Part 2

Tästä selittelystä nähdään, missä hirvittävässä pimeydessä pakanalliset kansakunnat ovat vaeltaneet ja vielä nytkin vaeltavat. Ne raukat eivät ole koskaan palvelleet sitä oikeata, ainoata ja elävätä Jumalata, jota Kristinopin sulosanomat opettavat ja kehoittavat palvelemaan. Kuinka tärkeätä eikö siis Kristinopin ja sivistyksen valo ole pakanoille! Se onki jokaisen Kristillisen velvollisuus että niin paljon kuin mahdollista kokea auttaa Kristinopin levittämiseen pakanoiden seassa, jotka vielä nytkin vaeltavat samallaisessa pimeydessä. Olkoon nyt tämä teokseni muutamana _esimerkkinä_ pakanallisten ja sivistymättömien kansakuntien surkuteltavasta tilaisuudesta. Joska muutamatkaan tätä teostani katsellessansa tulisivat miettimään, kuinka hekin osaltansa saattaisivat auttaa Kristinopin levittämiseen pakanallisten kansakuntien seassa, ja panisivat pienenkään lantin siihen kukkaroon, jolla kerätään rahaa lähetyssaarnaajoiden varustamiseksi; niin minä en luulisi turhaan työtä tehneeni tätä teostani laatiessani.

Helsingissä 26 p. Huhtikuuta 1861.

T. J. Dahlderg.

Esilause laululleni Ruvetessani runolle.

Laatisinpa laulujaki, Kyntäisinpä kynälläni, Kun ei kukana toruisi, Tuota kovin tuomitseisi. Tosin olen tottumatoin Lapsi laulun laatiaksi, Mutta tottahan ei toki Tunnotointa tuomittane. Kyllä kieltäni kiverrän, Sormiani suorittelen, Lausehia latomahan Runorullani riville, Waan en tuosta vielä tunne Enkä tiedä eiltäkäsin, Kyvenneekö kynäseni Pitemmältä piirtämähän. Yhtähyvin yrittelen Laulua nyt laatimahan Uljahimmasta uroosta, Miehestä mitä paraasta, Tahi tarkemmin sanoen: Herkuleksen hilskehistä, Mennehistä melskehistä, Sotaretkistä somista. Wirteni on vierahasta, Ulkolaisesta uroosta, Eikä Suomen sankarista, Sotamiesten metelistä; Waan ei tuosta toki tulle Syytä kovin synkeätä, Jahka saattaisin sanella Kaunihisti kaikuvasti. Jos ma Suomelle suloksi, Kansakunnalle koruksi, Saisin virren virumahan Sopivaisilla sanoilla, Siitä seuraisi minulle Itselleni suurin ilo, Ehkä muille muutamille Wielä vähä viihykkiä.

T.J.D.

Herkule'n synty.

Kreikan maalla mainiolla, Walistuksen valkamilla Oli kuuluisa kuningas Amphitryo aikanansa, Jonka valta vaan ulottui Tiryns kanpungin tiloille, Mut hän muutti viimeiseltä Theben kaupunkiin talonsa. Siis ei voima häntä voinut Eikä mahti ensinkänä Kohotella korkealle, Mainioksi maailmassa. Waan ken onni ohjelevi, Hyvä lykky lykkelevi, Siitä kuuluvat sanomat, Wiestit kauvas vierähtävät. Ukko pilvien pitäjä, Itse Jupiter jumala, Astui alas taivahasta Maalle muuna matkamiesnä, Keksi kuninkaan kupeella Kävellessänsä kaduilla Kuninkaattaren komean Alkmenen on astumassa, Joll' oli huulet hunajasta, Kasvot ruusun kukkasista, Silmät vähän sinertävät Suloisuudesta sulavat. Silloin ampui Amor nuolen, Kipinänä kiidätteli, Joka sattui jumalahan, Jupiterihin jumahti, Alkoi poltella povea, Sytyttipä sydämenki Rakkaudella räykeällä, Suloisella suosiolla. Koska Amphitryo kohta Meni itse metelihin Teleboailaisten tautta Kosto sotahan kovahan; Tuli pilvien pitäjä, Rakastunut ukko raiska Kuninkahan kaltaisena Kuninkaattaren kotihin. Wirui sitte vieretysten Kanssa kaunihin kanansa Kolme yötä kerrassansa Paitsi päivän paistamatta. Mutta poies mennessänsä Antoi hän Alkmenen tiedä, Kenen kanssa tämä oli Kolme yötä kutkattanut Siitä Herkules sikisi, Syntyi suuri sankarimme, Uros uhkean tapainen, Miehistä mitä parahin. Kun hän oli kulkemassa, Päivähän jo pääsemässä Pimeästä piilolasta, Mustan-moisesta majasta, Niinpä Jupiter jyrisi, Urahteli ukkosena, Iski itse ilmitulta, Kalkutteli kauheasti Jotta vuoret vapisivat, Kummut kaikki kumisivat, Meret aavat meurusivat, Umpilammit lainehtivat. Sekä tällä tärinällä Että muilla merkkilöillä Ilmoitti isä Jupiter Pohlun poikansa tuloa. Alkmene nyt ajatteli, Mihin poikansa panisi, Jott'ei Juno jumalatar Wihojansa viskeleisi Puolisonsa pojan päälle Tahi äitiä toruisi Kamalasti kadehtien Kuolevaisen kunniata. Alkmenepä antoi viedä Poika paran parkuvaisen Tasaiselle tanterelle Kumppalitta kuolemahan. Siihen kurja oisi kuollut Kenenkänä keksimättä, Ellei viejänsä vetänyt Junoa jumalatarta Tämän lapsen tienoille, Potkivaisen pojan luokse, Kunne kaunis kumppalinsa Minervakin silloin meni. Kumpainenki katselevi Kaunokaisen kasvon päitä Kuin ne kuuti kuulakalta Puolipäivän paistehessa. Tämä helle poltti heitä, Wari vaivaksi rupesi Sekä lasta lepyttäissä Maahan istumaan manasi. Juno lasta liekutteli, Helmassansa heilutteli, Mutta nukkui nurmikolle Lapsen kanssa leikitellen. Silloin poika polvillansa, Neljän kontan kourillansa Riensi Junon rinnan luokse, Muka mesimättähille, Koppoi tissin kourihinsa, Nännin näppinsä välihin, Siitä sunhunsa sujautti, Maistoi mammia vähäisen. Koska nälkä häntä näykki, Niin hän näykki nännin päätä, Waan jo viimein vihoissansa Puri kovin koskevasti. Siitä suuttui jumalatar, Närkästyi unen näkiä, Heitti siihen Herkuleksen, Poika rukan rutkahutti. Mutta Minervapa otti Löytölapsen laupiasti, Kantoi Theben kaupunkihin, Antoi Alkmenen käsihin. Tämä tunsikin ilolla Hetimiten hertaisensa Sekä pani paikalla sen Kätkyehen kupsahutti. Herkules sai hörpätyksi Jumalallista jaloutta Imemällä itsellensä Juno jumalataresta. Tämä harmilla havaitsi, Kuka hänt' oli kupannut Sekä katui katkerasti Sitä sitten itseksensä, Ettei tuolta turkaselta Niskoja jo nitistänyt, Silloin kun se kumminki jo Raatoi hänen rintojansa. Juno koitui kostajaksi, Wastaiseksi vastukseksi, Kävi kyllä kamalasti Herkuleksen hengen päälle: Laittoi kaksi kauheata Käärmettä sen kätkyelle, Mutta poikanen puristi Kumpaisenki kuoliaksi. Isäpuolensa iloinen Amphitryo ajattel: "Tuosta pojasta tulevi Kuninkaita kuuluisampi"; Puhui poppaukollensa Tiresias tietäjälle: "Saatatko sinä sanoa, Mikä pojasta panekse?" Poppa-äijä ääntelikse, Ukko sokea saneli: "Tiedän toki tarkoillensa Tämän seikan säntillensä." Silloin kaikki kuuntelivat, Hipohiiskumattomina, Tokko tuosta poikasesta Saataisiin sota-urosta. Tiresias virkkoi viimein, Lausui lapsen elämästä, Kertoi kaikki kannallensa, Joka seikan säntillensä; Kuinka monta kummitosta, Metsän pahinta petoa Poika kerran kellistääpi Kurikallansa kumohon; Siihen vielä senki sodan, Senki melkoisen metelin, Jossa Herkuleksen jousi Sekä nuolensa nopeat Woitti väkiturilahat, Jäyräpäiset jättiläiset, Kun ne ruojat ryykäsivät Olymposta ottamahan, Sekä vielä viimeiseksi, Että Hebe Herkulesta Outti Tuonelan tuvassa Tahi taivahan talossa.

Herkule'n kasvatos.

Nämä kummat kuultuansa Tiresias tietäjältä Kutsui Amphitryo kohta Koko kansakunnastansa Uljahimmat urohista, Peluristakin paraimmat, Herkulesta hoitamahan Wiisahaksi veitikaksi. Linus neuvoi lukemahan Sekä viulun-soitantahan Joihin Herkules hyvästi Oppi mielin opettaisin; Waan kun Linus liijemmasti Pieksi poikasta pahasti Ilman syyttä synkeättä, Paitsi pahan tekemättä; Niin se nakkas' navakasti Soittimellansa somalla Harmaapäisen, halliparran, Kurittajan kuoliaksi. Waikka Herkules vapisi, Murhatyöstänsä murehti, Sekä katui katkerasti Koko tätä kähäkkätä; Niin ne käskettivät kohta Poikaparan keräjähän Tuomarin on tutkittaaksi, Rhadamantuksen manata. Tämä tuomaripa oli Luonnoltansa lauhallainen Sekä päästi poika paran Wapahaksi valloillensa. Amphitryo ajatteli, Pelon potkassa polonen, Että tämä poika-puoli, Weitikka kovin väkevä, Tuota tehden turmeleisi Ehkä kerran koko kansan; Pani pojan paimeneksi Karjallensa kaitsiaksi. Jupiterin julma poika Oli kaunis katsannolta, Kuuttatoista korttelia Kantapäästä päälaelle. Hänen nuolensa nopeat, Keihäät, viskimet vireät, Sattui aivan aina siihen, Kuhun nuita nuijahutti. Weitikkamme vellivati, Paimenpojan pahkakuppi, Oli vähän laajan lainen, Syvä purtilo sisältä; Siihen sopi suurin sonni, Kerrassansa keitettynä, Maksoinensa, moukkuinensa, Leppinensä, lieminensä. Poika pisti partahansa, Lippoi liemen leukahansa Tähtehiä tekemättä, Jahka nälkä näpisteli. Painoi pullokin vähäisen, Pikarikin pikkuruisen, Koska tuossa tyhjänäkin Oli kahden kanneksia, Poika pisti pullollisen Lieppihinsä livauhtti, Jotta viina virtanansa Kerran kurkussa kurahti Eikä toki tarvinnunna Kahden käden kannatella Pikaria pivossansa Kukkurana kuljettaissa.

Herkules teiden haarassa.

Weitikkammepa vetäysi Poies karjan kaitsennasta, Kulki yksin kummukoita, Lepiköitä leuhutteli, Arvellen ja aprikoien, Huolissansa huokaellen: "Minnekkähän minä mennen, Kunne kurja kulkenenki?" Tällöin tuli kaksi tietä, Kaksi naista kaunokaista, Toinen oli oiva tyttö, Toinen portto potkittava. Oiva tyttöpä oliki, Puhtahassa puvussansa, Kyllä kaunis kaikin puolin, Puhdasposkinen, punakka. Toinen lyllykkä lihava, Katsannoltansa kavala, Keikkelikse käydessänsä Harvoissa hamehissansa. Tämä juoksi tultuansa Heti luokse Herkuleksen, Surkutteli suloisesti, Wiekoitteli viekkahasti: "Kyllä Herkules havaitsen, Mitä mielesi tekevi, Tule tänne tälle tielle, Ota minut ohjaksesi; Minä vien sun vii'akosta, Korven keskestä kotihin, Ilman suuretta surutta, Paitsi mielettä pahatta; Annan sulle syötävätä, Mahamäärällä makeeta, Kannan mettä kannulliset, Mahalata maljalliset. Et sä tarvitse tapella Etkä sortua sodassa Asu aina huoletoinna Kaunihissa kaammarissa, Joss' on istuimet iloiset, Kiikkutuolit tuutivaiset Wuotehet viruaksesi, Kanssani kamutaksesi." Koska Herkules sen kuuli, Kysäsi hän kummastellen: "Kukas olet kumma nainen? Sano paikalla sukusi!" Nainen sanoi naurusuulla: "Minä olen _Onnellisuus_, Mutta minun moittiani Haukkuvat mua _Himoksi_." Toinen tyttö sanoi silloin, Tuonnempata tultuansa: "Kuunteleppas poika kulta, Mitä minäki sanelen; Minä tiedän tarkoillensa, Aivan alkaen alusta, Miten synnyit, kuten kasvoit, Kussa sittemmin kuleksit, Sekä mitkä luonnonlahjat Sinulle on siunattunna: Seuraa siis nyt _Siveyttä_, Aja _Avua_ jälestä. Mut et sinä muuten tule Kumminkana kunniahan; Ellet tahdo työtä tehdä, Sotaretkillä samata. Jos sä tahdot Jumalalta, Anot ukolta apua; Antaa ukko armostansa, Kun sä häntä kunnioitat. Jos sä tahdot jonkun kanssa Tulla vahvaksi tutuksi; Auta häntä asiassa, Puolla joka pulakassa. Jos sä vaadit valtiolta Warsinaista varjelusta; Tee sä sille tienestiä, Palvele kun pahin orja. Jos sä mielit mainioksi Kansan kummeksittavaksi; Raivaa silloin rasitukset, Katko kansan paulat poikki. Jos sä tahdot tappelussa Woiton kanssa kuljeskella; Opi silloin ovelasti Sotatemput tekemähän. Waan jos vaadit virkeyttä, Ruumiillista ripeyttä; Totta taivuta tapasi, Totu työtä tekemähän." Mutta _Himo_ sanoi siihen, Lausui tuohon tuolla lailla: "Kuulet sen nyt kultaiseni, ymmärrät hyvin hyvästi, Mitä tämä tarinoipi Loruaapi loppumatta. Kuinka ilo ihmisille Oisi vainen vaivaloista; Waan kun tulet turvihini, Kuljet mulla kumppalina, Niin on vainen virvoitusta Riemua ja rikkautta." _Avu_ alkoi uudellensa, Sanoi vähä vihaisesti: "Etkös vainen valehtele, Kehu kehno nähtävästi; Sull' on suussasi simoa, Huulillasi hunajata, Mutta murha mielessäsi, Myrkky myötänsä muassa. Mulla taas on taitavia Ystäviä ympärillä, Joita minä johdattelen, Holhoan ja huvittelen. Minä rauhat rakentelen Waltakuntien välillä, Ajan vihan armattoman Sotamiesten sydämistä; Olen sitte omituisna Ystävyyden yhdysmiesnä, Rakentelen rakka'uden, Pysyväisimmän perustan. Minä katson mielelläni, Huvituksella havaitsen, Kuinka kaikki kumppalini Riemuitsevat rinnatusten. Uljahimmatkin urohot Käyvät aina tätä tietä; Seuraa sinäki _Siveyttä_, Kylläs tulet kunniahan."

Herkule'n ensimäiset työverot.

Onni ohjeli urosta, Tempasi hyvälle tielle, Jota lähti juoksemahan Ihmisyydelle iloksi. Kotihin kerittyänsä, Tuttaviinsa tultuansa Kuuli Herkules sen kumman, Seikan semmoisen havaitsi, Että julma jalopeura Oli ottanut olonsa Kithäronin kunnahalle, Korkealle kukkulalle, Jonka vuoren vierustalla Amphitryo antoi käydä Karjojansa kaitsemassa, Sonniansa syöttämässä. Uros meni uhkaellen Killin kiljuvan kisahan, Woitti konnan voimallansa, Keihäällänsä kellahutti, Nylki nahan nuljahutti, Kääri taljan takiksensa, Kyhäilipä kypäriäi Jalopeuran lekaluista. Tuolta tieltä tultuansa Sattui Herkules sotahan Minyeläisten miesten kanssa, Jotka vaativat veroa. Mutta Minervapa auttoi Thebeläisiä nyt toki, Antoi sota-asehensa Herkule'lle heilutella; Mutta muilta kumppalilta, Herkuleksen hankkimilta, Puuttui vielä sotapuku, Keihäät, kilvet ja kypärit. Mitäs huoli huima kansa Tuosta nuoriso nureksi, Jos se sotisopansaki Sai nyt sattumaisiansa. Pojat pistihet pajahan, Theben temppelin sisähän, Saivat sieltä sapelia, Keihäitä ja kypäriä, Joita ennen esi-isät Ripustivat riippumahan Tultuansa tappelusta, Wihollisten voittelosta. Semmoisilla sotimilla, Wanhoilla varustimilla, Menivät ne metelihin, Kävelivät kähäkkähän. Kohta kaatui kuningaski Wihollisten väestöltä, Joka joutui turmiolle Tämän päivösen perästä. Mutta voitto maksoi markan Woittavienki väelle, Sillä Amphitryo sortui Tappelussa tanterelle. Tämän tappelun perästä Riensi uros rinnustellen Ottamaan Orkomenosta Sekä sitä polttamahan. Ihmiskunta ihmetteli Tuommoisia työveroja Sekä piti sankaria Korkeassa kunniassa. Theben kaupungin kuningas, Koko Kreikan kukka Kreon, Salli sievän tyttärensä Megaran nyt mennä hälle. Tämä pulska puolisopa Synnyttiki sankarille Herttaisia hedelmiä, Kolme poikaista koreeta. Koko kansakunta kantoi Wielä voitonruhtinalle Kupilliset kultiansa, Wadilliset vaskiansa. Jupiterin poika pääsi Kohta siihen kunniahan, Jotta jumalatkin hälle Lähettivät lahjojansa. Merkurius laittoi miekan, Antoi nuolia Apollo, Vulkanus toi nuoliviinen, Sotisopansa Minerva.

Herkules sotii väkituriloita vastaan.

Siinä suuressa sodassa, Kapinassa kamalassa, Jossa jätit jäyräpäiset, Wäkiturilaat väkevät, Ryykäsivät ryöstämähän Olymposta omaksensa, Osotti hän oivalailla, Näytti silmin nähtävästi, Jotta hänki jumaloille Kantoi kerran kiitoksensa Lahjain lähettämisestä, Antimien annannasta. Woipa kuitenki kuroinen, Nälän kaima kaiveroinen, Mikä tuprakka nyt tuli Jättiläisten joukon kanssa. Nämä viisikymmenpäiset, Satakätiset soturit, Näyttivätkin näöksiltä, Korpikuusen kaltaisilta: Naamoiltansa naavaisilta, Tukiltansa turrukoilta, Hartioilla heiluvilta Hapsiltansa harrukoilta. Heillä oli hivuksina Sekä partoina pahoilla Käärmehien kärryköitä, Kyitä kyllin kiiluvia, Siihen vielä säärivarret Sekä polvet pohkehetkin Kaikki lohikäärmehien Purstopuolista kudotut. Tämä kansa kauhistava, Julma jättiläisten joukko, Syntyi Uranus ukolle Muinoin Manalan akasta. Mutta Manalanpa akka Sattui siitä suuttumahan Jumalien joukkiolle Tahi taivahan väelle, Että uusi ilman ukko, Tahi Jupiter jumala, Otti vallan veljiltänsä Tuolla Tuonelan talossa, Joka olikin Olympos, Tahikka se vuoritalo, Johon jumalat jo ennen Ottivat olostansa. Siitä syystä ajoi akka Poikaparven kostamahan Tuonne Tuonelan tuvalle, Korkealle kukkulalle. Nyt ne jätit jäyräpäiset, Hiiden turjakkeet, tulivat Rynnäköllä ryöstämähän Tuota Tuonelan taloa. Tuli tuska Tuonelahan, Tuho Tuonelan tupahan, Sillä Orakeli sanoi Eiltäkäsin ennustaen: "Kun ei liene kuolevaista, Miestä maalla syntynyttä, Matkassanne metelissä, Niin on toivo toitualla." Mutta silloin seisoi suoja Herkules jo heidän luona Jousinensa, jänsinensä, Nuolinensa, nuijinensa. Kohta kaikki kynttäkantta, Jopa joka jumalainen, Tuolta Tuonelan tuvasta Hiiden kimppuhan hitisti. Siitä syttyi suurin sota, Pahin pauhina paneutui, Kuin on kuultu kuuna pänä, Kuuna kullan valkeana. Luonto nousi nujakkahan, Wuoret vieryivät vilisten, Päivä ei pääsnyt paistamahan Eikä kuu kumottamahan. Jättiläiset jäyräpäiset, Wiholliset, viskelivät Koko vuoren kappaleilla Aivan koppi kohdastansa. Herkules ei häpsähtänyt Eikä pötkinyt pakohan, Waikka vihollisten silmät Kiiluivat kun kissan päässä, Mutta nauroi muutamille Kumppalillensa kuhotti: "Kappas noita kiiluvivia, Mitä nuill' on nuolillemme." Silloin nuolia sirisi Jättiläisten jänttyröihin Sekä siihen monta muuta Kolahusta korvuksille. Kumman kansan kauhistavin Typhon niminenki tursas Kaatui tässä kahakassa Kumppaliensa keralla.

Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.

Itse Jupiter isänsä, Tahi taatto taivahinen, Sääti sitte Herkuleksen Eurystheyksen palveluhun; Sillä Orakeli sanoi Siten Delphin temppelistä, Että Herkules ei ennen Taida tulla Tuonelahan, Kuin hän saisi kymmenkunnan Uro-työtä tehneheksi, Joita Jupiter nyt pani Eurystheyksen teettämähän. Siitä Herkules nyt huoli, Siitä suuresti sureksi, Niin että hän hullutteli, Riehui raukka riivattuna. Taudin kourissa kovissa, Hulluna humutessansa, Ampui hän nopein nuolin Omat lapsensa lävitse Siinä luulossa lujassa, Aivan siinä aatoksessa, Että vekaransa vielä Tähti jätin jänttyröitä. Mutta kun hän kumminki jo, Monen mylläkän perästä, Tuli taase tolkkuhunsa Hourauksensa hoijakasta; Niin hän katui katkerasti, Mitä hän oli humunnut, Tunnotoinna tuprutessa, Mieletöinnä myrytessä. Aika alkoi lievitellä Tätä sankarin surua Sekä saattoi hälle vielä Urhoollisen, uuden mielen. Wiho viimein päätti uros Taivon taattoa totella Sekä käydä kepotteli Eurystheystä etsimähän. Tämä kuuluisa kuningas, Mykenestä muinaisesta, Oli kuullut, kuinka paljon Kansa kiitti Herkulesta. Siitä syystä pelkäsi hän, Että Herkules häneltä Wielä kerran voisi viedä Waikka koko valtakunnan; Sillä sankarimme oli Hälle liki heimolainen, Jonka kuuluisuutta hän jo Kaiken ikänsä kadehti. Saatuansa sankarimme Kerran palkka-pojaksensa Tointoi Enrystheys nyt toki Saavansa sen sorretuksi. Tämä ilkeä isäntä Hääti kohta Herkulesta Kahakoihin kauheoihin, Metsän petojen pelihin. Mutta niistä melskehistä Tuli Herkules takasi Aina kahta kuulumpana, Woiton virttä veisaellen. Kaikki kansat, kaikki kielet, Kuuluttivat kummastellen, Kuinka Herkules hyvästi Täytti nämä uro-työnsä.

Ensimmäinen uro-työ.

Metsän kauhea kuningas, Hyvin julma jalopeura, Asuskenteli ahoilla, Liehakoitsi laitumilla, Jott'ei neiet Nemeassa Eikä paimen-pojatkana Tämän pahan pedon tautta Käyneet karjan kaitsennassa. Kuningas käski Herkuleksen Tappamahan tämän pedon Sekä merkiksi mukamas Tuoda taljan tullessansa. Uros teki uuden nuijan Jalopeuran päätä vasten Korpikuusen korrukasta, Jonka repi juuriltansa. Wuoli vielä veitsellänsä, Tammen juuresta jukerti, Wiinellisen vasamoita, Nuolia koko koteron. Pitkä pönttö jutketuinen, Nuoliviini niskoillansa Sekä kurikka kädessä, Jousi jäykkä kainalossa, Meni Herkules metälle Otustansa ottamahan Ihan ipo itseksensä, Aivan kenenkään avutta. Päästyänsä niille paikoin, Niille synkille saloille, Josta pedon pesäpaikan Luuli kohta löytävänsä, Katseli hän kuikistellen Aivan yltä-ympäritse, Ettei leijona lymystä Hyppäisi havaitsematta. Päiväkauden kokonansa Uurti uros tällä lailla, Waan ei löytänyt lymyä, Jossa otus oisi ollut. Päivä alkoi jo pimitä, Metsä muuttui mustemmaksi, Metsämiehen mylhästäissä, Kummukaissa kuhjastaissa. Wiho viimein keksi uros, Hämärässäkin havaitsi, Kuinka julma jalopeura Kinttutietä kitvotteli Pahateosta palanneena, Luolahansa luitivana, Weri suuna, veri päänä, Wielä veriharjanakin. Uros poikkesi uralta, Pistihempä piilompahan, Pienen pajupehkon taakse Otustansa outtamahan. Otti jousen ovelasti, Kainalostansa kavalti, Jännittipä jäykän jousen Wikkelästi vireellensä; Otti sitte olaltansa Nuoliviinestä vasaman, Jonka juonelle asetti Walmihiksi jo varuille. Tätä tässä toimittaissa Tuli leijona likemmä, Jotta Herkules jo saattoi Lau'asta sen lapaluuhun. Mutta mitäs siitä lähti, Jos hän järähyttelikin, Koska nuolet kimposivat Niin kuin kivestä takasi. Jalopeura pöyhistihen Kiivahasti kiljuvana, Harja pystöhön pemahti, Selkä kääntyi köykyrälle. Kiljuen ja kilmuellen, Hirmu hammasta hioen, Piitti peto pehkon taakse Herkulesta tappamahan. Mutta Herkules mutasi Kurikalla kauhealla Pedon pahan penkerelle, Tainnuksihin tanterelle. Jätti poies jäykän jousen, Nuoliviinen maljassakin, Ettei häntä tässä työssä Liiat painot painelisi; Kierti sitte sievimmiten, Kaarratellen, kaulan luokse, Kännähtipä käsin kiini Kurkkua kuristamahan. Siten lähti leijonalta Henki hangelle hyvästi Eikä tullunna takasi Sinä ilmoisna ikänä. Nyt oil nahka nyljettävä, Weitsen kanssa vedettävä, Waan ei puukko pystynynnä Tahkoomatta taljan alle. Mutta viisas veitikkamme Keksi kohta kelpo keinon; Otti kynnet otukselta Nylki niillä niin kuin herra. Nakkais nahan niskoillensa Woiton merkiksi mukamas Sekä piti sittämöiten Tämän taljan takkinansa.

Toinen uro-työ.