Part 2

Niin nuorna hän jo taakan alle pantiin ja tyytyä sai tylyn elon antiin, mi aina vain ol' liika vähäinen ja turmelema orja-kyynelten.

Hän päivät, viikot, vuodet työssä raataa, orjuutta huokain oman kunnon kaataa ja orjalaumaan hukkuu kokonaan, itsensä heikko varjo ollen vaan.

Ja mieti ei hän enää pelastusta, ei etsi onnen eikä auvon usta, vaan elon-vankilassaan vaipuvi ja hiljaa niinkuin hiilos haipuvi.

Ei yksin hän! vaan tuhansia muita. Elämä vapahtaa vain joitakuita, joit' ei se surun alle sortaa voi. Miks niitä täällä niin on vähän, oi?!

Kankurin virsi.

Kelle kangasta kutonen, kelle pirtoja pitelen?

Päivät pitkät pirta lyöpi, suihkaa sukkula somasti, lanka lentää, kangas kasvaa, vieras verka valmistuvi. Kelle? Kenpä sen sanoisi taikka arvata osaisi?

Kangas, kyynel-kiilto-pinta, orjaraukan tuskan tuote, ei ole ilona orjan eikä raatajan eränä, vaan sen viepi vieras vaikka orja oisikin osaton.

Eik ole itkusta iloa, huvitusta huolestani, kun on itkua isosti, huolta joka huomeneksi, vieras sukkula suruna, vieras pirta pintehenä, kätösissä vieras verka, elo orjana aloa.

Kappale eräästä juhlarunosta.

Täällä on siskoa, veikkoa monta leipäänsä vailla ja niin osatonta, että he tahtois kaatua, kuolta, kun ei he jaksa kärsiä huolta

nähdessä toisten kulkevan täällä perhojen lailla kukkien päällä huolia paitsi ja vaivoja vailla nälän ja puutteen ja valheen mailla.

Missä on onni köyhän ja kurjan, raatajan, kärsijän kohtalon nurjan? Kussa on vaikeus pimeän lasten, vuosien rauha harmaja-hasten?

Elämän-onnea ei ole meillä. Kielletty meiltä se on elonteillä. Kuolema kulkee ja laihoa niittää. Kylläpä orjien sieluja riittää!?

Meidän on onnemme onnena muiden, leipämme leipänä vieraiden suiden. Voiman ja kunnon me kullaksi luomme, mutta sen sentään muille me suomme.

Miehet ja naisemme orjiksi myödään: hintana kyynel- leipiä syödään. Kasvavi itkun ja parkujen pauhu, kuolemankaipuu, kosto ja kauhu.

Missä on heikon voima ja mahti, kussapa kurjan onnen on vahti? Millä me voitamme kauhujen kammon? Kuinka me laadimme onnemme Sammon?

Tuonpa me tunnemme: Veljeytemme, luottamus, usko ja rakkautemme taitavat takoa Sampoa onnen; uhraus antavi työllemme ponnen!

Milloinka?

Luku eikö jo täys' ole orpojen, isätönten ja äiditönten, kovan kohtalon orjien kurjien, laps' raukkojen leivätönten, joilt' elämä epäsi aarteistaan joka murusen, antaen murheen ja yöhyen tumman ja tuskaisen ja tiehyen okaisen?

Ja vieläkö enemmän kaivataan maan päälle äitiä niitä, joill' elämänosana ollenkaan elon mahdollisuutt' ei riita, joill' ei ole leivän kannikkaa ja tyhjillä rinnoilla kantaa saa sylilastaan nälkähän nääntyvää, ravintoansa pyytävää?

Maa miehiä vieläkö kaivannee kujajuoksuhun kuolon kurjan ja vieläkö niitä se tarvinnee elontaistelon alle hurjan vain siksi, että se hurmetta sais yltäkylläisnä ahmata ja kylpeä veressä viattomain, elon vainohon vaipuvain?

Ja vieläkö sieluja myymättä rahan hintaan on maan päällä sekä särkymätöntä sydäntä kuin monta on vielä täällä? Kenen kuntous vielä on tahraton, omatuntoko jollakin ehkä on ja vieläkö johonkin uskotaan ja jotakin toivotaan?

Helvetti jos vielä nyt hehkuineen maan päällä on jotakin vajaa, niin tulkohon tänne se täydelleen ja älköhön olko rajaa sen kirouksessa ja kauhussa, sen pallojen henkien pauhussa, sen uhrien tuskahuudoissa ja epätoivossa. --

Kun ennen ei uurtajat, orjat maan, elontaakan kantaja-kansa ylös nouse ja vaatine milloinkaan esikoisuusoikeuttansa elononnehen sekä sen antimiin ja oikean elämän aarteisiin: vapautehen sielujen, sydänten ja omientuntojen.

Näet tuhannet sekä taas tuhannet yhä "Grottemyllyä" jauhaa, veri vuotaa, vailla on ihmiset yön lepoa, päivän rauhaa ja leipää ja ihmisarvoaan; mut nouse he eivät kumminkaan, ei katko he orjakahleitaan, ota leipää, oikeuttaan.

Vaan orjina syntyvät, kuolemaan myös käyvät he orjain lailla. On välillä helvetin tuskat vaan. Elononnea ovat he vailla ja sentään tyytyvät! Milloinka koko kärsivä suku on nouseva? Verivelkaa koskahan vaaditaan ja milloin se maksetaan?

IV.

Katri.

I.

Katri, kaunis ja korea, varrekas, verevä tyttö, valkeus emonsa vanhan, huvi taatolle talossa, siskojen sulo ja riemu, veikkosien päiväpaiste, läksi leipänsä hakuhun, työnhaulle, työnteolle tuonne kaupunki-kylähän, kauppapaikkahan kovahan, kun oli kodissa köyhyys, ortten alla puute, nälkä, suuri perhe, pieni leipä, särvin sitäkin vähempi.

Vanhemmat varotti häntä, opetti isä ja äiti: Karttaos korea tyttö, vältä kaupungin kohua, sen iloja, sen suruja, ole viisas ja varova, taidokas, teräväsilmä, huomataksesi humussa, suuressa elon olossa, kuss' on pilla piileväinen, pahansuovan ansa ahdas, surma syyttömän sydämen, että ehjänä pysyisit, oisit aina puhtahana syömeltäsi, sielultasi, tunnolta pyhä peräti. Karta pyörrettä pahinta, älä etsi ystäviä!

Läksi tyttö tietä myöten, kulkihe kovaosainen noita kaupungin katuja, toista poikin, toista pitkin allapäin, apeamielin, ilona koti-ikävä. Uteli inehmoisilta, kyseli kylän väeltä: Oisiko talossa tässä palvelusta palkkapiian? Ollut ei taloissa työtä eikä leivän ansiota.

Siitä läksihe lopuksi, viime tingassa vaelsi tehdas-herran haastelulle, rahamahtavan majahan. Kysäsihe kynnykseltä, ovensuusta suin saneli: Työn olen haussa täällä. Tokko naista tarvitahan?

Kelpasi korea tyttö kiviseinien sisähän.

Katri kaunonen olento, terve ja roteva tyttö rautarukkihin rupesi, teräspirtoja piteli.

Rukki rautanen rupatti, teräspirta noin puheli: Pahoin teit sa tyttöparka, kovin kehnosti osasit, kun tulitkin, kehno, tänne, tänne kuoleman kitahan. Täällä vartesi väsyvi, katsantosi kalpenevi, liha luissasi lahovi, tuska päällesi tulevi. Näiden seinien sisässä, alla katon kaariholvin ei elä inehmo kauvan, kun jo kuolohon nukahti. Lähde, kiirehdi kotihin emosi, isäsi luokse!

Katri kangasta kutovi, väänsi rautavärttinätä päivät pitkät pääksytysten, väsymättä viikkokaudet, eikä astele kotihin luokse valta vanhempainsa, kun oli kotona nälkä, puute pirtissä pahasti.

Näin oleli, näin eleli vuotta kaksi, kolmattakin.

Alkoi vartalo väsyä, poskilta veret vähetä, sini silmien sumeta, kultakutriset huveta, pään sisähän silmät painui, jalan astunta aleni.

Kun tuli koti-ikävä, kaiho polttava povehen, kylältä haki huvia, huojennusta huolihinsa seurasta pahasisuisten, kumppanien karkeloista. Oli illat istumassa, öitä pitkin öitsimässä elämän pahan polulla, synnintiellä surkealla. Myi ja hukkasi hyvänsä, syömen puhtahan pilasi raa'assa remun pidossa. Päivisin tanasi työssä, yöt on valvoi ja iloitsi.

Katri, kukkanen korea, sydän sees ja tunto puhdas, unohti vanhemmat vakaiset, siskot, veikkoset verevät, upposi elämän suohon, kovan kohtalon norohon, sinne, kunne on kadonnut, mennyt monta nuorta neittä näissä päivissä pahoissa, ajan katkeran kulussa.

II.

Kolkosti kohisi koski, virta vierivä vihelsi, lunta tuiski tuuli jäinen pitkin kaupungin kaduille, pihamaille, porraspuille, päälle kattojen kasasi, kinos kasvoi ja kohosi, tukki tiet ja kujat kaikki, kuura puussa, kuura maassa, pakkanen tulen pureva.

Yö on. Äsken puoli-yötä takoi taiten tornikello, rautakolmio rämisi. Järjestyksen jäykkä miesi, vahti kaupungin katujen yössä yksin astelevi tuulen vinkuvan vihassa, pahan pakkasen käsissä. Kaikki kaupungin inehmot, herra, orja ja osaton, uinuvat unen hyväisen, lepohetkensä lepäävät kukin voimia keräten päivän vastaisen varaksi.

Toki yksi ihmislapsi, sykysyinen, synkkä henki valvovi väsähtymättä, aivan unta ottamatta hatarassa hökkelissä laitakaupungin kujalla. Tuolta tuikkivi tulonen, valopilkku pilkahtavi pienestä akkuna-pahasta, riepu-uudinten raosta talvi-yöhön, tuiskusäähän, pahan ilman illatsuhun.

Siellä sisällä tuvassa valvovi vakainen nainen, Katri, kuihtunut olento, surun sortama inehmo, tuuditellen, tyynnytellen heelmää hekkuma-elämän, isätöntä itkusuuta, joka värjyvi vilussa, nälän alla, angervoinen, tietämättä tuntematta vaivoja viluisen äidin, tuskaa itkevän emonsa, jolt' on mennyt, mennyt kaikki halu, hartaus elohon, kuollut usko, kuollut kunto, sydän särkynyt jälellä.

Eipä itke äitirukka, valittele valju nainen pahan pakkasen viluja eikä nälkää naukuvaista, itkevi inehmosien vihan viimojen viluja, tuomiota tunnotonta, auvotonta, armotonta, joka polkevi poloisen ihan astinlaudaksensa, tuhaksi, tomuksi, maaksi, armahdusta antamatta elon kestävän kulussa.

Parkuvi poloinen äiti, sydän synkkä sylkyttävi, vuoksi lapsosen vähäisen, synnintiellä syntynehen, jolla on elämä eessä, elo katkera alussa, syytönnäkin syitä täysi, viatonnakin viassa.

Katri, kuihtunut olento, surkastunut syksyn kukka, näki lapsen nukkuvaksi, unen armahan ilossa, pyyhki poies kyyneleensä silmistä ja poskipäistä, nousi, kasvonsa kohotti, katsoi ulos ikkunasta talvi-yöhön: tuuli, tuisku, lumi lentävä lepäsi, Pohjantähti tuolla tuikki, paukkui pakkanen pahasti, kuului kinahmain kohina, kosken kutsuva sohina. Syttyi silmät naisen nuoren, lieska katseessa kumotti, nousi, laski naisen rinta, povi vaipunut värisi, tutjutti tulinen tuska äitiraukan rintaluita.

Äiti onneton, osaton, särkynyt, sekavapäinen, vaateriepuja repäisi, otti palan palttinata. joihin kääri kantamansa, taiten saamansa sitaisi sekä sen keralla kulki, juoksi kosken kaltakalle koprua kovinta kohti. Sinne saamansa hukutti, kadottihe kantamansa paukkuvassa pakkas-yössä, yössä suurien surujen, jolloin Hornan henget käyvät inehmon ihalan luokse, virittävät verkkojansa, asettavat ansojansa heikon, horjuvan etehen, kurjan miekkosen menoksi, kuiskuttavat korvihinsa, laulavat lipeäkielin valhesointuja, suruja, kauhistusten kauhistusta, rinnan raastavat, repivät, särkevät sydämen, sielun, ilkkuen, ivaten vievät, voimattoman viime voimat.

Katri, vaipunut, vajonnut, eksynyt inehmoparka hoiperteli hökkeliinsä, katon alle astelihe, tunnotonna, tajutonna uottaen tilintekoa, palkkoa pahasta työstä.

III.

Kodissa isä ja äiti, siskot, veikkoset verevät vartosivat, vuottelivat kuulumisia kaupungista, tietoja tytär-rukasta, joka joukosta erosi, muille maille matkasihe elon ankaran pakosta, vaivojen väkäisten vuoksi.

Vaan ei saapune sanomat, tule tiedot tyttärestä.

Talvet tuulena menevät, haihtuvat kesäiset hetket, päivät kiirettä pitävät, kuluu kuut ja vuosikaudet.

Tauti tappoi taattokullan, kodin pylvähän kukisti, heitti kalman kartanolle, mustien mutujen alle. Nähnyt ei tytärtä taatto, silmiensä sammuessa.

Loppui leipä lasten suusta, elanto emo hyvältä, tuli huoli huutavainen kotihin kova-osaisten, siirsi tyttäret tuvasta, mökistä verevät veikot, sen sikäli, tuon täkäli, pitäjätä pitkin laitti, vanhemmat talojen töihin, nuoret työnsi mierontielle.

Kunne kulkevi emonen, astelevi äiti vanha, kun on kylmillä kotinsa, poissa mies ja poissa lapset, itse voimaton, varaton, tarmoton elon olohon? Kulkisiko Katrin luokse? Eipä tiedä, tokko tuolla erä riittäisi emolle, vanhalle, vapisevalle, kun ei kuulu kuulumiset, eivätkä sanomat saavu tyttären elosta tuolla pahan maailman pyörtehessä.

Äiti, sortunut suruhun, kompastunut kohtaloonsa, kylän raittia ravasi, tanhuata tallusteli kohti köyhien kotia, vaivaishuonetta vähäistä, sinis siellä ollaksensa, viikot vierivät venyä, kunis kuolema tulevi, kalmanmiesi korjannevi.

Elävi erätön äiti, vaimo vaappuva olevi armo-antimen nojassa, hoivassa hyvä-osaisten, kysellen kyläiset tiedot, kuulumiset kauvempaakin.

Kului tuosta kuuta kolme, neljä, viisi vierähteli, niin jo saapuvat sanomat, kuulumiset kaupungista saamansa tytön tyköä, luota kanan kantamansa, tulevat tuliset tiedot, sanomat ylen ikävät:

Tytär vankina viruvi, asustavi armahainen umpilukkojen lomassa, paasiseinien sisässä, kun on tehnynnä tekoset, kamalat ja kauhistavat, tappanut tahallisesti synnin siittämän sikiön.

Kuuli viestin vanha vaimo, sanomat suruinen äiti, murtui: parkasi pahasti, huusi suulla surkealla, taittui tuosta vuotehelle, peräpankolle paneikse, houri yöt ja houri päivät, näki kauhujen näkyjä, kuuli kummat kuiskutukset, näki naisen kahlehissa, vaivassa oman verensä, kuuli rautojen räminän, rauta-usten ulvahdukset -- tunsi loppunsa tulevan, viime hetken valkenevan.

Tuo on kurja kaikertaja, vaimo vaivojen alainen, nukkui kuoleman unehen, Manalan majoille kulki, onneksi inehmosille, itsellensäkin iloksi.

Katri kurja ja katala, ruoko tuulen runtelema, suurta syytänsä sovitti, tihutyötänsä avitti, kahlehia kantamalla rautatelkien takana.