# Runot; Lyhyet kertomukset ## Part 1 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/runot-lyhyet-kertomukset-12907/index.md RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET Kirj. Aleksis Kivi 1916. SISÄLLYS: Mansikoita ja mustikoita -albumissa julkaistut runot Unelma Kaunisnummella Kanervala Saatesanat Kanervankankaalla Keinu Joulu-ilta Eksynyt impi Anjanpelto Karhunpyynti Helavalkea Äiti ja lapsi Rippilapset Uudistalon-perhe Ruususolmu Mies Niittu Ikävyys Metsämiehen laulu Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut runot Tornin kello Ensimmäinen lempi Lintukoto Kaukametsä Sunnuntai Uneksuminen Sota Onnelliset Pohjatuuli Lapsi Alma Myrsky Jälkeenjääneet runot Immen unelma Impi ja ryöväri Jäähyväiset Kesä-yö Pilvilaiva Suomenmaa Härkä-Tuomo Paimentyttö Atalantta Oli mulla kulta kaunoinen Kontiolan kaski Lyhyet kertomukset Koto ja kahleet Eriika Vuoripeikot MANSIKOITA JA MUSTIKOITA -ALBUMISSA JULKAISTUT RUNOT UNELMA Kerta seisoin, niin näin unta, Meren reunal vieraas maas; Etääl siinti koti-ranta, Sinne mielin tulla taas. Mutta uni, joka ensin Vei mun maastain, immestäin, Hänen siivillänsä lensin Jälleen koti-maahan päin. Siirsin mielel intovalla Pojes Suomeen ihanaan, Siirsin vinhast pilvein alla, Siks kuin löysin kunnasmaan. Tuima tuuli pilvet poisti, Kaunis päivä paisto taas; Vuori loisti, viita loisti, Koski pauhas koti-maas. Impein eteheeni väikky: Silmä iski salamoi, Kiharien yössä läikky Otsa niinkuin aamun koi. Ihastelin otsan aamuu, Mesi-huulii suutelin. Suutelinko taivon haamuu? Hekumasta heräsin. KAUNISNUMMELLA Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän. Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat Humisivat ympärillä, päivän loimo Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal.-- Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust Puitten välis, lapsi ihastelee; Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.-- Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa, Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal Illan himeydes ympär Kaunisnummee. Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni Säikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi Kanervaista maata myöden: poski poltti, Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky, Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.-- Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.-- Mutta koska illan hymyilevä lamppu Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä Kummastuneena ja sydämmessä pelko. Lähti jälleen astelemaan äitii kohden, Astelikin ahkerast, mut joutui aina Samaan paikkaan, josta vasta lähti. Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi; Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku. Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost, Kääri hänen helmohins ja ilons Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks.-- Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet, Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal, Jossa valkeni jo päivä, sillä pian Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'. Kelmeempi kuin ennen äiti oli, Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;-- Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän Sydänt vastaan somas hiljaisuudes. Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli, Hieno niinkuin louna-tuuli, Joka, tultuansa yli vilja-pellon, Lähenevi meitä viherjäisel niitul. KANERVALA Runoelma Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan--senlaiset lyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat--osittain on säästäväisesti käytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita hän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin Etelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä voidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja, joita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa, uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin ennemmin: uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm', uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä tapaa on hän myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä kirjassa. KANERVANKANKAALLA Kanervakankaalla sauvupi miilu Honkien juurilla, Vartija on sillä vakava ukko, Partanen harmaapää; Hän ahkerast nuijaansa käyttelee, Ja kumahtaa kanervakangas. Taas kiven ääressä istuuvi vanha Kauhaansa veistellen, Hohteessa tervasen, leimuvan kannon, Syksysen taivaan ali, Kosk korkea Pohjola tulta lyö Ja loistavat tuhannet tähdet. Tähtien joukkoa katselee ukko, Tyyneesti miettien: Onko ne kynttilöi taivahan häistä, Salista loistavast, Tai hurskaitten kirkkaita henkii täält, Nyt kunnian istuimil siellä? Mietteilee ukko ja ummistaa viimein Silmänsä unehen, Kohtapa kuitenkin joutsenten liuta Siivillä vinkuvil Pois tienoihin etelän kiitäen, Taas unesta herättää vanhan. Vauhdilla vasaman jänönen juoksee Ohitse nuotion, Vainoo hänt valkeakuononen kettu Vikkeläst oikaisten, Ja huhkain kuin keijunen Tuonelast Heit hienoilla siivillä seuraa. Ääni nyt kaikuvi: »Kankahan-Ranki, Kiirehdi katsomaan Kuolemaa kuusiston sankarin vanhan!» Nuotiolt vastataan: »En jouda, kosk suojella täytyy mun Täss' valkeal ystävää vanhaa.» Hetken pääst ryske ja pauhina ankar Tienoissa ympär käy, Jyskyyvi tanner ja oksiltans linnut Lentävät säikähtäin, Ja kaatuipa kuusista korkein nyt, Ja kuollut oil »sankari vanha». Vartija nukkuu, mutta kosk taasen Unest hän heräyy, Korkea, harteva Metsolan herra Seisovi nuotiol; Hän selkäänsä lämmittää myhäillen Ja pyhkeilee karheaa partaans. Katsannol tyyneel, kaukana pelvost, Huulilla hymyvil, Kanervavuoteeltans katselee ukko Kuningast ankaraa, Mi viimein taas vakaasti astelee Pois linnaansa himmeään, jylhään. Näköjä kummia ilmestyy vielä, Kauniita neitoja, Tapion neitoja hyppelee ympär Leimuvan valkean, Ja kivensä juurelta hymyten Heit katselee vartija vanha. Kirkas kuin auringon paisteessa lähde On heidän silmänsä, Seppele päässä on varsista puolan, Helmensä mustikoist, Ja rintojen pyöreillä kunnahil Kaks kaunista mansikkaa hohtaa. Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa, Tähtien loistaes Hyppelee Tapion impien joukko Nuotion ympäril, Ja katoo kuin sumut ja auereet, Kuin myrskyssä sääksien parvi. Sammuvat tähdet ja aurinko nousee Idästä kiirien, Metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas Kuherrus terrien, Ja oksilla pisarat kastehen Nyt kirkkaina helminä kiiltää. Paimenet ukkoa katsomaan käyvät Pilliä soitellen, Käy hänen luoksensa ampuja metsäst Torvea soitellen, Ja sillonpa piippunsa pilveilee, Niin ukon kuin ampujan uljaan. Sillonpa hymyten kertoilee ukko Ihmei ja tarinoi Metsolan tummista, kaikuvist linnoist, Luolista Vuorelan; Sä kuultelet kanervavuoteella, Ja hongiston kantele kaikuu. Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää Aikansa, harmaapää: Millon hän istuu ja kauhaansa veistää Leimuval nuotiol, Ja millon taas nuijiilee miiluans, Ja kumahtaa kanervakangas. KEINU. Nyt kanssani keinuhun käy, Mun impeni, valkeal liinal; Kuin morsian kauniina seisoovi luonto Iltana helluntain. Heilahda korkeelle, keinu, Ja liehukoon impeni liina Illalla lempeäl. On allamme viherjä maa Ja päällämme sininen taivas, Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa Lintujen laulaes. Heilahda korkeelle, keinu, Ja liehukoon impeni liina Illalla lempeäl. Kun väikyn mä ylhäällä tääl, Tääl tuulien viileäs helmas, Niin kaukana näen mä kaunoisen Paisteessa iltasen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja liehukoon impeni liina Illalla lempeäl. Kuin Onnelan kaukainen maa Niin kimmeltää ihana kunnas; Ja sinnepä lentäisin impeni kanssa Siivillä läntisen. Heilahda korkeelle, keinu, Ja liehukoon impeni liina Illalla lempeäl. Siel lehtinen kauhtana ain On hartioil unisen koivun, Ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy Helluntain vainiot. Heilahda korkeelle, keinu, Ja liehukoon impeni liina Illalla lempeäl. Siel laaksossa vainion all On keväinen, viherjä niittu, Mi ainiaan herttaises hämäräs siintää Kukkasil keltaisill. Heilahda korkeelle, keinu, Ja liehukoon impeni liina Illalla lempeäl. Siel suutelee ehto ja koi Ja siel ijankaikkinen aika Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran Himmeään Unholaan. Seisahda, heiluva keinu, Jo kelmenee impeni poski Illalla lempeäl. JOULU-ILTA Sumunen ilma vuorilla väikkyy, Raskaasti pilvet käy, Hengittää kostee, suojanen tuuli Himmeäs männistös, Toki riemu lemmekäs Himmeydes hymyilee Kuin hääjuhla synkeäs yössä; Tullut on joulu-ilta. Huoneesta loistaa valkeus hauska Vastahan kulkijan, Hedelmii vuoden ahkerast työstä Tornina seisoovi Pöytävaatteel valkeal Vierahille tarjona, Ja laattial kiiltävät oljet Leimues iltapystyn. Pöydässä istuu asujat kaikki Huoneessa loistavas, Kellenkään määrää eteen ei panna Lahjoista taivahan; Kaikki yhtä ansainneet, Kaikki tässä vierahat; Ja koska he pöydästä käyvät, Pauhaavat jouluvirret. Veisaavi nuori, veisaavi vanha, Kuultelee hartaast laps; Sionin juhlasta veisunsa kaikuu, Ihmeestä suurimmast, Sankarista seimessä Bethlehemin kaupungis, Ja silmissä kyynele loistaa Kuultelevalla lapsel. Heikenee vihdoin valkean loiste, Virsi myös vaikenee, Äänettä kauvan istuvat kaikki Vakaasti miettien Tulisian hohtaes, Punahiilen himmetes; Ja lepohon käyvät he viimein Vuoteelle olkiselle. Korkea juhla, ihana ilta Oljilla kultasil, Valossa valkeen, ilosen liekin Sumusen yösen kohdus! Ken sua taitaa unohtaa? Ken sun virttes kaikunaa? Ken lapsukaist äitinsä helmas Vajassa Bethlehemin? EKSYNYT IMPI Metsään keltakiharainen impi Asteleevi kanervaisel maall; Kohden taivast otsa puhdas välkkyy, Katsannossa onpi tyyneys. Haastelee hän yksin käydessänsä: »Vallitsija kirkkaan korkuuden, Suo mun aina silmät puhtaal, vakaal Puolees taitavani katsahtaa. Opeta mua eloo rakkauden, Valkeutes pyhä virtakoon Poveheni, ja mä, pelkäämättä Pimeyden valtaa, tieni käyn. Ja kun viimein päätetty on matka, Astun kunniasi kaupunkiin, Jonka muurit kullast, krysoliiteist Hohtaa kesäsillä kunnahil.» Mutta päivän heljä silmä sammuu, Luonto pimeydes hengittää; Polultansa kaunis neito eksyy, Öises salossa hän harhailee. Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee, Jyrisee, ja itkee raskahaast; Mitä elävätä maassa, ilmas, Rientää kätköin luolain, pesien. Mutta mihen pakeneevi neito, Missä myrskyssä hän suojan saa? Eteenpäin hän yhä käyskeleevi Kuusistossa ruohottomal maall. Toki vakaana hän asteleevi Jalolla ja tyyneel katsannol; Hameliepeens tuulen siivil liehuu, Keltakiharansa sinkoilee. Hänen ympärilläns synkees laaksos Tuli sinertävä välähtää, Sillon kimmeltävän impihaamun Näet kirkkaudes seisovan. Harhaileevi neito sinnen tännen, Salost jylhästä ei loppuu tul, Öinen laakso murheellisest huokaa, Kuni uhkais päivä tuomion. Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä, Mustat luolat vastaan tuijottaa, Niinkuin tahtoisivat hänen niellä Ahneest ammottaviin kitoihins. Kun nyt seisoo impi mietiskellen, Mihen kääntäisi hän retkensä, Mikä ääni vuoren luolist kaikuu Hirmuinen kuin murhan riehues? Mitä kauheutta silmäns näkee Tulen leimahtaes ukkosen? Hirvei peikkoja ja kyöpeliä Uumennoista rynkää kiljunal. Ympär impeä he pyörötanssis Häijyst irvistellen hyppelee, Kiukun katsantoja viskeleevät Öisen vaeltajan puolehen. Mielel kamovalla, kasvoil kelmeilt Impi seisoo heidän keskelläns, Toki korkeuteen teroitetut Lakkaamatta sinisilmät on. Mutta korkuus jyrisee ja pauhaa, Väsymättä myrsky riehuu ain, Öinen laakso murheellisest huokaa Kuni uhkais päivä tuomion. Kirkuna nyt peloittava kaikuu Karkelevain peikkoin joukosta, Neito horjuu heidän keskellänsä, Toki ylhääl viipyy katsantons. Mutta myrsky äkist vaikeneevi, Vaikeneevi ukon jyrinä, Metsä kuultelee ja pilvet seisoo. Mitä luonnossa nyt varrotaan? Katso mikä kirkkaus ja loiste, Koska pimee taivas aukenee, Katso kuinka peikot kiljunalla Kiirehtivät taasen luolihins. Alla vuoren vaeltaja seisoo, Valkeudes muotons kimmeltää, Ihastuksella hän katsahtelee Ylös säteilevään aukioon. Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset, Juhlalliset neito nähdä saa; Kaksi silmää ihaninta loistaa Kohden nuorta naista vuoren all. Kiharat kuin loimottavat liekit Hänen ohauksil liekkuvat, Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyi Lempi hohtaa hänen huuliltans. Mutta paistehessa kaukaisimmas Impi näkee vielä kauniin maan, Niitut vihannot ja tummat vuoret, Vuoril purpuraiset hattarat. Toki vilaukses peittyy taasen pilviin korkeuden aukio, Mutta peittyessä lempeet silmät Katsahtelit vielä impeä. Silloin autuaana impi rientää Kotihins kuin tuulen liehaus, Kuni jalkansa ei maata polkis, Siivil halki metsäin lentää hän. Nyt hän kotons pimeydes löytää, Niinkuin henki häntä johdattais, Päivän koittees vuoteellensa vaipuu, Äitin murhe iloks käynyt on. Mutta pian impi heräyypi, Kuume hänen poskil liekehtii, Helläst äitiäns hän syleileevi, Taivaan tulta iskee katsantons. »Oi, mun armas äitin!» niin hän lausuu; Mutta houraileeko neitonen? »Armas äiti, hame ompel mulle, Valkase se lumivalkeaks. Mailmaan, joka korkeudest loisti Läpi kultakirkkaan akkunan Tuolla pilvitunturien keskel, Vaeltaa nyt tyttäresi pois. Ruhtinaan, sen valtakunnan herran, Näin mä valkeudes väikkyvän; Kiharansa kuni liekit leimuit, Armaasti hän mua katsahti. Katsahti kuin onnenpäivän aamu, Koska kuuluu tuulen hyminäs: 'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä, Pue päälles puhdas kauhtana. Pääsi voitele, se kohta kantaa Ihanaisen kunjan seppelin; Riennä kotokartanosi juhlaan, Sali lehditetty vartoo sua'. Niinkuin aamu tämä katsahti hän, Kaunis sulhaiseni, puoleeni. Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein? Mikä onnen autuus ääretön! Aatokseni ihanasti pyörtyy Harhaellen hänen povessans, Manttelinsa pyhäs hämärässä Sieluin eksyileevi hymysuin. Että synnyin tänne! Miksi synnyin Tätä herrautta perimään? Enpä tiedä, hekumassa hourin, Huohottelen, neito vienoinen. Mutta ylistetty ollos, päivä, Koska elon kalleuden sain. Soma päivä, kaunis kultapaiste, Terveiseni sulle lähetän. Niinpä ylistelen armast päivää, Joka aukas tieni Kaunolaan; Sinnen morsiamena mä riennän, Riennän, riennän poskil hehkuvil. Äiti, ompel mulle hame uusi, Sulamithin puvun kaltainen, Valkase se lumivalkeaksi Pellon kukkaskedol ihanal.» Niinpä neito lausui, mutta äiti Päänsä murheellisna kallisti; Ei hän Tuonelle sois tytärtänsä, Eipä kaunist kulta-omenaans. Mutta ahkerasti askaroitsi Neito kuolon tuskallises työs: Elon lippu, Kalman kelmee viiri Liehuit vuoroin hänen kasvoillans. Meni päivä kuumas taistelossa, Meni kesän päivää kaksi, kolme, Mutta vuoteeltansa impi nousi Laskiessa päivän kolmannen. Vuoteeltansa jalo neito nousi, Otsa välkähteli kirkkahast; Kiharans hän kiireest palmikoitsi, Päällens pukei hameen valkean. Illan ruskopilvii kuvaileevat Hänen liekehtivät poskensa, Hänen puheens on kuin tulen liekki, Koska äitillens hän haastelee: »Äiti, kukkaisia saata mulle, Sinearist toivon kukkaisii; Hohtakoon mun povellani ruusu, Koska astun saliin kunnian.» Sinearin niitult viherjältä Hellä äiti kukkaisia tuo, Joilla koristaavi povens kummun Komeest katsahtava neitonen. Puettuna, juhlallisna seisoo Impi kaunis, sinisilmänen Vaipuu unisena äitins helmaan, Nukkuu kantajansa povelle. Mutta ulkona käy raitis myrsky, Pauhaa mänty satavuotinen, Työstä kotihinsa miehet käyvät, Kotihinsa karjat laitumelt. Ahol tuulisella hyppeleevi Karitsainen emons ympäril. Mutta nukkunut on äitin helmaan Kaunis tyttärensä ainiaaks. ANJANPELTO Läksin markkinoille Anjanpellon Syyskuun päiväl armahal; Ihanasti vaalea ja tyyni Taivas päälläin kaarteli. Kellastunut, äänetön kuin hauta Oli Tapiolan kaupunki. Milloin seisoin mäel korkealla Kaukarantaan katsahtain, Milloin laaksois hymyvissä kuljin, Huuhelivat paimenet; Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon Hämeenmaitten kultasilla teil. Seisoin viimein markkinoitten pauhus, Harput soi ja kanteleet. Poika ruskea Germaniasta Leiskui harpun helinäl, Vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt Soitti kanteletta lempeää. Soitto hymisi ja rattaat ryskyi, Orhit hirnuit komeast; Silloin näin mä ihanaisen immen, Nuoren Hämeen-tyttären; Mailman hyörinää hän katsahteli Otsal vakaal, suulla hymyväl. Näinkö koskaan impeä niin kaunist? Oi! en elon saarel tääl; Kuni aamun valo koillisessa Hänen poskillans oil kelmeys; Hänen purpuraisil huulillansa, Mikä autuaitten hekuma! Häntä katsahdellen matkan päästä Uneksuen seison mä, Autuaaksi tuntuu tämä hetki, Tuskalliseks tuntuu se; Povi polttaa, aatos harhaileevi, Hämäryys ja valo vaihtelee. Mutta katos neito näöstäni, Kansan joukkoon peittyi hän, Enkä löydä enään haamuansa Anjanpellol ihanal, En tän mailman turul lakealla Silmiensä tähtiparii nää. Soitto pauhasi ja orhit hirnuit Anjanpellon markkinoil; Sinne tänne käyskelin mä kauvan Ihmeellisis aatoksis, Katsahtelin löytääkseni neitoo, Mutta turhaan kiehtoi silmäni. Kotiin matkustin mä viimein taasen: Millon seisoin kunnahil, Millon laaksois hymyvissä kuljin, Huuhelivat paimenet. Niinpä vaelsin mä Anjanpellolt Hämeenmaitten kultasilla teil. Ihanasti korvissani aina Nimi Anjanpelto soi; Sydämmeni riutumaan sä saatat, Anjanpelto kaukana; Siellä näin mä taivaan kauniin immen, Mutta katosi hän ainiaaks. KARHUNPYYNTI Miesjoukko urhea metsähän hiihtää Pyssyil ja kirkkail keihäil, Kahleissa seuraavat reijuvat koirat Silmillä leimuvilla, Kosk aamun koi Otsalt taivahan Pois viskasee synkeän yön, Ja aurinko kiireensä nostaa. Pohjoseen kulkevi ampujain retki Humisten hankikanteel, Härmäset hiukset hartioil liehuu Vauhdissa vinkuvassa, Ja harjanteilt Tuuli tuima käy Ja laaksoja siivilläns lyö, Ja Metsola luminen pauhaa. Kontion kaupungis seisovat viimein Tunturil korkealla, Sieltä, jos katsahdat puolehen päivän, Allasi väikkyy mailma, Ja säteetön Pyörä auringon Käy reunalla taivaan ja maan; Ja sinertää kaukaset metsät. Kahleista päästetään reijuvat koirat Halunsa valtakuntaan, Mykkinä ampujat hiihtäen kulkee Mielikin jylhäs linnas, Ja kontion Korvat pystyyn käy, Ja hyyrteinen kuusisto soi Jo haukkunast Killin ja Leijun. Saloen kuningas, sammalet otsal, Karkaavi konnostansa, Tulta ja luotia laukee hänt vastaan, Ei toki juoksuns seiso, Mut hankehen Tahrot purpuran Hän jättäävi ryskyväl tiel, Pois kiitäen kuusien suojaan. Koirat hänt vainoovi, kauvas hän kiitää Ankaran kaaren tehden, Vastahan rientävät hiihtävät miehet Lakeal tanterella; Ja, huohottain Lennos kiivahas, Ja korkeal kantaen pääns, Hän lähestyy, verinen sankar. Mutta nyt ampujan tulinen luoti Sankarin maahan kaataa, Nousee hän vieläkin, karkaen päisin Kiljunal kauhealla; Nyt isketään, Lumi tuiskahtaa, Kun kontio, koirat ja mies Lyö painia tunturin harjal. Viimein tok' hämmentää taistelon tuiman Kumppanein kirkas keihäs, Kontio rinnassaan liehtovas, kuumas, Tuntevi raudan kylmän Ja kallistuu Kinosvuoteellens, Ja tummaksi katsanto käy, Mi tulta ja liekkiä iski. Kaatuneen ympäril seisovat miehet Riemuten tunturilla; Sieltä kun katsahdat puolehen päivän, Allasi väikkyy mailma, Ja säteetön Pyörä auringon Käy reunalla taivaan ja maan; Ja haamottaa kaukaset metsät. Saaliinens kotia rientävät viimein Talvisen yösen loistees, Kosk revontulien seppeli säihkyy Taivahan otsal pohjas, Ja kelmee kuu Hymyellen ain Tuol korkeal aholla käy Ja paimentaa tähtien laumaa. HELAVALKEA Vuorella kaikuuvi riemu ja soitto Helluntain kelmees yössä, Ilosest karkelee nuorison liuta Laattial kallioisel, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Mailmojen äärihin kantaavi silmä Öiseltä kunnahalta, Kaukaiset kylät ja kylien pellot Vuorelta korkeelt nähdään, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Kuvataan seitsemän kirkkojen tornit Vaalean taivaan rannalt Ilosen nuorison kirkkaisin silmiin Tulisel kalliolla, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Äänetön, hopeakiiltävä virta Laaksossa kärmeileevi. Pinnalla lentelee kirkuvat sorsat Öisessä lemmen-leikis, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Öillisten liekkien lumovas loistees Nähdessään neidon kasvot Nyt moni poikainen polttavast tuntee Lempensä ensimmäisen, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Nyt moni neitonen, kylmänä ennen, Riutuen katsahtaavi Puolehen poikaisen vaisuna yönä Tunteilla armahilla, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Viidassa kuiskaavat kultasten kieltä Impi ja nuorukainen, Vannotaan ijäistä uskollisuutta Koiviston tummas kohdus, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Toiset he karkelos kalliol väikkyy Kimmeän viulun soides; Helisee viulu ja tienohin ympär Ihana kaiku virtaa, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Mistä on ruskeatukkanen neito Rinnoilla pyöreillä, Hän, joka karkelee sylissä poijan, Hartevan nuorukaisen, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen? Neito on kylästä vieraasta tullut Tuulisen järven saarest. Kas kuinka poskilla purpura hehkuu Karkelos kalliolla, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Mistä on neitonen hoikka ja kaino Silmillä sinisillä, Hän, joka karkelee sylissä poijan, Ilosen nuorukaisen, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen? Kotonsa pohjosel rinteel on tuolla Himmeän koivun varjos. Kas kuinka kiharans karkelos liehuu, Karkelos kalliolla, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Mutta nyt heikenee riemu ja soitto, Vaalenee immen kasvot, Niinkuin jo päivä tuol itäisel reunal Kuusien tutkaimilla, Helluntai-yön helavalkean leimues Ja hohtaes korkuuden kiireen. Leikistä lähtevi nuorison liuta Kultasta tietä käymään. Seisoo jo sillalla tuomien tuoksus Kiiltävän virran partaal, Helluntai-yön helavalkean sammues Tuol vuorella äänettömällä. ÄITI JA LAPSI Mökki matala on kankahalla; Kenen kurjan asuinmaja tää? Vaimo köyhä, raukeneva sairas Asuu siellä poikans pienen kans. Kinostornit mökin ympär seisoo, Rakentamat vinkan pohjosen, Taivas kirkkahana kaarteleikse, Seinis paukkuu tammi-pakkanen. Äyriä ei äitin arkus löydy, Huoneen kaarnaleipä kaikki on, Nälkäsenä tulisijal istuu Äänetönnä pieni poikainen. Äitin silmä, häntä katsellessa, Viruileevi säälin kyyneleis, Mutta viimein olkivuoteeltansa Äänel vaisulla hän haastelee: »Oma poikaiseni, armahani, Sydämmeni kultakäpynen, Täytyypä mun lähettää sua käymään, Mieron kurjaa tietä astumaan. Tule tänne, puenpa sun päälles, Ettes talven kylmäs palele; Ota olkahasi paimenlaukku, Siihen pannos antipalaset.» Äiti huohottaen vuoteen reunal Poikaans varustelee matkahan, Ottaa kerran vielä sylihinsä Sydämmensä kultakäpysen. »Ole oma, uljas poikaiseni, Koska mieron kenkii polkeilet, Toivo päivii parempia vielä, Onnen päivii majassamme tääl. Meil on kohta kesä lämmin, kaunis: Viita soi ja linnut laulelee, Koska mansikkoja poimeilemme Ahol paistehessa auringon. Ole oma, kiltti poikaiseni, Madollenkaan pahaa elä tee, Astu siivost kylissä ja teillä, Muista aina taivaan Jumalaa.» Niinpä vaimo huohottaen lausuu Poikaans kyyneleillä valellen; Lähtee poika tielle talviselle Emäntien armoo anomaan.