Part 2
Silmässäsi vartoo vaiti tuonen tumma lampi. -- Sikskö tulit, ett' ois eron murhe raskahampi? --
TUMMA TUTTU.
Tuli kerran keski-yöllä, kerran ainoastaan, mailmassa autiossa tumma tuttu vastaan.
Sielu varkain värähti: -- sa kuka, kusta, kunne? Toinen virkki vierastaen: -- en ma sua tunne.
Ohi astui tumma tuttu tummaa tietä pitkin. Paistoi päähän orvon tähti. Minä hiljaa itkin.
Häntä siunaa, taivaan Herra, vaikka ohi astui: hällä sydän sykähti ja silmä kaunis kastui.
Saatoin häntä katsein kauas maantien viime mutkaan. Tunsin tumman ystäväksi, vaikk' ei vastannutkaan.
HÄN OLI KUIN --
Hän oli kuin erakon ilmestys ja ohitse helkkyvä hetki, vain yöllinen yhtehen yllätys ja varjojen sekunti-retki.
Oi, terve, sa sanaton sankari! Jo tunsin ma sukuni kerta. Oli lehtolapsi hän leirien, mut suonissa suurten verta.
AAVE.
Aave outo päätä painaa: tykkii jälleen sydän vainaa.
Milloin hautapatsaan saikaan? Ah, jo silloin vanhaan aikaan.
Missä muisto mielen nuoren? Alla vankan rautakuoren,
alla järjen roudan jäisen, alla aidan piikkipäisen.
Mikä nyt, kun liikkuu aave, ilkkuu ammoin lyöty haave?
Seison, katson silmät veessä, seison niinkuin Herran eessä.
Veri velkoo, sydän painaa. Ottaa oikeutensa vainaa.
MISTÄ LÖYDÄN MA SUN --
Mistä löydän ma sun, kadotetun, askelet poloisen armaan? Tuliko syö vai laineko lyö vai kivikirot vankilan harmaan?
Mistä löydän ma sun, kadotetun, lempeni taittaman tumman? Rinnassa jää, tulessa pää, niinkö elät surusi summan?
HÄN ON ---
Hän on kärsimysteni kaunehin yö ja tuskani puhtain palo. Ja se palo on elämäni parhain työ ja se yö sen valkehin valo.
Hän on murheeni musta ritari, älä, Luojani, vie häntä multa, suo tuskani suurena langeta vaan kuin laavalainehen kulta!
Hän on surujeni sairas sankari, en häntä ma koskaan jätä, ovat minulle tuttuja tuoni ja yö ja heikkojen hetkien hätä.
Hän on kaihoni aurinko-kangastus ja unissa-kulkijan usko, joka silloinkin vielä on lämmin ja sees, kun muilta jo sammui rusko.
HALAVAN ALLA.
(Mukaelma ranskasta.)
Kaunis lapsi halavan varjossa huokaa, yöt ja päivät valkeena rukoillen... Laula, halava himmee, hiljaa huokaa: mitä sa tiedät tuskasta rakkauden?
Purot pienet, kyynelvirtani juokaa, niin on aaltoinne aaluva ainainen!
Varjot mustat, mustin viittanne suokaa lemmenpeitteheks iltani ikuisen! Laula, halava himmee, hiljaa huokaa: mitä sa tiedät tuskasta rakkauden?
Vilvehet lehvät, saartukaa seppelkaarin ympäri nuorena kuolleen immen paarin! Kaikki muuttui, tummui ritarin tunto; ei vaan tummu lempeni ikuinen...
Yksin luen ma rikokset rintasi taulun, muille sa ollos sankari maineen, laulun. Mitä hän sanoo? kysytkö, halava himmee! Mitä sa tiedät tuskasta rakkauden! -- -- "Toista jo lemmin, vaihtakaa, armahinen!"
TULE, TULE --
Tule, tule, tumma poika, tummaa neittä vastaan! tuikkaa, tuikkaa tummillekin tulet taivahasta.
Tule, tule, tumma poika, tumman tytön myötä! kaksi yötä yhdistyy ja kaksi tähtivyötä.
KÄY LEMPIMÄÄN!
(Mukaelma ranskasta.)
Käy lempimään, ei yöhyt siihen riitä! Käy haaveiloon, ei päivin kylliks siitä! Jäljettömiin hetket häviää, omiksemme onnen muistot jää.
Liian lyhyt ruusun kukoistus, liian lyhyt pisin rakkaus, liian lyhyt lempeen vuosi uus, liian lyhyt siihen ikuisuus.
HARMAA, KALSA KATUNAINEN --
Harmaa, kalsa katunainen sinusta nyt armahainen. Ja hän armahainen miksi? Minun koidon kostimiksi.
Lempi ilkamoiva ansa. Kuka kesti paikallansa? Kantoi sydän uuden oraan, painui toinen puuksi soraan.
KESKELLÄ SALOA --
Keskellä saloa huiskutan valoa, armasta etsin... Ah, tätä sydämeni synkkää paloa!
Maailma on lakea, summaton, sakea, yötalo inha... Kuolemaani asti saanen ma hakea.
KUKKIA VAAN.
Kukkia vaan ja kuihtumusta, ei mitään muuta! Ei syty uusia valoja meistä, ei aurinkoa, ei kuuta, ei mitään suurta. Kukkia vaan ja kuihtumusta, lentäviä lehtiä, ilman elämän juurta!
5.
KUMMINLAHJAT.
Korkealla seisoi kummit ylhät; lankes lahjat kauniit, jylhät.
Musta antoi murheen, helee heitti erheen, kolmas laulun lakkapäisen, läikkyväisen yllä öisen veen. Kaikki sydämelle hennon lapsen.
Niinkuin tuuli hiertää merten pintaa suru soitti lapsen rintaa.
Huokas laulavainen laulun alta: lakkaa, lakkaa, halki hajoo sydän!
Painui murhe, päättyi erhe, nousi yöstä päivä.
Pitkin päivää kirkas, lauluton ja kylmä rinta vartoo yötä niinkuin armahinta.
MATER DOLOROSA.
Kolkko korpi, vuori. Alla äiti nuori. Sata sarvipäistä kaartaa yksinäistä.
Kaunis maailman kulta, kylmä kirkon multa. Nyt on sielus vuoro! laulaa pirunkuoro.
Tuska niinkuin vuori. Pakoon äiti nuori. Päälle kiviparinaan jättää lapsen armaan.
ETSIJÄ.
Etsin, etsin suurta tulta kautta kirjavan elämän.
Näin ma monta valkeaista, liekkiä lepattavaista ihmissielujen sysissä. Hetken hehkuja olivat, ajan aarnivalkeoita, niinkuin itse ihminenkin, punahiilien himoa tunti ennen tummumista.
Etsin, etsin suurta tulta. Itsekö elämä oisit tuli suuri tummumaton, valkea iän-ikuinen?
VANHUS.
Missä on polveni, sukuni suuri? Yksin kantona kasvan.
Opit jo opin, yhtä en oppinut: mitä on unikuva elon?
Näin minä syntymän, tuonen tulon, kaatuvan kasken ja kiitävän kulon ylitse ylpeän kansan, joll' oli kultaiset kirkot ja linnat, komeat miehet ja heleät naiset, pystyt, notkeat nuorukaiset ja neidot ripeärinnat...
Kaikk' olen saattanut häihin ja hautaan, lyönyt naulan lemmityn lautaan, ja yhä minä yksin seison...
Mistä he tulivat, minne he menivät, kaikki ne ammoin armaat? Sitä ei kerro tietäjän kirjat eikä hapseni harmaat.
ERAKKO.
Kaikki valoasi anoo, Herra kitsas, vaan en minä. Langeta vaan pimee pilves, olen vanha luola-ilves, joll' on pitkä, villi viha joka päivän kerää kohtaan.
Kaikki apuasi huutaa, Herra julma, vaan en minä. Vaikk' on mieli sairas, polo, kestää ylpee vaitiolo. Oman asees, Herra julma, löysin tuskan erämaissa...
TIETÄJÄ.
Uskoin ma joskus: vanhuuden tunnen, kun mun kauttani vierivät kaikki elämäntunnot, kun mun aivoni ahdinko-hullut kuljettivat kulkuhietaa elämäntiedon, kun minä itse, tietäjä, tuntija, vaelsin varmana kaikkia teitä, ymmärrys-ylväänä hymyten kaikille muille...
Nuoruuden unia! Nyt minä tiedän, koska alkavi vanhuus: koska kaikkien polkujen polkenehelle aukeaa äkkiä jaloissa joukon käymätön taival; huutavi nimeäs inhaa oman rintasi hukka, laulavi lintuna puussa omain untesi houra; tulevat vaatien vastaan taakat taakse jo jääneet, päätäsi vanteena kahlii kohtalon koura.
Silloin alkavi vanhuus, koska alkavi sielun vaikea yksinkulku, kutsumus ankara sinne, kunne aukeaa taival kaikkien teiden.
KOKONPOLTTAJA.
Vilkkaa saaren kalliolta kokkotuli salainen, vastaa varkain noidanpeili, liekki meren-alainen.
Uhoo kuuma uhrisauhu taakse taivaanrantaman. Hymyy huulet vesivelhon meren kansan kantaman:
Tähystornit pohjatähden, tehkää tarkat arviot! Alas, alas, ansanpannut, ylös neitoparviot!
Sammuu saaren kalliolta kokkotuli salainen, sammuu kera valkeansa tahto taian-alainen...
HOVINARRIN ILTA-AARIA.
Terve, terve, juhlivaiset, hienot herrat, kauniit naiset! Ylhäisehen yhdyn sukuun: hännät kuuluu juhlapukuun.
Kumartakaa, armon herrat: tääll' on toiset toisten verrat. Kellä sarvi, kellä kaksi, siit' ei tulla huonommaksi!
Tanssi, tanssi, kansajoukko: kruunattu on suurin houkko. Kapinoijat vieköön hiisi, valtio on paratiisi!
Kulta kuolevaisten kunto, laki loisten omatunto... Juokaa, juuttaat, vähän juoneet, jumalat on viinin suoneet!
Syökää, juokaa, juhlat raukee, huomenna jo haudat aukee! Kuolemattomuuden takaa hautapatsaan hyve vakaa.
Hullu miettii, millä kurin maailma kerran lensi nurin! Naurakaa ja viisastelkaa, muuten mulle jäätte velkaa!
ABSINTISTI.
Vain tummana taittuvan tuijotuksen lähetän elämän luo ja raotan hälinän hämärän uksen, kun hyllyy allani suo sammale-sametin kelmeä heijaten henkeni helmeä... Kuka on peljännyt joskus elämän pahaa, valuvaa vahaa, rannalla kaukaisen taivaan vihmovaa vettä...! Ah, sieluni juo viherää, viileää mettä! Niin hellänä ohitse solisee autuas vuo...
KAUPUNKI ALLANI --
Kaupunki allani liekeissä pimeä, humina ja hurmaus ilman nimeä, tuskainen ilo, mustien mielten punapää kilo.
Kaupunki allani salaisen sadun, lyhtykoura tontut käänteissä kadun... Vahvemmat taiat tahtoas pilkkaa: kavahda valkeaa piruttaren nilkkaa!
ÄITI JA POIKA.
Ah, mun lapseni, vihdoin tulit, kauan maailmanrantaa kulit.
-- Pitkä ranta, pitkä koulu, tunnu tuoll' ei kekri, joulu.
-- Ah, mun lapseni, Kiesus auta, kädessäs on ruunun rauta!
-- Siinä minä missä toinen, siell' on käden-anto moinen.
-- Ah, mun lapseni, kenen sainkaan? nauruas en tunne lainkaan.
-- Näin se nauraa, jok' ei sure, jot' ei paina patto, mure.
-- Annat syödä synnin madon, minkälaisen saanet sadon?
-- Vihan kirkkaan, selväpäisen, yli maailman yltäväisen.
VIKAPÄÄ.
Kurkisti kuoleva kohtalon kirjaan Jäätyi julkean veri. Ijäti salpa sen tietäjän suulla, jonka sallimus peri.
Kammoten väistyvi syrjähän kansa: vikapää mies ohi kulki! Ijäti kiinni sen kielen lukko, jonka jumalat sulki.