# Runot; Lyhyet kertomukset ## Part 2 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/runot-lyhyet-kertomukset-12907/index.md Kauvan äiti häntä katseleevi Äärelt mökin pienen akkunan; Kyynelvirta hänen helmaans vuotaa, Povi painuu, sydän musertuu. Katoo viimein hänen silmistänsä Metsän korpeen pieni matkamies, Äiti vuoteellensa kallistuuvi Taivaan korkeuteen rukoillen. Eteläisen kelmeällä reunal Päivän lamppu seisoo hymyten, Himmentyy ja sammuu lounaisessa, Kuumottavat kruunut honkien. Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu, Kaikkial on pauhu, pimeys, Pinta maan ja otsa kylmän taivaan Peittyy lumituiskun kierroksiin. Mikä ääni hirveä nyt kaikuu Kankahalla majan ympäril? Petoin ulvominen herättäävi Kurjan vaimon vaisust unestans. Niinkuin kirouksen kaupungista Vimmattujen sieluin kirkuna, Niinpä kaikuu susilauman ääni, Parku, meteli ja ähellys. Tämän kuulee kauhistuksel vaimo, Toki liikkumatta vuoteeltans; Hikihelmet kylmät otsalt kiirii, Kun hän hiljaisuudes rukoilee: »Pelasta mua täältä, korkee taivas, Pelasta myös pieni poikaisein! Täällä aina ahdistus ja tuska, Siellä rauha ijankaikkinen.» Niin hän hiljaisuudes rukoileevi Myrskyn riehuessa kankahal, Villin petojoukon ulvoessa; Rukouksens kuultiin korkuudes. Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää, Myrsky raueten jo hengittää, Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos, Sinisyydes loistaa kelmee kuu. Vaaleana olkivuoteellansa Vaimo kuolon unta uneksuu Kädet ristis rinnoillansa kylmil; Rukoukseen on hän nukkunut. Vaaleana lumivuoteellansa Talvimetsäs poika uneksuu Kädet ristis vasten kylmää rintaa; Rukoukseen on hän nukkunut. Kinoksella pieni poika istuu, Lumi kiireellänsä kimmeltää, Kainalossa onpi paimenlaukku, Laukus kaarnaleivän palanen. Tammipakkanenpa seisautti Vienon sydämmensä sykkinän, Mut nyt ollos huoletonna aina Kylmän, nälän tuskist, poikainen. Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää Hurja myrsky lepoon käynyt on. Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos, Sinisyydes loistaa kelmee kuu. Kaksi tähtee, armahammat muita, Säteilee tuol taivaan kannen all. Miks niin ihmeellisen ihanasti Murheen laaksoon katsahtavat he? Runotarpa kertoa nyt tietää: »Siellä kirkkaudes kunnian Onpi äiti poikans pienen kanssa; Alas katsovat he hymyten.» Mikä autuus tyynees katsannossa, Sointo, rauha ijankaikkinen! Heidän menneet päiväns kankahalla Unelmana johtuu mielehens. RIPPILAPSET Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko, Astuvi impiä valkeissa vaatteis Kellojen kaikunas Ja urkujen huokaavas soitos; Ja läntinen myrsky käy. Kuva on korkea alttarin seinäs: Pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika Sankarin katsannol, Mut ihanast hymyvät huulens Ja otsansa kimmeltää. Näät siellä Saaronin viherjät niitut Siintävän kaukana; korkeat palmut Kidronin rannalla Ja Hermonin himmeät vuoret Näät hohtavan taivaan all. Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto, Alttarin ääressä seisovat vieraat; Saarnaaja lausuvi Getsemanen synkeäst yöstä Ja Sionin kaupungist. »Kilvellä uskon ja miekalla hengen Taistele aina ja lohdutust etsi Taivahan atriast, Ja kunnian kultasen kruunun Saat Sionin kaupungis.» Alkavi taasen laulu ja soitto, Ales hän kumartuu, neitonen kaino, Alttarin juurehen, Ja rintansa nousee ja vaipuu Ja poskensa liekehtii. Humisee, kaikuuvi temppelin kumos, Kaikuu kuin kultasten koskien pauhu Seinissä vuorien Ja kirkkaana Ihmisen Poijan Näät pilvien korkuudes. Atria päättyy ja temppelist astuu Nuorison joukko, ja läntisen myrskys Huohottain impi käy, Sireenien aaltova metsä Sen poskille liehtoilee. UUDISTALON-PERHE Raikas tuuli Pohjolasta Käy ja metsä humisee, Korven rannas raiskiossa Niittuu raivaa uljas mies. Risut tieltä singahtelee, Vesat maasta temmataan, Juuret räikyy, kannot nousee, Kaikki siirtyy röykkiöön. Katseleevi lakeutta Jäljissänsä nuori mies, Toivo hänen kasvoilt loistaa, Toivo niitost tulevast. Niin hän seisoo ilon katseel: Metso korves kotkottaa, Tuliluikkuns kuusen juurelt Ottaa mies ja korpeen käy. Hetken päästä metsän kohdust Kaikuu tuima paukaus, Korvest astuu ampuniekka Koirasmetso saaliina. Taasen työhönsä hän käypi, Kirves vilkuu raivaes, Kirves vilkuu, metsä mäikyy, Uusi niittu laajenee. Pohjolasta tuuli pauhaa, Kesän taivas kirkas on, Heljä aurinkoinen ehtii Puolipäivän korkuuteen. Sillon kuuluu soma laulu Kanervaiselt kankahalt; Kenen onpi lempee ääni? Kuka nummel helottaa? Miehen oma nuori vaimo, Avionsa armahin, Nainen keltakiharainen Kultanummel laulelee. Miksi käypi nainen tännen, Korven rantaan raiskioon? Evästä hän miehellensä Huivis valkeassa tuo. Rakentaa hän päivällisen Ystävällens nurmelle; Mätäs onpi miehen pöytä; Mieluisa on atrians. Istuu nainen miehens vieres Imehtien saalista, Metsän poikaa, jonka luoti Kaatoi kuusest korkeast. Mutta mies hän kertoileevi, Kuinka ennen lapsena Tässä karjas käydessänsä Taloa hän rakensi. Missä seisoi asuinhuone, Missä talli, ometto, Kuinka naapurien kanssa Raja-aidoist riideltiin. Kuinka kurja emäntäinen Isännältä löylyy sai, Kosk ei miesten työstä tulles Valmis ollut atria. Tätä kuulteleevi nainen Ilonaurun helinäl; Ruusut hänen poskil hohtaa, Katsantonsa liekehtii. Mutta koska atriansa Päättänyt on uljas mies, Emäntänsä pöydän korjaa, Tähteet huiviin valkeaan. Lähtee taasen nuori nainen Kotihinsa kulkemaan; Huuheleevi kankahalla, Kultanummel laulelee. Mutta mies hän työhöns käypi: Vesat maasta temmataan, Juuret räikyy, kannot nousee, Kaikki siirtyy röykkiöön. Niin hän toivon katsannolla Työksentelee ahkerast Korven rannas raiskiossa; Hiki otsalt helmeilee. Tuuli pohjan tuntureilta Taistelosta lepoon käy, Heljä aurinkoinen seisoo Lännen kultakynnyksel. Miesi työnsä vihdoin päättää, Kirveens iskee kantohon, Katseleevi lakeutta, Viheltelee veisuans. Viheltelee veisuansa, Uutta niittuu katsellen Korven rannas himmeässä, Kesäpäivän nukkues. Kuuluu sillon juhlallinen Kirkonkellon helähdys, Lakkiansa nostaa miesi, Kotihinsa astelee. Tuliluikku kainalossans, Metsän saalis laukussans, Olallansa tuima kirves, Niin hän kotihinsa käy. Häntä vartoo kotonansa Vaimo nuori toimeljas, Rakennellen ehtoollista Päähän pöydän honkasen. Vartoo häntä aatto-illan Lehditetty laattia, Lepopäivä rauhallinen Naisen armaan huomassa. Onnen myyri on se miesi, Kellä oma tanner on, Ystäväinen vieressänsä, Povel kalliin synnyinmaan. RUUSUSOLMU »Kaunis impi, kysymyksein kuule, Sydämmeni pyhä salaisuus. Sano, taitaisiko lemmen liekki Leimua mua kohtaan povestas? Niinpä kysyn sulta, impi kaunis, Jonka kuva aatoksissain käy Täyttäen mun uneksuvan sieluin Tunteil ihmeellisil, polttavil. Huomenna, kun kesä-aamu koittaa, Yrttitarhassa sun taasen nään; Solme kaulaliinas ruususolmuun, Jos mua lemmit, neito armahin. Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo, Leikitse sen soman ruusun kans, Sormillasi poves kunnahilla, Ja se mulle taivaan leikki on. Mutta ellen näe leikkii tätä, Ellen ruusuu leukas lumen all, Sillon toivon päivä multa peittyy Ijankaikkisesti pilvihin.» Kirjoitti näin kirjeen neitoselle Nuorukainen päivän sammues; Tuli yö, mut Unonen hän viipyi, Viipyi kauvan hänen vuoteeltans. Mikä tuska ihana ja vimma, Mikä ihmeellinen kesä-yö! Mitä aattelee nyt kaino neito? Ruusun, näkeekö sen nuorukain? Leimaukset hänen sielus käyvät, Mustat pilvet kiiriskelee siel, Taasen pilvist paistaa valo toivon Niinkuin jumalien kaupungist. Mutta näkyy viimein aamun hohde Etääl lännes vuorten harjanteil, Nuorukainen kohta kammiostans Yrttitarhaan ihanaiseen käy. Puhaltelee hieno aamutuuli, Haju tuoksuu kedol viherjäl, Koska ruusut, kainot sinikellot Kumartelee alla siipein Koin. Yksin käyskelee hän puiston verhos Niinkuin, tuomioonsa vartoes, Kuolleen varjo ijäisyyden rannal, Tietämättä missä kodon saa. Määrätäänkö hälle synkee Hades Tahi ihana Elysium? Siitä levotonna väikkyilee hän, Niinpä yrttitarhas nuorukain. Vihdoin toki ääniä hän kuulee, Joukon naisia hän nähdä saa, Heidän seurassansa impi kaunis Levottomil askeleilla käy. Vallattomast nuorukaisen sydän Sykkii, silmänsä hän teroittaa Kohden povee lähestyvän immen, Näkyisikö onnen merkki siel. Näky armahin! Siel ruusu kaunis Huohottavil rinnoil punertaa: Niinkuin haamu nuorukainen seisoo, Kuulee kaukaa meren pauhun vaan. Hälle Saaronis ei kukkaist löydy Ihanata niin kuin ruusu tuol, Joka neidon kaulas myhäileevi, Kuni viitta maahan autuuden. Salasilmäyksen impi heittää Kohden nuorukaista, matkan pääs, Sormens suutelevat liinan solmuu, Tuli hänen poskillensa käy. Yrttitarhas naisten joukko kulkee, Äänetönnä impi astelee, Ja kun haastelee hän, toisialla Toki kuleksivat aatoksens. Senpä näyttää hänen huultens hymy Suloinen, täys lemmen hekumaa; Niinpä hymyileevi sielu taivaas, Pyhää kirkkautta hengittäin. Kummul viherjällä joukko seisoo Alat riemusasti haastellen, Mutta äänetönnä impi seisoo Poskilt kiharians viskellen. Katsahtaa hän säteilevil silmil Avaruuteen sinikorkuuden, Otsa loistaa niinkuin pilven kiire Tämän kauniin aamun paistehes. Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros Koivun kruunust sateen ravistaa, Impi ihanassa itkus hyrskyy, Tannert kyyneleillä kastellen. Kyselevät armaat kumppaninsa, Miksi neito nuori itkuun käy, Mutta hymyten taas seisoo neito, Poskilt kiharians viskellen. Mikä kuva, tämä, yrttitarhas, Jota katsahteli nuorukain! Siirtyisikö hänen muistost hetki, Koska impi itki kunnahal? Mutta poistui viimein naisten joukko, Niinmyös impi heidän seurassans, Toki leikittelit kerran vielä Vienot sormet ruususolmulla. Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen, Poskil leimui kaino punerrus. Kaksi aamutähtee sillon peittyi Metsän reunaan pilvis ruusujen. Mutta harhaellen puiston yössä Nuorukainen kauvan käyskeli; Kalliol korkeel viimein seisoi, Meri aava alla aaltoili. Vihaisina laineet myrskys riehuit, Temmeltelit tuulen kierrokset. Kierrokset te armahimman tuulen! Kaunis myrsky onnen päivänä! MIES »Korkee kuusi kunnahalla tuolla, Uros vakaa vuosisatojen, Ollos kuva elämäni aina! Kuni sä ma seistä tahdon tääll, Koska myrskyt käyvät elon saarel Keskel ijäisyyden aavaa merta. Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi Kiiltää, sankar tyyni, partanen, Niinpä alat katseestani käyköön Puhdas, säteilevä kirkkaus, Koska tuhon, kiusauksen henget Sydäntäni piirittämään käyvät.» Niin on aatos miehen, jonka huone Komee seisoo harmaal kalliol, Ja hän itse portaal, katsahdellen Kunnahille, kuusten kranssaamat, Hengittäes lempeen kesä-illan, Taivaan tähtijoukon loistaessa. Lepoon käy hän, makeasti nukkuu, Vuoteens vapaa synkeist muistoist on. Unes vaeltaa hän onnellisna Katsahdellen korkeilt tuntureilt Laaksoon, jossa lempeesilmä neitons Käyskelee ja ilosesti laulaa. Hänen laulunsa on toivontähdest, Joka juhlallisest säteilee Halki ijäisyyden avaruuden. Laulu kaikuu, sota pilvis on, Miekan kalske, temmellys ja jyske, Mutta pilvet siirtyy, taivas selkii. Niin hän uneksuu ja viimein herää Idän rannal seistes aamun Koin; Kirkastetuil kasvoilla hän nousee Unohduksen virrast viileäst. Elo hymyy niinkuin aurinkoinen Nousussansa purpuraiselt vuoteelt. Ulos astuuvi hän huoneestansa, Koska karjankellot kilisee, Käyskeleevi viljavainiolla, Joka hienos tuules lainehtii. Valmis onpi säihkyväinen vilja, Sadon lupaavi se monin kerroin. Mutta mikä mailma taivaan reunal, Synkeä kuin päivä tuomion? Mitä vuorii toinen toisens seljäs Tulenkarvasilla päärmeil siel? Ylösrynkää sieltä ukkospilvi Pimee, raskas; jyry vaisu kuuluu. Nyt se korkeuden kiireel seisoo, Jylisee, ja vapiseva maa Tules, raesatees uiskentelee, Pilvikorkeet kuuset pirstotaan; Pelto, äsken vihanto ja kaunis, Kuvailee nyt hävityksen leirii. Mies tän näkee, katsahtaavi jalost Luonnon kamppausta, lausuen: »Ihanata! Neitoni on jäljel, Kartanossa korkeel nummel tuol, Vaikka mailman kalleuksist köyhä, Mutta sydänt rikasta hän kantaa. Käteni on vahva, silmäin kirkas, Uudestaan mä kylvän peltoni, Ja kun vuosi kierroksens on tehnyt, Vilja kultainen täs kimmeltää.» Niin hän lausuu kotiin käydessänsä; Katsannosta loistaa lemmen liekki. Mutta näytös ankarampi vielä Vartoo häntä kotokalliol: Katso, ukon kadehtiva nuoli Miehen huoneeseen on iskenyt, Liekkein helmas asuntonsa seisoo, Taivaan otsaa tulikielet nuolee. Mies tän näkee, katsahtaavi jalost Luonnon kamppausta, lausuen: »Ihanata! Neitoni on jäljel, Kartanossa korkeel nummel tuol, Vaikka mailman kalleuksist köyhä, Mutta sydänt rikasta hän kantaa. Käteni on vahva, silmäin kirkas, Toisen huoneen rakennan mä taas, Ennenkuin kaks kertaa aurinkoinen Käynyt onpi eteläisil mail. Impi, ihanalle lempein tuntuu Humisevan tulimeren ääres. Komee impi, joka väikyt nummel, Jossa pauhinalla tuulet käy, Tuimat tuulet männistössä tuuhees Ympär armahimman kartanon, Voimallisesti kuin liekit tässä Lempein leimuu; luoksesi mä riennän.» Koska viimein sammunut on liekki, Kohden immen kotoo kulkee mies, Uljaal mielel, säteileväl silmäl Halki salojen hän astelee. Näkyy huone mäntymetsän suojas, Akkunat sen lempeest katsahtavat. Käyskelee hän keltasantast tietä, Impi kaunis häntä vastaan käy. Mutta miks niin röykkeä on käyntins? Miks ei kuulu äänens helinää? Mikä penseys on niillä huulil, Katsannossa mikä talven kylmyys! Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest Miehen sieluun sanat puhaltaa: »Toisen lemmen-ystävän mä löysin, Hae itselles myös toinen sä», Sanoi neito, hyväst jätti, poistui, Ylevästi astuva Diana. Kotons raunioille mies taas käypi, Vitkon astelee hän öisel tiel Kelmentyneil poskil, katseel synkeel, Huomaamatta matkan joutumist, Huomaamatta onko yö vai päivä Käy hän synkeen salon hyminässä. Kaikki sumus, sekamelskas kiirii Silmis yksinäisen kulkijan, Niinkuin koska talven tuisku peittää Pyörteihinsä laaksot, korkuudet, Tahi niinkuin aarnios hän väikkyis, Kohdus humajaavan rautavuoren. Ei hän kuule askeleitans tiellä Eikä metsäs ääntä huhkaimen; Aatoksensa epäilyksen korves Kulkee niinkuin lapsi eksynyt; Kadottanut on hän sieluns päivän, Kadottanut syämmen-ystävänsä. Mut kosk tumma puol-yön valo pohjaa Kuusten tutkaimille hengittää, Huoneens sauvuvilla raunioilla Äänetönnä seisoo kalvee mies; Siinä seisoo hän ja mietiskelee Ihmisluontoo, elon arvotusta. Kuinka toivon kauniit rakennukset Lepää meren santarannal tääll, Niin hän kalveana mietiskelee, Sydän tempoellen poves lyö, Hurjat virrat sielussansa kiitää, Pimeä kuin syvyys valtameren. Niin hän kauvan kalliolla seisoo, Viimein aamutuuli puhaltaa, Korkee kuusi kunnahalla pauhaa; Sinnen katsoo kalliolta mies, Ja hän kohottaavi tukehtuvan rintans, Aatoksissansa hän haastelee: »Ilo elämäin on hautaan pantu, Itse murheellisna ristinä Seison haudan äänettömäl kummul. Mihen katsantoni teroitan? Mitä vartoon, koska rakentelen? Maata Tuonen, Kalman santapeltoo. Mutta tämän pellon toisel partaal Alkaa taasen toivon aamumaa, Siellä onpi isieni linna, Siellä onpi istuin mulle myös. Ihanata! Itä valkeneevi! Toivo virtaa halki ijäisyyden! Peltoni mä kynnän taas ja kylvän, Sarat loiskiessa lintusten; Vilja sieltä elantoni olkoon, Juomain kirkas vesi lähteestä. Tähän majan pienen rakennan, Täs on asuntoni, työni pellot. Ole lystitarhain, pelto, niittu, Metsola, mua ota helmahas, Mutta kaunis, ihanainen neito Kartanossa mäntyin varjomas, Miksi oli syämmes petollinen! Miksi huikenteli kurja mieles.» Niin hän mietiskelee kalliolla, Siitä nukkuu syvään unehen Päätäns nojaellen rauniolle, Mutta nukkuessaan kiilostaa Kirkas kyynel hänen poskellansa; Aamupaiste kyynelhelmen kultaa. Mutta vielä kertoella tahdon, Kuinka elämänsä päivät mies Yksinänsä iltoihin tääl vietti. Kalliot hän asui majassans, Peltoons viljeli hän ahkerasti, Hedelmänpä runsaan työnsä kantoi. Köyhän turva, orvon suoja aina Onpi majassans mies äänetön, Harvoin sanat hänen huulil kaikuu, Harvoin hänen huulens myhäilee. Vakaana hän aina käyskeleevi, Kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo. Käsivarrellans kiväärii kantain Usein käy hän yössä metsien, Siellä uskollisen koirans kanssa Viipyilee hän iltahämäriin. Niin hän vuosikymmeniä viettää Poudas, satees. Uros harmeneevi. Moni syntyy, moni hautaan vaipuu Kiertoessa täällä aikojen. Saapi kerran sanoman mies kuulla: Nainen, joka petti sydämmes, Kuolon portilla nyt vapiseevi; Anteeks-antamust hän pyytää sulta. Anteiks-antamuksen uros antaa Lempeän ja kultahymyvän Niinkuin kauniin päivän lasku lännes. Tämän kuulee neito katala, Kasvons kirkastuu, ja siunauksel Koht hän ijäisyyden uneen nukkuu. Vuosii monta sankar vielä nähtiin Käyskelevän pelloil, metsän yös Niinkuin korkee, juhlallinen haamu Entisyyden tummast hämäräst Harmaat kiharansa tuules väikkyy, Ihmeellisest loistaa katsantonsa. Mutta kerran koska iltahetkel Kuusen kruunus tähti uneksui, Mies oil lepoon käynyt, sydämmensä, Lemmenlämmin ennen, kylmä oil, Mutta hänen otsalt aamu paistoi, Hänen huulilt hymy taivaallinen. NIITTU Niittu on metsässä kalteva pohjaan, Kuusilta ympäröitty, Korkeilta kuusilta synkeäs kaapus, Kiireillä kotkat sinkoo; Kumpu on sen keskellä Viherjäinen, sileä, Ja kallistuuvi rauhallinen niittu Matalakoivuseen suohon. Seistessäs niitulla ihanal kummul Katsahda tienoon pohjan: Aho siel paistaavi, mansikkatöyräs Toispuolel harmaat suota. Onko kotokunnas siel, Ilomäki lapsuuden, Kun sydämmeni tunteist kummallisist, Muistoista ihanist riutuu? Olipa pilvinen sunnuntaipäivä Helteises heinäkuussa, Juhlallist muotoa kantoivat kuuset Kotkien kirkkuessa; Tuuli oli vaijennut, Vitkon pilvet kiiriilit, Kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil Vallitsi himmeys kaunis. Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri Otsallain väikkyi vielä, Nuorison seurassa karkelin niitul, Kunnaalla ruohosella; Nuorukaiset karkelit, Vilkkaat immet karkelit, Ja ilon pauhinasta metsä kaikui, Kuusisto synkeä kaikui. Yks oli impien iloses joukos Kaarevil silmäripseil, Hartioil aaltoilit kiharat mustat, Kiiltävät, hiilumustat; Hopeekellon helinä Oli hänen äänensä Ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun, Koska hän kunnaalla väikkyi. Miksi niin ihanast hekumast sykkyy Hohtavat ohauksein? Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume Syämmeni kammioissa? Miksi kuuset synkeät Katsahdit niin armahast? Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit? Enpä mä tietänyt sillon. Alat vaan virtasi impeä kohden Katsantoin säteet kaikki, Harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil, Purpurahuulillansa. Hänen silmäins lähteistä Kaukamailma riutuva, Kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla, Kangasti sieluuni armaast. Iloitsit kunnaalla immet ja poijat Ehtoosen myöhään asti; Aamua, sillon kosk niitulle tultiin, Muistin kuin entisyyttä. Kotihin nyt käyskeltiin Tuleniskus Kalevan, Kuin houraileva seurasin mä heitä Ihanal heinäkuun illal. Viimeisen kerranpa katselin sillon Kaunista neitoo täällä; Valkean säihkynäs äänettömässä Kiharans uiskentelit; Otsa! tulen valkeus, Silmäkuopis, hämäryys, Ja lempee äänens kerran kaikui vielä, Ainiaaks meistä hän siirtyi. Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin Lainetten aavaa tietä, Ei toki kuvansa muistostain siirry, Ei tämän taivaan alla, Eikä päivä pilvinen; Eikä niittu himmeä, Siel näin mä mustakiharaisen immen, Näin hänen unessa armaas. IKÄVYYS Mi ikävyys, Mi hämäryys sieluni ympär Kuin syksy-iltanen autiol maall? Turha vaiva täällä, Turha onpi taistelo Ja kaikkisuus mailman, turha! En taivasta Mä tahdo, en yötä Gehennan, Enp' enään neitosta syliini suo. Osani vaan olkoon: Tietämisen tuskast pois, Kaik' äänetön tyhjyys olkoon. No, ystävät! Teit' kerranpa viimeisen pyydän, Oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt: Tuonen-tupa tehkäät Poijan tämän asunnoks; Hän kätköhön mullan astuu. Mun hautani Nyt kaivakaat halavain suojaan Ja peitol mustal se peittäkäät taas, Sitten ainiaksi Kartanostain poistukaat; Mä rauhassa maata tahdon. Ja kumpua Ei haudallein kohokoon koskaan, Vaan multa kedoksi kamartukoon, Ettei kenkään tiedä, Että lepokammioin On halavan himmeän alla. METSÄMIEHEN LAULU Terve, metsä, terve, vuori, Terve, metsän ruhtinas! Täs on poikas uljas, nuori; Esiin käy hän, voimaa täys, Kuin tuima tunturin tuuli. Metsän poika tahdon olla, Sankar jylhän kuusiston, Tapiolan vainiolla Karhun kanssa painii lyön, Ja mailma Unholaan jääköön. Viherjäisel laattialla, Mis ei seinät hämmennä, Tähtiteltin korkeen alla Käyskelen ja laulelen, Ja kaiku ympäri kiirii. Kenen ääni kiirii siellä? Metsän immen lempeän; Liehtarina miehen tiellä Hienohelma hyppelee, Ja kultakiharat liehuu. Ihana on täällä rauha, Urhea on taistelo: Myrsky käy ja metsä pauhaa, Tulta iskee pitkäinen Ja kuusi ryskyen kaatuu. Metsän poika tahdon olla, Sankar jylhän kuusiston, Tapiolan vainiolla Karhun kanssa painii lyön, Ja mailma Unholaan jääköön. (1866) KIRJALLISESSA AIKAKAUSLEHDESSÄ 1866 JULKAISTUT RUNOT TORNIN KELLO Yksin illan hämärässä Impi pitkin tietä käy, Linnut laulaa, lensee tuuli Hongistossa hiljaa soi. Astelee hän onnellisna Sulhastansa muistellen; Siitä katseens' taivaan tuli, Siitä hymy huulillens'. Alkavi nyt pyhä soitto, Torninkellon kuulee hän; Vuorten kiireilt' laaksoin pohjiin Kaiku ympär humisee. Siinä seisoo neito nuori Unelmissa autuaiss', Muistelevi hetkee armast', Kosk' hän kultaans' vihitään. Astelee hän onnellisna, Vaeltaja vastaan käy, Häitä neito kyselevi, Miksi torninkello soi. »Sentään soipi torninkello, Että kuoli nuorukain, Poika komeest' kartanosta, Joka kaukaa siintää tuoll'.» Nytpä neito itkuun päätyi, Kyynel juoksi rinnoillens. »Miksi itket, impi kaunis, Kaulaliinaas kastelet?» »Sitä itken, impi koito, Että kuoli sulhasein; Kaikuessa torninkellon Kiirehti hän Tuonelaan. Äsken tässä astellessain Olin onnen helmalaps', Sillon loisti ilon päivä, Nyt on murheen, kuolon yö. Mihin vertaan ihmis-onnen? Mikä onpi ilo tääll? Päivän paiste pilven reijäst' Kankahalla autioll'. Pian soikoon kello taasen, Murhevirsi kuulukoon! Kultain kanssa tahdon aina Asua ja rakentaa.» ENSIMÄINEN LEMPI Käy nuorukainen synkeess' Metsolassa, Pylvässaliss' kaikuvass'; Kiväärii kantaen hän kiiteleevi Halki sinisaloen, Ja kuusiston kuningast' Luotinsa kiehtoo, Se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli. Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa Partahisen kontion, Kiväärins pamahtaa ja savu kiirii: Ohto otsall' verisell' Päin karkaavi ryskyen, Vihasta hurja, Mut rintansa keihääsen syöksee--ja kaatuu. Niin lepää siinä voimallinen sankar', Povi verta vuotaen, Hän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu On nyt elon taistelo, Ja nuorukain käyskelee Kotihins taasen, Kosk' väsynyt aurinko läntehen vaipuu. Ja kaunis onpi nuori ampuniekka: Otsa kirkas, viaton, Kuin aurinko on silmä säteilevä, Poski kuumast' liekehtii, Ja ruskeat kiharat Poskellans' väikkyy. Kosk' ehtoosen liehaus vuorilta lentää. Hän jalost' käyskeleevi, tiensä kulkee Ohi komeen kartanon, Ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu, Saarnimetsä kajahtaa; Ja katsomaan leikkiä Nuorukain rientää Ja pian on edessään loistava sali. Ja saliss' loistavassa joukko tanssii Häitä kauniin tyttären. Jasmiineistä ja ruusuist' purpuraisist', Sinertävist' sireeneist' Ja morsius-myrtistä Haju käy ympär, Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost'. Mut morsian, se nuori, mustakihar', Huohuttaen tanssist' käy. Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä, Vakaa, kaino, viaton. Kuin ihmeellii'n kangastus Toivomme maasta Hän seisoovi raueten lehtien varjoss'. Ja nuorukaisen katse matkan päästä Kohden kaunist' morsiant' On teroitettu niinkuin hourailevan; Posken liekki siirtyy pois Ja sydän lyö tuimasti Paisuvass' rinnass', Ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos. Ja impi, joka lehtein varjoss' seisoo, Toisen kallis aarre on, Se vuorittaavi nuorukaisen sielun Muurill' mustall', hirmuisell', Ja toivonsa aurinko Pilvihin sammuu Ja mielensä harhailee synkeäss' yöss'. Tok' vielä viipyy kelmee ampuniekka, Viipyy häitä katsellen, Kosk' morsian se nuori, ihmeenkaunis, Tanssiss' väikkyy raueten, Ja morsius-myrtistä Haju käy ympär, Ja saarnisto hymisee ihanast' soitost' Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä Halki puiston pimeän Ja seisoo sammaleisell' kalliolla Keskell' öistä männistöö; Kiväärinsä leimaus Valkasee metsän, Ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juurell'.