Part 6

Pakolaiset pääsivät jo Evenos virran vierymälle, Josta heidän piti päästä Wielä virran ylitsekin. Mutta täällä oli muuan, Joka kantoi kulkevia Wirran yli vikkelästi Pienen kanto-palkan eistä. Tämä kantaja katala, Kummallainan kulettaja, Oli häijy ihmis-hepo, Nessus mainiten nimeltä. Nessus oli nivuisihin Asti aivan miehen moinen, Mutta muuten alapuolin Häijy hännäkäs hevoinen. Herkules ei itse huoli Kaalaajata kantamahan, Sillä hän ja Hyllus pääsi Hyvin hänen avuttansa, Mutta maksoi yhtähyvin Kantopalkan kaunihisti, Että Nessus näppärästi Kantais' kultaista urohon. Herkule'lla oli Hyllus, Käsivarrella kökötti, Joen poikki polkatessa, Avojaloin astuessa. Nessus otti ovelasti, Keppelästi keikahutti Deianiran kynkällensä Niin kun piijun pikkuruisen; Kävi sitte källeröitti, Wirran vettä viipotteli, Kaunihine kuorminensa, Poikki joen päästäksensä; Mutta ihmehen ihanan Kannettavan kauneuspa Wimmasikin viemämiehen Suloisella suosiolla. Kaalattuansa keselle Wirran vettä vieryvätä Alkoi Nessus näpillänsä Helmuksissa haamuilla. Deianira huuti heti Hädässänsä Herkulesta, Joka Hyllusta hyväillen Oli pääsnyt mäen päälle. Uros kääntyi katsomahan, Miksi kultaisensa kirkui, Sekä näki, mitä Nessus Oli tälle tekemässä. Otti silloin olaltansa Nuoliviinestä vasaman, Jonka juonelle asetti, Jousellensa johdatteli. Nessus nousua tekevi Kaunihine kuorminensa Wirran veistä vieryvästä Rantaiselle santaiselle. Mutta myrkytetty nuoli Lenti silloin jo siristen Wäkivallan tekiähän, Selän kautta sydämehen. Deianira pääsi poies Kumman kantajan käsistä Sekä lähti luistamahan Heti luokse herttaisensa. Herkules havaitsi hänen Pääsnehen jo pälkähästä, Waan ei tällöin vielä tullut Nessusta nutistamahan; Sillä kun hän katsahtaa, Missä Hyllus mellastaa, Niin ei poikasta näkynyt Koko sillä seutualla. Herkules ei voinut häntä Pitää silloin sylissänsä, Kun hän jousta jännitteli Sekä ampui ankarasti. Mutta poika päästyänsä Oman valtansa varahan Piristikin pajukkohon Pitkin nurmi penkerettä. Keksittyänsä kultaisensa Pääsnehen jo pälkähästä Etsi Herkules nyt ensin Poikastansa pajukosta. Mutta sepä maksoi vielä Kerran hälle kaunihisti, Että hän ei ensin mennyt Nessusta nutistamahan; Sillä tämä turkanenpa Ajatteli aivossansa Wielä henki-heitoillaanki Kostoa jo kauheata. Deianira tahtoi juosta Pälkähästä päästyänsä Luokse aino armahansa, Herkuleksen herttaisensa; Mutta Nessus virkkoi vielä Kamalalla kielellänsä; "Oi sä ihmehen ihana! Kuules vielä kuolevaista! Minä kadun katkerasti Riettahasti rikkoneeni, Siinä kuin mä kurjamainen Kovin kiusasin sinua, Jotta sinun silloin täytyi Pahoin parkua käsissä, Kuin et mua kuitenkana Woinna muuten vastustella; Waan jos huolit hyvän neuvon Kaunokainen korvihisi, Muistelet sä maailmassa Hyvin mielin minuaki. Katsos kuinka kauheasti Weri virtana valuvi Sydämeni sopukoista Hienon hietikon hyviksi; Mutta minä tunnen toki, Etten tätä kauvan kestä, Sillä voimani verenä Nuolen nenästä valuvi. Jos sä sitte, kuin mä kuolen, Kuin ei veri vuodakana, Kokoat ne kokkarehet, Wiho viimeiset pisarat, Jotka silloin jähmettyvät Haavan suulle hyytyneinä, On se hyytynyt hytelmä Sulle tarkka taika-voide; Mutta pidä pimennossa, Päivän paistamattomassa, Tahi kaukana tulesta, Helteestä, hiiloksesta. Jospa sinä jolloin kulloin Kenenkänä keksimättä Pyyhit puolisosi paidan Tällä taika voitehella; Ei se elinkautenansa Huoli muita herttaiseksi, Kuni sinun kultaisensa, Ainokaisen armahansa." Saatuansa sanotuksi Kielin kavalat sanansa Kaatui Nessus nenällensä Hengetöinnä hietikolle. Deianira näki miten Weri hyytyi hytelmäksi, Sekä alkoi aprikoia, Mitä Nessus muka neuvoi. Hän ei luullut hertaisensa Rakkautta rauenneeksi, Mutta kuitenki keräsi Weren tilkat vakkaseensa. Nousi sitte nopeasti Wirran viereltä mäelle Katsomahan kadonneita Hyllusta ja Herkulesta, Jotka juuri joutuisasti, Käsitysten kaunihisti, Tulla tepottelivat jo Pajukosta palanneina. Maita, soita maleksien Kumppaliensa keralla Pääsi uros tiensä päähän Keyks kuninkaan hovihin.

Herkuleen viimeiset retket.

I.

Herkulesta hakartavi, Että Eurytos ol' jäänyt Häntä herjaeltuansa Kokonansa kostamatta. Eurytos ei esinnäkin Heittänynnä Herkule'lle Iolea ihanata Kainaloiseksi kanaksi; Waikka kohta uros voitti Jousikiistassa kovassa, Jonka ehdon isä itse Pani kosioiden päälle; Sekä sitte syyttömästi Sanoi tätä sankaria Raavahien ryöstäjäksi, Warastavaksi voroksi, Josta Herkuleski juuri Waikka kohta vahingossa Tappoi yhen ystävänsä Iphito'n, Iolen veljen. Tämän murha-työnsä tautta Täytyi uljahan uroomme Kumarrella kuninkaita Sekä olla orjanaki. Kaikki nämä kärsimykset, Nämä pahat parsaukset, Waati kostoa kovoa, Hävitystä hirveätä. Kohta kului kuusi vuotta Sekä vuotta seitsemänki Herkulelta harmissansa Keyks kuninkaan hovissa. Hyllus kasvoi kaunihiksi Werevine veikkoinensa Sekä sai jo sisarenki Makarian mainittavan. Saatuansa värvätyksi, Hankituksi, haalituksi, Hyvin suuren sotajoukon, Poikaparven, parahimman, Heitti uros herttaisensa Lapsinensa laulamahan Sekä lähti sotimahan Eurytosta etsimähän. Tämä kopea kuningas Euboeassa elävä Oli vielä Oikalian Kaupungissa kaunihissa Kolmen poikansa keralla Kanssa kaiken perehensä Hovissansa hohtavassa, Kivilinnassa komeessa. Onni oli uroholla Matkassansa metelissä, Sillä poikaparvi purki Kivilinnan kokonansa; Mutta itse mötki uros Kurikalla kauhealla Kuninkahan kuoliaksi, Pojat pitkin penkereitä. Tuli poltti tuprakassa Koko kaupungin poroksi Joka nurkan nuuskimalla, Joka hökkelön hakien. Impi ihana Iole, Jonka tautta tapeltiinki, Oli vielä kumman kaunis, Kypsimmällänsä kukoisti. Herkules sai haltuhunsa Tämän ihanan Iolen Sekä saalihitki suuret, Kullat kaikki kaupungista.

II.

Deianira itki illat Huolissansa huokaellen, Kun ei kuulu kultaistansa, Herkulesta hertaistansa. Mutta viho viimein kaikui Koko kuninkahan hovi Ilo-äänestä isosta, Riemuhuudon huminasta. Läähättäen lenti muuan Sanansaattaja salihin, Joka itkiän iloksi Kertoi kielellä kepeellä; "Riemuitse nyt ruhtinaatar! Pyyhi poskilta pisarat! Sillä sinun puolisosi Elää vielä vammatoinna Sekä ompi onnellisna Tulemassa jo takasi, Mutta laativi lavoa, Poltto-uhrin perustata." Likas lähettilähänsä Kuuluttavi kansalleki Tuolla nurmi tanterella Woiton suurta sanomata; Waan hän itse viipyvi nyt, Niin kun mie jo mainitsinki, Kenäumin niemekkeellä, Euboean nenäkkeellä, Uhri-lavan laainnassa, Rankoja rovitsemassa, Jotta Jupiter ei jäisi Kokonansa kiittämättä. Likas lähettiläs tuli Kohta kanssa kartanohon Sekä hänen seurassansa Sotavangit suruisina. "Terve! terve! ruhtinaatar! Sankarimme aino armas!" Lausui lähettiläs heti Deianiran nähtyänsä: "Eipä onnen ohjeliat Tuolla Tuonelan tuvassa Kuuna kullan valkeana Rakastele rikoksia. Sankarimme sota tuli Syistä sangen synkeistä, Senpä tautta seurasiki Häntä siunaus sodassa. Nyt ne kerskailiat kaikki Korskeine kielinensä Ovat mennynnä Manalle Pitkin sota-penkereitä; Waan kuitenki kaikitenki Sanottaa nyt sankarimme Minun suullani sinulle, Rakastettu ruhtinaatar; Säästä sinä säälimällä Sydämellä suopeasti Näitä tänne tuomiamme Wankia ja vanhuksia, Jotka ovat Oikalian Kaupungista kadonneesta, Mutta jotka minä jätän Sotasaalisna sinulle; Paitsi muita parkasia, Poikasia, piikasia, Säästä tätä siveätä, Nuorta neittä, onnetointa, Joka juuri jalkohisi Lattialle lankeaa Armostasi avarasta Laupiutta löytämähän." Deianira tähystävi Säälivillä silmillänsä Nuorta neittä kaunokaista, Impyettä ihanaista. Nostaa nyt nuoren neien Ylös niin kun ystävänsä Tällä tavoin surkutellen Lauhkealla lausehella; "Niin on niin nyt neitoseni! Ynnä tekin ystäväni! Se on sangen surullista, Minuaki murtavaista, Kuin mä neän, kuinka juuri Jalot neiet, naimattomat, Ollen orjien osalla Saavat kärsiä kovuutta, Tahi kuinka kunnottomat Wanhuksetki vangituina Lasten lastensa keralla Muilla mailla maleksivat. Zeys! taivahan takoja, Kaiken luonnon kolkuttaja, Ellös koskana kurita Sukuani sillä lailla! Mutta kukas sinä kurja Impi ihanainen olet? Eli lienet joku jalo Naittamatoin neiti parka? Sinäpä sen Likas saatat Selittääki säntillensä, Kenen tämä neiti nuori, Impi ihanainen onpi!" "Mistäpä sen minä tiennen?" Sanoi Likas liukkahasti, Mutta vähän viivyttyvä Pitkitti hän puhettansa; "Kyllä se ei kuitenkana Mahda olla Oikalian Huonnoimmista huonehista, Pahimmista perehistä." Koska impi parka itse Huokaeli hiiskumatta, Niin ei ruhtinaatar raahi Tarkemmasti tutkaella, Mutta vietti viipymättä Likas lähettilähällä Tämän immen ihanaisen Kaunihisen kammarihin. Koska Likas lähettiläs Meni tätä tekemähän, Tuli sanan saattajoista Ensin tullut toisen kerran Hiljallensa hiipetellen Deianiran tienoille Sekä sopotti supalta, Muka muiden kuulematta; "Älä rakas ruhtinaatar Usko tuota toista miestä! Sillä se ei sano sulle Totta tässä asiassa. Minä kuulin korvillani, Kun se itse kuulutteli Tuolla keskellä ketoa Korvin kuullen kymmenien, Että Herkules hävitti Oikalian kaupungin ja Kuninkahan kivilinnan Tämän nuoren neien tautta, Joka onki Oikalian Kuninkahan kuulu tytär, Itse ihana Iole, Ennen kilpa kosittava. Herkuleskin oli ollut Kerran tällä kosiana, Mutta morsiamen isä Eurytos ol' estellynnä. Puheen-parsikin puhuvi, Sanan-laskukin sanovi; '_Wanha rakkaus ei ruostu Kuuna kullan valkeana_.' Havaitsethan siitä hyvin, Miksi puolisosi meni Tätä neittä naimatointa Orjaksensa ottamahan; Pidä vaan kun pivossasi, Että Herkules ei heitä Iolea ihanata Aivan orjien osalle." Tämän tuhman tarun tautta Pisti pahan-luulon piikki Deianiran rinnan rikki Niin kun neulan nenäkkeellä. Wesipisarat pirisi Kohta silmistä koreista Pitkin punaposken päitä Hienoisille helmuksille. Deianira kutsui toki Likas lähettilähän nyt Kahen kesken kammariinsa Tarkemmasti tutkittaaksi. Likas vannoi vaikeasti Siinä totta sanoneensa, Että hän ei ensinkänä Tiennyt tytön vanhempia. Deianira torui tällöin Siitä Likasta lujasti, Kun se vannoi vaikeasti, Waikka vasten tietoansa; Sanoi sitte suorastansa, Että hän jo tiesi tämän Immen olevan Iolen, Kuninkahan kuulun tytön, Jota Herkuleskin juuri Oli käynyt kosimassa, Mutta että hän ei muka Wihaa neittä siitä syystä. Koska Likas kerran kuuli Aivan niitä asioita, Juuri juttuja samoja, Joita itsekin julisti Tuolla nurmi-tanterella, Tuolla keskellä ketoa; Tunnusti hän tietävänsä, Kenen tämä tyttö oli; Mutta sanoi siitä syystä Puhuneensa toisin puolin, Että Herkules ei hänen Käskenynnä kertomahan Puolisonsa korvin kuullen Muuta tästä tyttärestä, Kun että ne kaikki sitä Pitäisivät paremmasti; Sillä siitä oisi ollut Sankarille suuri ilo, Kun hän oisi omin kielin Saanut ilmaista Iolen. Deianira sanoi sitte Likas lähettilähälle, Että hänki Herkule'lle Lähettävi jonkun lahjan, Siitä koska sankarikin Laittoi hänen huomahansa Sotavangit, vanhat, nuoret, Sekä kultakorujakin; Mutta laittoi lahjan viejän Sitte salihin takasi Lahjan-laittama-ajaksi Oven suussa outtamahan.

III.

Deianira parka piti Niin kun Nessus hälle neuvoi Wielä verivoidevakan Piilopaikassa piimeessä. Ruhtinaatar rukka luuli, Että tämä myrkky-mehu Oli tarkka taika voide Eikä myrkky ensinkänä. Senpä tautta toivoi hän nyt, Että tämä voide voisi Saada hänet Herkule'lle Ainoaksi armahaksi; Sillä Iole ihana Oli kovin kaunis orja, Ettei Herkules hänehen Woisi vielä mielistyä. Tässä toivossa hyvässä Aukasi hän arkun kannen, Jossa tarkka taika-voide Oli vielä vakkasessa. Otti sitten ovelasti Lukokkaasta laatikosta Herkuleksen heleimmän Puna paidan purppuraisen, Johonka hän kulta-kuvat Oli itse ommellunna Hienoisilla, huippuisilla, Soreilla sormillansa. Otti vielä villavakan, Wallan maalatun vetäsi, Josta valko villatukon Hyppysiinsä hivutteli; Pisti valko villatukon Werivoidevakkasehen Sekä pyyhki sillä sitte Puolisonsa puna paidan; Mutta viskasi nyt villat Lattialle lautaselle, Kun ei niitä kumminkana Enää tässä tarvittunna. Laittoi sitte laskoksille, Koukuroille kaunihille, Koko kullalla kudotun Kaunokaisen kenkkikalun. Otti sitte olallisen Waski-vöisen vakkasensa, Johon pani puna paidan Kannen alle kirjavaisen. Kantoi viimein kirjo kannen Likas lähettilähälle Sekä sanoi selvitellen, Wakavasti varoitellen; "Täss' on paita purppurainen Puolisolleni punainen, Johon minä kulta kuvat Olen itse ommellunna. Kanna Likas lippahalla, Waski-vyöllä vakkasella Tämä lahja laittamani Puolisolleni puhasna; Mutta muistakin sanoa, Että hän ei ennen pidä Purppuraista paitoansa, Kuin on uhri uhrattava. Wie sä vielä hälle tämä Sinettinen sormukseni, Että hän ei epäileisi Minun lahjan laittaneini." Likas lupasi lujasti Wiedä kaikki kaunihisti Sekä lähti luistamahan Kenäumin niemekkeelle. Deianira laittoi toki Hyllus poikansa perästä, Jotta Hyllus Herkulesta Kiirehtisi kotihinsa. Tuli sitte taase siihen Kaunihisen kammariinsa, Jossa oli puna paidan Woitehella voidellunna; Mutta keksi kohta, miten Walko villatukko oli Mustununna, muuttununna, Lattialla lautaisella. Walko villatukko oli Mennyt möyhyksi, muruiksi, Sekä sihisi sinisnä Puolipäivän paistehessa. Deianira näki tästä Walko villan muutunnasta, Että verivoide oli Kaikki myrkkyistä mehua. Häntä aavisti nyt heti Sydäntänsä särkemästä Ettei hyvä hyyrrä siitä Puna paidan pyyhinnästä. Murhe murti päätä puhki, Suru täytti sydämehen, Niin että se kurja kiiti Kammarista kammarihin.

IV.

Wiho viimein tuli Hyllus Herkulesta hakemasta, Mutta ilman isättänsä, Paitsi valta vanhempaansa. "Ai! jos äiti", huuti Hyllus, "Oisit ollut syntymättä, Eli ellet ensinkänä Oisi ollut äitinäni, Tahi joska taivahasta Oisi suotunna sinulle Toinen mieli, toinen kieli, Aivan toiset ajatukset!" Ruhtinaatar rukka tahtoi Paikallensa pakahtua, Koska poika siten puhui Tanterelta tultuansa. "Kuules lapsi kultaiseni! Minkäs tautta moitit mua?" Kysäsi hän kummastellen Lapseltansa lauhkeasti. "Minä kävin Kenäumin Pitkän niemekkeen nenässä", Sanoi poika itkusuulla, Wesisilmänä valitti, "Sinä surmoat isäni Lailla kovin kauhealla, Jot'ei ilmoisna ikänä Ole nähty näillä mailla." Deianira kävi tällöin Aivan kalman kalveaksi, Mutta rohkaisikse sitte Wielä kerran kysymähän; "Kuka kurja sitä sanoi Sulle, poikani polonen, Että minä millonkana Woisin tehdä tuolla lailla?" Poika puhui pitemmältä Surullisilla sanoilla; "Ei ou syrjäinen sanonut, Wennon vieras valittanut; Omat silmäni olivat Kauhistusta katsomassa Kenäumin niemekkeellä, Uhrikunnahan kukulla. Uhrihärkiä hyviä, Mullia mitä paraita Oli ladottu lavalle Kaksitoista kallotoinna. Likas toi nyt laittamasi Puna paidan purppuraisen Waskivyöllä vakkasella Isälleni itsellensä. Isä ottikin iloisna Päällensä punaisen paidan Sekä kiitti kaunihiksi Kulta-koruja koreita. Tuohoi sitte jo tulia Tervaksisilla tikuilla Alle puiden petäjäisten, Päälle alttarin arinan. Isä rukka nyt rukoili Ensin alttarin edessä Sekä kiitti sinuaki Lahjasesi laittamamasta. Waan kun uhrin liekki löi jo Kohti taivasta koreesti, Syttyi tuli toisellainen Heti isäni ihossa. Hiki vieryi virtanansa Pitkin partoa piristen, Puna paita poltti häntä Niin kun turkasen tulella. Isä repi riekaleiksi Kenkkikalusi kirotun, Mutta murha-myrkky poltti Häntä kahta kauheammin. Hirveästi huuti hän nyt Likas lähettilästänsä, Joka myrkkymehu-paidan Oli hälle heittänynnä; Juoksi sitte sen jälestä, Tarttui jalkahan takoa Sekä viskasi vihalla Kurjan kohti kallioita, Joita meren aallot aina Rantasella räiskyttävät, Niin että se kurja niistä Meren pohjahan putosi. Sotamiehet säikähtivät, Pojat parkuivat pahasti, Nähdessänsä, kuinka kauvas Likas lenti kalliohon. Joka jumalaisen miehen Täytyi pötkiä pakohan, Sillä kaikki kauhistuivat Wimmattua voimakasta. Isä parka piehtaroi nyt Ensin pitkin penkerettä, Mutta hyppi sitten maasta Ylös koppikohdastansa Sekä karjui kauheasti Tuskan tulen polttaessa, Jotta vuoret volisivat, Laaksot pahoin laulelivat. Kiivahasti kirosi hän Siitä sua äiti parka, Kun sa kuoleman kipuhin Saatit hänen syyttömästi. Wiimein huuti hän minua Surkeilla sävelillä; '_Hyllus! poikani polonen, Ainokainen auttajani! Jos sä sydämestä säälit Ihan syytöintä isääsi Tässä kuoleman kivussa, Murha-myrkyn polttaessa; Niinpä laita mulle laiva, Etten kurja köntistyisi Tälle meren saaren maalle, Walkamalle vierahalle_.' Koska minä tämän kuulin, Laitoin minä hälle laivan, Jolla hänet toimme tänne Kivuissansa kiljuvana. Kohta sinä saat sen nähdä, Kannettavan kammariinsa, Ehkä vielä elävänä Eli ehkä kuollehena. Tämä on nyt tekemäsi Aivan alkaen alusta, Uljahimman urohista Saatit sinä surman suuhan."

V.