Part 2

1. Läksi veljekset vesille, Emon lapset lainehille; Kielti vanha Väinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kielti kolmesta pahasta: Vesillä viheltämästä, Lainehilla laulamasta, Venehessä vieremästä, Purressa parahtamasta.

2. Oli veljekset vesillä, Emon lapset lainehilla; Kielti vanha Väinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kielti kolmesta pahasta: Suolimasta siian suolta, Hauin vuolta vuolimasta. Syömästä kalankutuja. Noin se virkkoi Väinämöinen, Ennensyntynyt pakisi, Nuoremmalle veiollensa: "Ei sinun pitäisi syöä, Ei sinun, ei muienkana, Siian suolta, hauin vuolta, Ahvenen alaista puolta, Kuujasen kutumäitiä."

3. Tuli veljekset vesiltä, Emon lapset lainehilta; Kielti vanha Väinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kielti kolmesta pahasta: Yksin öillä kulkemasta, Humalassa huutamasta, Maantiellä makoamasta, Syänyöllä soutamasta. Vaan ei kiellyt Väinämöinen, Evännyt suvannon sulho, Hukkuvata huutamasta Kuollutta makoamasta.

4. Kielti vanha Väinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Atroa poron perästä, Lapinmaasta taikinoa; Kielti uimasta uhalla, Veikan vettä soutamasta.

5. Kielti vanha Väinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kukkaroa paikattua, Vyöltä miehen naimattoman; Kielti työtöntä taloa, Toukoa tekemätöntä.

6. Kielti vanha Väinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kielti maata miehetöntä, Kirvehetöntä kyleä, Eloa emännätöntä, Koiratonta kartanoa.

7. Vielä kielti Väinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Kullalle kumartamasta, Hopialle horjumasta, Vanhan nuorta tahtomasta, Kaunista käkeämästä.

8. Sanoi vanha Väinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Kaunis on kattila tulella, Vaikka vettä kiehukohon; Hyvä mieli miehen päässä, Vaikka ilman istukohon — Väki ei väännä hartioita, Säre ei mieli miehen päätä.

9. Sanoi vanha Väinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Hoia hongaista venettä, Hoia hongan vestäjätä; Pah' on orja palkatonna, Paha paljon palkan kanssa — Osallahan mies elävi, Koira toisen kohtalolla.

10. Sanoi vanha Väinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Suo vilja vihattavalle, Pahat raukoteltavalle! Hullu saapoa vihaavi, Siitä saapi saamatonki, Viha viepi viljan maasta, Kateus kalan veestä.

11. Sanoi vanha Väinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Aina auttavi Jumala, Ajan kunkin katkasevi; Viipyen erät paremmat, Kauan ollen kaunihimmat — Harvoin syötti harva verkko, Silloin suurilla kaloilla.

12. Sanoi vanha Väinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Jumalass' on juoksun määrä, Ei miehen ripeyessä; Juokseva johonkin saapi, Käypä kauas kerkiävi — Usein käypi käypä härkä, Kun jo hengästyi hevonen.

13. Sanoi vanha Väinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Sitä kuusta kuuleminen, Jonka juuressa asunto; Kiitä muille muita maita, Itselle omia maita — Omat maat makuisimmat, Omat metsät mieluisimmat.

14. Sanoi vanha Väinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Väli on väätyllä vitsalla, Väli vääntämättömällä; Mies tulevi neuvotusta, Koira neuvomattomasta — Tieto ei miestä tieltä työnnä, Neuvo syrjähän syseä.

15. Sanoi vanha Väinämöinen Nuoremmalle veiollensa: Soisin Suomeni hyväksi, Karjalani kaunihiksi; Hyvin aina elettäväksi, Kunnialla kuoltavaksi — Laiskat Lappihin menevän, Muut veltot Viron vesille.

18. Vapautettu kuningatar.

1. On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on sen rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartijat käy.

2. Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois, On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois; Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan, Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

3. Sanotaan: on hänkin ollut maan valtija ylhäinen, Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten; Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt... Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

4. Välin vaan, kun vartijat nukkuu ja tyynenä saapuu yö, Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö, Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan, Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan.

5. Näin matkamies tuli kerran, jo saapui linnan luo, Ja linnasta laulut kuuli, oli tuttuja laulut nuo; Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämeen, Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

6. Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan, Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi: Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

7. Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis? Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis? Mut kuningatar hän iinnass' yhä laulavi murheitaan: Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan

8. Oi, saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii, Kypäristään välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii: "Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen, Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"

9. "Oi, turhaa! pois on poissa!" — Hän vinhemmin vaan käy — "Oi surmasi helmaan kiidät!" Hän koht' ei enää näy. Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo, Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

10. Jo rautaportit murtuu, jo aukeevi haudan suu, Sen vartija-joukko jo häilyy niinkuin raju-ilmassa puu. Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin... Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

11. "Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö!! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa, voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

12. Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen, Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen. Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois, Mut aamulaulua on se, yö on ijäks mennyt pois.

13. Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan, Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää, Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

19.* Suomen Ruhtinaalle.

1. Eläköön armias, Rakkahin Ruhtinas Suomenkin maan! Täälläkin toimea, Tapoja, taitoa, Parempaa oloa Kartuttamaan!

2. Pahojen pelvoksi, Oikeuden olijaksi Eläköön hän! Korvenkin kodassa Kullenkin omansa, Orvollen osansa Säilyttämään!

3. Karttaa suo, Jumala, Kavalain juonia Kansan ja maan; Hänestä hoivamme, Turvamme, toivomme, Armahin apumme Ain' olkohon!

4. Eläköön Ruhtinas, Vilpitön valtias Meidänkin maan: Rantamme rauhassa, Lakimme vahvana. Uskomme vakaana Varjelemaan!

20.* Porilaisten marssi.

1. Poi'at kansan urhokkaan, Mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, Viel' on Suomi voimissaan, Voi vihollisen hurmehella peittää maan. Pois, pois, toimet rauhaisat! Jo tulta tuiskii, myrsky käy, jo viuhkaa kanuunasta luoti. Eespäin, miehet uljahat! Meit' urhoollisten isäin henget seuraavat. Kas kunnian Kuin tähti meille hohtaa! Tuttavahan On verityö, mi kohtaa. Eespäin kaikki rientäkää! Vapautemme ikivanha tie on tää. Voittoisa lippu meitä johtaa, Muinahis-aikain taisteluista ryysyinen. Eespäin, sä jalo vaate verinen! Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten.

2. Suomi, maamme kotoinen, Et veren vuotamatta joudu koskaan vihollisen alle Eikä ijäss' ikien Tää kansa väisty, vapauttaan hyljäten. Kuolla voipi urho vaan, Ei vaaraa vältä, pakene, ei antau hän sortajalle. Kuolo, onni sotilaan, Osamme olkoon, taistella kun saimme vaan. Siis miekkahan Ja vastaan vainojaamme! Tie kuoleman Vie kohden kunniaamme. Viipymättä rynnätkää! Nyt meidän aik' on, kallis elon aik' on tää! Suojelematt' ei jäänyt maamme, Harvennut todistaa sen joukko urhokas. Eespäin käy jalo lippu uskaljas! Täss' suomalaiset on sun henkivartijas.

21. Suomen naisille.

1. Maailmassa raivoaapi Sota alinomainen, Kunnes valo vallan saapi Yli öisen pimeyden. Pimeydellä vielä valta Suuri Suomenmaassa on, Kunnes pilvipeitteen alta Koittaa päivä sumuton.

2. Ylös Suomen nuoret naiset! Lähtään mekin taistohon! Vaikk' on voimat vajavaiset, Ehkä apuna ne on. Kyllä kutsumus on suuri Lähtään matkahan nyt vaan! Pimeyden jäykkä muuri Kerran maahan kaadetaan.

3. Valon lippunen jo liehuu, Kutsuu sodan kunniaan. Veri urhon rinnass' kiehuu, Neiden posket punottaa, Sydän hehkuu, silmä loistaa, Liehuessa lippusen Suokoon Luoja hänen poistaa Suomestamme pimeyden!

4. Onnee sulle, sointusalle, Kielellemme ainian! Julista jo maailmalle Ajan tulleen armahan. Ajan, jona arvon kantaa Riennot ihmishenkien, Ajan, joka voiton antaa Valon sotaurhoillen!

5. Siis sä, Suomi, pääsi nosta Muiden maiden rinnalla! Itsellesi maine osta Hikes, veres hinnalla! Vielä kerran päivän koitto Valkeneepi Suomelle. Sodan päättyessä voitto Tunnustetaan valolle.

6. Armoo valon lähtehestä Anokaamme ainian! Muutoin intomme ei kestä: Pimeys vie valtikan. Kyllä vastuksemme voittaa Lempi, väsymätön työ. Kyllä aamu kerran koittaa, Vaikka synkkä viel' on yö!

22.* Kesän viimeinen kukka.

1. Nyt kesän viime kukka Kukoistaa yksin vaan, Siskoistaan ruusu rukka Jäi myrskyyn maailmaan. Ei kukkaa ruusunlaista Syyslaaksoss' ollenkaan, Ken voisi kaunokaista Kuvastaa ruskoaan.

2. En suojatta ma sallis' Sun, kukka, kuihtuvan, Vaan siskojes luo, kallis, Sun soisin nukkuvan. Ma lehtes hiljaa heitän Haudalle siskojen Ja sunkin sinne peitän Vienoisten vierehen.

3. Niin itse seuraan sitten Kun mennyt multakin On joukko ystävitten, Se mulle rakkahin. Kun kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi Maailman murheesen?

23. Isänmaan virsi.

1. Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!

2. Vähäinen meidän kansa on, Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa Sult' ei saanut ois?

3. On edessäs kuin tomu vaan Suuruudet, voimat, vallat maan; Kun viittaat, korkein alenee Ja matalaiset ylenee.

4. Kuink' usein juuri valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks, että Sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.

5. Kun tahdoit kansan valitun, Otitpa ylenkatsotun Ja halvan Juudan kansan, sen Teit vartijaksi totuuden.

6. Ja Bethlehempä, pienoisin Tuo kaupungeista Juudankin, Sai armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän.

7. Oi Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me, pienuuteemme tyydymme.

8. Jos meidän kansa aina sais Vaan olla palvelijanais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!