Part 2

Tuon mä uskoin, toivoellen: joudu nuoruus luoksehein! Joutui nuoruus: kaihomielin Huomasinkin pettynein.

Unelmoit' on kyllä mulla, Utu-usvaa kaikki vaan. Nyt mä toivon, noita ett'ei Oisi yhtään ollutkaan!

Samoin ja kuitenkin toisin.

Päivyt laski juuri taakse vuoren, Taivon rantehilla rusko väikkyi. Kaino kukka sulki kiinni kuoren Hiljennellen laine lahden läikkyi.

Tuolla istui niemen rantamalla Nuori, hertas, ihanainen impi. Vierellänsä istui vasemmalla Nuorukainen, päivää kaunihimpi.

Kädet kiertyi pitkin immen vyötä Lemmen kuiskehia kuiskatessa. Immen kutrit tummenpina yötä Häilyi hienon tuulen tuutiessa.

Siinä haaveet ihanaiset kulki, Hymyellen vastaisuuskin loisti. Syleilyhyn rinta rinnan sulki, Sadat suukot kaikki kaihot poisti.

-- -- -- -- --

Vieri tuosta kaksi, kolme vuotta. Rantehilla taaskin rusko väikkyi. Tuuli huokui leikkiellen suotta, Hiljennnellen laine lahden läikkyi.

Tuolla istui niemen rantamalla Kalvakkaana, kärsiväinen nainen, Vierellänsä istui vasemmalla Miesi nuori, mutta kolkonlainen.

Kädet häll' on naisen vyötärillä. Nainen kallistuupi häntä vasten; Tummat kutrit häilyy ympärillä Noiden nuorten, ennen autuasten.

Siinä haaveet unelmoiden kulki, Sydän kylmä sykki laimeasti. Toivot pettynehet rinta sulki, Kumpikin sen huomas tuntuvasti.

Ne kätken mä rinnassain!

Et siedä sä synkkää katsettain, Mun lemmitty impyein! "Sa leiki ja naura ja nauti vain" Näin neuvoit sä mulle jo tuonnottain -- Ja _käskystä_ sen minä tein.

Mä lauloin, leikin ja riemuitsin, Mut' murhe mun mieltäni söi; Mä hymyilin, jopa nauroinkin, Mut rintani riehuvin liekelmin Mua pilkaten, ilkkuen löi.

Mä tyyn' olin myös, kuni laaksossaan Tuo uhkuva lähde on: Se tyyni ja kirkas on pinnaltaan, Mut' pohjalla kiehtehet taisteloaan Käy pyrkien voittohon.

Se huomaa taistelon, kiehteiden Ken pohjahan katseen luo. Niin myös jos silmäsi tunteiden Pyhimpään sisimmäisehen tunkeiksen, Etehespä ne taistelun tuo.

Ylevyys sydämen sekä alhaisuus Siell' vimmalla taistelee. Elon toivehet nuoret ja toivottuus, Yö synkkä ja nouseva päivyt uus Sydämmessäni vaihtelee.

Vaan huoleti siellä ne taistelkoot, Kunis vartun mä voimiltain, Elon päiviä karvaita maistelkoot Ja roihuna liekit ne leimutkoot, Ne kätken mä rinnassain!

Ken tyventä ikänsä huopailee, Hän myrskyä tunne ei. Ken valjuna vaivoja huokailee Tai murheensa kyynelin suolailee, Mies oikea hän ole ei.

Siis impeni nyt sinä oivallat, Miks' joskus mä synkäksi käyn: Miks' joskus mä, kun sinä naurahdat, Tai riemuitset tahi laulahdat, Niin kumman oudolta näyn.

Mut anteeksi tuo sinä mulle suo, Sydän tanner taistelun on. On mullakin hetkiä, jolloin luo Sulopaistetta toivon päivyt tuo Keskeyttäen taistelon.

Sunnuntaina.

Kaunis, kirkas nyt on aamu, Aamu armas sunnuntain. Tuolla siintää kirkon haamu, Kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viiltää järven pintaa, Kaikki kirkkoon kiirehtää. Valkovaate peittää rintaa, Juhlahuivit välkähtää.

Minä kurja synnin lapsi, Astun arkivaatteissain, Paljas rinta, takkuhapsi, Eikä pappi aatteissain.

Minä kuljen kukkulalle, Jolla nurmi vihannoi. Istun sinne kuusten alle, Kuulen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa, Kuinka laine loiskuttaa, Katson kuinka aallot kaulaa Sulo saaren rantamaa.

Täällä istun yksin aivan, Enkä veisaa, äännä en, Näen päällän' sinitaivaan, Töitä luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi Kirkon kolkkoutta on, Luonnon hiljaus rakkahampi, Kuin on laulut joukkion.

Hääilta.

Syysillan synkkä varjo jo kattaa maiseman, Ja paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan; Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa, Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.

Kivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on, Sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton. Syysiltanaan synkät varjot loitompahan siirrähtää, Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.

Siell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitsee Elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee. Ja poskuet poikien hohtaa, povet paisuvi impysten, Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten, Ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen: Hääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voi Ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!

Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan, Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan: "Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen", Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.

Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee. Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!

Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon Siell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion. Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa, Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.

Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää, Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää. Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.

Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät, Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät. -- Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää, Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;

Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa: On tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa. Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu, Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.

"Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on, Lupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision; Niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui, Sun taattosi uljas petti, hän neitohon armastui.

Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen, Jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? -- -- Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun, Vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun.

En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään. -- Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!" Hän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen, Ja syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.

Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo, Ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo: Siell' hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat, täyteläät, Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät.

Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa, Niin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa: "Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie, Sill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp' lie!

Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan, Ei meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan, Ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden, Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.

-- Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman, Hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan, Mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon Ja pehmeän haudan siellä näin pienoiselleni luon, Kuin näännytän kuoloon häntä; ja jos jäiskin hän elämään, Ikipäiviksi kannettavakseen näin äityen sais häpeän".

Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa, Sydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa, Kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan, Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.

Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee, Siell' hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläat, Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät!

Totuutta huudat.

"Totuutta huudat yhtenään, Totuutta toimeen, elämään, Totuutta uskoon, rakkauteen. Totuutta käytökseen!

Vapautta työlle tietehen, Vapautta puheen, aattehen, Vapautta sanan, lausunnon, Vapautta uskonnon!"

Näin huutelet sä innossas, Oot mielestäsi oikeass', Kun hengen, aatteen kahlehet Sä murtaa koittelet.

Niin luulet, niinhän luulla vois, Ett' meilläkin, kuin muilla, ois; Vaan erehdys on suuri tää Ja siksi vielä jää!

Ei meillä vapa olla saa, Ei aatettansa paljastaa, ja oma uskon vakuutus On meillä kauhistus.

Totuutta taas ei elämään Suvaita meillä mielellään, Ja puhe suor' on -- loukkaus Ja suuri pahennus!

Sä tokko nyt jo ymmärrät, Sä turhaan huudat, ryntäjät? Totuus on meillä mahdoton Ja vapaus uskonnon.

Neidon silmä.

Impi, kurja sydämmesi Oli ensin herttaisin, jotta säihkyn silmiesi Päiväksi mä vertailin.

Mutta että silmäs palo, Joka tunki rintahain, Oli revontulten valo, Kylmä, kolkko tietää sain.

Jumalan kestit.

(Mukaelma).

Pidot kerran taivaassa laitettiin, Kaikk' hyveet kestihin kutsuttiin.

Tuli pieniä, suuria joukottain -- Jumal' kohteli kaikkia armahtain.

Salin ympäri siellä he istuivat, Hyvämielin haastelit, nauroivat.

Mut kaukana loukossa neitoa kaks Jumal' huomasi, arvasi vierahaks.

"Nuo toistaan eivätpä tunnekkaan, Ne mun saattaa täytyvi tuntemaan".

Kädest' saattoi toisen hän toisen luo: -- "Esitellä mun vieras nyt sulle suo,

Hyväntekeväisyys! sekä kiitollisuus! Kai mielehen teille on tuttavuus?"

Ah niin, ihan säpsähti neitoset, -- Tutut kuink' oli tuollehen vierauneet?

En rakasta tyyntä.

En rakasta tyyniä mä lahdelman, En lampea aallotonta! Ikävää on onnikin ainainen, Ykstoikkoista aika on rauhainen, Jos myrskyjä ei ole ollenkaan Ei ollenkaan, Vaan kaikki on kiihkotonta.

Ei kuulune tyyneys maailmaan, On taistelu elämän ehto. Lepo, rauha ne enteitä kuolon on, On haudan kolkkous kiihkoton -- Tuli, into se suoraa on elämää Se on elämää, Jalon, suuren, aattehen kehto!

Kuutamalla.

Istuin kerran taivas-alla Kuutamalla Tarkastain, Kuinka tähdet rauhaisasti, Armahasti Tuikki vain.

"Ei ne tunne ihmis-huolta, Varjopuolta Elon tään; Ei ne tunne pettymystä, Kärsimystä Ensinkään!"

Näin mä mietin. Toivoskellen, Kaipaellen Huudahtin: "Oi jos oisin tähtö vainen Taivahainen Miekkoisin!

Naulitsisin rauhaisuutta, Murhetuutta Aina vain, Tunteheni tuudittaisin, Sammuttaisin Rinnassain."

Kaduin kohta mietelmääni: Sydäntäni Vaihda en. Sekä myrskyisätä että Tyyntä vettä Soutelen.

Kevään orvokille.

Kevät koitti, taivahalta Päivä paistoi, hellitti, Kunnes tuolta nurmen alta Pisti päänsä orvokki.

Ei se ihmeen ihanainen Ollut kukka raukka tuo, Ei se ollut loistavainen, Tuoksuaan ei meille suo.

Mutta varhain kevähällä, Ruusuja kun kaivataan, Voihan silloin orvokkikin Olla kaunisteena maan.