Part 6

Kohosi merestä saari, saaresta salaiset kirkot, katot kulta- kuumottivat; rannalla venonen valmis, tuuli myötäinen merellä.

Nuo munkit monasterissa näkivät neitosen tulevan, viittoivat nenästä niemen: "Ken olet naisten tyttäristä, saavut saarelle pyhälle?"

Toi tuuli mereltä tiedon: "Olen Herran heilimöity, saavun saarelle jumalan."

Pyhät rannalta pakosi, kiini portit paiskattihin, kahlekoirat päästettihin; mykistyi meressä saari kaupungiksi kuollehien.

Neitonen mereltä nousi, kaikki kaikui saaren kellot; kolkutti portille pyhälle, rautavitjat ratkesivat; tuli luostarin pihalle, koirat kättä nuolemahan; astui Herran huonehesen, kuvat kultaiset kumarsi.

Hämmästyi pyhäiset miehet: "Mittyinen tämä on neito, koirat ei hänehen koske, kaikki kaikuu saaren kellot!"

Tutki Pää-pyhä tytöltä: "Mistä tiesit tänne tulla?"

"Tuosta tunsin tänne tulla: päivä pilkat puihin veisti, kuuhut rastia rakensi."

Pää-pyhä enemmän tutki: "Lienetkö lihoa syönyt?"

"Muistin Kiesuksen kipua, kuuntelin puhetta puiden, siitä virkosi väkeni."

Kyllin Pää-pyhä kyseli: "Liet kenen majoissa maannut?"

"Itkin kastamattomia, katsoin taivahan sinehen, silloin sieluni lepäsi."

Kohotti Pää-pyhä kätensä: "Mene Herran heilimöity, kanna kaunis päivän kukka, siemen siunattu sirota!"

Käännytettihin takaisin, annettihin turvaksensa maallikko monasterista; läksit tietä tuntemahan perille pimitetyille.

Salot sakeni, kosket kiihtyi, virrat vuoltui, maat yleni, jylhistyivät jyrkät vaarat, kolkostuivat korpilaaksot, kontiot kovin möräsi; tulivat niemyen nenähän, missä läikkyi tyynet järvet.

Turva turmaksi rupesi, käsin kauloi kassapäätä, pyyteli pyhäistä neittä; neitsyt huuti huikeasti: "Herra, suuret on suruni, suuremmat sinun tekosi, älä muistele minua, muista kastamattomia!"

Kuuli Herra heljän huudon, antoi merkin, muutti immen siniseksi ristinpuuksi korpehen kohisevahan, veden kahden kaltahalle, miehen syyllisen syleillä, katuvaisen kaulaella.

Aika vieri, vuodet vaihtui, muuttui maailman menokin. Jo sakeni savu pyhäinen, jo kilisi kirkonkellot, pirskui jo vesi vihitty perillä pimitetyillä, Karjalan sydänsaloilla. Toki kauan kertoi kansa synnystä sinisen ristin kalmistossa kaikuvassa, korvessa kohisevassa veden kahden kaltahalla. Kaikui kauemmas sitäkin muisto miehestä pyhästä, joka kappelin rakenti juurelle jumalan merkin, kastoi kansaa ja opetti. Kauimmaiseksi kajasti tuo itse sininen risti salmen suussa, sillan päässä, kylän kappelin kohalla, kun kilisi kirkon kellot, kun lepäsi tyynet järvet, kun meni majoille päivä.

Kun vaelti matkamiesi.

YLERMI.

Ylermi ylpeä isäntä ajoi temppelin ovesta, lausui kirkon laivan alta: "Tass' on mies tämän sukuinen, kadu ei tehtyä tekoa eikä taivasta tavota."

Paasi seinässä pakisi, puhui Neitsyt puusta tehty: "Äsken sie sitä katunet, kun on tuhkana tupasi."

Ylermi ylpeä isäntä kilahutti kilpehensä, karahutti kankahalle; näki tuhkana tupansa, lausui hirsihiilokselta: "Tupa uusi tehtänehe, tupa entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi keskikäytävälle, keskiristiltä kirosi: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei ole porossa polvin, surustansa suurentuvi."

Paasi seinässä pakisi, sai sanat kivinen Kiesus: "Äsken oot porossa polvin, kun on vaimos valkeana."

Ylermi ylpeä isäntä murti ruoskan mursunluisen, karahutti kankahalle; näki vaimon valkeana, lausui luota lautsallisen: "Vaimo toinen tuotanehe, vaimo entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi orhin alttarille, herjasi veralta Herran: "Täss' on mies tämän sukuinen, ei murehi mennehiä, riensi myrskynä ratansa."

Paasi seinässä pakisi, kuva haastoi kirjokulta: "Äsken sie sitä murehit, kun on poikas mielipuoli."

Ylermi ylpeä isäntä iski peitsen permantohon, karahutti kankahalle; näki poian mielipuolen. vyöltä tapparan tapasi, isä poikansa omansa löi tasaksi tanterehen.

Huuti suulla huikealla: "Poika toinen tehtänehe, poika entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä ajoi orhin akkunasta messurahvahan rakohon; tulta tuiski orhin turpa, valoi silmät valkeata, enemmän ylpeän isännän, satulassa seisovaisen.

"Täss' on mies tämän sukuinen, ei anele armahdusta, itse raudalla rakasti."

Ääni pilvistä jyrähti: "Äsken sie sitä anelet, kun sa tullet Tuonen maille."

Ylermi ylpeä isäntä tunsi lattian lahovan, näki lieskan leimahtavan, veti miekkansa verisen, heitti kintahan kivehen käden kanssa poikki lyödyn, virkkoi vielä vierressänsä:

"Ennen kirkko kaatunevi kuin kinnas kivestä irki! Ennen muurit murtunevi, kuin sormi seinästä murene! Ennen aika tulkohonkin, aika toinen, ankarampi, joka ei kuololle kumarra, ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta, liekit löi yli kultaisen kypärän. — Vielä on kivessä kinnas.

RÄIKKÖ RÄÄHKÄ.

Tuo turilas, Räikkö räähkä, neuvoi tien viholliselle kahden kallion lomasta, syksy-yönä hiljaisena; teki sen henkensä hädässä.

Polttivat kylän poroksi, surmasivat suuren kansan. Yks on pirtti polttamatta, se on pirtti Räikön räähkän.

Tuli toisen päivän ilta. -- Palasi paennehetkin yksi sieltä, toinen täältä, kurkistellen, kuuristellen, puita, pensaita pälyen ruumiille veristetyille, raunioille rakkahille.

Räikkö pirttinsä ovella katselevi, kuuntelevi. "Mitä etsit vanha vaimo?"

"Etsin kullaista kotia, Löysin suitsevat kypenet."

Räikkö pirttinsä ovella kalpeana, kelmeänä. "Mitä katsot kuoma kulta?"

"Katselen veristä veistä, Liekö veikon, liekö langon."

Räikön poika portahalla itkeä vetistelevi. "Mitä itket poika parka?"

"Itken orhia iloista, Löysin tiuvun tien ohesta."

Piili Räikkö pirttihinsä, telkes ukset, sulki salvat, istui pankkonsa perälle. "Mitä tyttöni murehit?"

"Miestä kaunoista murehin, Syytä syntymättömäni."

Kuului jo salainen kuiske, sisiliskona sihisi, viikon vierren kyynä kulki, kuun mennen karhuna mörisi: "Yks on pirtti polttamatta, miksi pirtti Räikön räähkän?"

Räikön vaimo valkeuinen se sanan sanovi julki: "Näytti tien viholliselle, neuvoi Räikkö piilopirtit."

Räikkö röyhkeä ärähti: "Sen varsin valehtelitkin! Vai onko näkijä ollut?"

Vaimo valkea todisti: "On ollut näkijät vankat, tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

Ei evännyt enempi Räikkö, hartiat alas jysähti, tunsi ilmi tullehensa; otti köyden orren päältä, poikki permannon käveli, astui raskaasti tuvasta siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran: "Vaimo, anna anteheksi, kun sen tein, sinua muistin."

"Luoja armon antakohon."

Painoi kiini pirtin uksen. — Seisahti etehisessä, siitä siirsihe pihalle, pihalta veräjän suulle, veräjältä kaivotielle, kaivotieltä korpitielle; silmässänsä yö ikuinen, mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän. Näki hän kullaisen kotinsa kuuli hän kesäiset äänet, savun saunasta sinisen, karjankellojen kilinän, kaivonvintin vingahduksen, tuvan uksen aukeavan, emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen, elo kaunis kangastihe, askar autuas inehmon maan kovalla kannikalla; seisoi hetken, katsoi kaksi, metsän korpehen katosi.

TYYRIN TYTTI.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa, meni messuhun kesällä, pisti piiat pilkkojansa: "Tuossa Tyhjätär tulevi vailla kirkkovaattehia."

Tuli itkien kotihin. — Yksin yöhyet kutovi, ometassa ompelevi, joka neulan pistämättä suli pistos sydän-alasta; sai hamonen valmihiksi, meni Herran huonehesen.

Kyseli kyläinen kansa: "Kuka Tuhkimo tulevi vailla Herran helmilöitä?"

Tuli itkien kotihin. — Kesän helmiä keräsi karjan kaahlamo-sijoilta, joka helmeltä hyvältä kuivui kyynel poskipäältä; päärlyt rihmahan pujotti, meni Herran huonehesen.

Seisoi sulhot tien ohessa kullakin kädessä kukka, kukin kultansa varalta; minkä otti neiti nuori, se oli kiltti kirkkotielle, mitä katseli kädessä, se oli kaunis karkeloihin, minkä piilotti povelle, se oli kaupattu kananen.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti kulki Herran huonehesen ilman kukkaa. —

Impi rukka Istui itkien aholla.

Kulki Luoja karjatietä muodossa maallisen urohon. "Mitä itket impi rukka?"

"Tuota vaivainen valitan, kun olen tyhjä Tyyrin tytti, vähä paimen pappilassa."

"Miksi et mene kisahan?"

"Kuinkapa minä kisahan, Kun ei mulla kumppalia."

Kukan antoi armo-Luoja: "Sulho on sinulla suuri."

Karkeli kyläinen kansa kummulla välillä vetten, auringon alimenossa; siellä Tyyrin tyhjä tytti suuren sulhonsa keralla.

Riensi riemuiten kotihin. — Kukan kätki lippahasen, pani alle päänalaisen; kun heräsi, avasi arkun: oli kukka kultalehti.

Tuosta tunsi suuren sulhon, jonk' oli kanssa karkeloinut kummulla välillä vetten; eikä itkenyt enempi.

OTERMA JA KATERMA.

Oli kerran mies Oterma, Otermalla veli Katerma, kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin hämäräisen metsän halki; lauloi puussa Lemmon lintu: "Ontuva on mies Oterma, kaunoinen on mies Katerma, hyv' on syödä Hiiden linnun veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi: "Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen: "Raikui matkamme ratoksi."

Veljet huhdalta palasi pimetessä talvipäivän; paha hongasta pakisi: "Verevä Oterman onni, kapea Katerman nainen, hyv' on syödä Hiiden linnun naisen nuoren rintapäitä."

Katerma karahkan otti, heitti Lemmon lentiäistä. "Mitä herja hellittelet!"

Veli vanhempi murahti: "Lauloi mieltä miehen päähän.

Vieri aikoa vähäisen, hanget hohti, pyyt pyrisi, kukertivat kukkoteeret; virkkoi kaunoinen Katerma: "Sinä sinne päin erästä, minä tänne työnteleime."

Näki ontuva Oterma edestänsä pyyn putoovan, kohtasi salossa veljen. "Etpäs sie eronnutkana!"

Sanoi Kaunoinen Katerma: "Taisin kierteä keheä."

Erosi erähän veljet, kuuli kaunoinen Katerma suhahtavan sulkanuolen. "Miksi sie minua ammuit?"

Sanoi ontuva Oterma: "Lienen Hipaissut pahasti."

Vieri aikoa vähäisen, päivä paistoi, pälvet nousi, hanget suuretkin sulivat; ei sula sydänten routa pimeässä veljespirtin.

Astui veljet atrialle; puhui nuorikko Oterman Katermalle kaunihille: "Sinä veljesi tapakin, saamme toinen toisihimme!"

Virkkoi kaunoinen Katerma: "Vuota, kun kylyhyn käymme!"

Kävivät kylyhyn veljet; kuiskasi Katerman nainen Otermalle ontuvalle: "Sinä veljesi tapakin, sulta naista naurattavi!"

Sanoi ontuva Oterma: "Vuota, käymme vuotehelle!"

Vieri veljet vuotehelle; nousi kaunoinen Katerma, kysyi vaimo vierellänsä: "Kunne kultani käkeät?"

Virkkoi kaunoinen Katerma: "Annan orhille apetta."

Kuuli uksen ulvahtavan, nousi nuorikko Oterman; kysyi miesi kyljessänsä: "Minne mielit lintuseni?"

Vaimo vastasi verevä: "Lehmiläävässä käväisen."

Pihalla neuvoa pitivät, puhui kaunoinen Katerma: "En veristä veljeäni, avo on järvi rannan alla, vedän purjehen punaisen, maille muille vierikäämme!"

Kuuli tuon Katerman nainen halki harvan sintsin seinän, kiirehti tupahan tuosta: "Joudu jo Oterma, juokse, pursi aaltoja ajavi, veli viepi veljen vaimon!"

Ilkkui ontuva Oterma: "Menköhön, mikä menevi, pohja on puhki purtosesta."

Toki nousi nostamatta, orhin tallista talutti, raikahutti rantatielle; säikkyi vaimo vietäessä: "Oi, Katerma, kaunoiseni! Nousevi punainen pilvi kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma: "Älä kultani kujerra! Pilvi tuopi pitkän tuulen."

Puhui nainen purjepuulta: "Oi, Katerma, kaunoiseni! Aurinko alas ajavi kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma: "Älä itke armahani! Karit päivä katselevi." ¦

Kuuli kapsavan kavion, pahoin nuorikko parahti: "Oi, Katerma, kaunoiseni! Veli välkkyen tulevi, vyöllänsä vihainen viini."

Sanoi kaunoinen Katerma: "Nyt taisi tuhomme tulla."

Souti vaimo, vieri venho, meloi kaunoinen Katerma, tunki tulva purtosehen, huuti mies hädässä hengen: "Veli kuule velloasi! Pelastanet naisen nuoren, mie itse merehen mennen."

Sortui venho veen varahan, joutui sormet soutimiksi, ehti ontuva Oterma rannalle someriselle; nuolen vinkuvan lähetti jälkehen urohon uivan, halki veljen hartioista, puhki naisensa povesta, huuti vielä, huikahutti: "Mik' on verta veljessäni, painu paatena merehen, mikä nuorta naisessani, nouse siipenä kajavan, etteivät toistansa tavanne, eivät syyllistä syliä, eivät täällä eikä tuolla, eivät maassa, maan sisässä eikä Luojan taivahassa!"

KOUTA.

Lapin Kouta, kolkko miesi, tuo oli suurin tietäjistä Turjan tunturin takana.

Kyyt viherti katsehesta, suusta lenti yölepakot, jalan alta ahmat nousi, käden päällä kärpät juoksi, korppi koikkui päälaella, haaskalinnut hartioilla.

Kaikki tiesi, min inehmot, kaikki taisi, min jumalat; ei sitoa sinistä tulta, aarnihautoja avata.

Läksi tuota tuntemahan Mannun mahtia syvintä.

Kulki teitä tiettömiä, matkoja mitattomia, jäänä järvet, hyynä hyrskyt, tunturit ukon-jylynä; parahti Lapissa lapset, kovin koirat vingahteli, meni viima usta myöten, hiilos himmeni kodassa.

Maahinen majassa nukkui, kuuli kulkevan kovasti, haukotteli, hangotteli, leukapielensä levitti: päin putosi suuret hongat suuhun purnun pohjattoman; eipä Kouta, kolkko miesi.

Nousi maasta Maan-venyjä: "Ken olet kempi kulkemassa, maan valta vaeltamassa, kun et suuhuni solahda?"

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Olen Kouta kulkemassa, Lappi maata laulamassa, tullut en tänne syötäväksi, tulin tietojen hakuhun."

Umpisilmäinen urahti: "Annoitko oman veresi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Tein sen poika-polvenani, sain sanan varaväkevän: veri verta vahvistavi."

Homeparta paukahutti: "Murhasitko muut ilosi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Tein sen miesnä nuorempana, sain sanan varaväkevän: rauta raudan rohkaisevi."

Saven-harmaja saneli: "Kirositko kantajasi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Tein sen kuolon kynnyksellä, sain sanan varaväkevän: kylmä kylmän karkaisevi."

Sanoi Maahinen sanansa: "Olet Kouta kolmi-lukko."

Kouta kolkosti hymyili: "Kaikki tiedän, min inehmot, kaikki taidan, min jumalat, en sitoa sinistä tulta, manata mennyttä takaisin."

Virkkoi maasta Mannun vanhin: "Rotkohon Rutimon mennös, missä ankara Ajatar liehtoo liekkiä sinistä pyhän päällä aarnihaudan. Saat sa mahdin maan ikuisen, tulet Kouta kaikkitieto."

Vavahti kovakin Kouta: "Entä en palanne tieltä?"

Pilkkasi Peri-isäntä: "Tahdot tulla kaikkitieto, et antaa elämätäsi!"

Läksi Kouta kulkemahan, Lapin-linna liikkumahan, Rutjan-koski kuohumahan, Turjan-yö tohisemahan; tähdet tippui taivahilta, maan alla vainajat vapisi, oli tuska Tuonelassa, pelko pirteissä jumalten.

Sanoi ankara Ajatar: "Terve Kouta tultuasi! Viikon varroin jo sinua."

Lausui Kouta, kolkko miesi: "Monet on askaret inehmon, monianne miehen aatos. Lienet vartonut minua, en lie ennen ennättänyt."

Puhui ankara Ajatar, kuului ääni kuolon yöstä, puun alta, petäjän alta, korven louhien lomasta: "Elon huoli huomisesta, Mana mennyttä manaapi."

Tuo oli Kouta, kolkko miesi, tunsi kaikki tietävänsä, astui rotkohon Rutimon, kulki kuolon porraspuita, niinkuin pitkän pilven lonka.

niinkuin jäisen kosken kopru; ei hän taakse katsahtanut, katsoi kohden Kalman usta, ei hän kilvan kiirehtänyt, astui askel askeleelta, kun oli tuima Tuonen kulku, elo kuoloa kovempi.

MERENKYLPIJÄ-NEIDOT.

Mikä on hanhien havina Vienan virran kainalossa?

Ne on kolme Hiiden neittä, riisuit sulkansa kivelle, menit merta kylpemähän; illan ruskossa tulevat, aamun koitossa katoovat.

Tuo oli Lippo linnustaja kiven kirjavan takana, katsoi siivet kaunehimmat.

Pilvet päivä jo punasi.

Nousivat merestä neiet, löyti kaksi lentimensä; kolmas etsi, ei tavannut.

Impi itkuhun hyrähti.

Lausui Lippo, liukas sulho; "Saanet sulkasi takaisin, antanet minulle suuta."

Virkahti vilun-ihana: "Silloin sulle suuta annan, koska silmäs sammunevi."

Ilkkui veitikka verevä: "Silloin silmä sammukohon, kun sa kutsut kullaksesi."

Päivä vuoret jo punasi.

"Silloin kutsun kullakseni, koska mieles muuttunevi."

"Silloin mieli muuttukohon, kun likistät linnuksesi."

"Silloin linnuksi likistän, koska hyytyvi hymysi."

"Silloin hyytyköön hymyni, kun me kättä kääpätähän."

Päivä hongat jo punasi, tuli tuska impyelle: "Suo mulle sulkani takaisin, tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun omani?"

"Koska päivä koittanevi."

Päivä päätänsä kohotti. Sai pukunsa peilikylki, antoi suuta sulhoselle linnunluisella nokalla, veen suulla verettömällä: hymy hyytyi, silmä sammui, pois kulki kultainen elämä, muuttui mieli miehen nuoren.

Neiti lentohon lehahti Noustessa kesäisen päivän.

IMPI JA PAJARIN POIKA.

Istui impi lähtehellä, vieritti suruista virttä päivän mennessä majoille, kesähiilun himmetessä, syttyessä syksyn lampun, pohjan tähden tuikkehessa.

Huone honkainen humahti, kangas kultainen kumahti, syöksähti sylistä illan tuo kaunis pajarin poika

välkkyvällä varsallansa; hetteessä hepoa juotti, naljaeli neitoselle: "Milloin sie minun omani?"

Saneli ihala impi: "Silloin mie sinun omasi, kun sammuu sydänsuruni."

Tuo kaunis pajarin poika suki orhin sulkkukarvan, naljaeli neitoselle: "Milloin sammuvi surusi?"

Virkahteli vieno virpi: "Silloin sammuvi suruni, kun minä sininen risti."

Tuo kaunis pajarin poika riisui ristin rinnaltansa, naljaeli neitoselle: "Muistatko minua milloin?"

Heinä himmeä helisi: "Muistelen minä sinua, muistatko sinä minua?"

Tuo kaunis pajarin poika kävi neitosen kätehen, ristin kaulahan ripusti. "Silloin mie sinut unohdan, kun minä punainen nurmi."

Singahti satulahansa, kultanuolena katosi, jäi impi imehtimähän pohjan tähden tuikkehesen.

Tuo kaunis pajarin poika kulki suurihin sotihin, tasapäihin tappeloihin; tuo impi ihalan illan kulki kaihoten kotihin, kultaristi rinnallansa.

Tuo kaunis pajarin poika vihdoin miekkansa veristi oman veljensä veressä; tuli portille pyhälle, munkiksi monasterihin.

Tuo impi ihalan illan kauan kaipasi urosta, kesän-mennyttä murehti; meni miehelle hyvälle, vaikk'ei varsin mieluisalle.

Tuo kaunis pajarin poika viallista verta vitsoi kopin kolkoilla kivillä; tuo impi ihalan illan se suki suruista päätä miehen vieraan vuotehella.

Tuo kaunis pajarin poika huuti suuressa hädässä, anoi Herran armahdusta; tuo impi ihalan illan oudon liettä liikutteli, oudon lasta laulatteli,

oudon karjoja huhuili, oudon väänti värttinätä, oudon kanssa illat istui, oudon kanssa aamut astui, oudolle tilan tekevi, oudon ääntä kuuntelevi.

PYHÄ YRJÄNÄ.

Pyhä Yrjänä ylinkä kuuli immen kiljahtavan Turjan tunturin takana; karahutti katsomahan.

Kuikutti kukat kanervan: "Viety on tästä neiti nuori pulkassa porottomassa, reessä tarvahattomassa, vemmel piukki, tie vikisi, impi itki, kallotteli."

Seisoi usma niinkuin seinä Turjan tunturin takana, pakkanen pahemmin seisoi kera pilkkoisen pimeän, uhkasit urosta syödä; korskui orhi kultakenkä.

Pyhä Yrjänä ylinkä miekalla utua iski, valahutti valkeata: "Kautta lempeni pyhäisen, kirkastu ikuinen ilta!"

Aukesi räme etehen, mätäs-märkä, räähkä-mänty, purskui rimmet pohjattomat, katsoi suo-silmät sumeat, uhkasit urosta niellä; pärskyi orhi pää-hopea.

Pyhä Yrjänä ylinkä iski suota suitsillansa, helähytti helmivyöllä; "Kautta mun sydänsuruni, karkaistu vesi vetelä!"

Rauta rahkasta helähti, nousi suosta suuret miekat, käsivarret koukistetut alla tähtien ikuisten, uhkasit urosta kaata; orhi vaahtinen vapisi.

Pyhä Yrjänä ylinkä satulassansa yleni, sanoi alta silmä-raudan: "Kautta julkisen Jumalan, pelastan ma naisen nuoren!"

Kannusti uvetta urho, ajoi tapparan teriä, tuli Ruijan rantamalle, missä hyrskyi aalto hyinen, meri selkeä sinerti.

Syöjätär valio vaimo se virui vesikivellä Lapin päivän paistehessa; kauas kuulti kultasuomut, loitos loisti heljät hapset, heijastui sepel sininen, päällä paaden vaahtiparskun, iljanteella jään ikuisen.

Heittihe hepo sivulle, Karkasi kahdelle jalalle.

Pyhä Yrjänä ylinkä ruoskin orhia opetti, lausui tuolla lausehella: "Miss' on impi meiltä viety, kussa kastettu kaponen?"

Sihisi sininen lisko: "On kapehet kaunihimmat, ihanammat itsellämme, kääntynetkin nyt takaisin taikka turmasi tulevi!"

Sylki Syöjätär vesille, meri koskena kohisi, hyökyi hyrskyt rantamalle; Pyhä Yrjänä ylinkä ajoi orhin aallokkohon, miekan välkkyvän kohotti pään päälle kähyjen vaimon: "Neuvonet minulle neien, oman säästät herjan hengen."

Vaimo kyyn-viha vikisi: "Tuoll' on tytti teiltä viety Vesi-Hiiden vuotehella; etsit impeä suruista, löydät naisen nauravaisen."

Kalpeni satulassansa Pyhä Yrjänä ylinkä. "Sen varsin valehtelitkin."

Pilkkasi paha-niminen: "Rakastitko naista nuorta?"

Mietti hetken hervahtuen Pyhä Yrjänä ylinkä, korkeni satulassansa, lausui äänellä lujalla: "Rakastin ma naista nuorta niinkuin sankarin satua, viatonta vainottua, kaunista kadotettua; tähteni pyhä aleni, yljän lempeni yleni."

Iski miekalla matoa, lisko liukahti kivehen, tuli tuiski kalvan tiestä, kallio kaheksi lenti; paaden alla porras-polku, kuja kaita, kammottava.

Hyppäsi hevon selästä Pyhä Yrjänä ylinkä, heitti ohjat orhillensa. "Saata maalleni sanoma, jos mun kuulet kuolleheksi."

Hirnahti hepo suruinen: "Saatan Luojalle sanoman, jos sun kuulen kuolleheksi."

Kulki polkua kivistä Pyhä Yrjänä ylinkä, löysi naisen nauravaisen Vesi-Hiiden vuotehelta;

silmät sankarin pimeni, ääni kurkussa korahti: "Kautta ristin rinnallani, Luoja lapsesi lunasta!"

Tappoi naisen naurusuisen miekalla tuliterällä Pyhä Yrjänä ylinkä, kukka kaiken ristikunnan.

TUMMA.

Tuo oli tumma mammon marja syntymässä säikähtänyt, näki kauhut kaikkialla, haltiat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen. — Paimen metsästä palasi, tuli outona tupahan, haasteli haralla hapsin: "Oi emoni, älä minua pane karjan paimenehen! Lempo seisoi suon selällä. Hiidet hirnui kankahalla, juuttahat jälestä juoksi, maasta Maahinen kohosi."