Chapter 2

On päivän tuskat, riemut loppuun soinehet ja elämä on lepoon käynyt pitkään laihoon. Yön suureen, sanattomaan, kirkkahasen kaihoon, mun sieluni kuin lapsi kehtoon raukenet.

Mun sieluni, sa oma itses ootko nyt, vai onko suuri kirkkautes vain kesän laina, ja onko kahlehesi, joka nyt ei paina, yön hartauteen vain hetkiseksi hellinnyt?

4

Ikävässä kenttäin huojuvaisten syksyn täydet tähkät unelmoivat. Illan hiljaisuus ja rauha soivat rintaan rauhattomain matkalaisten,

varisparven, joka vaakkuin kiitää metsän pimennosta laitaan niittyin, vaan kuin hiljaisuuden kuoroon liittyin äänetönnä yli laihon liitää.

Tuskin ykskään liikahtaapi siipi. Kaikki vanhoja on, väsyneitä. Niinkuin omain unelmainsa teitä yli lakeuden ne liikehtiipi

tuonne metsän hämärtävän laitaan, vuotten kaihon mukanansa raastain, surun sanatonta kieltä haastain etsivät kuin ennen erämaitaan.

5

Nyt öin jo yli kenttäin hämärtäy, nyt elonkorjuun hetket lähestyvät, kun eroitetaan akanoista jyvät ja suuri armo oikeudesta käy.

Ja tilinteon painon tuntien nyt pellot lepää raskain henkäyksin. Öin yli kenttäin kuuhut kulkee yksin maan luomisvoimaa salaa siunaten.

6

Päivän viime säteet lankee yli tutun pihamaan. Mieleni on ahdas, ankee kuin ei ennen konsanaan.

Katon vanhan räystään alla viime säteet viivähtää. Maassa, puissa, kaikkialla vaikeroi ja nyyhkyttää.

Viime säteet hellävaroin kattoja jo kultailee. Sisässäni ääni aroin itkee, heltyy, hiljenee.

7

Linnut oksillansa vaikenevat, päivä vielä hetken viipyy poissa, neitseelliset haavat vapisevat autuaissa lemmen unelmoissa.

Laaja lakeus kuin jättiläinen uinuu jälkeen päivän arkitöiden. Yksin tuuliviiri yksinäinen valvoo iäisesti ikävöiden, â- ¦<

valvoo niinkuin valvot sydämeni tähystellen mennehesen aikaan: < kuinka paljon iäks unhoon meni, kuinka vähän koskaan todeks saikaan!

8

(Kesäyö kirkkomaalla.)

Omaa kirkkauttansa kummeksuin kesäyöhyt maille laskeuupi. Syviin aatoksiinsa unehtuin puiset ristit yössä uneksuupi.

Elon onni, lempi, ystävyys tänne soi kuin kaiku laulun lauhan. Kaartuu ikihyvä iäisyys yli sydämeni suuren rauhan.

Täällä jossain lähelläni liet -- tunnen ohitse sun kulkeneesi -- sa ken kerran uneksijan viet rauhan kotiin, pyhään kirkkauteesi.

EPILOGI

Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu, katso, sun rakkaat riemus ja tuskas on poissa, on poissa. Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.

Katso, on ylitse suvisten kenttäis kuolema käynyt. Poissa on valoisat yöt ja tähkät on viikate vienyt. Ylitse aavojen kenttäin katsovat illoin viluiset tähdet

Kuule kuin askeltes alla nyt kaikaa kumea tanner! Syvällä, povessa maan, yön kohdussa elämä uinuu. Uutehen onneen, uuteen suvehen nousee iäinen nuoruus.