Chapter 3
Viisviidettä varsaa joutuin lastaa Hän Byzans'in kalleuksin: Ne varmaankin Saa Suurkaanin riemuun, ja varmaan Liki kymmenystä ne saaliista vastaa.
Hän ohjiin tarttui, ja aron laitaa Jo kiiti Iván Kalitá; Ja hän naurahtaa: "Mua syytät, Vladimir lanko, Mut kohtapa 'Kukkaro' syyttää 'Saitaa'!"
Ja ratsut lentää, ja kohti itää Hän johtaa saattoaan, Mut rinnallaan On uskottu orja, Ossip, Mi eessään raskasta säkkiä pitää.
Ol' ukko yrmä, mi haasti harvoin, Mut tarkka ja mielevä mies; Hän kohta ties, Mitä tarkoitti kiireinen kulku Ja matkan syyt hän ymmärsi arvoin.
Hän Kultaista Laumaa vihaa ja pelkää, Mut herraansa ihailee hän Ja taitoa tän: He rosvosi takaa, mut eessä He lahjoin kulki ja nöyristi selkää.
Kun liitto tehtihin ryöstöteistä, Hän ei epäillyt laisinkaan, Ett' tahtoi Iván Vain syntipukkia kanssaan. -- Mut tää oli samaa tahtonut heistä!
Ja ukko huokas ja sivumennen Hän vilkasi herraansa pois, Kuin lausunut ois: "Niin, herra, huonosti teimme! -- Ois lähdetty matkaan yötä ennen!"
Tää viivytys juur toi hälle huolet! Vladimir, hän kyllä ties, Oli myyty mies! Mut säkkiä katsoin hän mietti: "Jos yötä ennen, -- ois riittänyt puolet!"
1901.
CERVANTES'IN DON QUIJOTE-KIRJASTA.
Kun Don Quijote niin jätti hovilinnan Ja näki eessään aavat kentät nuo, Taas elinvoimat paisuttivat rinnan, Ja veri virtas taas kuin hehkuvuo; Hän muisti vaivat, vastukset ja hinnan, Min riippuvainen päästimikseen tuo, Ja siksi Sancho Panzaan päin hän kääntyi, Ja niinkuin aatos aihtui, sanat sääntyi:
"Vapaus lahja on -- ja kallein noita, Joit' taivas, Sancho, ihmiselle soi, Maan kullat kätketyt ei sitä voita, Ei aarteet, joita meri antaa voi; Vapautta henkes hinnoin puoltaa koita Ja kuolos kunniana ihanoi: Näet orjuus, vallanalaisuus on iestä Ja vankeus kurjinta, mi kohtaa miestä.
"Tän lausun siks, ett' ylellisyys siellä Ol' linnassa, min jätimme jo noin, Ja sentään kesken hekkumaakin vielä, Kun kemuiss' söin ja parhaat viinit join, Ma tunsin nälän tuskaa mieron tiellä Ja karvaampaa kuin kerjuri ma koin: Näet vieraan anti puutteeks mulle muuttui, Ja puutuin kaikkea, kun vapaus puuttui.
"Jos vieraan lahjoja sa nautit milloin, Sua palvelukseen taas ne velvoittaa; Nuo suosiot jää siteeks sulle silloin, Ja henkes vapaana ei liitää saa! Siks, Sancho, onnekas on mies, mi illoin, Kun huomiseks hän säästää kannikkaa, Saa riipumatta muista ylistyksin Ja nöyrään kiittää taivaan Herraa yksin!"
"Ja sentään, mitä lausuittekin vasta," -- taas Sancho virkkoi -- "velkaan mielelläin Jään hovimestarille massikasta, Mi pullottaa nyt vatsallani näin; Kaksataa linnunpoikaa Kultalasta Ne kyllä laastaroi mar' sydäntäin: Siks palvelen nyt linnan joka miestä, Jos mahtaiskin he toisinaan mua piestä!"
1901.
KUN PITKIKS TAAS KÄY MAANSOPET NÄÄ.
Luin synkkänä vaiheita pienen maan, -- Olin työhöni kylläynytki -- Se vaipui muinaasta loistostaan, Sen valtaansa vieras kytki.
Ei ohjihin päässeet miehet maan, Ol' estetty vaikutusvalta: Eli intelligenssi nyt rahvaaks vaan, Mut nosti sen, -- tukien alta!
Ja aseman miehinä kansan näin, Kun tunnussanat jo lensi; Nyt kansa on vapaa, pystyssä päin, Ja Euroopan kansoja ensi.
Kun pitkiks taas käy maansopet nää, Ja työstä mä sorrun aivan, Tule mielehen, Norja! -- ja meillä tää! -- Niin unhotan kaiken vaivan.
1900.
TAAS LAINE NOUSEE VIELÄ.
Ja jälkeen suurten myrskyin Jo mainingin laine nous; Se vankkana kulki hyrskyin, Ja sen niskalla haaksemme sous.
Yhä korkeammalle kantain Se purtta nostatti vaan; Näit eessäs riemua rantain, Näit siintoa taivaanmaan.
Kai aalto nouseva vain on? Ei vaipune kuohut veen? Jo voimassa vetten painon Nyt syöksymme syvyyteen!
Älä kaihoa murhemiellä, Vaan hymyy hienosti sie; Taas laine nousee vielä, Ja silloin se rantaan vie.
1900.
ILMAN IMMET.
Sä näitkö impiä ilman, Jotk' kohtalon kuteita loi? Mun arka ja himmeä silmän' Ei nähdä heitä voi.
Runoniekat, te näätte ne illoin, Miss' siinä he lointaan luo, Ja niisien liehuissa silloin Väriaiheita teille tuo.
"Näin ilman immet kyllä Ja noiden niisiä näin; He istui tuolla yllä Kesäpilvellä säihkyvin päin".
Lie kuteet olleet harmaat Ja karkean kodikkaat, Niin saapuisi aiat armaat, Sais tyyntä nauttia maat;
Vai seijaina, väikkyvin poimuin Ne näit väriloistossa vain, Ja juovina leiskua loimuin, Kuin säihkyä salamain?
"Ei ollut loimi seijas, Ei harmaa kuteen niis, Miss' siinä se hulmuten leijas, Kun päivä mailleen liis".
Rusoruusuja, hempeä valmuin Sä näit kai kuteessa niin Ja vihreitä oksia palmuin, Mit viehtävät viihdyksiin;
Vain mielet viihtää ja viehtää, Kun kohtalon iskut käy, Ja unelmoihin ne kiehtää, Kun onnea enää ei näy.
"Näin ruusuja, väikkettä valmuin Ja vihreitä oksia vain, Mut kesken siintoa palmuin Näin säihkyä salamain."
1901.
VI
KÄÄNNÖKSIÄ
KOTA-LASSI.
(Gustaf Fröding).
Kyläkankaalla, varressa tien, Kota-Lassin on perkiö pien', Kylän verossa, meidän Mattilaa. On hällä ja eukollansa Sadaskolmaskymmeneskolmannes maa, Ja on peltoa, niittyä kanssa.
Mut niitty on rummakkosuo, Ja pelto on aune ja niukkoja tuo, Kiviaarnio on se, ja rauniot nuo On kuitteja anneiltansa! Mut Lassi on vankka, ja Lassi ei juo, Visu eukko ja sitkeä kanssa.
Mies poimii, murtaa ja vääntää vaan, Ja akka on tarkoillaan; -- Mikäs tarkkana ottaissaan: Sekajauhot on keitossansa! Ja kruunu ryöstää saataviaan, Mies murtaa, akka on tarkoillaan, Ja vaikkei tietoa paidastakaan, Kota-Lassi hän luottaa parempaan, Niin myös Kota-Muori kanssa.
VEKKULI-VILLE.
(Robert Burns).
Sa hurja Vekkuli-Ville! -- Hän markkinoille saa; Hän aikoo viulunsa myydä Ja ostaa rihkamaa. Mut kun tuli luopua siitä, Suli silmät kyyneliin. Sa hurja Vekkuli-Ville, Noh, terve näkemiin!
Hei, Ville, myy sie viulus, Ei sillä sielua lie! Hei, Ville, myy sie viulus, Ja osta viinaa sie! "Jos myin oman rakkaan viulun, Mua hurjaks he luulla vois: Niin monta riemun päivää Me yhdessä soitimme pois".
Mut kun tulin Puolitiehen, Kävin kievariss' äkkipäin, Ja hurjan Vekkuli-Villen Jalat ristissä pöydällä näin; Hän kumppaliseurass' istui, Suli kaikki hurmoksiin. Sa hurja Vekkuli-Ville, Noh, terve näkemiin!
HYVÄSTI, MAINE SKOTTLANNIN.
(Robert Burns).
Hyvästi, maine Skottlannin Ja vanha voimas tunto! Hyvästi, Skottein nimikin Ja miehen mieli ja kunto! Miss' soluu Tweed ja mereen saa, Miss' Sark käy Solwayta kohti, Nyt Englannill' on rajamaa -- Rutiruojat ne maatamme johti!
Mit' taistot kaikki ei tehneet kai, Ei väkivalta ja kettuus, Nyt lahjusrahat aikaan sai Ja harvain kurjien pettuus. Jäi Englannin miekka pilkaks vaan, Ja uljuus meissä hohti; Mut vieras kulta lannisti maan -- Rutiruojat ne maatamme johti!
Oi, miks tän päivän nähdä sain, Kun maan he möi ja osti! Ois harmaa pääni vaipunut vain, Kun Bruce ja Wallace kosti! Mut rohkein päin mä huudan näin -- Ja ken sit' eittää tohti --: Maan petos löi ja kultaan möi -- Rutiruojat ne maatamme johti!
LORELEI.
(Heinrich Heine).
En tiedä, kuinkahan lienee, Kun murhe mun valtaa näin; Sen vanha tarina tiennee, Mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy, Rein-virta tyynenä on; Vain vuoren huippuhun heittyy Säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori Tuoll' yllä tenhossaan; Ja kultasäihkeessä suori Hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin, Vain laulua laulellen; Sen sävel on unhottu ammoin, Ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä Saa hurjahan kaihoon tuo; Hän ei näe kallionkieltä, Vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa Veet venhon ja laivurin vei; Ja sen lumolaulullansa On tehnyt Lorelei.
MA LAULUN SIIVILLÄ KANNAN.
(Heinrich Heine).
Ma laulun siivillä kannan Pois, lemmittyin, sinut pien', Ja sinne sun Ganges-rannan Ikiarmaille seuduille vien.
Siell' loistavi puisto vieno, Mi untui kuutamaan; Siell' lootoskukka jo hieno Se vuottaa siskoaan.
Ja orvokit hymyy ja huiskii Yön tähdille kujeikseen, Mut ruusut ne varkain kuiskii Tarut tuoksuvat toisilleen.
Liki hyppivät kuunnellen silloin Arat kaurihit, älykkäät, Mut kaukana humuu illoin Pyhän Gangeksen kuohupäät.
Ja sinne me laskeudumme Vain varjohon palmupuun, Me lempeen tuutiumme Ja riemujen uinailuun.
HALUTONNA MIELI.
(Karl Aug. Tavaststjerna).
Saapuu aatteet, saapuu kaihot huolen, Kaukaa, vienoiset, ja hiljaa rusovuollen Purtta liidättäin; Airoin lepään, viihdän venhon juoksun, Liekuttelun tunnen, tunnen kukkain tuoksun, Joista unta näin.
Tiesi, liekö oikeinkaan, ett' tälleen Nostan airoja ja käännän katseen jälleen Kohti rantamaa! Tiesi, liekö maiden menetettyin Rannat tuolla, minne katse kiis ja vettyin Tähtää usvain taa!
Olkoon niin, ett' tunne tää on tuttu, Olkoon vanhan imettäjän turha juttu, Kun ma saanen vain Airot lepuuttaa ja viihtää juoksun, Tuta liekuntaa ja tuta kukkain tuoksun, Niinkuin lassa sain!