Part 3

Herkules hävitti sitte Jolas kumppalinsa kanssa Hyvin snuren summattoman Lernan lohikäärmehenki, Joka metsässä maleksi Kaiken kansan kauhistusna, Sillä se oli suurin surma Lernalaisten laitumilla. Sille mustalle mörölle Yleni yheksän päätä, Joka päähän pörhö korvat Sekä suuret suut ja silmät. Mutta Herkules hitisti Sotavaunuilla somilla Tämän pedon tienoille, Lernalaisten laitumille; Keksi kohta kummituksen Wuoren rotkossa viruvan Sekä silloin seisahutti Älehetkin äytärinsä. Otti kurikan käteensä, Nuoliviinen niskoillensa, Alkoi astua kololle, Kussa käärme kääntelihen. Päästyänsä luolan luokse Alkoi uros uuvutella Lohikäärmettä lymyhyn Nuijapäillä nuolillansa. Mutta musta mörkö pötki Piilopaikasta pakohon Aivan ampujan etehen Joka suullansa suhisten. Weitikkamme vetäsi nyt Tapparansa tupestansa Sekä lipsi liukkahasti Pedon päitä penkereelle. Mutta kusta miekan terä Oli kaulat katkonunna, Siihen kasvoi kaksi päätä, Kaksi kauloa yleni. Uros hakkasi uhalla Mörön päitä miekallansa, Mutta kyllä tätä työtä Koitui kahta kauheammin. Urohomme uupumatoin Keksi kohta kumman keinon, Joka oli oivallinen Tässä pulassa pahassa. Käski kuskin, kumppalinsa Jolan, Iphikle'n pojan, Tulisena tuikkavalla Kekäleellä korvennella Paikalla ne pahat paikat, Joista kaulat katkoi poikkoi Tältä mustalta möröltä, Pööltä pahan näköiseltä. Tämä keino, kelpo neuvo, Auttoi aivanki hyvästi Päitä ei kaksin kasvanunna Eikä edes yksinkänä. Keskimäistä päätä kesti Uljahimmanki urohon Miekan terällä mitellä, Kaputella kalvallaki; Sillä kyllähän se sieti Kaikellaiset kamahukset, Koska koko käärme oli Kuolettamatoin katala. Herkules ei toki heitä Käärmettä nyt käsistänsä Kovin kiukuisna kululle, Laitumille liehumahan; Mutta painoi pedon päätä Wasten maata manteretta Sekä katsoi, kuinka vielä Weri juosta jollotteli; Weti sitte viinestänsä, Koppoi nuoli kontistansa, Kaikki nuolet nuijapäiset, Warmat sulitnt vasamat; Ryvetti ne ryömisiksi, Myrkkyisiksi mehuisiksi, Pedon peivelin veressä, Lohikäärmeen kähyssä. Näitä myrkkymehuisia, Nnijapäitä nuoliansa Oli sankarilla sitte Aivan aina matkassansa. Uros käski kumppalinsa Iphikle'n pojan Jola'n Kaivamahan kummukkohon Silloin hyvin syvän haudan, Johon pedon pötkähytti, Mörön mustan mötkähytti, Kantoi kauheita kiviä, Ison raunion ranasi, Pani haudan partahalle, Reunalle revityn reijän Siitä kuoppahan sysäsi, Wähitellen vieretteli, Suuret paadet summattomat, Raskahimmat rauniosta, Kiviröykkiön kylestä, Liuskapaikan liepehestä.

Kolmas uro-tyä.

Silloin eli emähirvi, Kerynitis nimeltänsä, Arkadian mäki-mailla, Kunnahilla, kukkuloilla. Tämä hirvi hienokarva Eleskeli enimmiten Suuren vuoren vierustalla, Mänalos mäen sivulle. Sillä oli suuret sarvet, Kultaringillä kudotut, Sekä sorkatki soreat, Wallan vaskesta valetut. Diana ei ennen toki Hirveä hävittänynnä, Sillä se oli hänestä Kovin kaunis kuolemahan. Tämän hirven hiihtäminen, Elävänä noutaminen, Heitettihin Herkule'lle Isännältä ilkeältä. Waikka tämä vasikainen, Tämä hieho hienokarva, Oli liukas liikennöltä, Kavioiltansa kepeä, Jotta sitä juoksemalla Hyväkänä hitistäjä Saanut ilmoisna ikänä Köysin kiini kytkettääksi; Ajoi uros uupumatta Tätä hirveä hitisti, Wuosikauden kokonansa Pitkin maita piirrätellen; Sai sen viimeinki vikahan Nopealla nuolellansa, Josta raukka rampiutui Eikä päässynnä pakohon. Siten sai nyt sankarimme Uuvuttamalla uhalla Hillimättömänki hirven, Waski-sorkkaisen vasikan.

Neljäs uro-työ.

Kuningaspa käski sitte Herkulesta hetimiten Menemähän metsätöitä Uudellensa uurtamahan: Ajamahan ansahansa, Panemahan paulohinsa Metsäsian melletyistä Erymanthus vuoren eistä; Sillä tämä sika teki Wäijyissänsä vuoren päällä Kurjammoista kukistusta, Sangen suurta surkeutta. Uros meni uinakasti Metsäsian metelihin, Puki sille päitset päähän, Kaulakahlehet sitasi, Rautariimuista rumista, Waskivitjoista kovista, Joilla sonnusti somasti Pahan porsahansa kärsän. Kuljetti nyt kuninkaalle, Talutteli taitavasti, Suuren sian summattoman, Katseltavaksi katalan. Koska kuningaski kurja Keksi kerran sian silmät, Niin hän meni niskoillensa Takaperin tanhualle; Mutta keksi kohta kurja Keitto kattilan kedolla, Maljan mainion avaran, Wadin vaskesta valetun; Siihen hyppäsi sisähän, Maljan pohjahan pakohon, Kyykistihi kyykyllensä, Hyvin hyypynyisillänsä.

Wiides nro-tyä.

Eräs karjakas kuningas, Ahne Augias, eleli Ennen Elis kaupungissa Kreikan vanhan vallan alla. Hänellä oli ololta Ravittuja raavahia, Lypsylehmät lihavia Kaikki härät kaunihia. Niistä koitui koko karja, Paisui paimenten avulla, Nautalauma ja lavea, Koko kolmi tuhansinen. Karjakkaalla kuninkaalla Oli läävän lätykkätä, Jossa koko karja seisoi Joka päivä joutilasna; Sekä sonnit sorkkinensa, Härät kaikki häntinensä, Että muut elätti mullit, Lehmät lama lautaisetki. Kolmekymmentä keseä Tahi talvea paremmin Seisoi talli tanterella, Lahoi läävä luomatoinna. Nautojen navetta lanta, Sonnien sakea sonta, Koitui kovin korkealle, Kasvoi kattojen tasalle. Eurystheys nyt esitteli Herkulesta herjaellen, Että Herkules sen loisi Yhen päivän päätyessä. Herkulespa meni heti Aivan Augia'n etehen Sekä sanoi saattavansa Luoda läävän päivyessä. Kuningas katselee kauvan Ulkolaista uskotellen, Itseksensä ihmetellen, Arvellen ja aprikoien: "Kuinkahan tuo kaunokainen Ottaisi nyt orjan työtä, Tahikka hän tahtoneeki Saada suurta palkintoa; Waan ei tuo nyt tuosta saane Kovin suuria kokoja, Sillä se ei taida tulla Täysin määrin täytetyksi." Sanoi sitte suorastansa Korvin kuullen Herkuleksen: "Kuuleppas nyt kaunokainen, Uros uljas ulkolainen! Jos sä päivyessä saatat Luoda lannan läävästäni, Niin mä annan sulle siitä Kymmenekset karjastani." Herkulespa loi nyt läävän Lätykäisen lapiotta Päivyessä puhtahaksi Sillä keinoin kepeästi, Kuin hän sulki suuren virran Alpheuksen aijaksilla, Johti juovan juoksemahan Läävän likeisen lävitse, Josta joki juoksevainen, Wirran vesi vieryväinen, Pesi kaiken pahan siivon Joutuisasti juovahansa. Mutta koska nyt kuningas Augias ei aikonunna Raavaan jakohon ruveta Kera Herkule'n hyvällä; Niimpä Herkules hotaisi Palkastansa pettäväisen Kuninkahan kuoliaksi Korvatällillä kovalla.

Kuudes uro-työ.

Arkadiassa asusti Riettalinnun ryökäleitä, Kaikki kurjen kokosta, Mutta kyllin kauheita. Niillä oli olopaikka Stymphalos lammin liepehillä, Jossa ne jo joka päivä Tuottivat tuhat tuhoa Rautaisilla siivillänsä, Kynsillänsä, kynillänsä, Suurilla teräs-sulilla, Teräs-nokan nuokkuroilla. Nämä raadot rasittivat, Hävittivät hirveästi, Sekä maalla matavia Että ilman eläviä, Sillä niiden rauta-sulat, Teräs-kärkiset terävät, Kiitivät kun noijan nuolet, Tulisesti tuijottivat, Putosivat päätä kohti, Ajajoiden aivohinki, Tahi silmiä tavaten Sutkahtivat sydämehen. Nepä lemmot lentelivät Parvissa pahan teossa Sekä syödä rohmusivat Kaikki ruoat kulkkuhunsa, Siihen sitte syötyänsä Pilasivat joka paikan, Jotta niiden jälki sitte Haisi hyvin happamelta. Nämä närkästyttäväiset Rietalinnut, liehuvaiset, Ajoi uros ulkomaille, Karkotteli kaukaisille, Walu vaskesta tehyillä, Kovin kummilla koneilla, Päristimillä pahoilla, Rämisevillä rätyillä, Jotka antoi jumalatar, Wiisa'uden vallitsija, Minerva sotien suoja, Pallas kutsuttu paremmin.

Seitsemäs uro-työ.

Minos kuuluisa kuningas, Kreikan saaren vanha valta, Ryösti juhdan jumalalta Poseidonilta polonen, Josta syystä sonni suuttui, Härkä raivohan rupesi, Wimmattuna veen emolta, Neptnuuksen noijuttua. Tämä härkä hillimätöin, Suulta tulta suitsuava, Poltti kaupungit poroksi, Kyläkunnat kypeniksi, Hirsimetsät hiiliköiksi, Sydämmaitakin sysille Wiinapuut ja elinpaikat Kaikki mustalle murulle. Uros lähti murtamahan, Laivallansa laskemahan, Selän saarehen sotahan, Härän heittiön hakuhan. Meren poikki päästyänsä, Saaren maalle saatuansa, Keksi Herknles kedolla Kummituksen kulkemassa, Jonka turpa tulta tunki Sekä sieramet savua, Niskat nurin, silmät samoin, Kynnet kyntivät vakoja. Uros ryyhtyi rynnäköllä Käsin kiini keppelästi Mörköhän mörisevähän, Julman juhdan juntturahan. Piti sitte kun pihillä Kiini kourilla kovilla Härän häijyn sarviloista, Sonnin sotakeihäksistä. Weitikkamme venytti nyt, Jälessänsä jänttyröitti, Mullin mustan, muljasilmän, Tuliturvan, tuhkivaisen, Laviahan laivahansa Purren putketuisehensa, Kytki kiini kytkyellä, Waski vitjoilla vatusti, Laivan lankku lattialle, Silitetylle sialle; Pani puista paksut parret Seinät seivästi sivulle, Sillä jos se siitä pääsi Laajemmalta liehumahan, Oman valtansa varassa Pitkin purtta piirtämähän, Niin se puski purjemiehet, Laivan laskiat, lakohon, Nurin nurkkahan nutisti, Kolmin kerroin kontallensa. Oisikohan se jo siitä Lakastunut liehumasta, Jos jo laittoi laivamiehet Menemähän manalahan? Wielä vähä veikkoseni, Lukiani, laulajani! Wai se siitä ilostuisi, Herkieisi heilumasta. Nyt se puita puskemahan, Mastojakin murtamahan, Puski purren perän puhki, Laski läpi laivan laijat, Tuohoi tulta turvastansa, Sieramistansa savua, Sekä poltti purtensa ja Kytkyensä kypeniksi. Tuolla lailla oisi tullut Meren aavan aaltoloilla Kokko kauhean kamala, Nuotta nuotion veroinen. Mutta nyt se musta mulli, Tuli turpainen vasikka, Pantihinki partehensa Paksuhin perustimihin. Siinä tuli tämä suuri Saaren härkä, hävittävä, Kreitan maalta Kreikan maalle, Eurystheyksen edustalle.

Kahdeksas uro-työ.

Muinaisessa Thrakeiassa Eli ennen Diomedes, Kovin kopea kuningas Bistonien päälikkönä. Hänellä oli hepoja, Tammoja tavattomia, Jotka rauta raksissansa Söivät väski soimistansa. Nämä äytärit älehet, Hillimättömät hevoiset, Söivät vierasten lihoa, Miesten muka muukalaisten, Joita kuningas kukisti Tavattomasti tapatti, Koko valtakunnastansa Aina armon antamatta. Eurystheys pakotti ensin Ilman ilkeyksissänsä Herkulesta hakemahan Niitä hepoja hänelle. Kun kuningas Diomedes Käski käskyläisiänsä Heittämähän Herkulesta Hepojansa herkutella; Niinpä Herkules näpisti Kuningasta korvuksista Sekä viskasi vihalla Aivan koppikohdastansa Tämän kuulun kukistajan, Muukalaisten murhamiehen Ruman ruumen-ruuhen alle Syöttilästen syötäväksi. Weipä sitte veiterästi, Talutteli taitavasti, Nämä hirveät hevoiset Mykenähän muassansa.

Yhdeksäs uro-työ.

Wähän Asian ahoilla, Pontus maalla mainiolla Eli eräs neitokansa Amatsonit nimeltänsä. Niillä oli omituinen Warsinainen valtionsa; Siinä sitte Hippolyta Kansan kuninkaattarena. Nämä neiet nännittömät, Rintapuolta puuttuvaiset, Ampuivatkin ankarasti, Haavoittivat hirveästi, Kiireesti kiitäessä, Nuijapäillä nuolillansa Wihollisensa vikohin, Kutistajansa kumohon. Näiden neitojen neroa, Tyttärien työveroa, Mainitahan maailmassa Iankaiken ihmetellen; Kun ne kulta kunnahansa, Metisimmät mättähänsä, Kaiken kauneimmat korunsa, Rakkauden rakentajat, Rintapuolensa repivät Poies polttivat pakotta Siitä syystä, kun ne kakut, Wehnäleivät vereltänsä, Tullut tielle ampuessa, Sotaretkillä soluivat Piilipyssyn ponnen päähän Jousen jänttä jännittäissä. Kuninkaattaren kupeella, Hippolytan hamehella, Riippui miekka ristikahva, Keihäs kultainen kekotti Kulta kahlekantimella, Wiilekkeellä, vyölle vyötty, Jonka sodan suoja kerran Laittoi lahjaksi hänelle. Tätä kultakannatinta, Päärlykäistä perustinta, Oli Herkules hakija Uros tuoja ulkomaalta. Hänpä kutsui kaikki koolle, Jotka tahtoivat tapella, Lähti sitte laivallansa Meriä myöten menemähän. Pääsi viimein tiensä päähän, Monen melskeen perästä, Termodonin tienoille, Ison virran vierymille, Jossa Amatsonit asui Themiskyran kaupungissa, Kussa Hippolyta häntä Wastaan otti vierahana. Herkule'npa hyvä puhe Sekä kaunis katsantokin Täyttivät tämän sydämen Suloisella suosiolla. Uros haastavi hänelle Kohta kielellä kepeellä, Kuka häntä tänne hääti Sekä mitä mieli saada. Hippolyta hyvä impi, Kukoistava kuninkaatar, Aikoi heti antamahan Kultakahlekantimensa. Saip' on siitä saattamahan Sankaria satamahan Sekä sanoi suloisesti Säysällä sävelillä: "Kyll' on kulta kantimeni Rakas minun mielestäni, Sillä minä sain sen muinoin Sodan suojan suosiosta; Mutta sinä uros uljas Out kun oma kulta mulle, Siis mä kannan kantimeni. Aivan laivahasi asti; Ota sitte omakseni, Pane vaikka pantiohon, Mutta muista minuaki, Koskas tulet kotihisi." Tuolla lailla lausui neiti, Kuninkaatar kaunis impi, Herkule'n hyvän keralla Rantotietä tepotellen. Mutta silloin sattui seikka, Este ennätti etehen, Joka velloi vellivadin, Perin pohjin pengosteli. Amatsonit arvelivat Sekä luulivat lujasti Herkulesta heittiöksi, Ryöstäväksi ryökäleeksi, Joka heiltä Hippolytan Weisi viekottelemalla, Koska se nyt kuiskutteli Tuolla tavoin tämän kanssa. Noapa nostivat napinan, Sodan suuren summattoman, Muukalaista mokomata Muokataksensa mukamas. Koko neitokansakunnan Halvemmat ja heikot neiet, Sotivat nyt sankarimme Matkakumppalien kanssa, Mutta muut jalommat neiet Wapasukuiset, valitut, Kokivat nyt nuollillansa Urostamme uuvutella. Tämä tappoi jo tusinan Niitä neitoja, nitisti, Mutta kun jo kolmastoista, Melanippe nimeltänsä, Tuli hänen huomahansa, Tahi valtansa varahan, Niin ne toiset neiet pötki Pelon potkassa pakohon. Melanippe oli muka Koko parvesta parahin, Kun se oli sotajoukon Jousiniekka johdattaja. Hippolyta heitti silloin Kultakahlekantimensa, Mutta tahtoi Melanipen Tätä vastahan takasi. Siten sai nyt sankarimme Kultakahlekannattimen, Jonka kantoi omin käsin Aivan laivahansa asti. Silloin seilit auvottihin, Purjennuorat purettihin, Laiva lähti luistamahan Tuulen käsissä tutisten. Herkulespa päästi vielä Tällä tiellä tullessansa Laumedonin tyttärenki Waivapaikasta pahasta. Tämä tyttö Hesione Riippui raukka rautasella Kalliohan kytkettynä Meren mörön syötäväksi. Meren mörkö, musta murri, Konna kauhean kamala, Kohosi nyt neljänkontan, Ryömi ruma rannikolle. Mutta kun sen kummituksen Leukaluut jo levisivät, Niin että se oli aivan Neittä nielemäisillänsä; Niinpä sankari sujahti Pedon peivelin kitahan Sekä särki sisälmykset Puukollansa, perkosteli. Tuli toki takasiki Woiton virttä veisaellen, Waikka joka henki hänen Luuli sinne sortuanki. Kun ei Laomedon laita Luvattuja lahjojansa, Niinpä uros uhkaeli: "Muista murrin syntymistä!" Laski siitä laivallansa, Koitui kotirannallensa Sekä kantoi kuninkaalle Hankkimansa hankkiluksen.

Kymmenes uro-työ.

Ennen oli Erythia, Saari suuri Spaniassa; Siinä eli eräs jätti, Euryones kolmipäinen. Hällä oli hyvin paljon Karjoja ja kaunihia, Joita toinen jättiläinen, Paimenpoika, paimenteli Kaksipäisen koiran kanssa, Haukun harmahan keralla, Jolla juuttahalla oli, Kahdet silmät, kahdet korvat. Eurystheyksen teki mieli, Syttyi himo sydämessä, Saada Geryonein karjat Itsellensä ilmaiseksi. Hänpä hääti Herkulesta, Palkkalaistansa pakotti, Lähtemähän länsimaalle Näiden härkien hakuhan. Herkulesp' on hetimiten Länsimaalle lähtemässä, Haminassa haahdessansa, Satamassa soutamassa. Tällöin tuli tuuliainen Iästä iso vihuri, Joka puita pemisteli, Muutti meren myrskyiseksi. Mutta tämä tuulen puuska Puhui seilit pullukalle, Laittoi laivan lentämähän, Länttä kohti luistamahan. Waan ei tätä viuhakkata Kovin kauvan kestänynnä, Sillä iso itätuuli Kääntyi perin pohjaiseksi. Tämä tuulen tuppurainen Työnti laivan toitualle Sekä saattoi sankarimme Erämaalle Libyassa. Täällä asui Anttäus jätti, Joka tuli taisteluhun, Mutta sankarimme sorti Tämän konnan kourimalla. Monen melskehen perästä Sekä mailla ja merillä Souti uros simpukalla Sotasaaren rantaselle. Siitä hyppäs' sankarimme Herkules nyt hietikolle, Jossa jätti juuri juotti Kaunokaista karjaansa. Tuossa tuprukka tulevi, Koituvi kuvan kapina, Sillä paimenpoika aikoi Herkulesta hirttämähän. Mutta uros ulkolainen, Pikku veitikka verevä, Antoi jätin jänttyrälle Heti kohta korvatällin Jättiläisen juonet loppui Kohta aivan kokonansa, Sillä kuusinen kurikka Teki tällöinki tuhoa. Konna kaatui kahakassa Kehuvine kielinensä Sekä konnan kumma koira Hirmuisine hampainensa. Lehmät juosta leppasivat, Härkälaumat laukkasivat, Menemässä jo merille Silloin sankarimme kanssa; Koska Geryones keksi Miehen muka muukalaisen Karjojansa kaitsemassa, Nautojansa näpsimässä. Kolmet silmät, kolmet korvat, Kolme suuta kauheata, Kolmet kädet, kolmet jalat, Kolme koko ruumistaki Oli tällä jättiläällä, Kauhealla kolmipäällä, Joka juoksi nyt jälestä Sekä kiljui kiivahasti, Tahtoi tulla tukkapäähän, Käydä kiini kääpiöhön, Kuusin käsin kourimahan Kerin kauloa katalan. Mutta Herkulespa mutki Kurikalla kauhealla Geryonen kolmipäisen Leukaluihin lujimpihin. Leukaluista lähti lihat, Palat poskista putosi, Kamalanki konnan korvat Soivat tilliä somasti Sekä siihen silmät suuret Iskivät kun ilmi tulta, Halliparran hampahatki Kuuntelivat kulkkulaissa. Kohta kaatui konnamainen, Mötkähti mokoma mörkö, Ruma ruoja rymäkällä, Pahulainen pauhinalla, Jotta vuoret vapisivat, Tunturitki tutisivat, Korvet kaukana kolisi, Laaksot luona laulelivat. Siihen jäi nyt jättiläinen, Kumma konna kuollehena, Syöpäläisten syötäväksi, Manteren makumujuksi. Uros uljas ulkolainen, Wanha veitikka väkevä, Silpoi sitte sulallansa, Taittoi tapparan terällä, Lepän lyhkäisen lehosta, Koivu kepin kummukosta Pitkän pajuisen potukan, Hoikan haapaisen hotakan, Joilla alkavi ajella, Johdatella joutuisasti, Lihavata laumoansa, Kaunokaista karjoansa, Läpi maiden mainioiden, Wastaisia vuoriteitä, Aina Alpien ylitse, Sekä vielä virtojenki Italian ihanaisen Pitkän niemekkeen nenähän, Jossa asui jättiläinen Kakus niminen kamotti. Kakus katsoi kalliolta, Pilkisteli piilostansa, Kuinka Herkules nyt heitti Lehmilaumansa levolle Paimen pojatta pahatta, Ihan ilman kaitsiatta, Sekä nukkui nurmikolle Syrjällensä syötyänsä. Kakus kulki kalliolta, Hiipsi hiisi hiljallensa, Warpaillansa varoitellen Liki lehmileteriä; Otti sitte ovelasti, Weipä ruoja viekkahasti, Koko karjasta koreimmat, Rasvaisimmat raavahista; Härät hännistä venytti, Takaperin talutteli, Louhiluolansa lomahan, Wuoren rinta rotkohonsa; Sulki suurella kivellä, Kalliolla kauhealla, Luojan luoman laajan luukun, Aukun aavalta avaran. Herkules ei hädistänsä, Lihavista lehmistänsä, Tiennyt tarkkoa tiliä, Saanut selveä lukua; Mutta alkoi jo ajella, Juohatella juhtiansa, Levänneitä lehmiänsä, Ravituita raavaitansa, Kun hän kuuli ammumisen, Wuoren rotkosta volinan, Näki härkänsä häkissä Kivi kirkon lukkarina, Kakus kakotti katolla, Wuoren reunalla vokotti, Tunki tulta turvastansa, Sieramistansa savua. Herkules ei häpsähtänyt, Säikähtänyt, säpsähtänyt, Tämän miehen metelistä, Tulen, savun tungennasta, Karkas' päälle kerrassansa Armottomilla aseilla, Sekä suurilla kivillä Että puilla paksummilla. Kun ne semmoiset kurikat Kolahtivat päätä kohti, Silloin loppui lappaminen, Suusta tulen tunkeminen, Kakus kaatui kalliolle, Tuuskahti jo turvallensa, Rutkahtipa ruoja viimein Wuoren louhien lomahan. Herkules nyt helkytteli, Kivikantta kalkutteli, Muserti muruiksi kiven, Kallionki kappaleiksi, Oli aukkua oveksi Hätäisillenki härille, Jotka juosta luppasivat Muiden mullien mukahan. Uros uljas ulkolainen, Itse härkien isäntä, Wei nyt karjansa vetehen Aivan aaltojen varahan; Uipa maastaki ulomma, Niinpä viisas viehkuroiki, Ettei härät hävinnynnä, Mullit mennynnä Manalle, Skyllan kallion kylessä, Louhiluotojen lomissa, Tahi kaivohon Karybdi'n, Häränsilmähän häijyhyhyn. Lehmät nousivat leholle, Härät kaikki hietikolle, Messinanki salmen suusta, Waarapaikasta pahasta, Sikelian saarekkeelle, Maalle kolmikolkkaiselle, Jossa outti oma laiva Herkulesta haminassa. Herkulespa vei nyt härät Sekä lehmät laivahansa Sarvista sujuttamalla Kynttäkantta kantturoien. Laiva tuuti lainehilla, Meren aaltojen muassa, Kunnes tuli myötä tuuli, Nousi hirmuinen nujakka, Joka työnti joutuisasti Karjan kaitsijan kotiinsa Kreikan maalle mahtavalle Kuninkaansa kummeksia.

Eurystheyksen estelmys.

Tuolla tavoin täytti uros Koko kymmenkunnan töitä, Joita Orakeli oli Ennen hälle esitellyt. Waan ei Eurystheys nyt vielä Tähän täysin tyytynynnä, Sillä hän sanoi olevan Siinä syytä kyllitellen, Kun Jolas oli ollut Herkulella kumppalina, Silloin koska hän kukisti Lernan lohikäärmettä; Alpheus virran vesi taase Augiasta auttaessa Lannan lapioimisessa Lehmiläävän lätykästä. Eurystheys nyt esitteli Wielä kaksi vaikeata Uro-työtä tehtäväksi, Täysin määrin täytettääksi.

Yhdestoista uro-työ.