Part 2

Ja kaikki myrskyt rinnan raadellun, Ja vaikerrukset mielen murretun Ne Jumala ja yö vain yksin kuuli. Ja Jumala ja yö vain yksin kuuli, Kuin hälle kallis se, min hauta vei, Eik' enää anna, ei.

Ja kun yön pitkän pilvet poissa on, Niin ensisäteiss' aamuauringon Viel' itki haudalla hän ristin alla, Kun itki haudalla hän ristin alla, Niin aamutuuli posken kalvenneen Pois pyyhki kyyneleen.

Mut ilmat lintuin lauleloita soi, Se rauhaa jälleen hälle rintaan toi; — Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja. Kanss' aamunkoiton lohtuaan toi Luoja, Hän riemun, sovinnon sai jällehen Ja nousi rukoillen:

"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen Viet matkamiehen kirkkautehen, Oi kiitos! — haudass' synkäss' ei hän uinu; Ei haudassa hän synkässä nyt uinu, Oi ei! hän helläss' istuu helmassas, Ja kuulee lohtuas."

Hän läksi, eli niinkuin ennenkin Ja kantoi taakkaa mielin kärsivin, Ei kenkään hänen valitustaan kuullut. Ei kenkään hänen valitustaan kuullut, Mut sydämessään kirkas, tahraton Tuo kuva kallis on.

Tyttö.

Yö mustan vaippansa maille heitti, Ja taivaan tähtiä pilvet peitti, Vain öinen myrsky se raivoissaan Viel’ ulvoi ulkona kautta maan.

Hän yksin istui, ei nähnyt yötä, Ei mustaa maitten ja vetten vyötä; Pää kättä vastaan hän huokaa niin Ja puhkee kuumihin kyyneliin.

On synkkä, rauhaton hällä rinta, Hän tuskaa miettivi katkerinta: "Mä yksin oon, mua päällä maan Ei muista ystävä ainutkaan.

Mä kelle tuskani itkenenkään, Ei valitustani kuule kenkään, Ei ketään, ken mua lohduttais, Ken kyynelvirtani kuivajais.

Ei mulle riemua mailmass' suotu, En kellekään ole riemuks luotu, Mut elää, kärsiä yksin vain, Se on, oi, synkkänä osanain."

Oi raukka, tuskas ma tunnen syvät; — Mut Herran enkelit kirkkaat, hyvät, Jos luonas lohtuna näkisit, Niin itkus' iloksi tekisit.

Ne tahtois sieluas lohdutella Ja ikuisuudesta kertoella; Ne nostais silmäsi taivoon päin Sun elon toivohon ylentäin.

Jos heitä kuulisit, elos saisit Ja rauhan rintahas rakentaisit; Jos sull' ois usko, niin sua jo Nyt armon valaisis aurinko.

Kun heidät sydämes ulos sulkee, Niin luotas tuskalla pois he kulkee, Eik' koskaan rintasi rauhaa saa, Läp' elos täytyy sun valittaa.

Sanat Maisterinvihkiäisissä 1836.

Koraali.

Kun synkkä viipyy murheen yö, Kun riemujuhlin rinnat lyö, Niin katse Herraan kääntyy yhä. On lokaa loistot maalliset, On turhaa laaker'seppelet, Jos poiss' on, Herra, armos pyhä. Jos Zebaoth oot läsnä, oi, Ken vastustaa meit' enää voi?

Ain' ollos meidän suojana; Oot armollinen, mahtava, Ja täytät sanas, jotka annoit. Oi ollos mestarimme sa, Jok' astuit alas taivaasta Ja kärsit, okakruunun kannoit! Sun oomme me, sun ainian Kautt' elämän ja kuoleman.

Kööri (Riemumaistereille). [Musiikki Spohr'in sävellyksestä "Die letzten Dinge"].

Terve Teille! ihana lasketaan laakeri teidän hopeaisille hiuksillenne, tuore kuin ennen muinoin. Terve Teille! Jumala on paremman seppeleen, pyhän, ikuisen, ehkä tämän jälkeen otsallenne laskeva!

Kööri (Maistereille).

Nosta ylös silmäsi, nuori valon vartio! Katso, Jumala on lähellä. Nosta ylös silmäsi, sillä Herra on sinua lähellä, kaikkivaltias, täynnä armoa ja totuutta. Itse hän tahtoo vihkiä sinut omaksi ja totuuden palvelijaksi. Hän antaa sinulle seppeleesi; kaikki kunnia on Hänen.

Soolo.

Älä pelkää! sillä Jumalasi tahto on antaa sinulle valtakunta. Oikealla kädellään on Hän sinulle paikan määrännyt korkeudessa.

Kööri.

Siis lähteös taisteluun, nuori joukko, valon taisteluun lyhyeksi aikaa! Mene ja taistele rohkeasti, niin kauvan kuin päivä on, kaiken sen puolesta, mikä totta ja oikeaa on päällä maan. Ole uskollinen kuolemaan saakka, niin on Hän sinulle elämän seppeleen antava.

Kööri (vihkimisen jälkeen).

Vihitty on joukko, luottain Lähtee nyt se taistohon; Vaaraa turvallisna vuottain, Sillä rohkea se on. Hornan henki kätkenyt on Kaikkialle joukkojaan; Miehet jalot kaikki nyt on Kutsuttuna sotimaan.

Herra tuntee sotilaansa, Kruunaa heidät hengellään, Kuuluttamaan kunniaansa, Aatteitansa täyttämään. Laakerilla kuihtuvalla Kruunaa hänet ihmiset; Jos hän taistelee sen alla, "Amen" vastaa tuhannet.

Finale.

Sun kätes ojenna Ja suojaa Suomea; Oi Luojamme. Ja siunaa Keisari, Tee hänet vahvaksi; Viel' olkoon kauvanki Hän suojamme!

Sun kätes ojenna Ja kylvä viisautta; Oot valomme. Ja rauhan totuuden Luo valta Suomehen; Ja uskoss' isien Sä pidä se!

Ylioppilaslaulu.

Niin kauvan kuin syömemme sykkivi vaan, Veri kiehuu ja poskemme palaa, Niin kauvan kuin nuoruus kukkuranaan Yhä voimaa ja riemua valaa; On totuus loistava retkemme pää, Ei kenkään viivy, ei kenkään jää, Nyt velttona varjoon ja uneen.

Hupi inhoksi käy, tupa ahdas jo on, Elo mahtava kutsuvi meitä; Sitä tahdomme seurata kuolohon Ylös kunnian kirkkaita teitä. Toden templihin sielumme kaihoelee; Liput liehuvi, kantelet kaikuelee, Kun joukkomme rientävi sinne.

Siis riemuiten yhtehen yhdymme nyt, Viel' liittomme vanha on pyhä. Se henki, mi meitä on lämmittänyt, On vahva ja kestävi yhä; Ain' uutehen hehkuun se rintamme saa, Ja kerran sä, kallehin syntymämaa, Ilon meist' olet runsahan saapa.

H. G. Porthanin muistojuhlassa, 9 p. marrask. 1839.

J. L. Runebergin malja.

Kun päivyt laskee meren sini-aaltoihin, Ja illan rusko nousevi ja levittäin Luo kultapeitteensä sen vuoteen ylitse, Mut itse kuitenkin on päivän heijastus, Mi lupaa loistavana kaunist' aamua; Niin, veljet, vaipui myös se jalo mies, Min muistoa nyt viettäin kukan heitimme Me hänen ammoin kätketylle tomulleen. Mut hänen hengen-rikkaudestaan tuulahdus Käy vielä kautta rintamme ja herättää Ne aamutoiveet, jotka siellä uinuvat. Hän lempi maatansa; ja käsin mahtavin Hän verhon nosti muinaisuuden silmiltä Ja manas esiin yöstä muistot hämärät. Hän katsoi kautta menneisyyden harmaan yön, Ja isiemme kehdon näytti meille hän Ja piirteet syvät selitti, jotk' uurretut On synnyinmaamme ja sen kansan kasvoihin. Niin hengellään hän muinaisuuteen valon loi Ja koteutti meidät omaan maahamme, Ja koteutti, veikot, omaan rintaamme. Ei ilman muinaisuutt' oo vastaisuuttakaan. Kuin lapsi kirkassilmä, tukka hajallaan, Meit' tulevaisuus katsoo, kutsuu hymyillen — Kuin lapsi, veljet, muinaisuuden harmajan, Sen imettämä, ja sen rinnoill' elänyt. Ja joka kaunis kuva, jonka vastaisuus Vaan meidän katseillemme, toivollemme luo, Se on kuin virvatuli, kaunis kangastus, Jos ei sen pohja ole harmaa menneisyys. Ja siksi rakastamme niitä miehiä, Jotk' esiriput nostaa muinaisuutemme Ja tutkein tunkeutuu sen satumaailmaan. Ja siksi olet, Porthan, meille kallis niin, Sä isä laakeroitu Suomen historjan! Sun nimes kuullen sykkii monta sydäntä. Sun oli saturikkaan ajan maailma, Sun muinaisuus, mi meitä katsoo vakaana Ja meille sanat syvät lausuu; entisyys Sun oli — vastaisuus se meidän, meidän on! Mut ymmärrämmekö me oikein sanan tuon, Me tajuammeko sen määrän ylevän? Oi eikö aate tuo jo valtaa mieltämme, Se eikö salamana iske sieluhun, Ja eikö liekkiin syty voimat sisäiset? Tää aika tuleva on meidän, meistä siis Nyt riippuu, vaipuuko se ilman kunniaa Ja ilman muistoakaan mereen unholan; Vai nouseeko se voimassa ja hyveissä Ja ikikunniaa maaraukallemme suo; Ja nostaako se vapaan, laakeroidun pään Ja riemuin viittaa tulevia polvia, Ett' iloisna ne kulkis tietä kunnian. Meill' onpi vaali; veljet, kumpi valitaan?

Maan päällä nuoren valta, — oi, se suuri on! Mit' onpi suurta tehty, mitä tehtäköön, Se iti nuorukaisen innostuksesta, Hän nuorin verin sitä juotti, rinnassaan Vapaassa kupunsa se aukoi kultaisen. Hän ihmishenkeen ummehtuvaan ilmaa tuo; Kun vanhaa vaivaa uni, silloin tulee hän Ja säälimättä puistaa eloon jälleen sen, Maast' ettei kaikki toki turtuis, kuoleutuis. Hän myrskyn lailla rohkeana rynnistää, Mut vanhuus seuraa jälessä ja siloittaa Sen tien, min rohkein, vahvoin käsin raivas hän. Oi elon kevät, kirkas päivä nuoruuden, Sä olet meidän, sulle kuulumme taas me. Siis terve, nuoruus, joka rinnassamme lyöt, Oi lennä, nuori kotka, viuhdo siipiäs! Sua kutsuu elo, morsiona hunnussaan Se seisoo vapaan silmäs eessä — riennä siis, Pois tempaa huntu, paina nuoreen sylihis. Me miehiks saamme, veikot, elon sulhasiks; Me hallitkaamme se, ettei tää morsian Vaan heikkouttamme naarain ryöstäis valtaamme. Kas, vaiti vartoo, katsoo kallis synnyinmaa, Mit' toivomist' on meistä hällä, millaista Voi voimaa kasvaa povi poikain nuorimpain. Oi äiti synnyinmaa, sua emme petä me!

Ei meidän laaksoin rauhass' asu urhotyöt, Ei taivas luonut väliin valkovuortemme Tuot' ulkoelon kilpakenttää myrskyisää. Ei täällä viihdy voiman hurja leikki, ei, Ei täällä maineen laakereita niittää voi. Mut entäpä jos niinkin? Vaikk'ei saatukaan Me ranskalaisen verta kuumaa, riehuvaa, Ei uljast' ylpeyttä britin vapahan; Niin saimme sisällisen elon rikkauden, Ja hengen maailma on meille avoinna Ja tarjoo meille maansa, kirkkaat, valoisat, Miss' aina kukkii, loistaa kevät ikuinen. Oi jos sen mailman oikein tuntisimme vain, Kuin rikas on se ikuisuuden valossaan! Sit' elon virrat kastelee ja ainainen Käy siellä Pyhän Hengen raitis tuulahdus; Me emme silloin toivois sieltä syöksyä Pois elon pauhuun, sekasortoon, turhuuteen, Joss' usein sammuu tunne inhimillinen. Tään elämän, tään mailman luonto suopea Soi meille; onnellinen se, ken huomaa sen! Siis hälle, veljet, koittaa tiellä valoisa Ja katoomaton sulo; raitis rohkeus, Mi vaaraa halveksii, ei tunne pakoa, Ja jalo voima, mustan valheen surmaaja, Kuin vuorituuli vapaa siellä hengittää. Se mailma meille avoin on; siis riemuiten Nyt valloittamaan se ja sinne luomahan Suur' vapaa valtakunta meidän hengelle! — Viel' eikö Suomalaisen rinnass' uljuus se, Mi taistelee ja kestää, voima muinainen, Mi pohjass' onpi niinkuin rautaperustus? Tuoll' eikö sydänmaill' oo monta sielua, Min unest' armonääni herättänyt on, Mi elon valon näkee silmin avoimin, Ja uskoss' evankeliumin sotii kruunustaan? Oi eikö vielä uskollisin sydämin Hän tunne tulta runon jaloon taitohon, Mi kukkasia hänen lumitielleen luo Ja hälle näyttää aamun pilvet kultaiset, Miss' enkel' katsoo takaa joka hattaran? Ei köyhät olla me, ei kaikki mennyttä, Oi veljet, ellemme me vihdoin menetä Meit' itseämme, sydämemme maailmaa! — — — — — — — — — — Vaan kesken Suomen kansan, Suomen kinosten, Se vielä korkeana kukoistaa; ja ken Sit' epäilis, — niin riemulla me näytämme Sua, Runeberg, sua, Suomen runon ruhtinas. — Sun maljas, lyyrys malja, veli Runeberg!

Mun oma Suomenmaani.

Ja murhemielin, katsein katkerin Nuor' runoniekka läksi vuorihin; Siell' aukes hänen allaan kaunis Suomi. Mut rakkaus ja harmi rinnassa Hän kaihoin etsi synnyinmaatansa Ja omaa Suomeaan.

Ol' etsinyt hän kautta kaupungin, Mut outo oli, kunne kulkikin, Ja kuoren kulta hänen mieltään kalvoi. Ja pyyteen pyörtehistä löysi hän Muun kaiken, mut ei maata syntymän, Ei omaa Suomeaan.

Ja kun hän kulki kauvas kylihin, Niin edessänsä maa oi' ihanin, Mut mätä sivistys sen ilmaa painoi. Pois oli Suomen henki haipunut, Ja turhan loiston valtaan vaipunut Ol' oma Suomenmaa.

Näin rakkaus ja murhe rinnassaan Hän harmin kulki yli vuorimaan Ja kautta korpien hän kauvas riensi. Mut kuule, kuinka kuuset huminoi! Mit' on se? Herättääkö tahtois, oi, Ne omaa Suomeaan?

Hän kulki, kulki — rauhass' sydänmaan Hän kansan löysi turvemajoissaan, Ja terveys avosilmistä sen hohti. Se tuttu oli, vilvas, pohjaton, Ja sydän tunsi taas, ett' talless' on Viel' armas Suomenmaa.

Se taasen rintaan hälle laulun loi, Ja linnun lailla taasen äänens' soi; Ja harmaat vuoret kuuli riemun kaiun: Mä synnyinmaani löysin jällehen, Tuoll' elää varjoss' salon mökkien Viel' oma Suomenmaa!

Tähti.

Tähti tuikkiva taivahan Yötä katsovi maailman. Soihtu siintävän holviston, Tähti kirkas ja tahraton, Miksi rintasi jäätä on!

Ihmisrintahan huokaavaan Et suo lohtua konsanaan; Vailla lempeä ainian Katsot kannelta taivahan Tuskaa, riemua maailman.

Ellet, ylpeä tähtönen, Loistais linnassa ilmojen, Ehkä voisit sä vapaana Suoda, nauttia onnea. Mutta kylmänä kuljet sa.

Juhana Vilhelm Snellmanille.

1837.

Veikko, kun totuus sai kirkkaana ilmin Meille, kun näimme sen säihkyvin silmin, Riemuin vannoimme kuollakin, Sen puolest' taistella, kuollakin.

Kun sitä kallista palvellen toimme Sille, min parhainta uhrata voimme, Työmme määrän ja sielumme, Oi kuin oi' lämpimä sielumme!

Pettäisimmekö, minkä me innoin Vannoimme kerta, ja horjuvin rinnoin Sorrumme uupuen multaan maan, Ah, voitettuina me multaan maan?

Ei, mutta vaarojen, taistojen tiellä Totuus se suurena kulkevi vielä; Vihdoin voittaa se kuitenkin, Vaikk' kuollaan, voittaa se kuitenkin.

Rohkea rintani ollos sen tautta! Selvänä riemun ja tuskien kautta Loukkaamatta se eespäin käy, Se pyhää määräänsä kohti käy.

Veikko, nyt vannoen annamme kättä Totuutta palvella pelkeämättä; Ikuinen on se kuin ennenkin, Ja voittaa aina kuin ennenkin.

II.

Oi milloin Runo nousee Tuhkastansa Ja Herran lapseks nostaa hengen jalon? Kuin kauan karttaa tietä Isän talon Kuin enkel' langennut se uhkallansa? Kons' samean se hylkää maailmansa Ja tanssins' öisen kesken virvain palon? Kons' avosilmin nähdä saa se valon Ja uskon Kristukseen saa rintahansa? — — Mit' ihmislapsi lempii kuolevaista, Myös hänet tahtoo kuolemaan se niellä Ja autuuttansa riistää taivahaista! Oi, kell' on silmät, näkee murhemieliä: Vaikk' uskovasta runoilija kulkee, Niin pakanan hän sydämeensä sulkee!

Öisiä säveleitä.

1. Juomingit.

Antaos mulle Maljani jälleen, Tänne mun lämmin Viinini tuo, Juoda mä tahdon Pohjahan asti; Riemuhan maljan Pohjassa on.

Terve, sa karmas, Kärsivä rinta, Ystävä ylin, Maljasi juon! Haarikot täydet Kutsuvat meitä; Bakkus ja Venus Vuottelevat.

Heistäpä helkkyy Laajalti laulut, Kaikilta myös he Kunnian saa. Auterepilviks Luovat he elon, Heräävän sielun Tuutivat taas.

Kas lasin luona Säihkyvän, täyden, Ihmiset istuu Kuin minä myös. Juoden ja naurain, Naurain ja juoden — Hei, sydän, terve! Maljasi juon!

Norjana tuolta, Sorjana rientää Kukkea tyttö, Kaunis hän on. Viereeni istu Kaunehin immyt; Polvelle istu, Oi simasuu.

Haa, miten katsot Silmiini suoraan, Haa, miten rintas Rintaani lyö! Oi! yhtä hellään Äitini hurskas Helmaansa sulki Muinoisin mun.

Äitini hurskas Helmaansa sulki — Kiehtova käärme Pois poveltain! Saatana oonko Paatunut, röyhkä? Konna ma oonko Säälimätön?

Synnin ja kuolon Liekkivän leiman Otsallas kannat, Oi simasuu! Oi, mua saartaa Yölliset äänet, Helvetin naurut Kaikki nyt soi.

Pois sinitaivaan Tähtien alle, Pois vihamyrskyn Mylvinähän! Saatana oonko, Paatunut röyhkä? Konna mä oonko Säälimätön?

2. Huokaus.

Kuin synkkä koto kuoleman on tää! Mun taivaani on ijäks suljettuna. Sen kultahohdett' en mä enää nää, On riemu mailman multa murjottuna. Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin, Niin rauhatonna vaellan ma vain, Vain varjo olen aikain parempain.

Ja ihmislapset pitkään katsahtaa, Mikähän tuokin lienee, miettii kansa. Ei kukaan ymmärtää voi kulkijaa, Ei kukaan selittää voi murhettansa. Hän heidän pikkurauhaa häiritseepi, Hän riemuhuudot räikeet pelottaa; Se, kautta Herran, onhan surkeaa!

Oi, miks on koskaan rintan' paisunut, Sen miksi suuret aavistukset täytti? Miks riemuin laulun äänt' oon kuunnellut? Miks siitä valonsäde mulle näytti Valaisten syömen syvät, mailman piirin Ja rintani sai ilmitulehen, Mut hetken vain, oi hetken lyhyen?

Tuo säde tunki sielun syvyyteen, Se entisaikaan oli elämäni; Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen Näin elon valoisana edessäni. Mut päivä laski, yö on noussut musta, Ja tallattu on mailma syömeni, Kuin tyhjä, hävitetty temppeli.

Jos joskus kuva kultaloistossaan Kuin ennen sielun ohi liihoittelee, Niin virvatulta on se vieraan maan, Vajonnut enkeli, mi vaikertelee. Kun kaihoin itkeä sen kanssa tahdon, Niin sekin luotain liitää huoaten, Ja synkkyyteen ma sorrun jällehen.

Oi kolkko köyhyys sielun palaneen, Miss' entisriemuin kylmät ruumiit makaa! Oi perintöni, saatu aikaiseen, Sun häijyt henget lahjanaanko jakaa, Vai ootko taivaan rangaistus sa mulle, Ansaittu, vaikk' en tunne syytä sen, Mut pantu kantaakseni kärsien?

Haa, kärsivällisyys! En hiukkaakaan Omista lahjaa, jota kaikki kiittää. En elää tahdo horroksissa vaan, Ei kärsimys voi lohdukseni riittää; En tahdo, että keväästäin, mi loisti, Tää musta muisto nyt vain jäljell' on Ja rinnan rauhattomuus rajaton.

Mut — vielä toivo mua viekoittaa, Tuo pettävä, mi loistaa, katoaapi. Kuin ukkossalama, mi leimahtaa, Niin joskus miehen kuva pilkoittaapi, Jonk' karvaan tuskan salaliekit polttaa, Hän kunnes vapauden ja rauhan saa Ja sieluns' aarteet riemuin paljastaa.

3. Murheelle.

Yön kalvas sisko, murhe lempeä, Oi, mulle tähtilinnas avaa sä; Mua mustat hornanhenget vainoaa, Sun luonas enkö rauhan majaa saa, Oi hellä äiti murhe?

Sä nostat huntus tummansinisen, Ja kruunu kiiltää mustain kutrien; Sä laupeaana kätes ojennat Ja rauhan maahas mua viittoat, Oi hellä äiti murhe.

Kas, yli maan ja vetten lepää yö, Ja taivahalla tuikkaa tähtivyö. Kaikk' äänetönnä uinuu, minä vain Nyt valvon, ja sä valvot kerallain, Oi hellä äiti murhe.

Oi mulle selitä — sä tiedät sen — Mi synkkyys täyttävi mun sydämen'. Oi sano kaikki nyt, nyt juuri sa Suo mulle huoneessasi valoa, Oi hellä äiti murhe.

Sa oothan kuningatar elämän Ja lohtu sydän raukan särkyvän? Kai luona kehtoni sä seisoit jo, Ja lauloit, mik' ois mulle kohtalo, Oi hellä äiti murhe?

Maan rauhattuus jo raukee lepohon, Sen hurjat äänet valjenneet jo on; Mut kun mä silmät nostan, havaitsen Sun kasvoillasi kiillon taivaisen, Oi hellä äiti murhe.

Oi, silmissäni pilvet hajoaa, Ja valon maihin katse vajoaa! Ikuinen toivo tunkee rintahain Salaman lailla, loistain, lohduttain, Oi hellä äiti murhe!

On katse hellä, loisto kirkas sun, Sä siivin lumivalkein kannat mun; Siis ylös! mukanas mua, armas, vie, Käy valon, kultavalon maille tie, Oi hellä äiti murhe!

4. Hyvää yötä.

Oi pyhä seutuni mun, miss' säde auringon Seulovi loistettaan lehdistä koiviston Äitini talohon; Hyv' yötä!

Noussut on taivaaseen rukous armaiden, Puolesta minunkin; loistossa tähtien Nukkuu he jokainen; Hyv' yötä!

Taivas on huntunsa pois heittänyt kasvoiltaan Katsovi, enkeli kuin kumpua vanhurskaan, Ääret taivaan ja maan, Hyv' yötä!

Illan rauha se näin tuskani karkoittaa; Siedä ne tähtien ei katsetta rauhaisaa. Aamukin kerran saa! Hyv' yötä!

5. Katumus.

Oi, mua seuraa, vainoo synninvalta, Se valon riistää elon taivahalta, Se kauheana minuun tuijottaa, Jos minne käyn, en siltä rauhaa saa.

Sua, Herra, loukannut ma olen yhä, Vihaani kilpistyi sun armos pyhä, Sai sieluraukka runon haaveihin Ja ilman sua viihtyi kuitenkin.

Yön, valheen valtaan vaipui elämäni, Ja elon valo väistyi edestäni, Mun sielun' rauhaa kyll' on huutanut, Mut synnist' erota ei tahtonut.

Niin, synnist' ei se raukka enää erii, Siks kuolo, helvetti sen kurjan perii. Ei sillä lohduttajaa päällä maan, Ei ystävätä taivahassakaan.

Sa tuomar' ylhä oikean ja väärän Nyt kirjaas panet syntieni määrän. Kun mitta täys' on, silmistäs sä mun Pois ajat katalan ja kirotun.

Oi minne pakenen? Miss' saanen kerran Mä voimaa kantaa pyhää vihaa Herran? Oi minne piilen? Mull' ei päällä maan, Oo toivoa, ei kuolemassakaan.

Kaikk' ilo, toivo, turva multa puuttuu, Mi mulle voitto oli, mullaks muuttuu, Ja paljastettuna mä syntinen Nyt Herran tuomiota vapisen.

Tok' ensipäivinäni mulle loisti Sun rauhas, joka synnin pilvet poisti; Hyv' enkel' silloin ain' ol' lähelläin Ja Herra Jeesus oli ystäväin; —

Jumalan poika, suuri sovittaja, Ja armon, lohdun luoja, vapahtaja; Mi synnit kaikki kantoi maailman Ja voitti helvetin ja kuoleman;

Sun helmaas riennän, lapsuusystäväni, Mua armahda ja auta hädässäni! Voit vihollistas vielä vapahtaa Ja vastustajaasi voit armahtaa.

Vaikk' oonkin paha, vaivun ristis juureen; Ja luotan lujasti sun armoos suureen. Oi, kiitos soikoon sulle taivaan, maan! Sun tähtes syntinen viel' armon saan.

Aamu.

Taas rannalt' aamutaivahan Käy valon välähdys, Mut alla pilven kaamean On vanha pimeys. Kanss' auringon Yön varjot ryhtyi taistohon.

Mut lintu pieni oksallaan Tuoll' laaksoss' uneksui, Ja näki, kautta öisen maan Kuin aamu murtautui. Tuo kirkas koi, Yön valta sit' ei voittaa voi!

Ja lintu lentää, ihastuu Ja laulaa ilmassa: „Oi, kaikki kerran kirkastuu Viel' taivaan rannalla.” Ja lintunen Se lauloi aamuss' iloiten.

Sointuja.

1.

Olen Jumalan laps'; Oi autuas rauha ja riemu! Olen Jumalan laps'; Oi kelle mä riemuni kerron? Oi Luojalle riemuni kerron. Olen Jumalan laps'; Oi autuas rauha ja riemu!

2.

Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan; Hän elon, valon mulle suo Ja poistaa tuskan, vaivan.

Hän armon runsaan lohdun suo, Ja poistaa synnin vaivan, Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan.

Pois kutsui tuttu ääni tuo Mua kuilust' tuskan, vaivan, Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan.

Mä vaivun Jeesukseni luo, Luo sydämensä aivan; Hän elon valon mulle suo, Ja poistaa tuskan, vaivan.

3.

Oi Kristus, ystävä ja auttaja, miss' oot sä? Mun kaikkein päällä maan ja taivaassa, miss' oot sä?

Pois käänsit surren kasvos, etkö kuule, Kun jälleen langenneena huudan, ma: miss' oot sä?

Saa puhdas sydän nähdä Herran, synti vaan on Mun rinnassain, oon siihen hukkua; miss' oot sä?

Oi Herra, hukun jo, oi auta, kätes anna Ja tempaa minut ylös kuilusta; miss' oot sä?

Jos oon mä saastainen, sä puhdas oot, jos syntiin Ma vajonnut oon, oot sa auttaja; miss' oot sä?

Sa olet Kristus, sama ainiaan, mä myöskin Saan kerran rinnallasi uinua; miss' oot sä?

4.

Jeesus voitti synnin, kuolon, saatanan, Vieläkin hän kantaja on valtikan Yli maan ja yli taivaittenki. Hän on Herra minullenki.

Nytkö valtaa synnin, kuolon, saatanan Pelkäisin ja itkisin mä ainian? Valittaisinko, jos kauhealta Tuntuu heidän uhkavalta?