä persoonallinen aines oli kovinkaan esiinpistävä. Ylläolevat epigrammit ovat muodollisesti kuin Goethen "Sprüche in Reimen"-kokoelmasta lainattuja ja myöskin sisällyksellisesti voisivat ne, viimeistä lukuunottamatta, olla Goethen käsialaa. Jotkut Nietzschen pitemmistä epigrammeista muistuttavat taasen tyylillisesti, joskus myös ajatustensa puolesta, Faustin yksinpuheluja. Epäilemättä olikin Nietzsche saanut Saksan suurimmalta runoilijalta, varsinkin Weimarinaikaiselta Goetheltä — kuten m.m. Ernst Bertram on osoittanut — voimakkaita vaikutteita. Saattaa melkein kysyä, eikö Nietzsche itse asiassa kaikesta luonnonlaatunsa erilaisuudesta huolimatta ole Goethen ensimmäinen ja kenties ainoa todellinen oppilas — oppilas, ei jäljittelijä.

Jos ylläolevat säkeet eivät anna meille Nietzschen persoonallisinta runotyyliä, saamme sensijaan seuraavasta, niiden joukkoon sijoitetusta epigrammista, joka minämuotonsa puolesta jo lähentelee subjektiivista lyriikkaa, elävän vaikutelman tyypillisesti nietzscheläisestä sanonnasta:

Bei der dritten Häutung.

Schon krümmt und bricht sich mir die Haut, schon giert mit neuem Drange, so viel die Erde schon verdaut, nach Erd' in mir die Schlange. Schon kriech' ich zwischen Stein und Gras hungrig auf krummer Fährte, zu essen das, was stets ich ass, dich, Schlangenkost, dich, Erde.

Kuinka luonteenomaisesti nietzscheläisiä ovatkaan nämä säkeet rohkeassa realismissaan käärme-mielikuvineen, mikä — salaman ja haukan rinnalla — on niitä runollisia symbooleja, joita Nietzsche on enimmän rakastanut! Sanonnan, rytmin ja loppusointujen energia sekä kuvakielen omalaatuisuus puhuvat näissä säkeissä synnynnäisestä, voimakkaasta lyyrillisestä temperamentista. Ero näiden rivien ja Goethen epigrammien välillä on ilmeinen. Niin realistinen kuin Goethe enimmäkseen onkin iskulauseissaan — niiden sanonnassa on usein ikäänkuin kaikua hänen käsityöläis-esi-isiensä kansanomaisesta viisaudesta ja kielenkäytöstä — niin olisi Nietzschen nerokas käärme-mielikuva kuitenkin liian epäplastillinen, liian "patolooginen" Goethen mielikuvaksi. Goetheen verrattuna vaikuttaakin Nietzsche äärimmäisyystunteineen usein hauraalta ja hennolta, toisinaan ehkä hiukan naiselliselta. Nietzschen runous on haavoittuneen tai toipuvan runoutta eikä hänellä ollut, kuten Goethellä — dramaatikolla ja ihmiskuvaajalla — kykyä runouden avulla objektivoida omia sisäisiä taistelujaan ja siten vapauttaa itseään sielullisista kärsimyksistä. Goethe tyyntyy kirjoittaessaan, Nietzsche kiihtyy.

Toisessa, ylevämmässä äänilajissa kuin yllä siteeratut säkeet on Nietzschelle niinikään erikoisesti ominainen se pieni runo, joka päättää hänen epigrammisikermänsä ja jossa yli-ihmisen siveysoppi on lausuttu ennen "Zarathustraa":

Tähti-moraalia.

Ken tähtiradoin kulkemaan oot luotu, pimeyskö maan

sua liikuttaisi, onnekas, sen kurjuusko sun kulkuas?

Oot valo kaukomaailmain, on sääli sulle synti ain.

Oo puhdas — ainut käskys vain!

Tämä aito nietzscheläinen säkeistö johtaa ajatuksellisen sukulaisuuden perusteella toiseen pieneen runoon, runoon "Pinjapuusta ja salamasta", joka ei merkitse vain Nietzschen tuotannon vaan yleensä saksalaisen lyriikan korkeimpia huippuja, niitä, joilla ennen häntä kenties vain Goethen ja Hölderlinin runous on liikkunut:

Pinie und Blitz.

Hoch wuchs ich über Mensch und Thier, und sprech ich — niemand spricht mit mir.

Zu einsam wuchs ich und zu hoch — ich warte: worauf wart ich doch?

Zu nah ist mir der Wolken Sitz — ich warte auf den ersten Blitz.

Pinjapuu, joka on kasvanut korkeaksi "ihmisten ja eläinten yläpuolelle", jolle pilvetkin kulkevat liian alhaalla ja joka voi löytää arvoisensa puhekumppanin vain salamasta, joka iskee sen runkoon ja pirstoo sen, on Nietzschen uusi dionyysinen minä, joka traagillisessa optimismissaan kurkottuu korkeinta kohti, mikä merkitsee samalla äärimmäistä voittoa ja lopullista tuhoa. Kuinka usein onkaan tätä Nietzschen asennetta uudemmassa kirjallisuudessa jäljitelty ja kuinka sovinnaisilta ja tyhjiltä tuntuvatkaan nämä jäljitelmät Nietzschen yksinkertaisten, tulisten säkeiden rinnalla! Ero on sama kuin bengaalitulen ja salaman.

Samaan lyyrilliseen lajiin kuin edellä siteeratut runot kuuluu myös Zarathustran yölaulu

"O Mensch! Gieb Acht! Was spricht die tiefe Mitternacht",

joka myöhään unohtuu siltä, joka sen kerran on tunteellaan ja ajatuksellaan omaksunut. Tässä Zarathustran mystillisessä "piirilaulussa" nyyhkyttää elämän tuska ja riemu, nyyhkyttää ilman kyyneliä ja huokauksia, niin ettemme tiedä eikö se lopultakin ole dionyysisen elämänhurman ääni jostakin olevaisen uumenista. Runo onkin tunnevärityksessään Nietzschelle ominainen: hänen henkinen taloutensa ei tunne ilon ja kärsimyksen dualismia, pientä elämänsaitaa kirjanpitoa hyvistä ja huonoista hetkistä, onnesta ja onnettomuudesta.

Epigrammin tapaan tiivistetyt mietesäkeistöt ja filosoofiset kohtalorunot muodostavat kuitenkin vain lajin sinänsä Nietzschen runomuotoisten tuotteiden joukossa. Myöskin lyriikan muilla keskeisillä aloilla on hän liikkunut. Nietzschen synnynnäinen musikaalisuus, joka ilmenee sekä hänen omissa yrityksissään säveltaiteen alalla että varsinkin hänen intohimoisessa tavassaan vastaanottaa musiikkia, on tullut produktiiviseksi myöskin hänen lyriikassaan. Hän on kirjoittanut laulu-tyyliin runoja — sellaisia kuin "Venedig", "Der Tag klingt ab" — jotka laulavat itsensä lukijan korvaan ilman musiikkitaiteilijan sävelasua. Nietzschellä on ollut erinomaisen herkkä korva sanojen rytmillisille ja meloodisille arvoille ja koko hänen luomistavassaan suurissakin teoksissa, sellaisissa kuin "Zarathustra", on jotakin joka lähinnä vie ajatuksen musiikkiin. Mutta ei vain musiikin, vaan myöskin tanssin kanssa on Nietzschen lyriikka sukua. Tuskinpa on kukaan moderni lyyrikko, tuskin edes Goethe Strassburgin-aikansa jälkeen, osannut viedä runouden niin lähelle sitä primitiivistä alkutaidetta, jossa lyriikka vielä oli erottamattomasti liittynyt lauluun ja tanssiin, kuin Nietzsche. Ajattelen tällöin varsinkin hänen tunnettua lauluaan mistral-tuulelle: