Chapter 1
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
RUNOJA
UUSI SARJA
Kirjoittanut Valter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissut Boman & Karlsson 1902.
SISÄLLYS.
I. Kyliltä ja mailta Sivu Meidän maa.................................. 3 Jo Karjalan kunnailla lehtii puu............ 4 On huolia näitä............................. 6 Niemen neito................................ 7 Niin onnen myyrää et löytyä voi............. 8 Myllärin tyttö.............................. 9 Kieltäisin varmaan......................... 11 "Toiste tulla voin"........................ 13 Jyllin koskella............................ 14 Jyllin Inka................................ 16 Öinen vieras............................... 17 Oraakeli................................... 19 Hei, pojat!................................ 21 Talonpoikais-serenaadi..................... 23 Talon vaari................................ 25
II. Elegiia Geelitär I--III............................ 29
III. Romansseja ja ballaadeja Järven kellot.............................. 37 Juhana herttuan vankeus.................... 39 Kreivi Horn................................ 41 Sissipäällikkö............................. 43 Bertran de Born............................ 46 Don Henriqve iltaan soitti................. 49 Trubaduuri................................. 51 Unelma..................................... 54
IV. Sinulle Kevätsateen jälkeen........................ 51 Jäin yhtä sanaa vaille..................... 69 Ma varjossa kirsikkapuiden................. 63 Terät liitävät kirsikkapuista.............. 63 Ja kun sa nyt olet ystäväin................ 64 Mun rinnassain soin sävel vain............. 65 Tääll' alla salon puiden................... 66 Kyntörastaan laulua........................ 67 Ma saaristolaulun kuulin................... 69 En ääneen henno laulaa..................... 70 Sun värjyvi suusi pieli.................... 71 Sinimetsiin vien sinut, kulta.............. 73 El' lehtiä kuihtuneita..................... 75
V. Eri aloilta Miks riehuisin murhesäissä................. 79 Kun viidakon varjoissa ilkkui kuu.......... 80 Pyhäkellot................................. 82 Newton..................................... 85 Tyge Brahe................................. 87 Hafiz'in laulu............................. 90 Faon....................................... 92 Ol' kuningas maassa muinen................. 94 Tuoll' linnaportin alta.................... 96 Kautt' ilmojen laulu ilkkuu................ 97 Unhola..................................... 98 Vait, viulun sävelet ne soi............... 100 Mun usein mieli suruun vaipuu............. 102 Kariittien laulu.......................... 103 Narkissos................................. 105 Maurilaissota............................. 107 Laulu..................................... 110 Cervantes'in Don Quijote-kirjasta......... 114 Kun pitkiks taas käy maansopet nää........ 116 Taas laine nousee vielä................... 118 Ilman immet............................... 120
VI. Käännöksiä Kota-Lassi................................ 125 Vekkuli-Ville............................. 127 Hyvästi, maine Skottlannin................ 129 Lorelei................................... 131 Ma laulun siivillä kannan................. 133 Halutonna mieli........................... 135
I
KYLILTÄ JA MAILTA
MEIDÄN MAA.
Niin, meidän on tää meidän maa, Min harjanteilta me näämme, Nuo kylät, vainiot, rannat, veet, Nuo metsäin siintävät taipaleet, Tää kirkas yö yli päämme: -- Se on untemme maa, se on riemumme maa, Mi on liittynyt elämäämme, Miss' usein, kun myrsky jo meidät kaas, Nous toivo ja nosteli lippua taas -- Se on Suomi, min suojaksi jäämme!
1901.
JO KARJALAN KUNNAILLA LEHTII PUU.
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, Jo Karjalan koivikot tuuhettuu, Käki kukkuu siellä ja kevät on -- Vie sinne mun kaiho ponneton.
Ma tunnen vaaras ja vuoristovyös Ja kaskies sauhut ja uinuvat yös Ja synkkäin metsies aarniopuut, Ja siintävät salmes ja vuonojes suut.
Siell' usein matkani määrätöin Läpi metsäin kulki ja jylhäkköin, Ja vuorilla seisoin paljain päin, Mist' uljaan Karjalan eessäni näin.
Tai läksin kyliin urhojen luo, Miss' ylhillä vaaroilla asui nuo; Näin miehet kunnon ja hilpeän työn Ja näin, miss' sykkii Karjalan syän.
Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, Jo Karjalan koivikot tuuhettuu, Käki kukkuu siellä ja kevät on -- Vie sinne mun kaiho ponneton!
1901.
ON HUOLIA NÄITÄ.
On huolia näitä ja tuumia, päitä, Mut äitisi loihtii, usko pois! Kun on vuohi ja maita vain kankaanlaita, Ei luulis, ett' torpassa elää vois; Mut tyttösen kasvatti sirkun ja kainon Ja keitti ja kitsasti töllissään, Ja pennejä ain on, Myös pennejä hällä on säästössään.
Mikä äitisi liekin, mut loihdit se siekin, Sä järkevän järjettömäksi saat. Ei mull' ole vuohta, ei tölliin tuohta, Ja taivas tiennee torppani maat; Mut kahden kun raadamme tyynellä miellä, Ja kitsas ja tarkka on tyttö tää, Niin pennejä vielä, Myös pennejä meillekin säästöön jää.
1901.
NIEMEN NEITO.
Kaiku sie, yli vetten vie Lauluni kullan rantaan; Tyyni taival ja kirkas tie -- Unhotettuko venho lie Solmuhun koivun kantaan?
Loitot veet jo on sumenneet, Silmä ei kanna sinne; Vielä väikkyvät saarekkeet -- Missäs, kultani, taivalta teet, Minne sä jäitkään, minne?
Nähdä voin yli suvantoin Juovan, miss' siivet siukuu: Kaakkuri lentoon pyrkii noin -- Ei, se on läikkeess' aallokkoin Kultani venho, mi liukuu!
1901.
NIIN ONNEN MYYRÄÄ EI LÖYTYÄ VOI.
Niin onnen myyrää ei löytyä voi, Kuin tyttö tää -- ei vaikka --! Kun rikas poika kihlat toi, Ja on katsottu torpanpaikka; Kun hiehon saan ja possun saan, Ja aura on hällä ja ruuna Ja toista sataa taskussaan -- Voi, onko kuultuna kuuna!
Ja kevät viihtyy mielellään, Kun kukkii heinävä rinne; Miss' aurinko keksii tähkäpään, Se hymyy ja paistaa sinne. Puut huminoi, ja kellot soi, Ja ystävä astuu tiellä -- Niin onnen myyrää ei löytyä voi, Kuin nuorikko torpassa siellä.
1901.
MYLLÄRIN TYTTÖ.
Hän päivän laskussa illoin Vait istuu koskella ain; Hän uinuu siinä, mut milloin Käyn luokse, hän kaikkoo vain.
Ja rusko pilvistä leijuin Luo säihkyyn immen pään, Hän siin on -- ilmestys keijuin -- Kuin haave, min valvoen nään.
Käy vaahtipäät sivu myllyn, Sirohelmiä rattaani luo; Mut työhön äkkiä kyllyn, Ei kannata vaivaa tuo.
Mua kumma kaiho johtaa Pois tuonne, miss' immen nään, Miss' usvat ylhäällä hohtaa Vesikaarena väikkeessään.
Mut taivaankaaren lailla, Mi väisti, kun eistyä koin, Hän leijuu likimailla Ja aina on loitolla noin.
Ja lempeni -- laulu on vainen Kesäiltahan huumaavaan: Pois liitää kaukomainen, Mut kaiku ei vastaakaan.
1900.
KIELTÄISIN VARMAAN.
Jos mulle lausuisi Miska: "Ole herranterttuni, armaan'!" Niin kieltäisin varmaan. Hui, hai! Sie Miska, Nokisilmä ja tuohiniska Ja kaskijaakko, sie! Hui, hai! En kullannuppusi lie.
"Sa herranterttuni hieno, Kuun kullat ne metsässä kukkuu, Ja äitisi nukkuu. Tule pois! tule, pieno, Yö huokaa, ja tuoksuu tieno, Ja kuiskii kielot haan! Tule pois! Tule, kullannuppuni vaan"
-- He hiipii, poika ja tytti, Sivu kasken, miss' sauhus rinne, Haan tuoksuhun sinne. Oi, miks -- miten sytti Sun rintasi pikku tytti, Sa uljas raataja, sie! Oi, miks Olen kullannuppusi mie!
1901.
"TOISTE TULLA VOIN!"
Hän on kuin hymy toukokuun, Kuin sulo laulu vienon suun, Ja häll' on varsi niinipuun, Mut poski metsämarjan. Kuink' keikkuu jalka ketterään, Ja liehuu letti pienen pään, Kuink' ilakoi hän veikeään Siin kesken tyttösarjan!
Mut vain kuin tuuli on hän siin, On päivänpaiste saada kiin; Kuin pyy hän puikkii lymyksiin Ja vilahtaa ja vilkkuu. Ja jos hänt' tanssiin viedä koin, Ja tärkeät nyt syyt ois noin, Hän nauraa: "toiste tulla voin!" Ja rientää pois ja ilkkuu.
1901.
JYLLIN KOSKELLA.
Ma Jyllin koskella neidon näin, Miss' aallot kuohuu ja pauhaa. Ja harva se häneen katsoi päin Ja säilytti rintansa rauhaa.
Hän on kuin kallioruusu siin, Jot' tuskin toivosi tapaa; Hän tuottaa tuskia sydämiin, Mut itse, vieno, on vapaa.
Ja pölkyt ne tulee hiljalleen Ja junnivat pitkin juohuin -- Mut äkkiä, syöksyen kuiluun veen, Ne pyörivät leikissä kuohuin.
Moni poika se koskelle jäykkänä sai, Mut Jyllissä kuorensa ratkoi, Ja harva se neitoon katsoi kai Ja tyynnä tietänsä jatkoi.
Ken mielin kolhituin lähtenyt lie, Ken Jylliä julmasti kiroo -- Mut harva se neitoa näin, kuin mie, Vain laulun helmillä siroo.
Tän laulun hienon nyt hälle tein, Kun ilta-aurinko hohti, Kun irrotin lautan ja pölkkyni vein Päin Jyllin koskea kohti.
1901
JYLLIN INKA.
Ja Jyllin Inka hienoinen Jos ois tän poian kulta, Hän väikkeet rusopilvien Ja hohteet kesäyön sais multa.
Mut omaa väikettäänkin hän Kuin ruusu kaino lymyy, Ja kastehelmet laulun tän Hän puistaa päältänsä ja hymyy.
1901
ÖINEN VIERAS.
Hän iltamyöhänä tupaan tunki Ja hämyyn jäi. -- Teki "ehtoota" niin. -- Syän meidän sätkähti kurkkuun kunki, Ja tulta sai isä hiiloksiin. Nyt nähtiin piilukirves, mi kiilsi, Ja hattu, mi keikassa korvaa viilsi, Ja pitkä, harteva, musta mies -- Miten säikähti kaikki, Herran Kies!
Hän heitti pankolle piilukirveen Ja kekäleesen hän tarttui kiin Ja kääntyi päin ja loimussa virveen Hän piippuun henkeä kiskoi niin, Nyt minuun vilkasi olkansa takaa: "Eiks tään maan tytöt ne luhrisa makaa?" Me kaikki äkkiä nauramaan: -- "Ja mistäs vieras?" -- "Härmästä vaan".
Ja häll' oli mäyrännahka, mi läikkyi, Ykspohjaiset saappaat ja solkivyö, Ja kirjoliiveillä vitjat väikkyi, Ja tukka ol' tumma ja silmät kuin yö! Nuo silmät loi kuin polttavan liemun, Ne tuotti tuskan ja tuotti riemun, Ne silmät sun kaikkeen saada vois, Jos vaikka kirjaton vain hän ois.
Hän siinä istuen kysyi työtä; -- Isä vallesmanniin neuvoa ties -- Mut meillä hän niin oli sentään yötä, Näet muurin luo kävi penkille mies. En unta mietteiltä kauvaan saanut, -- Hän yksin lie koko yönä maannut! -- Mut varhain, kun uineista heräjän, On penkki tyhjä ja poissa hän.
Jos nyt hän oikeaks ihmiseks nähdään, -- Ja arvaan että hän oikea lie! -- Ja työtä hän saa, tai rengiks tehdään, Voi sattua hälle tännekin tie; Mut väistelkää, tytöt, häntä silloin, Hänt' älkää katsoko silmiin milloin! Ne on kuin polttava liemu vain, Te väistelkää hänen silmääns' ain!
1901.
ORAAKELI.
Kuin hehkuin paja leiskuu vaan Ja jyskyy päivät, yöt; Niin rintani on leimussaan, Niin jyskyin, sydän, lyöt.
Vain milloin pajan eteen jäin, Nuor seppä heitti työn; Vain silmissäin kun hänet näin, Mun tyyntyi rinnass' syän.
Ja äiti sanoi: "houkka siin, Jos, lapsi, köyhän nait." Mut rovastiin kun läksin niin, Hän hetken hymys vait.
Ja kultavanhus harmaahaps Hän puhui sydämeen: Ja näin nyt yksin, tyttölaps, Tän kirkkomatkan teen.
Ja vuotan, milloin kellot sois Ja kutsuis juhlaisaan: Jos kelloiss' ois: -- "nai pois!" -- "nai pois!" -- Niin sepän ottaa saan.
Mut jos ne soi: -- "ehei" -- "hohoo!" Ei kestä rakkaus tää, Se vastaisiss' ei luja oo, Ja seppä silloin jää.
Mik' ilo niin, jos rovastiin Sen tiedon viedä vois, Ett' tarkkaan kuulin silmät kiin, Mut kellot soi: "nai pois!"
1901.
HEI, POJAT!
Ja hei, pojat! -- kerronko lainkaan? Ja hei, pojat, enpä vainkaan! Mä tiedän perijättären, Mut missä, en hiisku, en; On torpan ainoa lapsi Ja sinisilmä ja kultahapsi, Kuin ruskotus vienoinen!
On anoppi vanha ja appi: -- Ei muuta vailla kuin pappi! On kahden tynnyrin kylvömaat Ja heinävät niityt ja haat; Ja vaikk'en katso rahaa, Niin joshan on rahaa, se ei tee pahaa: On lainassa seitsemät sa'at!
Näin tytön kirkossa tuonaan -- Kävin vieraissa hänen luonaan: Jo akka kahvit ja leivät tuo, Mut ukko käy arkun luo Ja velkakirjoja kaivaa! Ja yskii: -- "muistia niinkuin vaivaa -- Lues äänehen mulle nuo" -- --
Ja hei, pojat! -- eikös totta? Ja hei, pojat! -- tyttö, jotta --! Mä tiedän perijättären, Mut missä, en hiisku, en. -- Vai pyytä kärpälle näätä? Ois miehessä mieltä ja viisaassa päätä, Jos kertoisin teille sen!
1901.
TALONPOIKAIS-SERENAADI.
Hän mummonsa kanssa tuolla On torpassa Kaunis-Maisu. Niin köyhä ja raihnas on mummo, Niin tyttö arka ja vaisu.
Ruis kypsänä raskain tähkin Se nuokkuu ikkunan alla. "Voi, lasta ja voi, mua, raukkaa! -- Tänä yönä on viljassa halla".
-- "Ja hei, pojat, sirpit käteen, Ja hei, pojat, sukkelat työssä! Me Maisun mummolle viljan Nyt leikkaamme talteen yössä!"
On siinä kuiske ja huiske, Yöss' sirpit välkkyvät varkain, Ja kuhilaille se nousee Jo vilja kultaisten sarkain.
Mut yksi on pojista sorjin -- Hän kiihkeinnä leikkaa viljaa, Yks kuiskivi innokkaimmin: "Ja hiljaa vain, pojat, hiljaa!"
He mökille salaa saapui, Kun vilkkuili iltatähti; Oli aamu, kun poiat uljaat Kukin omaan työhönsä lähti.
Ja Maisu jo herää ja kuuraa Hän ikkunast' empien lykkii: "Voi, herttainen mummo -- nähkää!" Ja hän outoa onnea sykkii.
1901.
TALON VAARI.
Ei, kuulkaa vanhaa vaaria vain: Ei osaa poikamme raataa. On heillä tolkuton kiire ain; Se työtapa talon kaataa. Ei tän-ajan miehet tyynesti tenää, Ei löydy jäkkäniskoja enää, Kuten vielä nuorena ollessain -- Nyt vain se on kiire ja kiire vain.
Ja harva se enää meistäkään -- Mun aikana -- tolkkua tiesi; Mut taatto ol' ensimmäisiään! Hidas, jäykkä ja juureva miesi! Ei jäniksen seljässä tehnyt työtään, Mut pellot korvessa laajensi myötään: Sanon, hän oli jäkkäniska, hän -- Mut poissa on tolkku polven tän!
1901.
II
ELEGIIA
GEELITÄR.
(_Robert Bruce_ on voitettuna ja _Edward I:sen_ sotajoukot ryöstelevät Skottlantia. Harmaapää runoilija, _Thomas Lermont_, istuu kalliolla Loch Ness'in rannalla ja laulaa kelttiläisten kansain häviötä.)
I
Geelitär, äiti sä nuor, sun kirkkaat silmäsi jälleen Peittävi kyynelveet, itkuun vaipuvi pääs! Murhe, mi eksyi luotasi pois, taas luontihe, löytäin Onnesi vienon maan, minne sä heimosi veit, Veit suruteitä ja turmain pait yhä painuen Pohjaan, Siimeksiin salomaan, pois sinivetten luo: Tääll' oli armas viipyä sun; veet hohtivat iltaan, Saapui uinuen yö, kirkas, lauha ja tyyn; Lehdot kukki ja tuoksui maat, salo siintävä huohui, Rauhan juhlia vain lauleli aarniopuut. Kirjava karja jo notkoon riens sekä mylvi, ja riemuin Villavat uuhet kiis pitkin vieruja vuon; Hirnahtain hevot uljaat löi kavioita, ja koirat Viehki ja hiipien luo, jäämään miehiä pyys. Riemu se miesten rintoihin nyt nousi ja naisten, Silmiin kyynelet ens, maata he katseli vait, Katseli vait sekä kuuli jo niin käen kukkuvan yöhön -- Silloin kaikki jo huus: "tää Caledonia on!" Maahan heimosi niin toit, Geelitär, äiti sä armas; Murheet myrskysän yön taipale jätti jo taa, Rauha se vienona henki ja kaikk' oli lämpöä täynnä, Helkkyin kantelo soi, itse jo intouduit; Silmäsi kainona loit yli uljaan tunturiseudun, Heimosi laajan maan, -- taistit taistoja sen! Näit, miten ulkosi metsät nuo sekä viljelys äärtyi, Näit tuhopäiviä myös -- halloja, kylmiä koit; Halloja, kylmiä koit, näit julmia jälkiä vainoin, Polttoa, ryöstöä maan, verta ja kuoloa myös! Taas toki näit, miten uljas, tyyn sekä sitkeä heimo Korvasi tappiot ain, niistäkin intoa toi, Intoa otti ja voitoikseen joka kerta ne käänsi, Valveni, valpastui, vihdoin kansana nous! Näitäpä nähdä sä sait, näit myös valon armahan aarteen Kansaan kätkeyvän, hengen voittoja näit! Rauhan töitä ja keinoja myös navan aukean alla, Riemuja lounaan-maan kesken hyyn sekä jään! "Miks", nyt mietit, "kauvemmin käyn arkana kaihoin? Silmäni nostaa voin tyynnä jo kirkkauteen! Murheen aika jo jäi, tuli toivojen aika ja onnen." Aattelit, äiti, jo noin: turhaks toivosi jäi! Mustin siivin murhe jo liis sekä mielehes iski; Myrsky jo onnesi vei, turma se maahasi löi.
II
Viihdy jo, laulaja, sie! Vait kuuntele vaisuna yöhön Myrskyä raivoavaa, miss' yli pääsi se käy: Oksia taittaa, kaataa puut, rytinällä ne ruhjoo, Raastavi viljelymaas, suojasi riuhtovi pois; Kuule ja nää tämä vait, kuni lintu, mi värjyen istuu Ääneti oksallaan, kun pesä vietynä on. Tarkkaat silloin myös surun ääntä, mi aikojen yöstä Kesken pauhuakin vienona itkuna soi, Haikaa muistoja niin sukukunnan muinasen uljaan, Heimoin kansavien, joitapa kohtalo löi! Geelitär, äiti, kun istui hän kesän entisen aikaan, Soittain kanteloaan siimeiss' seijahan yön, Vaipuen aatoksiin sekä antain muistojen aaltoin Hyökyä rinnassaan, noin helokyynelin ääns: "Äiti mä nuor, toki näin ilopäiviä, hetkiä riemun, Harvoja nähnyt lien -- itkenen onnea nyt! Suur oli heimoni, suur sukukuntani, lapseni uljaat, Kun kotikumpuin luo kansani koottuna näin: Pien' oli lasteni joukko ja pien' oli kuoleva kansa, Konsa ma nuorintain viimein turvata koin. Riensi he päivää päin, koki katsoa laskua päivän, Poikani yltiöpäät, rakkaat lapseni nää, Yltiömielet niin, kuni myös oli yltiö äiti: Itse hän etsiä pyys säihkyä päivivän yön! Mut suru työntihe tielle ja murhe se lyöttihe matkaan, Synkkänä haamuna nous surma, mi lapseni vei, Uljaat poikani löi, haja heimot heitti ja riisti Äidin luota ne pois, kusta jo kuolo ne löys. -- En toki silloinkaan, kun kaikk' oli vietynä multa, Kaikk', koko kansani suur, onni ja toivoni myös, Kun veririnnoin, harhaillen, repaleisina vaatteet, Nääntyen kurjuuteen, väistäin vaaroja tien, Vein talutellen viimeistäin -- surupäiväni lasta -- Enpä mä silloinkaan surrut syntymätäin! Katso, ma mietin, säilynyt on toki lapsesi nuorin: Yks, ketä lemmit, jäi! Äiti, sä riemuta voit! -- Nyt ilopäivänä nään, ei ollut lempeni turha: Versovi kansastain uusia taimia taas! Nuorin poika jo varmistuu ja on intoa täynnä, Tuskani, riemuni laps surmaa välttänyt on." -- Geelitär, äiti sä nuor, oi, pettikö ainoa toivos: Lapsesi viimeisen kuoloko vievä jo lie?
III
Nosti jo silmäns' itkeyneet nyt Geelitär-äiti, Oikeni istumahan sammalepaadellaan, Kuivasi kyynelveet käsivarttaan hienoa vasten, Suori jo järjestäin kultaa suortuvien; Hiljaa istui niin käsi helmassansa ja tähtäs Katseen jännitetyn loitos usvihin yön: Lens säde silmäst' yöhön pois, ja jo kaukana vastaan Siinteli haimentain tuikkiva, nouseva koi; Mut säde eelleen vain yhä kiis, ja nyt äkkiä tuossa Rusko se kultasi maat, kultasi rannat, veet! Työhön siinä jo läks ilomielin kansa ja katsoi Silmin huikenevin säihkyä, hehkua maan. Tykki jo lämmin vuo sydämessään hällä, ja viehtyin Riemua näytelmäin ääneti katseli hän; Kantelon otti jo vienona niin sekä kieliä koski, Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas. Mietti ja huoaten äänteli niin: "Suru etsivi pitkään! Pitkä ja raskas tie, kaamoiss' synkeän yön, Verkkaan päivään uuteen vie sekä riemuhun uuteen, Mut toki löytävi taas viimein onnea maa!" Silmä jo säihkyilee, ja jo uhmien Geelitär-äiti Sääntävi kanteloaan, iskee kieltä jo sen; Helkkyvi kieli, ja kantelo soi, ja hän itse jo hehkuu, Itse jo intoutuu laulua laulelemaan; Rohkea uskallus soi siinä, ja hehkuva laulu Kiirivi soinnahtain, kaikuvi noin yli maan: "Pelko jo pois! kukin urhona vain nyt järkkymätönnä Seisköhön oieti-päin suojana syntymämaan. Sortunet? Entäs siis! Mut niin nyt kasvava polvi Sulta jo johtoa saa tielle, mi kunnian on! Nousee aikakin uus: niin maass' on miehevä kansa, Ei suku ryömivä vain, eipähän orjia myös! Murheet pois! ei raukkana sun sovi kaihota karsaan Onnea naapurien, vaikkapa vertyvi maa: Rauha se unnuttaa, mut taistot kansoja joustaa, Nuorena säilyttää, intoa, tarmoa tuo. Sorjana seisköön, uljain päin, oma kansani siinä, Milloin saapuvi niin riemujen aika jo taas!"
1901.
III
ROMANSSEJA JA BALLAADEJA
JÄRVEN KELLOT.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin Ne Unnukan pohjasta soi, Ja tyyneen tienoon kun kaikuen vienoon Ään' aalloista huminoi. Kun sodat soivat -- niin tarinoivat -- Ja kirkkoja ryöstettiin, Niin kellot nää nyt ol' jäihin jäänyt Ja pohjaan vaipunut niin.
Kun viha kulki, mi kirkot sulki Ja poltti ja ryösti maat, Kun seutuun laajaan nous metsä taajaan, Ja ol' surmatut asukkaat, Niin silloin yöhön soi metsävyöhön Veen pohjasta kellot ain, Mut nyt -- miten lienee, ja miks, ken tiennee? -- Soi enää ne harvoin vain.
Mut niinpä luullaan, kun kelloja kuullaan, Ett' aikaa kovaa se ties, Ett' uhkaa surma, tai nälän turma, Tai sota ja vieras ies: Soi vieno soitto kuin ääni loitto, Niin murheisen kaihoisaan Ja aikain mennen ne aina ennen Soi onnettomuuksiin maan.
Näe vaaroja silloin, kun kellot illoin Ne Unnukan pohjasta soi: Ei onnen aikaa ne kaihoten kaikaa, Sen kyllä arvata voi. Ne itkuja ääneen soi aian jääneen Ja suree murheita maan, Ett' onni ja hoivat, min maahan ne toivat, Jää tallattavaksi vaan.
1901.
JUHANA HERTTUAN VANKEUS.
Ei harjalla Turun linnan Nyt lippu poimukoi; Jo mykkeni riemu rinnan, Ei soitto sen saleissa soi. Yli mustuvan meren pinnan Pois herttua vietiin, oi! Se vaati kahleiden hinnan, Mitä maasta hän unelmoi.
Nuor teini astuu tieltä Pois vuorille murheissaan Ja kalliopaasilta sieltä Hän laulua laulaa vaan. Hän laulaa öistä mieltä Ja raivoa kuninkaan Ja kieroa kuiskurinkieltä Ja synkkiä aikoja maan.
Hän laulaa raunioista Hovilinnojen uhkeain Ja puistojen viidakoista, Miss' sarvas on rauhassa vain; Kuink' uljaat ratsaat ei loista Kera rouvien rinnakkain, Ja kielet kanteloista Jo katkesi näillä main.
1901.
KREIVI HORN.
Nuor Horn, ori parhain tallista tuo Ja se kengitä kerkeään; Ja Ruotsiin ratsasta herttuan luo Yli särkyvän saaristojään.
On painunut marskin mahtava pää, On kuollut Kuitian Klaus; Taas Suomi helpommin hengittää, Savon, Hämeen ja Pohjan taus.
Kuin hurja ratsuas lennätä sie, Vaikk' uida se jäissä sais: Jos leikin Sigismund alkava lie, Nyt hauska se tulla tais.
Ja tietköön herttua: "Suomenmaa On veljenä vaarassa ain". Hän tietköön myös: "jää Suomenmaa Hänen kanssaan pohjalle lain.
"Yli hetken tunteen, pyyteiden Käy valtion vankat lait, Ja heikkona vielä jos horjuis ken, Ei kansa se horju kait."
Jos herttua kulmia rypistää Vait jalkaa polkien niin, Sa katso päin ja tyyneksi jää, Mut seiso ääneti siin.
Mut jos hän ilkkuu: "vaarako--haa! Syvin rauhahan vallitsee!" Niin tiuskaise: "kavaltajaa Ei maastamme kenkään tee!"
1901.
SISSIPÄÄLLIKKÖ.
"Ja Kivekäs uljaat sissinsä vei Jo metsiin partioteille: Me vanhat -- nuorison malja, hei! Me toivomme voittoa heille!
"'Ja voittoon, tai kuoloon!' -- hän huusi noin -- 'Mut ei kuolohon hirsipuuhun!' Taas kuulu päällikkö pelvotoin Vie kauhua Laatokan suuhun!
"Niin, voittoon he läksi -- tietäkää! Tai kuolohon isäin sotiin. Ja Kivekkäillemme malja tää -- Ja tulkoot he terveinä kotiin!"
Niin hiljaa joukko äänetön Jo saapuu metsän rantaa; He havupaarilla päällikön Vait kievarin tupaan kantaa.
Sinihaljakka sissin hurmeissa on, Sideliinat ei verta salpaa, Mut vielä on silmä murtumaton, Ja käsi se kourii kalpaa.
"Ei miehet, ei naiset nyt itkeä saa, Jo vainoojat saivat juoksun -- Mut ikkunat, ikkunat aukaiskaa, Ett' tuntisin kevään tuoksun!
"Kun tuoksuu metsä ja huminoi, Se on sissille mieluisinta: Taas taistot entiset muistiin soi, Ja vastaiset tajuu rinta;
Siks, miehet, haarikka täyttäkää, Niin niistä nyt kiertää taari! Mut, neidot, te nuorille näyttäkää, Mik' on kaatuneen kunniapaari!"
Vait immet viehkeät ruusuja haan Jo sissin paarille tuovat, Mut haarikka miehissä kiertää vaan, Ja he tuimina ääneti juovat.
"Ja isäini rinnalle uinailuun Ma tahdon jo saloon sankkaan, Miss' yhdestä juuresta aarniopuun Nous neljä runkoa vankkaa.
"Niist' ammoin kaksi jo karsittiin, Pian kirves kolmannen merkkii; Mut vihreä puu jää jäljelle niin, Mi nuoria oksia kerkkii!"
1901.
BERTRAN DE BORN.
Miks vait on kanteles, min ään' Niin rohkein innoin soi, Mi Provencen sai syttymään Ja syämet liekkiin loi? Jos henkes uljas vait nyt on, Jää sortoon Ventadorn, Jää Roussillon ja -- sortohon Jäät myös, Bertran de Born!
Kai käsivartes iskenee, Mut sit' ei pyydä maa: Mit' itse miekkaskaan ei tee, Yks laulus aikaan saa! Se mielet kaikki sytti ain, Se epätoivon kaas -- Maa kuoloaan nyt vuottaa vain: Se laula intoon taas!
"Bertran de Born -- ja orjan ies? Ei, sit' ei nähdä kai! Mua pelko ei saa mykäks, mies, Sen harmi aikaan sai: Kun toivo laulajalta jää, Niin tunteit' uhkuu syän, Maanystävää jos peljättää, Hän itkee kaihoon yön.