Part 8

Nyt on Muistolassa liikuntoa, työtä sekä vanhoilla että nuorilla, teuhina ja kiire jokaisella henkellä, sillä se oli Eriikan peijais-aatto. Talosta aittaan, aitasta taloon pitkin polkua yli kauniin pihan juokseevat kylän neitseet vilppaina auttaina juhlan varustuksessa. Akat elo-tuassa toimitteleevat: mikä pesee, mikä oltta prykää ja mikä korstenilla keitossa pyörii. Emäntä itse, aina töissänsä tarkka, vehnaisia leipoo pöydän päässä ja silmäilee uloos vainiollen, koska tulleen vieraat kauka-kylistä. Perä-akkunasta päivä paistaa ja uuni loimottaen lämpii. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin hiljaisuudessa, eikä kenkään hänen pyhää rauhaansa täällä hämmennä. Välistä toki käy hänen äitinsä tervehtimässä nurmelintuansa, katsomassa kelmeetä kalman vierasta. Asetellen hänen kranssiansa eli hänen pukuansa sovitellen, juttelee hän lapsensa kanssa:

»Levä rauhas kaunoiseni, Kohta pääset tuonen-tupaan. Siel on seinät sammaleiset, Hieno hieta permanolla. Eikos kelva lapsen maata, Ilman kyljen kääntämätä Olka-pään ojentamata.»

Niin hän, keskellä kiirettänsä, juttelee täällä tyttärensä kanssa; silittelee vielä hänen hiuksiansa ja rientää jälleen askareihinsa.

Ilta joutuu, vieraat lähestyyvät kauka-kylistä. Rattaat jyriseevät ja tomu tuoksuu kierteisellä tiellä. Talossa kiire karttuu, ovet moikaavat, meteli koirilla on ja hevoiset hirnuuvat. Mikä rientää vieraita vastaan, mikä lehtiä riistomaan ja mikä meijuja metsästä perään. Vieraita tuli, suru-vaatteissa kaikki, tuli sekä vanhoja että nuoria, niin ylhäistä kuin alhaista säätyä. Pihalla pienet tytöt, kroosi-kaulat, hyppeleevät illan hämärässä. Niin on Muistolassa liikuntoa, teuhina ja pauhu peijais-talossa. Mutta sinisessä arkussansa Eriika lepää salin hiljaisuudessa.

Yö nyt siivillänsä peittää maan, mutta suloiset on kesäyön siivet; hellästi, läpinäyttävinä väikkyyvät he laaksoissa pienien ruusuen päällä juotellen heitä kasteen hopea-helmillä. Peijais-talossa kaikki rauhassa lepäävät, rauha ihana ympäri sen tienoissa on; ei liiku pihlajoissa lehtikän. Tämän yön tyyneyden häiritsee ainoastaan koski, kohiseva kaukaalla, eli siikko ilmassa sinkoillen. Seiso vaiti ja katsele tätä luontoa, yön juhlallisessa muodossa. Välillä valkenee se pikaisesti ja pimenee sillä samalla; sillon leimahtaa lounaassa kalevan-tuli, leimahtaa ilman jyrinää. Mutta katso pohjaan, tonne ylös vuorellen, siellä näkyy jotain kummallista. Metsän tutkaimilia, pilvi-sialla istuu yksi neitseellinen haamu, kaunis ja komea kuin ruhtinnatar. Hän istuu äänetön ja alalleen, nojaa kyynäspäänsä pilven palloon ja katselee ales Muistolaan. Ja kuin lounaassa taivas tulta iskee, sillon hänen kasvonsa kirkastuu ja kaunis varjo silmä-kuoppiin jää. Eriikaa nämät kasvot muistuttaavat, mutta ihanemmat vielä kuin hänen. Seppeli hänen päässänsä on; se vissiin Saaronissa sidottiin, sillä senlaisia kukkaisia ei löydy muualla kuin sen niituilla. Hame hänellä on kimeltävän valkee kuin lumi, ja vyö kuin hänen rinnoiltansa käy on väristänsä niinkuin taivaan kaari. Hänen muotonsa on korkee vakuus, yhdistetty somalla hymäilyksellä, joka huulilla salaa leikittelee.

Vielä hän viipyy yhä katsellen lempiästi entistä kotoansa, läpi vaisun yön. Lempiästi häntä vastaan katseleevat jälleen kodon akkunat, läpi vaisun yön. Niin hän viivyttelee katselmuksessa, mutta suloista on sen viivytellä, ketä odottaa onni-autuus, kellä tietona on toivon maa.-- Mutta, katso! Nyt hän katoikin, juuri vilauksessa niinkuin leimaus ja jätti Muistolan ainiaaksi.

(1859)

VUORIPEIKOT

Tarina Nurmijärveltä

(1864)

Ei kaukana Nurmijärven kirkolta, lähellä järveä, löytyy vuori, joka kutsutaan Korkeakallioksi. Tämä kuitenkaan ei ole korkeimpia vuoria; mutta länteenpäin loppuu se jyrkällä seinällä jossa nähdään kamoittavasti tuijottelevia luolia ja reikiä. Ylhäällä humisee tuuhea männistö, alhaalla on lakea niittu, jonka ylitse juoksee talvitie kirkolta Palojoen kylään.

Paitsi muutamia kummallisia jälkiä ja kaavoja, joita vuoren kamarassa löytyvän sanotaan, ei ole tällä juuri mitään ihmeteltäviä omaisuuksia, mutta tarina on sille antanut erityisen maineen.--Näin kertoillaan:

Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi, ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.

Näillä partioretkillään kulkeissansa varastivat he myöskin Tuusulan kirkosta kalkin ja vuorikotoihinsa veivät ankaran saaliin. Mutta tämä kansan tunteita loukkasi, että näin pyhä kalu ilkeitten peikkoin omaksi joutui; sillä olipa taikauskon aikakausi, ne ajat, koska Piispaa Roomassa (paavia) Jumalan maaherrana maan päällä kumarrettiin ja monta kappaletta, suinkin kirkollista, pyhänä pidettiin.

Asui tienoossa muuan sankari, hurskas ja rohkeamielinen, ja oli hänellä hevoinen kuuluisa vilkkaan juoksunsa tähden. Vasaman lentoon kiivas vauhtinsa verrattiin, koska ratsastajaansa hän sodassa vihamiestä kohden vei.--Uneksui sotilas kerran, että äkisti taivas eteensä avattiin ja enkelin hän näki, joka huusi hänelle: »ota hevoises, ratsasta Korkeakalliolle ja pyhä kalkki peikoilta saata pois», ja näin haasteltua katosi enkeli, taivas jyristen ummistui ja herätti uneksuvan miehen. Tästä unesta kummastui hän kovin, eikä tiennyt mitä aattelisi siitä; mutta kuitenkin, niin mietiskeli hän, oli tämä vaan tyhjä unennäkö.--Toki ilmestyi hänelle sama unelma seuraavanakin yönä ja eriskummaiseksi kävi miehen mieli. Jumalan ääneksi hän tätä arveli mutta kuinka taisi omin voimin hän vuoren luolista peikoilta kalkkia pelastaa? Niin tuumaili hän, eikä kyennyt vieläkään hankkeisiin, joihin häntä unissa käskettiin.--Tulipa kolmas yö, ja, ihmeellistä, aina sama uneksuminen koetteli häntä, ja sulki itsensä taivas nyt niin kovalla pauhinalla, että kauhistuen mies vuoteeltansa hyppäsi ylös. Ei epäillyt hän enään, vaan, kuinka hyvänsä käyköön, päätti täyttää korkeuden tahdon. Miekan vyöllensä hän vyötti, hevoisensa teräväksi kengitti, satuloitsi ja läksi ratsastamaan Korkeakalliota kohden, ja oli tämä jouluaamuna varhain, pilvet taivaan peittivät.

Ehdittyänsä peikkoin vuorilinnan, likeni sankari eräätä luolan suuta, astumatta toki alas hevoisensa selästä, huusi kovalla äänellä: »onko teillä mitään virvoitusta antaa harhailevalle ja väsyneelle matkamiehelle?» Tuotiinpa hänelle juotavata, mutta jotensakin kehnolla astialla, lehmänsorkassa hänelle joulua tarjottiin. »Niin huonosta astiasta en juoda taida. Eikö löydy teillä parempata?» sanoi hän ja tuotiinpa toisten, mutta eipä toki paljon paremmalla astialla, häränsarvella miehelle joulu-olutta tuotiin. Mutta haasteli rohkea sankari: »Enhän verisestä sarvesta juoda ilkee. Oi, ystävät! eikö parempata kannua joulu-aamuna teillä?» Peikko luolaansa takaisin kääntyi ja, hetken viivyttyään, palasi taasen, kädessään kiiltävä, hopeainen kalkki; tätäpä ratsastaja tarkoittanut oli. Kalkin hän vastaan otti, joka täynnä oli jotain valuvaa ainetta, ja arvasi hän hyvin, että olisi hän henkensä paikalla heittänyt, jos sitä huulillensa laskenut olis. Mutta vilauksessa hän kihisevän kuljun maljasta yli olkansa viskasi, kannusti hevoistansa, kiiti kuin leimaus pois ja pyhän astian myötänsä vei, ja riensi hän pitkin talvitietä Tuusulaa kohden. Mutta tästäpä kärhämä peikoille nousi, ja kiljuen läksivät he sankaria vainoomaan, maljaa häneltä takaisin saadaksensa ja kostaaksensa häntä kuolemalla.

Kahdenpuolen nyt koeteltiin jalkaen nopeutta. Ruuna vilkasi kuin siivillä varustettu noita-hevoinen; puut, kivet ja kannot sankarin silmissä ohitsemennessänsä yhteen sulivat vauhdin tuimuudesta. Mutta vinha oli myös peikkoin juoksu, aina likemmäs he joutuivat pakenevaa miestä, ja hirmuinen meteli ja pauhu oli, kauvas kaikui pimeä metsä heidän kirkunastansa.--Koska sankarimme lähes puoli penikulmaa näin ratsastanut oli ja ehtinyt mäen juuri likellä Palojoen kylää, niin eipä paljon enään puuttunut, etteivät saavuttaneet häntä peikot, ja kuolemata vartoi hän vaan. Mutta sillonpa äkisti eteensä aukeni taivas, ja enkelin, samoin kuin unissa, hän nähdä sai ja kuuli huudon: »aja ristikölle», ja tuli tämä ääni enkeliltä, joka kohta taasen pilvihin peittyi. Mutta, katsahtaen eteenpäin, huomasi uros mäen alla pellon, jossa vesivaot ristiin kynnetyt olivat, sitä kohden hän ratsasti, yksi loiskahdus ja ruuna ristikkö-saralla seisoi, ja tämä oli sankarin pelastus; sillä peikot he seisahtivat ulkopuolelle aitaa kuin olisi heitä kohdannut tulinen seinä. Hetken kiertelivät he ympäri peltoa, mutta koska päivä idässä siintämään rupesi, kiirehtivät he taasen kallioluoliinsa takaisin. Kiireesti ratsastajakin kirkkoa kohden tiensä jatkoi, koska havaitsi hän maljan sulaamiseen käyvän. Kuin tuulissa ja pilvissä hän eteenpäin ratsasti, ja koska ehti hän kirkon viimein, niin uljas ruunansa, vahdosta valkoinen, kaatui koskaan enään nousematta. Mutta kirkkoon, jossa parhailleen jumalanpalvelusta pidettiin, astui sotilas ja papille antoi kaikin, jonka syrjään pieni kolo oli jo sulamaan ehtinyt; mutta sulaminen seisahti ja jähtyi malja, koska pappi sen siunannut oli; ja korkealla äänellä seurakunta Jumalaa kiitti ja sankaria kunnioitti.

Todistukseksi, että näin on tapahtunut, kertoilevat vielä vanhat, heidän läsnä ollessansa nähneensä tämän kalkin syrjässä niinkuin sulanneen loven. Mutta vielä muistuttaa tapausta mäki, jonka harjulla sankari neuvon pelastukseen kuuli, ja pelto, joka hänen peikkoin kynsistä pelasti: mäki kutsutaan vielä Ristinmäeksi ja pelto siinä alla Ristinpelloksi.

Näin tapahtui maljan kanssa; mutta kauvan eleskelivät peikot vielä nimitetyn vuoren luolissa, ammattiansa harjoitellen; mutta viimein toki elonsa äkisti häiritettiin. Eräänä sunnuntai-aamuna tunki komeroihinsa ankara ääni, kelloin soitto Nurmijärven uudesta kirkosta, ja tätä eivät he suvaita tainneet, koska tulena se korvissansa poltti. Kuin kanuunoista ammutut he ulos luolistansa ylisniskoin sekamelskassa syöksähtivät, huutaen vielä mennessänsä: »jo Nurmijärven musta-sonni mylvää,» ja pakenivat ainiaksi.

Tämän kanssa yhteen muotoon vetäviä tarinoita on, kenties muillakin kansoilla; mutta laita on melkein kaikkien tarinain etteivät juuri koskaan ole ilman heimolaisetta muualla; ja tällä tässä on oikeus käydä omituisena, niinkuin muillakin muissa maissa.

Maalarille, mielestämme, olisi tässä kiitollinen aine. Kuvaus, jossa ratsastaja yöllä syksyisessä tienoossa pitkin tietä kiitää, jälissään peikot ahdistaen häntä, pilvet taivaalla hajoovat ja enkeli näkyy, joka sankarille huutaa jumalten neuvon, tämä ehkä olis miellyttävä kuvaus.

End of Project Gutenberg's Runot; Lyhyet kertomukset, by Aleksis Kivi