Chapter 2
"Mut harmista ken kalvistuu, Ei puhkee säveliin; Vait kiukuissaan on ylväs suu, Jää huulet tiukkaan kiin! Se mieltä polttaa, pakottaa Ja rintaa painaa vain: Te muut, te laulut laulakaa, Ma isken harmissain.
"Provence jos tajuis häpyään, Kenties tää kannel sois; Jos uljain päin ois yksikään, Taas aika laulaa ois. Ei isäin ylpeyttä näy, Jäi kunnia jo pois; Vain nöyrin päin nyt oikeus käy, Ja vapaus on vain lois.
"Mut silti viel' ei huku maa -- Kas, katso pois ja nää! Jo into mieliin leimahtaa, Ja haihtuu arkuus tää. Mies mieheen kautta seudun soi: Pää pystyyn! pystyyn pää! Ei kuolla koskaan kansa voi, Mi aina jäykäks jää!"
1901.
DON HENRIQVE ILTAAN SOITTI.
Don Henriqve iltaan soitti Ikkunahan infantinnan, Missä oranjit ne varjos Kuutamilta Tajon pinnan.
Donna Juanita iltaan Kaihos ikkunassa linnan; Oranjit hän päästään puisti, Lausui suistain tuskaa rinnan:
"Häät ois meillä valmiit, armas, Jos nyt ois kuin onnen aikaan; Mutta aattelitko, minne Vapaan maamme Maurit saikaan?
"Ei, nyt täytyy eriin meidän," -- Ja hän peitti silmää sorjaa: -- "Kuolla voin, mut ei enää rinnat Imettää voi Maurein orjaa!"
1901.
TRUBADUURI.
Kuningas ylhänä istui Toulousessa loistossaan, Hän valloittanut oli helmen, kevätriemujen maan. "Ja nyt, kun taisto taukos, kun vaipui miekat, Ma hoviini tahdon liittää maan lauluniekat.
"On laulajan äsken nähty sivu linnan kulkeneen, Ja juuri uljaimman heistä, Guillem Dorén. Kai uhman nään, mut loistoon hän salaa huokaa! Te lempein väkivalloin mies luokseni tuokaa."
On kuninkaan sana soinut, on vartiat kuulleet tään, He trubaduurin jo sisään tuo keskessään. Vait kirkkain otsin seisoo siin lauluniekka; On olalla kannel kuulu, mut vyöllä miekka.
"Haa, valtaherraas vältät? -- ties hiipivä vuorille on, Miss' yöhön huutavi huuhkain, rajakreivi Raymond. Mut hänet löin ja rauhan Provence'iin saatoin: Lie kuningas uljaampi laulaa kuin kreivi maatoin.
"Tai onko laulujen maassa jo laulu laannut -- vai? Miss' urhot sankaritöistään ikimaineen sai! Ei yössä laulu viihdy, sä käy siis valoon: Ma tahdon sun kuuluksi saattaa ja loistoon jaloon."
Jo hehkuu laulajan poski, jo silmä säihkyilee; Hän soljesta kantelon päästää, Guillem Doré, Sen kultakieltä iskee, ja laulu raikuu -- Hänen äänensä viime kerran Provencessa kaikuu.
"Ma urkkijajoukkoos mustaan jo herjaa laulanut oon, Mut toinen lauluni vielä jäi kanteloon: -- He väijyi sielun rauhaa ja raasti tunnot -- Sä miehet ja vaimot surmaat ja ruumiit runnot.
"Tääll' laaksojen suojassa väikkyi tää sorja Provence, Ja kevään hehkuhun puhkes la gaye science. Tääll' luona meren vienon ja vihreän vuoren Se riemussa, innossa sykki syän kansan nuoren.
"Sa katsos, sankari, työtäs! -- on poltettu, ryöstetty maa! Ei päivän paahdetta vastaan pääs siimestä saa. On orjan arkuus mykkä tai kuolon yötä, Ja jos maassa on rauha, se tullut on korppein myötä.
"Sa, rauhanruhtinas, kerskaat nyt tehnees mainetyös, Jota palkattu valhe lauluin ois laulava myös. Ja laulu soikin sulle, et toivo turhaa, Väkivaltaa laulu on soiva ja inhoa, murhaa.
"Mut rinnalla toinen laulu se pilviin nouseva on, Ja sen saa urhea kansa, saa uljas Raymond. Kautt' aikain ne laulaa rinnoin, kuink' kuoli kansa" -- Ei loppuun laulanut koskaan hän lauluansa.
Kuningas raivoten värjyy, veri miekasta hurmeilee, Ja kannel kädessä vaipuu Guillem Doré. On otsa kirkas vielä, ja hymyy huuli, Ja herjasi viimeinen lause, min kenkään kuuli.
Mut laulu, min trubaduuri on laulanut kuollessaan, On veikaten lentänyt halki Provencen maan. Ja vaikk' on kuningas kuollut, viel' laulu raikuu, Väkivaltaa ja murhaa soiden kautt' aikain kaikuu.
1901.
UNELMA.
Näin unta aavikoista Ja kaupungin raunioista, Min kirjokuvut hohtaa Siin kesken aromaan. Sen palatseihin santaa Nyt ilman tuulet kantaa, Ja minne silmä kohtaa, On tyhjyys ja kuolo vaan.
Jo sortui muurit ylväät, Jo templein marmoripylväät Ja malakiittilaikat Ne raukee, lohkeaa. Miss' aukes siimeet puistoin, Ei tiedä tarut muistoin, Siell' ehkä laidunpaikat Nyt aron paimenet saa.
Miss' oikeutt' istui valta, Ja purppurateltan alta Soi käskyt, joita kuuli Maat, kansat nöyrretyt, Ei herruus sieltä uhkaa! Nään tomua ja tuhkaa -- Siell' loiston jäljet tuuli Vain peittää ja hautaa nyt.
Mut omaa kieltään ääneen Nuo jättehet aian jääneen, Nuo rauniot ja laatat Ne vielä puhui siin: Maan valtain mitätyyttä! Ett' orjaks nöyrryt syyttä! Ett' yössäs luottaa saatat Sa valtoihin ylempiin!
1901.
IV
SINULLE
KEVÄTSATEEN JÄLKEEN.
Mun korvihini vieno sävel ääntyi, Kuin kielen hienoisen, mi sointuun sääntyi.
Kun hiljaa heilahteli puiden kerkät, Niin suhinassa kuului äänet herkät.
Kun lehvä huiskahti, niin hiehkaan soiden Ne kieri helmet sadepisaroiden.
Ja joka korsi, missä kaste vilkkui, Se päätään puisteli ja hiljaa hilkkui.
Ja eläväin ja kaikkein, miss' on henki, Myös puiston pienoisimman hyönteisenki,
Ja leppälintuin, jotka lauloi puissa -- Tuo sävel vienoinen soi kaikkein suissa.
Ja huultas lämmintä kun koskin huulin, Sun hengähdyksessäs tuon äänen kuulin.
Se soi kuin sävel ikisointuin maista, Se sanomaa toi salaa ihmeenlaista.
Se hiljaa kuiski, miss' on kaiken juuri, Ja mik' on luomakunnan sielu suuri.
1901.
JÄIN YHTÄ SANAA VAILLE.
Jäin yhtä sanaa vaille Elon suurehen ongelmaan; Kesä riemuten saapui maille Ja loi jumaluudessaan.
Mut nuoren vaimoni silmiin Luon katseen uskotun niin, Ja ilmoista soi sana ilmiin Elon suurihin ongelmiin.
1900.
MA VARJOSSA KIRSIKKAPUIDEN.
Ma varjossa kirsikkapuiden Sun polvelles lasken pään Ja haaveiss' uinailuiden Kesän valkoista unta nään.
Puu varttaan hiljaa huiskii, Terät kukkien valkeain Ne olkapäillesi tuiskii Niin hienon puhtaina vain.
Ota vastaan vihmova heile Ja maasta unelmoi, Min taivas on antanut meille, Jot' ei keruubit vartioi.
1901.
TERÄT LIITÄVÄT KIRSIKKAPUISTA.
Terät liitävät kirsikkapuista, Ja virta vieno ne vie. Se tyynine suvantoineen Mun onneni kymi lie.
Suviyössä, mi tuoksuu ja värjyy, Veet kultahan sulautuu; Se lekkuu lännessä päivä Ja idässä kuultaa kuu.
Niin hiljaist' on ja tyyntä! Ja koskien alla veet Ne ahtaassa piirissä viipyy, Mut siinä on syvenneet.
1901.
JA KUN SA NYT OLET YSTÄVÄIN.
Ja kun sa nyt olet ystäväin, Niin liekuta pääni uinuksiin. Se on mietteissä harhaillut pois ja päin Ja retkeilystä on uupunut niin.
Oi, lämpöä hiukan se etsi vain, Se kulki ja eksyi toivottomiin -- Kun nyt olet lämmin armahain, Niin liekuta pääni uinuksiin.
MUN RINNASSAIN SOI SÄVEL VAIN.
Mun rinnassain soi sävel vain, -- En tiedä, mikä toi sen -- Se hiljaa helkkyy huulillain, Ja laulan lauleloisen.
Se ailakois ja metsään sois Ja liitäis mielimaitaan, Se tietämättäin vie mun pois Luo kullan kankaan laitaan.
Ja syyn jos hait, niin kyllä kait, Kun näin jäin laulun taikaan, Sen aikaan vain sa yksin sait, Vain yksin sait sen aikaan.
1901.
TÄÄLL' ALLA SALON PUIDEN.
Tääll' alla salon puiden Niin vienon tyyntä on. En tiedä tuskista muiden, Ja mieli on huoleton.
Kuin kultaverkkoja kutoo Joka oksalle sädevuo, Ja puista kun piskoja putoo, Kuin rubiinit säihkyy nuo.
Se haipui kauas sumuun Jo äskeinen ukkossää, Ja salon hauskaan humuun Mun untuu viileä pää.
1901.
KYNTÖRASTAAN LAULUA.
"Tui, tui, tui, sie! Vaimo ja mie, vaimo ja mie, Eikös meill' oo riemu, jotta --! Totta, totta, totta"!
Soi kuusesta laulu, ja keikkuvan näin Puun latvassa kyntörastaan; Se yöhön helkytti riemupäin, Ja kaiku se helkkyi vastaan.
Mut laulaja otti jo kaiusta kiin Ja sen kanssa nyt kilpailla koittaa; Se onnessa, innossa tahtoi niin Tuon vieraan kumppalin voittaa:
"Mi'un vaimo, mi'un -- Eipäs si'un! eipäs si'un! -- Hellä on ja silmän sirkku, Virkku, virkku, virkku!
"Vait, vait, vait, vait! Häijyn sait, häijyn sait! Tartuit kiinni kitupiikkiin, Kiikkiin, kiikkiin, kiikkiin!"
Mut kaiku ei antanut myöten vain, Ja kiista ei päättynyt laisin, Ja viimein mä itse jo innoissain Siin yhdessä kiistellä taisin!
1901.
MA SAARISTOLAULUN KUULIN.
Ma saaristolaulun kuulin, Min lauloi venhossa yöllä Nuor poika raikkain huulin, Käsi tyttönsä liivivyöllä.
"Miks pitkää elonlankaa Ma enää taivaalta tahdon? Ma purjehdin myötähankaa, Ja kokka nosti jo vahdon!
"Jos vaipuisin vaikkapa juuri, Ois hautani lemmen merta; Kuin meri on lempeni suuri, Ja lempeen kuolen kerta".
1901.
EN ÄÄNEEN HENNO LAULAA.
En ääneen henno laulaa, Mitä hienoimmin tuntenen, En punoa kultapaulaa Vain siteeks aatosten.
On herkkä perhon siipi, Ei siedä siteitään -- Ajatukseni liidehtiipi Nyt vapaana väikkeessään.
1901.
SUN VÄRJYVI SUUSI PIELI.
Niin tunteekas sun on mieli, Niin aatokses hienot, puhtoiset; Sun värjyvi suusi pieli, Kun missä vääryyttä huomannet.
Miten silmissäs lienen raaka, Miten useinkaan sua loukannen, Miten jäykkä on tuntoni vaaka, Kun hyvää ja pahaa punnitsen!
Oli aika, kun vihaan kiihdyin Koko huonoudesta, min mailmassa näin -- Mut kuontui pinta, ja viihdyin Ja välttämättömän orjaks jäin.
Ja kuitenkin se on tuossa Sisin aatoksein, jota lausut noin: Oi, tuotahan myrskyjen vuossa Viel' ihannelmana varjella koin!
Se vaatisi vielä, kuin lassa, Jumaluutta, mi tuomiot langettais, Min silmä on rankaisemassa, Jolt' tunto eksyvä johtoa sais.
Niin suusi pielen kun milloin Nään värjyvän omaa huonouttain, Mitätönnä, mut riemuten, silloin Vait jalkojes juureen lankean vain.
SINIMETSIIN VIEN SINUT, KULTA.
Sinimetsiin vien sinut, kulta, missä Elo innon saa sekä uutta voimaa, Sydän suurentuu, ja on jäävä unhoon Ihmisten pienuus.
Sulo siimeksen ma jo siellä tiedän, Jota takaa vuor kuni templi suojaa; Punaruskossaan kiviseinä hohtaa Siintohon taivaan.
Ikihongat siell' yli pääsi huojuu, Kahapuolen näät salon ylhän, tyynen, Mut on eessäs veet sekä rannan puhdas Helkkyvä hieta.
Sitä painaa saa siro paljas jalkas, Mut jo pitkäkses ilakoiden heityt Ja sa annat niin kesäpäivän paahtaa Ruskeaks rintaas.
Himot haihtuu pois, -- tuli siell' ei polta, Joka mailman muun erämaaksi martaa; Elo heelmöittyy, sekä luonto suuri Uhkuvi luoden.
Tähän seutuun niin sinut vien mä, kulta, Ja sa lemmelläs tämän rinnan uljaan, Jota näännyksiin erämaat ei saaneet, Elvytät intoon.
1901.
EL' LEHTIÄ KUIHTUNEITA.
El' lehtiä kuihtuneita Nää syksyn saapuen; Nää näköalat laajat Ja väriloistoa sen.
Joka lehti, mi väikkyen hohtaa, Se menneitä muistoja tuo: Näät elon rikkaat vaiheet, Sen riemut ja tuskat nuo.
Kun haipui viime lehti Syysiltaan vienoiseen, Niin vaivu, kuin illan rusko, Vain lepoos tyveneen.
Oi vielähän puistossa kukkii Taas oksat kirsikkapuus -- Sa nuori puoliso armas, Miks hymyy miettivä suus?
1901.
V
ERI ALOILTA
MIKS RIEHUISIN MURHESÄISSÄ.
Miks riehuisin murhesäissä Laill' lammin liedon pinnan? Miks suotta ma kiihkopäissä Vain hämmentäisin rinnan?
Vain kirkas, selkeä pinta Luo riemun heijastusta: -- Lie tyyni, tai riehuva rinta, Siin aina on murhe musta.
1901.
KUN VIIDAKON VARJOISSA ILKKUI KUU.
Miss' oksat raidan ne kaareutuu Yli lammikon rantarimmen, Kun viidakon varjoissa ilkkui kuu, Näin lapsuussatujen immen.
Hän kuunteli vait ja säpsähtäin, Kun hiljaa ma luokse hiivin; Hänen luotaan häämyssä yökön näin Pois liehuvan kevein siivin.
Kun salaa taivutin lehvää niin Puun sammalpeitteisen tieltä Ja nähdä jo koitin siimeksiin, Hän pois oli kaikonnut sieltä.
Kai tiesin nuo vain kujeiksi kuun, Mut tahdoin taas olla lasna: Olin sormea painanut pielelle suun, Kun kurkistin uteliasna.
Ma tahdoin tuntea uudestaan Koko satujen viehkeiden taikaa Ja uinua, vaikkapa hetken vaan, Taas armasta lapsuusaikaa.
1901.
PYHÄKELLOT.
Käy henkäys siimeissä illan suun, Ja kullassa välkkyvät pellot; Läpi hienon auteren heinäkuun Soi kaikuen iltakellot.
Pien' poika on kuistilla telminyt, Miss' siimestä köynnökset loivat; Hän miettien kääntyy äitiin nyt: "Miks kellot kirkossa soivat?"
Saa äiti syliinsä pienen pään, Mi on uupunut leikkilöistä, Ja pienistä pojista kertoo hän Ja häijyjen peikkojen töistä.
* * * * *
"He läksi ruusuja poimimaan, Rusoruusuja lehtikoista; He perhoja liidätti laitaan haan, Ja sai jo kyllänsä noista.
"He metsään jatkoi kulkuaan, Vain kauemmas yhä ko'ista: Salon synkkiä teitä jo astutaan, Mihin päivä ei enää loista.
"He tahtoi tietää ihmeet maan Ja saavuttaa suurenmoista -- Ja tuossapa aurinko lappeellaan Se kiiluili kanervoista!
"Mut peikko se noin teki taikojaan, Hän häijyin haltioista: Jos poiat hän lumoo, ei aiatkaan Lumouksesta poikia poista.
"Ja he juoksee joutuun ja joudumpaan Muka kiinni jo auringoista! Ja silloin peikko julmimpinaan Käy vastahan loukeroista.
"Mut vait! -- pyhäkellot soi yli maan -- Ään' kaikuu kallioista! Heti poissa on peikko -- ja peloissaan Pojat katsovat toinen toista.
"Ja soittoa kohden he juoksevat vaan Pois yöstä ja synkistä soista; Ja he niin tuli kotiin nukkumaan -- Tui, tuuti! -- ja uinuvat ko'ista."
* * * * *
Pien' poika on nukkunut vienoiseen Pää kutrikas äitiä vastaan; Tää poian silmistä pyyhkii veen Ja katsoo herttaista lastaan.
Niin vienon kaihosa tunne, oi, Se ahdisti äidin rintaa -- Mut kellot ne pyhää maahan soi Ja kaiutti vetten pintaa.
NEWTON.
Tyyn' valtameri Vain hiljaa rantaan Tuo maininkeitaan Ja luo ne santaan.
Mies uljas katsoo Päin ulapoita, Kuin urkkiakseen Veen ongelmoita.
Mut sivu siitä Pien' poika töytää Ja riemuin huutaa, Kun raakun löytää.
Vait lapsen leikkiin Mies katseen kääntää; Hän kaihoin hymyy Ja hiljaa ääntää:
"Näin totuudesta Sen ilmeet suuret, Hain niiden summat Ja syyt ja juuret: --
"Vain rannall' lassa Ma leikin, toimin, Vain raakun oudon Siin joskus poimin;
"Mut valtameri Sen koko alaan, Juur totuus itse Jäi multa salaan."
1901.
TYGE BRAHE.
(Kuolinvuoteellaan.)
Hyvä ja paha -- mit' on tuo? Kaks eri valtaa hallinneeko noita Valaisten, pimittäen maailmoita? Mit' onni, kurjuus, terveys ja sairaus Ja elo, kuolo -- mit' on tuo? Jo silmä kirkastuu, jo haihtuu hairaus, Ja aatokseen, mi kiersi sokkeloita, Nyt valkeus outo leimahtaa: Mit' usein aavistin, nyt näkee sielun'! Jo maiset vastakohdat kaikki laukee Ja yhteen sulaa -- eri puoliks aihtuu Vain yhden suuren ilmiön! Mut sulkeutuu jo kuilut hornan nielun, Ja maasta usvat häätyy, kauhut haihtuu, Ja eteeni vain taivaansäihke aukee Sun, Ylhän, Tuntemattoman!
Oi, luonnosta sun kirjoitustas tutkin: Mut harhaan tavailin sun sormes työtä! Kuink' kiinnitin mä katseen monta yötä Päin tähtitarhaa säihkyvää, Kuink' usein aineita ma monin mutkin Koin sulattaa ja johdatin ne putkin Ja niiden voimaa lusikoin! Hain elinsääntöä, mi kokoon kiintää Kaikk' alkuaineet sekä luonnon kaiken Ja johon salavoimain yhdistyksin Kaks vastavaltaa vaikuttaa, -- Hyvän ja pahan! -- Mut jo valkeus siintää, Ja todeks nään, mit' tuumin epäilyksin: Nään Yhtyyden, mi toimii kaikkiossa Ja aineen on ja hengen herra yksin, Nään Suuren Jakaumattoman!
Sa ylhä Paracelsus--Faust! Sa oppi-isäni, sa uljas henki, Miks näitä oivaltaa et saanut, voinut? Ei mielessäs ois epätoivo soinut, Mi hornan houreihin sun vei, Vaan kirkastunna, kautta taistojenki Ja kautta harharetkein elos tiellä, Sa oisit innoissas ja riemumiellä Taas Suureen Alkuun palannut!
Ma itse: edessäin on kuolinhetki Ja kohta päättymässä mainen retki, Ja kanssani nää tiedot vien. -- Mut vielä avoinna on ihmishenki, Ja vaikka jälkeen aikain kaukaistenki, Myös muille valkeus leimahtaa! Yön usvissa ei silloin kammot väijy, Ei sieluja saa kauhuun hirmu häijy, Mi riemut maasta kaihtaa nyt, Vaan valoisana astut, ihmiskunta, Ja unelmoit vain kirkkauden unta Ja näät vain taivaan yli pääs!
1901.
HAFIZ'IN LAULU.
Ken niikuin Hafiz riistää vois Tän mailmansalaisuuden hunnun, Kuin hän, mi aatteiss' entäin pois Sai ajantakaisista tunnun;
Mi luopui irti aisteistaan, Min yli maan vain liiti mieli, Mi erakkona vuorillaan Sai nimen Mystillinen Kieli!
Shiraassa, ruusustoissa nyt Teen salatiedoistani selon: Ken syvimmin on miettinyt, Hän etsii ihanuutta elon.
Ken vaipuu Sulon koraaniin Ja sitä tutkii myöhään, varhain, Hän opin kiistat välttää niin Ja totuuteen käy tieltä harhain.
Kun perho liitää ruusun luo, Se siinä vain on syvä mieli, Ja viisaus ainoa on tuo, Mit' yöhön laulaa satakieli.
Mut hienoin ongelmista maan On vyö Suleiman vyötäreillä: Hän sais Bokhaaran ja Shiraan, Jos sen hän sois mun selvitellä.
1901.
FAON.
Sa Lesbon impi, hehkuva, lemmekäs, Mi valko-olkas paljastat houkuttain, Sa suotta viehkees hymyin näytät -- Mieltäni vain meri aava hurmaa.
Ja turhaan huokuu lyyrasi helkkynään Sun lempes kaiho lauluna myrtistöön; Vain tuulten huohuntaa ma kuulen, Aaltojen taistohon halaan luotas,
Veenpiirin taa, pois retkille seikkailuin, Hyaadein kanssa voimia koittamaan, Miss' suola tyrskyilee mua vastaan Pyyhkien otsalta ruusuöljyn.
Kythere ain ei valjasta kyyhkyjään, Ja usein Zevs, kun hehkeinnä paahti maa, Luo ryppyyn kulmiaan ja puistaa Yltämme velttoa unteluutta.
Oi, Sapfo, kuolemattomat varmaan kai Ne urhon poveen laskivat vaiston tuon, Mi viehtäin luo taas eriin työntää Rinnoilta hempeiltä miehen mieltä.
Iki-vastakohta noinpa se vallitsee, Ja pakko miestä tietöntä määrää päin Vie elon ulapoille taistoon, Impeä kaiho kun tuhkaks polttaa.
1901.
OL' KUNINGAS MAASSA MUINEN.
Ol' kuningas maassa muinen, Ol' kirkkaus otsallaan. Sai puoliso uskotuinen Hänet intohon uljaimpaan.
Kun rouvansa silmään syvään Hän katsoi, valtijas, Niin maata suureen ja hyvään Käsi johdatti voimakas.
Ja vielä vanhuuden ikään, Kun harmaantuivat nuo, Hänt' ei niin innosta mikään, Kuin rouvansa katse tuo.
Kun silmät puolisonsa Jo sulki hän murhepäin, Hän äänsi: "et toisena konsa Sa ollut syämessäin."
Mut kirkkaus otsalle vaalle Taas lensi muinainen: "Hän kuningatar oli maalle Ja puoliso miehellen!"
Noin, kääntyen kansaa kohti, Hän kookkaana lausui siin. Mut viime kerran se hohti Hänen entinen intonsa niin.
TUOLL' LINNAPORTIN ALTA.
Tuoll' linnaportin alta Soi laulu vanhan trubaduurin. Oli laulussa loisto ja valta Ja lempi ja onni suurin.
Tuoll' ikkunass' impi linnan Vait silkkiä kehräs, ja silmä vettyi; Hän itki, kaihoja rinnan Ja itki, ett' toiveet pettyi.
"Oi, lapsi, sa kyyneles heitä Ja laske kuteelle unes hieno: Ne petti kaikkia meitä Nuo sulo valheet, sa pieno!"
KAUTT' ILMOJEN LAULU ILKKUU.
Kautt' ilmojen laulu ilkkuu Ja haipuu aavain taa; Punaviiret purressa vilkkuu, Kun kahden he matkalle saa.
He laskee saarta kohti, Mihin viittoi välkkyvä tie; Sielt' templi kaukaa hohti, Ja se onnen pyhäkkö lie.
Ken tiesi, mit' on he huolleet? Ken tunsi tyrskivät veet? He aikaa sitten on kuolleet, Ja nimet on unhottuneet.
1901
UNHOLA.
On saari keskellä merta, Ja riutat suojana tyrskyin; Jos sinne saapunet kerta, Et tiedä pauhusta myrskyin. Pois laguunin kirkasta pintaa Sua venho portille johtaa, Se silmää häikäisten hohtaa, Ja sen puhtaus viehtää rintaa. Sa sinne maihin halaat: Sa siellä tuskasi salaat! -- Ja jo unhon enkeli niin sinut kohtaa.
Oi, rauhaa, min saari tarjoo, Oi, tyyntä, hiljaista suojaa! -- Ikisypressit seutua varjoo, Mut eivät tuulessa huojaa: Sä pääsit jo taistelusta, Mi saavuit polttavin vammoin! Ne täällä unhotit ammoin, Miss' äänetön yö on musta! Mut heräät jo tyhjyyden kauhuun: Taas halaat myrskyjen pauhuun! -- Sa tiesi suljetuks huomaat kammoin.
1901.
VAIT, VIULUN SÄVELET NE SOI!
Vait, viulun sävelet ne soi! Jo kumpuu, paisuu, kiihtyy sävelvuo --
Oi, kuin se repii, raastaa sydänsyitä Ja sieluun nimettömän kaihon tuo, Tuo tunteita jo ammoin lumeen peitetyltä! -- Oi, miks en rauhaan, rauhaan jäädä voi, Min ammoin saavutin jo, vähää vailla? Kas, kaiken mitätyys ei liikuttanut mua, Ei elon turhuus, kaihot ihmishaamujen, Maan yläpuolla seisoin, rauhan mailla, Nirvaanaan pyrjin, sopuun yksinäisyyden. --
Sä, sävelvuo, mun rauhaan jäädä suo, Nirvaanaan päästä, miss' ei kaihon syitä!
Oi, taikaa, mikä viuluss' soi! Se riuhtoo, tempoo, vie mun mukanaan --
Vait! -- äänet soi! -- ne yhtyy vaikerrukseen: Soi huuto, tuskanhuuto yli maan, Mi multa, itsekkäältä, joutui unhotukseen! -- Ja huuto tää on veljieni, oi, On taistelevain ihmislasten vaisuin, Joill' lihaa, vert' on nääntyneissä ruumiissaan, Jotk' kärsivät, jotk' kirouksen alla on! -- Miks itsekylläisyyttäni mä paisuin? Mit' on tää rauha, sopusointu tunnoton? --
Sä sävelvuo, mua raasta, riuhdo vaan, Ma mailmaan lähden veljein kiroukseen!
MUN USEIN MIELI SURUUN VAIPUU.
Vaikk' koskaan lauluissain ei itke kaipuu, Ja kirkkain otsin seison tyynnä ain, Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu, Ja tuskain mailman tunnen rinnassain; Kun päivä pakenee, ja valo haipuu, Ja yöhön hiipivän mä elon nään, Mun usein mieli mustaan suruun vaipuu, Ja tuskin pystyssä voin pitää pään! Oi, tiedän yön, ja itkuun laulut taipuu -- Mut vait ma päivää etsin, muistain ain, Kun milloin mieli mustaan suruun vaipuu, Ett' auringossa heelmät kypsyy vain.
1901.
KARIITTIEN LAULU.
Mailmahan ihmeiden, Helios, loista, Mielestäs, ihminen, Synkeys poista. Foibos hän varjoja Silmin ei koskaan nää! Usvien sarjoja Kuolo vain ymmärtää! Murheiden kaaos Karkota ihminen, Riemua saaos Mailmassa ihmeiden!
Täydelliseksi maan Järjesti Luoma, Kaiho se sun on vaan, Ihmisen tuoma. Murhe kun milloin vie Mielesi kaaokseen, Huuda jo silloin sie Foibosta soittoineen! Henkehes saaos Helios loistamaan: Murhe ja kaaos Jättävi jälleen maan!
1901.
NARKISSOS.
Hän seisoo yli kirkkaan lähteen nojauneena vainen, Jo vuosituhansia siinä on hän seissyt noin. Tuo otsa korkea luo varjoon piirteet ohimoin, Ja vienon kaihoisa on suu, min sulkee nuorukainen.
Mut tuskan aavistus se valtaa emo-luonnon armaan, Mi ihanimman kauneensa jo kadottava on, Ja luonnon tytär mykkä kaikkoo kauas salohon Ja suree armastaan, mi tuossa riutuu, riutuu varmaan.
Mut yli lähteen nojauneena hän vain seisoo siellä Ja vesiin katsoo, elää mietteissään ja unelmoi. Ja "tunne itses!" "tunne itses!" sydämeen vain soi, Ja syvemmäs ja syvemmäs hän katsoo kaihomiellä.
Hän näkee siinä, miten usko harhaks vainen haipuu, Hän siinä näkee, miten totuus haipuu harhaks vaan. Mut kaiken kauniin ihanteen hän näkee kasvoissaan, Ja niin nyt omaa kuvaansa hän ihanoimaan vaipuu.
Ei enää nousta voi hän työhön, toimeen -- tarmoin, innoin! Mut sivu poian neidot käy ja siinä ilakoi, Jo vuosituhansia sitten noin he veikaroi, Ja noin ne heitä seuras nuorukaiset rohkein rinnoin.
Ja lähteen luona nurmellen, jot' illan kylpy kasti, He karkeloimaan käy nyt luonnon helmaan uhkuvaan. Mut vastapäätä, liikkumatta, ihanuudessaan Narkissos seisoo vait ja vesiin katsoo kaihoisasti.
MAURILAISSOTA.
Veegalla Granaadan loistaa Sotaleirit kahapuolla; Voimiaan Fernando uljas Maurein kanssa mittaa tuolla.
Leiriss' itse Isabella Hovinaisineen on lässä; Ritareit' on kauniit silmät Urostöihin kiihtämässä.
Vastapäätä vallill' istuu Alla silkkibaldakiinin Nuoret maurittaret tummat, Hurmaavat kuin säihke viinin.
Kolme päivää iskut käyvät, Kalskii kalvat, taisto riehuu, Neljäntenä aseet lepää, Sekä rauhanlippu liehuu.
Veegalle Granaadan tulvii Vapauneina myrttilehtoon Nuoret naiset tummasilmät, Nuoret herrat säihkeess' ehtoon.
Kilvan kristityt ja maurit Sievennystään näyttää koittaa, Kokee itämainen hienous Lännen ritaruutta voittaa.
Kitarat ja mandoliinit Kiihkein sävelin ne soivat; Byssosmattoin liepehillä Jalat pienet karkeloivat.
Tanssiin uljas Don Diego Zaidaa, mauritarta johtaa, Myrttein siimeksiss' Almanzor Kainon Donna Claran kohtaa.
Huomenna kun taas on taisto, Käy se kahta kiivaammaksi -- Uskon eestä yksi isku, Suositunpa kostoks kaksi!
1901.
LAULU
Mongoolein voittajasta, taitavasta Iván Kalitásta ja hänen uskollisesta orjastaan Ossipista (v. 1330).
Iván Kalitá[1] ja Vladimir Saita, Suurkaanin vasallit, He liittousit Ja yhdessä kulkien itään He ryösteli Kultaisen Lauman maita.
[1] Iván Kukkaro
He retkeltä uljain saaliin palaa Ja veljinä jakaa tään. Mut metsissään Kun vietti he ensi yönsä, Vladimir leiristä poistui salaa.
Iván löi päätään: "ymmärrä laitas! Nyt repo rietas tuo Läks Suurkaanin luo: Sua ryöstöistä siellä hän syyttää Ja köyttäsi kiertää ja kosii maitas."