Part 4
Hesperidien hyvien, Ilman impien pyhien, Yrttitarhan tarrukassa, Aina asti Afrikassa, Kasvoi kultakuorisia Oiva onnen omenia Kolmessa ja kaunihissa Omenapuussa puuhkeassa, Jotka Jupiter jumala Oli itse istuttanut Saatuaan ne sulhaisena Juno jumalattarelta. Immet vartioivat vielä Yhä yrttitarhaansa Satapäisen tulisuisen Lohikäärmehen keralla. Nuita kultakuorisia Oiva onnen omenia Oli Herkules hakija Aina asti Afrikasta. Tiellä tänne tullessansa, Pitkin maita maleksien Yhtyi uros yhtenänsä Pulakasta pulakkahan, Eräs jätti Japetos Eli ennen eukkonensa, Kanssa kaunihin Klymenen, Tytön väkiturilaisen, Tämä parikunta koitui Maailmassa mainioksi, Kolmen veljen vanhemmiksi, Kolmen kuuluisan urohon. Atlas ensin esikoinen, Talon kannen kannattaja, Toinen taase Epimetheys Tahi tytön Pyrrhan isä, Kolmas pahnan pohjimainen, Kuopus kutsuttu Prometheys, Koitui kerran Kreikan kansan Kuuluksi esi-isäksi, Prometheys loi loitsemalla Saoin miehiä savesta, Teki tyttöjä tuhansin Sanan voimalla samate, Puhui heihin henkeäkin Eli elämän tulesta, Jot'ei itse iskenynnä, Takonunna taulahansa, Mutta luoma lausehilla, Loitsijoiden luottehilla, Tahtoi taivahan ukolta, Kaiken luonnon laatialta. Senpä tähden tämä noita, Tämä poppa vanha velho, Wietiin vnorelle mäkisen, Kaukasuksen kukknlalle, Jonne taivahan takoja, Kaiken luonnon kalkuttaja, Itse Jupiter jumala Panetti sen paulohinsa Kahlehilla ja kovilla, Jalkaraudoilla jaloilla, Siitä syystä kun se oli Luojan töille tungetellut. Haukat hakkasivat häntä, Korppikotkat kiusasivat, Rinnan rikki jo repivät, Maksan mettä maistelivat. Nämä rietat raatelevat, Korppikotkat kanhistavat, Ajoi Herkules hitolle Tahi tappoi nuolillansa; Ratkoi rautaraksit rikki, Paksut paulat paukutteli, Päästi miehen pälkähästä, Waivapalkasta vapahti. Semmoinenpa seikka sattui Uroholle uljahalle Matkalla jo mennessänsä Omenoita ottamahan. Monta muuta mylläkkätä Sattui sitte sillä tiellä, Mutta viho viimein oli Uros tarhan tienoilla. Hänpä kiipesi nyt kohta Korkealle kukkulalle, Jossa Atlas jättiläinen Taivon kantta kannatteli. Uros häneltä uteli, Tultuansa tutkaeli, Kuinka kultaiset omenat Somimmasti saataisihin, Ett'ei neitoset näkisi, Hesperidit havaitseisi, Eikä peto pelottaisi Tarhan vahti tavottaisi. Atlas itse aikoi mennä, Hiisi hiihteä lupasi Omenoita noutamahan Lohikäärmetten lomitse, Jos hän oisi joutavana, Wapaana vaeltavana, Ettei kuorma kurittaisi, Raskahasti rasittaisi. Herkulesp' on sanoi siihen, Uros kerran kerskaeli: "Kyllä minäki kykenen Taivon kantta kantamahan, Kun sä kultaiset omenat Kannat mulle kaunihisti Tuolta tunturin takoa, Kultatarhan tarrukasta." Atlas lähti länttä kohti, Meni meren rantaselle Omenoita ottamahan Yrttitarhan tarrukasta. Noukki nuoret nuppulatki, Kultakuoriset kukisti, Kokosi ne konttihinsa, Latoi laukkunsa sisähän. Alkoi käydä käpsytellä, Hiljallensa hipsutella, Konttinensa koikulella, Laukkunensa lötkytellä; Mutta kuuliki kuhinan, Hesperidien helinän, Lohikäärmetten kähinän, Siipiniekkojen sirinän; Neiet nuista nuhtelivat, Naiset nuoret napisivat, Lohikäärmeet kävivät Jättiläistä jäytämähän. Waan ei väkiturilaamme, Rosvo rohkea roveelta, Kuunnellunna kurinata, Käärmehien käräjätä; Mutta tulla törkötteli Entisille sioillensa, Jossa Herkules jorotti Taivon kantta kannatellen. Atlas puisti pussistansa, Kopisteli kontistansa, Kultakuoriset omenat Uhalla uroon eteen, Hiiskui sitte hiijemmoinen Herkuleksen korvin kuullen; "Min' en ota olalleni Tästä lähin taivon kantta; Kanna sinäki nyt kerran Wuorostasi vaski-kantta, Sillä kyllä minä muistan, Kuinka paljon taivas painoi. Näin on hyvä heiluani, Tanssiani, tarsiani, Kun ei kupari-kypäri Paina pahoin korvillani." Atlas aikoi tuolla tavoin Poika paran pettämähän, Mutta poika petti hänen, Wiisahasti viekotteli. "Weikko velikultaiseni!" Sanoi Herkules hänelle, "Kanna häntä vielä kerran! Ota kerran olallesi! Että minä ensin saisin Pehmikettä pääni päälle, Jott'ei taivon kova kansi Aivojani ahdistaisi; Kyllä minä sitte kannan Ihan ilmoisen ikäni Taivon kaarta kaunokaista, Ilman pieltä ihanaista." Tämä pulska puhe toki Auttoi tässä asiassa; Atlas otti olellensa Taivon kannen kalkutetun. Waan kun uros uudellensa Pääsi valtansa varahan, Meniki hän matkahansa Kulta omenien kanssa. Tuolla tavoin täytti uros Senki ison ihmetyönsä Sekä kantoi kultakontin Eurystheyksen edustalle.
Kahdestoista uro-työ.
Koska kuningas jo keksi Ettei uros uuvu maalla, Häätävi hän Herkulesta Menemähän Manalahan. Siellä haukkui kumma koira, Julma juutas jumputteli, Jotta vuorten rotkot raikui, Kalliotki kajattivat, Konnan koiran haukunnasta, Ärripurrin ärinästä, Kuni ukkosen käsissä, Kaikkivallan kalkuttaissa. Senpä koiran kolmipäisen, Konna Kerberos nimisen, Oli Herkules hakeva Manalasta Mykenähän. Kerbero'lta kolmipäältä Walui vaahti leukaluilta, Waan se ei ollut valko vaahti, Mutta musta myrkkymehu. Koiran karvoinakin oli Sekä päässä ja selässä Käärmehiä kamaloita, Eläviä vankuroita. Tämän häijyn häntä oli Wielä kahta kauheampi, Sillä se ol' suomuksinen Lohikäärme kokonansa, Jolla oli purston päässä, Wiimeisessä vipukassa, Pitkä pistin piippulainen, Myrkkymehuinen nenäke. Manalahan mennäksensä Sekä sieltä tullaksensa Kävi Herkuleski kerran Poppa-ukkojen puheella. Saipa toki tarkat tieot, Josko tarkat tarvitsiki, Eumolpus ennustajan, Welhon viisahan pajasta. Meni tuosta tietoinensa Matkohinsa Manalahan, Sattui siellä virran suuhnu Akeronin rantaselle. Täällä koira terhentävi, Kumma konna korsoavi, Muka maalta tullehelle Wierahalle vihoissansa. Waan ei vieras vapissunna, Tuosta kovin tutissunna, Josko koira konnamainen Hänelle nyt härisikin. Uros pani pahulaisen Kolme päätä kourillansa Wäkisellä vääntämällä Polvi-pihtinsä välihin; Sitoi sitte kaikki kaulat Waski-vitjan silmukkahan, Jotta koira ei kyennyt Kuhunkana kulkemahan. Mutta mörkö köytti tällöin Myrkky-mehu pistimellä Herknlesta hetimiten Ohimoihin ohuihin. Ei tuo toki turmellunna, Kovin pahoin koskennunna, Sillä sankarimme oli Loitsijalta lumoittunna. Uros otti ovelasti Waski-vitjat kätehensä, Weti sitte vintturoitti Koiran maalle Manalasta. Mutta koska Kerberos nyt Pääsi päivä paistehesen, Niin sen kolmesta kidasta Alkoi vaahtea valua. Siitä kasvoi myrkkymarjat Sekä kaikki myrkkykasvit, Mitä nytki nurmikoilla Kukoistaapi kukkasina. Weitikkamme venytti nyt, Koko matkan kantturoitti, Kumman koiran kuninkaalle, Eurystheyksen edustalle. Koska kuningaski kerran Keksi Kerbero'n kamalan, Pyörtyiki hän pyllyllensä Kauhistuksesta kovasta; Mutta siitä selittyä Sanovi hän sankarille; "Mene minne itse mielit Poies palveluksestani." Uros käski koiran kohta Loitsemalla Manalahan, Jossa vielä vinkuneeki Pahnlaisna parkuvana. Sitte heilui Herkules jo Oman valtansa varassa Eikä tarvinnut totella Muita koko maailmassa. Eurystheys ei kumminkana Kuollut aivan kostamatta, Josko jäikin Herkulelta Kokonansa kostamatta; Sillä kun hän Herkuleksen Kuoltuaki vielä koki Saada sankarin sukua Sotimalla sorretuksi; Saivat Herakleidit hänen Sotasvangiksi somasti Sekä sitte surmasivat Kirveellä kostavalla.
Herkules ja Megara eroavat toisistansa.
Koska uros viho viimein Monen melskeen perästä Pääsi palveluksestansa Wapaana vaeltamahan; Lähtevi hän lippomahan Theben kaupunkiin takasi, Jossa pulska puolisonsa Toivoi häntä tulevaksi. Mutta tänne tullessansa Tahtoi uros ensin tiedä, Jos hän oisi onnellinen Edeskäsin eläissänsä. Sitä vasten vaelti hän Ensin Delphin temppelihin, Jossa oli Orakeli Kultaisessa kattilassa. Tultuansa temppelihin, Joka hohti hopealta, Käydä kepotteli uros Pyhän Pythian etehen. Tämä impi istui itse Kultaisessa kattilassa, Joka kolmella jalalla Seisoi tässä temppelissä. Uros lausui lattialta, Kultakattilan kupeelta; "Ilmoitappas pyhä impi, Sano selvillä sanoilla; Mikä onni minulla on, Kuin mä tulen kotihini Sekä vielä sittemiten Koko elin kautenani." Luonto nousi neitosella, Impi tuli intohonsa, Jotta joka hivuskarva Päässä pystöhön pemahti. Tuommoisena tuppurina, Pöyrypäänä pörretyisnä, Ilmoitti nyt pyhä impi, Pyhä Pythia puheli; "Ei sun ole onnestasi Koko elinkautenasi, Jos sä elät edeskäsin Entisine eukkonesi." Sillä lailla lausui impi, Pyhä Pythia puheli, Mutta lopetti lorunsa, Waikka uros utelikin Kun ei impi ilmoittanut, Enempätä ennustanut, Lähti uros nyt uhalla Temppelistä telmehellä. Kivi-lattia lotisi, Hopeutettu seinä heilui, Kumu kullattu kumisi, Kultakattila kalisi. Uros riipasi rivasta, Kultaoven koukkurasta, Mutta tämä töpsähtiki Poikki hänen pivohonsa. Katsomatta kourahansa, Kuinka tulta koukku kiilti, Nakkasi hän navakasti Koukun kattilan kupeesen. Kattilassa kakottava Pyhä impi pyllähtävi Kamahusta kauhistuen Pyörtyneenä pyllyllensä. Oven vartija ei ollut Päästää poies Herkulesta Rivan rikki revittyä, Pyhän immen pyörryttyä; Mutta sankari sotalas Tarttui miehen tukkapäähän Sekä laittoi seinamälle Koko vartijan kolisten. Kun ei ovi kuitenkana Auvennunna avaimetta Sulin käsin kiskomalla Repimällä, reutomalla; Otti uros olaltansa Kohta kuulun kurikansa Sekä ruhtoi, ruskutteli, Koko oven kappaleiksi. Siitä lähti sankarimme Kotihinsa kulkemahan Itseksensä ihmetellen Pyhän immen ilmoitusta. Mutta kun hän kuitenki nyt Arveli ja ajatteli, Miten Megarasta voisi Olla hälle onnen haitta; Alkoi hän jo aprikoia, Ett'ei muuten mitenkänä, Jos ei hälle juolahtaisi Megarasta mielehensä Sekä hulluuden humakka Että poikansa poloset, Sillä silloin hän ei oisi Ollenkana onnellinen. Kotihin kerittyänsä Luokse aino armahansa Kertoi Herkules nyt kaikki Melskehensä Megaralle. Koska Megaraki kuuli Pyhän immen ilmoituksen Sekä mitä sankarimme Siitä sittemmin jo mietti; Sanoi hän nyt suloisesti Lemmityistänsä lohutti: "Kuulepas nyt kultaiseni, Mitä mull' on mielessäni; Meill' on oma valta vielä Tehdä mitä mielinemme, Ett'ei ennustus tulisi Pahoin puolin täytetyksi. Ero ei nyt ehkä oisi Meille mitä hulluimpia Sillä sull' ei sitte oisi Minun tauttani muretta Niistä muinoin murhatuista Polosista pojistamme, Jotka hullunna humuten Nuolin lasketit lävitse." Koska Herkules havaitsi Tämän mielen Megaralla, Ihastui hän iloiseksi Sekä lausui lemmellensä; "Mull' on muinoinen toveri, Jolas Iphikle'n poika, Joka sankari sotalas Oisi sulle sovelias; Mieltynet sä menemähän Tämän pojan puolisoksi, Ottavi se omaksensa Sinut suurella sulolla." Koska Jolas sen kuuli, Että sankarimme soisi Megaran menevän hälle Kainulaiseksi kanaksi; Lankesi hän lattialle Maahan Megaran etehen Sekä sanoi suloisesti Säyseillä sävelillä; "Kuinkahan ma kurja voisin Rukoilla niin rakkahasti, Ettet armas antaisi mun Nousta tästä toivotoinna!" Jolas ei ennättänyt Sitä enemmän sanella, Kun jo morsian Megara Sulki sulhon sylihinsä. Tuolla tavoin tuli niistä Heti pulska parikunta, Jonka häissä joka henki Wiinoissansa viipotteli. Herkules ei herennynnä Eukotoinna elämähän, Mutta alkoi ajatella, Mistä saisi morsiamen.
Herkules ja Eurytos.
Euboean saaressa ja Oikalian kaupungissa Oli impi ihanainen, Kuninkahan kuulu tytär. Tätä Euryton tytärtä, Iolea ihanata, Kiitti kaikki Herkule'lle Kaunihiksi kukkaiseksi. Kuningas aikoi antamahan Tämän immen ihanaisen Sille sota-sankarille Tahi tarkka ampujalle, Joka oisi ovelampi, Jousi-kiistassa jalompi, Kun hän vielä vanhanakin, Tahi poikansa parahat. Eurytos olikin ennen Ollunna opettamassa Herkulesta juuri jousin Ankarasti ampumahan. Kuultuansa kuulutoksen Iolesta ihanasta Oli Herkuleskin heti Jousikkaiden joukkiossa. Kohta alkoi ampuminen, Kosioiden kilvoittelo, Jossa jousi-jyräkässä Herkules oli ovelin. Eurytoski keksi kerran Wielä vähä veiterämmän, Kun hän oli kuullutkana Maailmassa mainittavan, Sekä alkoi ajatella Sulhopoikasta peläten, Että se vävynä vielä Woisi viedä vallan hältä. Koska Herkules kysäsi, Tokko hälle heitetähän Woiton palkkoa parasta, Ihanata Iolea; Esteli nyt immen isä Sekä sanoi sitä syyksi, Että morsian mukamas Oli liian nuori lapsi. Iphitos, Iolen veli, Koki kyllä puhutella Kuningasta kuulemahan Rakastavan rukousta. Kuningas käski kosijata Wierassansa viipymähän, Mut ei lastansa luvannut Kuitenkaan sen kumppaliksi. Uros uljas väsyi viimein Tyhjän toimituksehensa, Kun ei saanut kumminkana Morsianta mukahansa, Sekä lähti suruisena Menemähän matkohinsa Siltä meren saaren maalta Kotihinsa Kreikan maalle. Mutta menemäisillänsä yhytti hän ystävänsä Iphito'n, Iolen veljen, Joka juoksi jälempätä, Siinä se nyt saattoi hälle Lemmen lahjasen lehessä, Jonka impi itse laittoi Suruiselle sulhollensa. Impi oli itsestänsä Iphitolle ilmoittanut, Että hän ei Herkulesta Laske poies lahjasetta Sekä silloin sätkittänyt Tuuheasta tukastansa Kiiltomustan kiehkuraisen Tällä tavalla sanoen; "Minä laitan lahjaseni, Lemmen lehessä lähetän, Uroholle uljahalle, Sulhaiselle surevalle; Juokse veikko joutuisasti Heitä tämä Herkulelle Sekä sano sen olevan Multa muistiksi hänelle." Koska ihanan Iolen Lemmen lehti lahjoinensa Pääsi Herkule'n povelle, Sankarimme sydämelle; Kiitti tämä tuomamiesta Sekä lahjan laittajata, Mutta murhe murti sitte Molempien miesten mieltä. Kädet yhtyi vielä kerran, Jäähyväiset jätettihin, Mutta sitten matkustavi Kumpainenki kotihinsa.
Herkules ja Admetos.
Muuan mainio Admetos, Pheren kaupungin kuningas, Eli tällöin Thessalian Hyötymaalla mainiolla. Jupiter ajoi Apollon Jumalien joukkiosta Alas hovihin Admeto'n Lehmikarjan kaitsijaksi. Admetos piti Apollon Niin kun pappinsa parahan, Jonka tautta tää Jumala Hovin varjona vaelti. Koska tämä kuningas jo Kitui kuoleman käsissä Sekä _Surma_ surpetuinen Outti häntä jo ovella; Anoi jumala Apollo Kuninkaalle kuolevalle Tuonelaisten laupiutta Surman viitaketta vasten. Tuonelaisten tuomiopa Oli kuitenki kamala, Sillä siinä ei luvattu Muulla lailla laupiutta, Ellei kuninkahan eistä Joku mene Surman myötä, Mutta kukas tahtoi mennä Toisen tautta Tuonelahan; Eipä edes vanhempansa Wanhat vatuiset kapiskot, Waikka ne jo vapisivat Kaksi sauvassa kävellen. Ainoastansa Alkeste, Kukoistava kuninkaatar, Sanoi silloin saattavansa Kuolla kuninkahan eistä. Hätänäpin olivat ne Sanat suusta solunehet, Kun jo Surma seisoi siinä Wäärän viitakkeensa kanssa, Sillä se jo ennestänsä Tiesi aivan tarkoillensa Eiltäkäsin ennustetun Kuninkahan kuoluhetken. Kukoistava kuninkaatar, Ihana Alkeste alkoi Laittautua lähtemähän Surman myötä menemähän. Pesi päänsä puhtahaksi, Puna-posket paistaviksi, Wirran veillä vieryvillä, Kosken kuohun kummaskalla; Pukeusiin pyhä pukuunsa, Päärlyt päähänsä ripusti, Astui kuninkaan kupeella, Lapsilaumansa keralla, Siihen suojahan sisälle, Jossa Surma jo odotti. Otti sitte omiltansa Juhlalliset jäähyväiset Sulki lapset sylihinsä Sekä lempi lämpimästi Antoi suuta suloisesti Wielä kerran kullalleenki; Waan kun Surma silloin juuri Wiitakettansa vilautti, Niinpä kuninkaatar kurja Wirkki viimein kuninkaalle: "Minä menen, kultaiseni! Kohta Surman kumppaliksi, Mutta henkesi on mulle Kallihimpi kun omani; Sillä sinun kuoltuasi Min' en voisi mitenkänä Nähdä lapsi laumoamme Isätöinnä itkevänä. Sinä olet siihen vielä Koko valtakunnallemme Tarpehellisempi turva, Kuni minä kurja oisin. Mutta sen mä sanon sulle Wielä viho viimeiseksi; Älä ota äitipuolta Pieniämme pieksämähän!" Kuningas vannoi vesi silmin Kuolevalle kullallensa, Että hän ei eläissänsä Huoli muuta morsianta. Kohta heitti heikko henki Kuninkahan kultaisenki, Sillä Surma säälimätöin Niitti hengen heinän poikki.
* * *
Kahen, kolmen päivän päästä Tuli Herkules hovihin, Jossa joka henki juuri Heilui huolivaattehissa. Koska nyt Admetos kuuli Hänen tulleen hovihin, Wiepi hän nyt vierahansa Kaunihisen kammarihin Sekä tuotti sinne sitte Mehua mitä makeinta, Jota itsekin iloisna Joi ja juotti vierahalla. Uros keksi kuitenkin nyt, Ett'ei kuningas kävellyt Ilman suuretta surutta, Paitsi mielettä pahatta, Sekä kysäsikin siitä Kuninkaalta kummeksien, Mitä se muka murehti, Haikeasti huokaeli. Kuningas ei knitenkana Hämmästytä Herkulesta Huoliansa haastamalla Aivan alkaen alusta. Mutta muuan palvelija Sattui viimein sanomahan, Mikä murhe heillä oli Joka hengellä hovissa. Palvelija kertoi kaikki Kuninkahan kuulematta, Sillä se ei silloin ollut Koko siinä kammarissa. Kertomuksen kuultuansa Lähti Herkules hovista Alkesteä auttamahan Surman kynsistä kotiinsa. Uros etsi ensimältä Kuolemata kamalata Tuolta Tuonelan tuvasta, Jumalien joukkiosta; Mutta kun ei Kuolemata Ollut Tuonelan tuvassa, Tuli Herkules takasi Tyhjän toimitettuansa. Tuonelasta tultuansa Meni uros Manalahan Josta kerran jo kuletti Konnan koiran kahlehissa. Sama koira kolmipäinen Oli vielä vartiana, Waan ei virkkanut mitänä Lumojalle luonnokkaalle. Tällä tavoin tuli uros Kenenkänä keksimättä Kohta Kuoleman kupeelle, Surman kamalan sivulle. Herkules sitasi Surman Kahleella kiiluvilla, Jotka Jupiter jumala Oli tehnyt timantista. Uros kiinnitti kovasti Kahlehia kiiluvia, Kunnes Surma viimein suostui Päästämään Alkesten poies. Herkules tuli takasi Kohta kotihin Admeto'n, Mutta häll' oli muassa Aivan elävä Alkeste. Kuninkaattarella oli Pieni peitto pään ylitse, Ett'ei kuningas kotona Woisi tuntea vähällä. Kuningas sattui suruissansa Itseksensä istumahan, Koska uros uudellensa Tuli hänen hovihinsa. Herkules sanoi hänelle, Lausui tuolla lausehella; "Kuules kuningas Admetos, Mitä mull' on sanomista! Tämän tytön voitin minä Wiimeisessä voittelossa; Ota se nyt suojahasi, Huostahasi, hoitohosi! Sillä minä itse menen Muille maille kaukaisille Enkä jouda ensinkänä Häntä hyvin hoitamahan." Admetos ei aikonunna Huolimahan huostahansa Tyttölasta liiatenki Näinä aikoina apeina. Waan kun Herkules hujautti Peiton neitosen nenältä, Niin ei tässä tarvittunna Kuningasta kumarrella. Admetos näki Alkesten Elävänä edessänsä Eikä uskonut esinnä Olevansa valvehilla; Waan kun uros kertoi kaikki, Mitenkä hän Manalassa Sitoi Surman kahlehilla Sekä kiinitti kovasti, Kunnes Surma viimein suostui Antamaan Alkesten hälle; Tunsi kuningaski toki Warmahanki valvovansa. Kiitellen sanoi kuningas Sitten onnensa sepälle; "Sen mä sanon selvillensä, Waikka vielä kenen kuullen, Että minä edeskäsin Olen onnellisimpia Mitä maalla matelevi, Taivon kansi kattanevi. Sinä suurin sankarista, Uljahin on urohista, Loit minulle lohdutuksen, Huolissani huojennuksen. Siis mä kiittelen sinua, Jupiterin jalo poika, Kun sä Manalan majasta Toit Alkesteni takasi. Joka henki, piika, renki, Koko valtakunnassani Auttakoot minua aina Kuuluttahan kunniaasi."
Herkules surmaa vahingossa ystävänsä Iphito'n.
Admeto'lle annettua Eukon entisen takasi Lähti Herkules hovista Muille maille menemähän. Monen melskehen perästä Maita maleksiessansa Taukousiin hän Tirynsihin, Kuuluisahan kaupunkihin. Täällä tapasi hän toki Wielä yhden ystävänsä Iphito'n, Iolen veljen, Josta jo on juteltunna. Iphitos ihana poika Sanoi sanan-lennättäjän Tulleen Euryto'n etehen Semmoisen sanoman kanssa, Että varas oli vienyt Kuninkahan lehmikarjan Eikä paimenet parahat Woineet vorolle mitänä. Waikka tämä varas oli Wanha voro Autolykos, Joka taisi kaikki karjat Muuttaa monen näköisiksi; Luuli Eurytos lujasti Sitä heti Herkule'ksi Sekä sanoi suuttuneena Tällä lailla lasketellen; "Sillä keinoin kostelevi Herkules nyt siitä syystä, Kun en lastani luvannut Heittää hälle heittiölle." Iphitos koki isäänsä Saada sitä luulemasta, Sillä hän ol' saanut kuulla, Missä Herkules maleksi. Iphitospa lähti itse Herkulesta hakemahan, Jonka kanssa katseleisi, Missä lehmät mellastavat. Kun Iphitos kerran pääsi Herkuleksen huonehesen, Selitti hän sankarille Joka seikan säntillensä. Herkules piti hyvänä Iphitosta ihmetellen Sekä sanoi lähtevänsä Kaunokarjan katseluhun. Miehet etsivät esinnä Sekä mailta että soilta, Mutta tulivat takasi Tyhjän toimitettuansa. Kun ne sitte kamusivat Kivikirkonki katolle, Että he nyt helpommasti Kanuokarjan keksisivät; Oli Iphitos jo ihan Koko katolta kolista, Mutta pääsi kynsin kiini Herkuleksen hartioihin. Herkules ei ennättänyt Muuta miettiä mitänä, Kuni että kumppalinsa Tuppi häntä tahallansa. Siitä syystä surmasi hän Iphitosta itseänsä, Niin että se nurin niskoin Kiiti kalloin kalliohon.
Herkules Omphale kuninkaattaren palveluksessa.