Part 10

Reitin-Kaapo on ainoa, joka tavallisesti on ruvennut panemaan vastalauseita, kun käteni ratkaisevana hetkenä on sukeltanut pöytälaatikkoon. »Pois käsi sieltä!» hän on huuaissut minulle kuin vanha tantti lapselle, joka pyrkii sokuripaloja varastamaan. »Minä en halua yhtään runoa. Tämä kuminaviina on paljon parempaa. Nauttikaamme siitä!»

Mutta minä en tavallisesti ole antanut perään, vaan olen itsepintaisen lapsen lailla varastanut sokuripalasen. Silloin on Rietin-Kaapo päätänsä heilutellen kuin pökkäämään valmistautuva pässi ruvennut hokemaan: »Liirum laarum, tiirum taarum», johon Jouko Toukokin toverinsa esimerkin rohkaisemana on yhtynyt: »Litsis lätsis, ritsis rätsis». Mutta minä en ole välittänyt heidän liirumlaarumeistaan enkä litsislätsis-läpsytyksistään, vaan olen lausunut mahtavan »Perä-Pohjolani» yhä kasvavalla paatoksella, kunnes — päästessäni viimeisen värssyn viime säkeisiin: »Tämä maa minun mieltäni miellyttää, tämä Suomen manteren miehuuspää!» — olen huomannut runoilijaveljien »miehuuspäiden» pamahtaneen rintaa vasten ja syvän kuorsauksen tärisyttävän pientä huonettani. Niin valtavan vaikutuksen on »Perä-Pohjola» tehnyt. Se on nukuttanut nämä Suomen leijonat, joilla muuten on sangen terävät kynnet tassuissaan, jos sille päälle sattuvat. Sellaisina hetkinä olen hiljaa kohonnut pystyyn, hiipinyt Jouko Touon tuolin taa ja, laskien käteni hänen päälaelleen, lausunut murheellisella äänellä:

»Oi Suomen runous kuink' oot sa raukea! Oi taiteen tantere kuink' oot sa aukea: vain siellä täällä torkkuu pari päätä ja kansan sydän täynnä routaa, jäätä. Oi, Herra, herätä!»

Silloin on Jouko Touko äkkiä nostanut pörröisen päänsä pystyyn ja päästänyt pitkän »kukko kiekuu»-huudon, johon Rietin-Kaapo on tavallisesti yhtynyt kot-kot-kot-kaakatuksellaan. Se on ollut heidän mielestään vitsiä, mutta minusta on näissä veljieni »lauluissa» joka kerta kajahtanut ilmoille Suomen kuolevan runouden viimeinen hätähuuto ja minä olen painanut kädet kasvoilleni ja itkenyt.

Niin — voinpa siis kerskata tuntevani Suomen suurimmat runoilijat ja kirjailijat, maalareista ja kuvanveistäjistä puhumattakaan. Yksi viimeksimainituista, Paavo Kottu, on hakannut pääni marmoriin. Se kaunistaa kirjahyllyni päällystää. Mutta minun ei pitänyt kertoa siitä. Minun piti puhua taiteilijaveljistäni. Kirjailijoista olen eniten seurustellut novellisti Kalle Nousun kanssa, joka on sangen hiljainen herra. Istuu puolipäivää puhumatta sanaakaan, mutta on sitä kiitollisempi kuulija, koska hänellä ei Jouko Touon ja Rietin-Kaapon lailla ole taipumusta vastalauseisiin. Taikka — hän on vastalausetta koko mies — omaa kirjallista suuntaansa vastaan. Sillä on melkein mahdotonta uskoa, että tämä ujo mies on voinut kirjoittaa sellaisen väkevän kirjan kuin »Kuu, kuhilas ja kirjava vasikka». Se on suomalainen Dekameron ja minä olen lukenut sen ainakin kahteenkymmeneen kertaan, vieläpä lainannut sen kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjällekin, vaikka en yleensä harrastakaan kirjojen lainaamista.

Kirjailija Kalle Nousun kanssa olemme mitä parhaita ystäviä. Hän on m.m. lukenut »Runoryijyni» ja antanut siitä hyvän arvostelun. Hän on sanonut: »Jos minulla olisi ollut kaikki nuo aiheet, olisin aikoja elänyt koroillani.» Minä uskon sen. Mutta nyt kun ne on minulla, en ole saanut edes teostani julkisuuteen. Sellaista on elämä.

Yleensä olen elänyt sovussa runoilijaveljieni kanssa. Ainoastaan kirjailija Saarles Suokuovin kanssa ovat välit pyrkineet rikkoutumaan. Mainittu herrasmies on tavattoman lahjakas, mutta niin oikullinen, että toisinaan suuttuu puolesta sanastakin ja kirjoittaa kymmenen arkin pituisia haukkumakirjeitä. Minä olen kuitenkin siksi jalomielinen, etten tuosta loukkaannu. Pistän kirjeen arkistooni ajatellen, että tulevatpahan kerran tarvituiksi, — jolleivät ennemmin, niin ainakin tämän merkillisen kirjailijan kuoleman jälkeen, jolloin hänen runoilijakuvansa Suomen kansalle esitetään.

Tätä kirjailijaa kohtaan tunnen kaikesta välillämme sattuneesta kahnauksesta huolimatta mitä suurinta mielenkiintoa, sillä olen huomannut hänet henkiseksi sukulaisekseni: häntä samoinkuin minuakaan ei oma aika ole ymmärtänyt, vaan molemmat olemme saaneet mitä suurimmassa määrin väärinkäsitystä ja kateutta osaksemme.

Mutta — mitäpäs siitä. Luulen, että ystäväni Saarles Suokuovi yhtyy seuraaviin säkeisiin, jotka löytyvät runossani »Runoilijan palkka»:

Kun alkuaineet avaruuden kuumuuttansa hohtaa ja raukeaapi mailma tulikaaokseen, kun leimauksessa salaman, — haa! — länsi idän kohtaa ja taivas kiertyy kuni kirja rullalleen, kas silloin saavat runoilijat väärin ymmärretyt. ah, lopullisen runoilijaeläkkeen: he ylimmäisnä istuvat, nuo silloin lepytetyt, käy enkellaumat etehensä polvilleen.»

XIII.

MINÄ RUPEAN FILMINÄYTTELIJÄKSI JA LASKEN HÄRJÄNKURKUN YHDELLÄ TUKILLA.

»Se ihme, joka viimeks tuli ilmi ja keksinnöiden pitkän mitan täytti, mi vanhan suunnan näyttelijöille näytti, ah, pitkän nenän! — Se oli filmi.»

Näin alkaa runoni »Viimeinen ihme», jonka kirjoitin kohisevan koskilla muutamana heinäkuun iltana koskenlaskunäytösten jälkeen.

Minusta oli tullut filminäyttelijä.

Filmiosakeyhtiö »Ihanne» oli päättänyt filmata Ville Korpelan »Koskenlaskijan kosinnan». Koska koskenlaskukohtaukset muodostavat teoksen nousupaikat, oli selvää, että näyttelijäseurueen, jonka filmiyhtiö oli palkannut mainittua filmiä näyttelemään, täytyi esittää myös koskenlaskut — luonnossa. Mutta mistä saada mies, joka ryhtyisi yritystä johtamaan?

Yksikään seurueen jäsenistä ei pystynyt siihen — luonnollisesti. Eiväthän nuo Helsingin herrat ja röökinät olleet oikeaa koskea edes nähneetkään — saatikka sitten laskeneet.

Minä olin tuttavapiirissäni kertonut Perä-Pohjolan koskenlaskuista. Olin kuvannut heille yhdellä tukilla laskun Pahtakosken kohisevien ha päiden välistä. Minä olin tuon tempun suorittanut kymmeniä kertoja.

»Mutta laskeppas Härjänkurkusta, sitten vasta olet mies!» tikaisi ystäväni Jouko Touko.

Tiedustelin, missäpäin Suomea sellainen koski oli. Sain kuulla sen olevan yhden Kohisevan vuolaimpia koskia Kymenlaakson puolessa.

»Vaikka kadotuksen portista, jos niikseen tulee!» huudahdin minä ja löin nyrkkiä pöytään.

»Hyvä... pannaanpas korvan taa», myhäili Jouko Touko salaperäisenä ja vilkutti silmää.

Hänellä oli silloin jo asia tiedossaan, vaikkei tuo pahus minulle mitään puhunut.

Parin päivän kuluttua sain kirjeen, jossa minua kehoitettiin tulemaan kaupunkiin ja ilmoittautumaan »Ihanteen» johtajalle, herra Martti Murulle.

Olin tämän herran jo aikaisemmin tavannut. Tiesin, että hän oli entinen muurari, joka nyt oli kohonnut Suomen suurimman filmiyhtiön johtajaksi.

Hän esitti minulle asian. Runoilija Jouko Touko oli hänelle kertonut.

Arvasinhan minä.

Asiasta sovittiin ja kahden viikon kuluttua meidän piti tavata Kohisevalla.

Siellä oli suuri joukko herroja ja naisia koolla. He kuuluivat näyttelijöihin. Herra Muru esitteli minut heille:

»Tässä on herra Kuuskoski, joka aikoo laskea Härjänkurkun.»

»Kyllä... se on vakava tarkoitukseni, hyvä herrasväki», ilmoitin minä, tehden maailmanmiehen kumarruksen.

Johtaja Muru oli jo teettänyt lautat valmiiksi. Niillä piti minun nyt Helsingin herrojen kanssa hursalluttaa alas Kohisevan kuohuista.

Läksin tarkastelemaan lauttoja ja hämmästyin. Kaikkea pitää nähdä, kunhan kyllin vanhaksi elää! Vai tällaisilla risukimpuilla aikoi johtaja Muru lähettää meidät koskille!

Kieltäysin jyrkästi ja panin lähtöni ehdoksi, että saan itse rakentaa lautat. Muuten en uhannut puuttua koko yritykseen.

»Mutta — ne on vanha ja kokenut koskenlaskija valmistanut», huomautti herra Muru. »Kyllä hän ymmärtää asian.»

Vastasin, ettei mainittu herra ymmärtänyt kerrassaan mitään, olkoonpa sitten vaikka kymmenesti koskenlaskija ammatiltaan. Ei muuta kuin uudet lautat, jos mieli minun olla yrityksessä mukana.

Monien tuumailujen jälkeen suostui johtaja viimein. Minä rupesin kaatamaan puita yhtiön laskuun. Näytin herroille alusta pitäen, miten lautta oli rakennettava, — näytin yksityiskohtia myöten. He levittelivät käsiään ja ihmettelivät.

»Ei meillä ole ollut aavistustakaan lautan kokoonpanosta, ennenkuin nyt vasta», huudahti rouva Korvanen, seurueen etevin naisnäyttelijä. »Tuohonhan uskaltaa ottaa ompelukoneensakin mukaan.»

Neuvoin rouvaa kuitenkin jättämään sen kotiin. Huomautin, ettei meillä nyt ollut aikaa neulomiseen.

Pidinkö todellakin koskia niin vaarallisina?

Joo — vaikka eivät ne sentään Perä-Pohjolan koskille vertoja vetäneet yksikään. Mutta sittenkin oli paras olla varovainen.

Lauttojen lyömiseen meni kokonainen viikko. Sillä välin tappoi herrasväki aikaa, miten parhaiten taisi. Joukossamme oli pianisti, joka illoin töiden päätyttyä rimputteli klaveeria ja me pistimme tanssiksi kortteeritalon avarassa salissa.

Minusta oli vähitellen tullut seurueen keskipiste. Taiteilijan herkällä vaistolla nuo helsinkiläiset hempukat tajusivat, mikä minä olin miehiäni. Tein uudelleen saman kokemuksen kuin niin monessa paikkaa ennenkin, etteivät naiset voineet minua vastustaa. He suorastaan hurmaantuivat minuun.

»Te olette runoilija, herra Kuuskoski», lausui minulle eräänä päivänä rouva Korvanen, kun olin hänelle kertonut koskenlaskuista Pohjolassa. »Te saatte kuvauksissanne ihan vaahdon pärskymään! Hui, minusta tuntuu, kuin olisin jo yltä päältä märkä!»

Ja tuo pikkuinen rouva katseli vaaleaa kesäpukuaan nauraen kuin koulutyttö.

»Tiedättekö, herra Kuuskoski, minusta te olette syntynyt näyttelijäksi. Te osaatte jokaisen liikkeen, jokaisen ilmeen. Teille kuuluisi Romeon osa.»

»Kyllä minä rupean Romeoksi, jos te vain suostutte Juliaksi», vastasin minä ja heitin hänelle lentosuukkosen.

»Ai, ai... mitähän minun mieheni sanoisi?» Rouva Korvanen nauraa kikatti katketakseen.

Johtaja Muru tuli tarkastamaan työtäni. Hän rupesi minua neuvomaan.

»Minä olen lyönyt lauttoja, ennenkuin te olette syntynytkään. Jos ei kelpaa, niin saatan muuttaa kauppani Rahtulan päähän.»

Hän ei vastannut mitään, vaan meni närkästyneenä matkoihinsa. Minua nauratti. Tiesin, ettei yrityksestä ilman minua tullut mitään.

Lautat olivat valmiit. Seuraava päivä oli määrätty laskupäiväksi. Edellisenä iltana minä annoin näyttelijä Korvaselle opetusta etumelan hoidossa. Ei saanut missään tapauksessa antaa melan hypätä haaroista pois. Siinä oli ensi kertalaiselle kova paikka. Olimme sitäpaitsi käyneet tarkastamassa koskia, joten tiesimme väylät. Reippaana miehenä hän vakuutti tulevansa toimeen, sillä olihan minun tehtävänäni hoidella perämelaa.

Samalla tavoin opetin toisenkin lautan miehet. Hekin lupasivat parastaan.

Huomispäivä vaikeni. Kosken rannoille oli kerääntynyt suunnaton väen paljous katselemaan laskuamme. Monet varoittivat meitä lähtemästä. Rouva Korvanenkin oli aivan suunniltaan. Hän pelkäsi miehensä hukkuvan.

»No... jos hän hukkuu, niin kyllä minä nain sitten teidät», ilvehdin minä.

»Hyi teitä, kuinka olette jumalaton!»

Rouva Korvasen kyynelisissä silmissä väikehti veitikka.

Kun olimme paikoillamme, komensin löysäämään sinkkiköydet irti. Käskyä toteltiin ja tuossa tuokiossa ryösti väkevä virta meidät mukaansa. Toinen lautta irrotettiin heti jälkeen ja yks' kaks' huristimme hyvää vauhtia ensimmäisiä kuohuja kohti.

Hei, kuinka rintani aaltoili! Tunsin olevani omassa elementissäni. Kosken pauhu ja vaahtopääharjat ympäröivät minut joka puolelta. Nyt sain taas näyttää, mihin pystyin. Minä leikkautin lauttani ensimmäisen putouksen suuta kohti ja kajahutin laulun:

»Hei, poiat, tukkilaiset, nyt joukoin puoetetaan nuo kurkut kuohuvaiset lautalla oistonaanl Niin on, kuin Hiiden kyyti tää lasku loistokas! 'Hei, roiskis, aalto! Syyti! Vai kastat, peijakas!'»

Aivan kuin edeltäpäin tietäen, että tässä kohdassa piti perämiehen saada ryöppy niskaansa, löi mahtava laine minua vasten naamaa, niin että sain hyvän aikaa töpehtiä, ennenkuin pystyin jatkamaan:

»Hei, poiat tukkilaiset, kas, kuinka koski soi! Ja kuolon keijukaiset tuoll' alhaall' ailakoi: Senvuoksi röhki lyönti vasempaan, oikeaan! On muuten Surman syönti ja kulku kuolemaan!»

Hei vaan! Täällä ärjyvien vaahtopäiden keskellä kukki taas »Runoryijyni», sillä tuo palanen kuului tukkilaislauluihini. Tällaisessa ympäristössä ne olisi arvosteltava eikä konttoripulpetin ääressä. Täällä, missä kuolema vaani vesikiven takana, oli oikea paikka niiden voiman ja väkevyyden punnitsemiseen. Mutta mistäs kustantajat tiesivät, millaista oli koskenlasku. Näyttelijä Korvanen sen näytti tietävän, koska seisoi valjuna etumelassa ja puri kalpeita huuliaan yhteen.

»Hyvin menee!» huusin hänelle läpi kuohujen. »Pitäkää vain tuota kalliota kohti. Sen vasemmalta puolelta hursallamme alas putoukseen.»

Virta oli väkevä. Silmäsin rannalle kokoontunutta väkijoukkoa. Se oli lähtenyt juoksemaan Härjänkuilulle nähdäkseen, miten suoriutuisimme siitä. Se oli minustakin pahin paikka matkallamme. Nämä alkuputoukset olivat leikkiä sen rinnalla. Mutta minä olin edellisenä päivänä tutkinut sen asiantuntijan silmin ja tiesin, kuinka se leikattaisiin.

Lautta lotisi ja lotkahteli. Tukkien välistä hyrskysi kokonaisia vesipatsaita ilmaan. Oli, kuin olisi kosken haltia vimmoissaan sylkenyt pohjasta käsin ja siten osoittanut halveksumistaan meidän varustuksillemme.

Mutta minä tiesin, että lautat kyllä kestäisivät. Ainoa, mikä saattaisi yllättää, oli joku terävä pohjakallio. Sellaisen kynsissä ei kestäisi lujinkaan lautta. Siitä olivatkin Kohisevan laskumiehet puhuneet. Mutta vielä en ainakaan ollut sellaista havainnut.

Ylikorva ja Keskikorva oli onnellisesti laskettu. Me olimme jokainen märkiä kuin kuikat. Etumelan hoitaja, näyttelijä Korvanen katsahti silloin tällöin taaksensa; miesparkaa näytti pahasti pelottavan. Tämä oli toista kuin tehdä rakkauden tunnustuksia teatterilavalla.

»Katse eteenpäin!» komensin minä. »Ne filmaavat rannalla.»

Jo rupesi kuulumaan Härjänkurkun kumea kohina. Lautta lotisi ja ruskahteli pahasti. Huonosti olisi käynyt, jos herra Murun lautoilla läksimme tuosta kadotuksen kuilusta alas.

»Hei, voimakas lyönti vasemmalle!» hihkaisin minä niin paljon kuin jaksoin, vaikka aallot löivät ylitseni, niin että minun oli vaikea pysyä paikoillani.

Korvanen iski melallaan kuin hullu. Mies taisteli kuin kuoleman hädässä. Nyt... nyt...! Oikealta kohosi vesi loivasti rantakallioita kohti. Se johtui kosken paineesta. Meidän piti päästä mahdollisimman lähelle tuota loivasti kohoavaa vesimassaa, sivuuttaaksemme sen avulla kosken yläpäässä kohoavan kallion ja paiskautuaksemme sitten täydellä painolla kurimukseen. Se onnistuikin ja tasaisesti kiihtyvällä vauhdilla me rupesimme painumaan Härjänkurkkua kohti.

Huomioon ottaen kosken jyrkkyyden olin rakentanut lautat lyhyenpuoleisiksi. Siten ei sukeltamisen vaara ollut niin suuri. Mutta sittenkin rupesi nyt arveluttamaan, kun tarkastelin veden juoksua kosken niskalta käsin. Se näytti koko lailla toisenlaiselta kuin rannalta katsottuna.

Heti kosken alapuolella rantakalliolla seisoi filmaaja valmiina veivaamaan konettansa, kunhan ehtisimme »mäkeen». Hiuuuu! Nyt alkoi Härjänkurkku vetää. Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Vaahto lensi ilmassa kuin savu, piiskaten kasvoja kuin räntäsade. Kävi sellainen jylinä ja pauhu, ettei omaa ääntänsä tahtonut kuulla.

Mutta minua tämä vain virkisti. Käsivarteni lihakset jännittyivät ja minä seisoin suorana perämela korokkeella kuin kapteeni komentosillalla. Koski ulvoi ja raivosi kuin ärsytetty peto. Oli kuin olisi se ollut vimmoissaan, että löytyi yksi mies, joka aikoi sen kuohut voittaa.

»Töppöset lujasti tantereeseen!» huusin näyttelijöille, kun tultiin ensimmäiseen kuohuun. Suuri aalto pyyhkäisi yli lautan ja löi saappaanvarret vettä täyteen. Tuli toinen ja kolmas. Pärske seurasi pärskettä ja ylhäältä satoi niskaan kuin vihmomalla. Nyt kohosi edessämme suuri, mahtava aalto. Se ulottui poikki kosken aivan kuin joku mahdottoman korkea valli. Lautta kiiti sitä kohti kuin vimmattu. Hurrll...! Olimme hetken näkymättömissä ja korvissamme soi ja kohisi, kunnes äkkiä taas sukelsimme näkyviin, vaatteet vettä valuen. Etumelan hoitaja oli menettänyt hattunsa. Se ei kuulunut ohjelmaan, mutta se paransi vain asiaa. Tulihan kuvasta siten elävämpi. Vielä hursallus, voimakas lyönti oikeaan ja me soljuimme suvantoon, josta kauniissa kaaressa ohjasimme rantaan. Matka oli tehty.

Toinen lautta tuli onnellisesti perässä. Se oli vain kerran kolahtanut pahanlaisesti vesikiveen, mutta lujaksi lyötynä se kesti iskun ja solui onnellisesti viereemme rannalle.

Väkijoukko oli haltioissaan, se huusi ja hurrasi, heilutti hattuja ja nenäliinoja. Maalle noustuani kohtasin ensimmäiseksi rouva Korvasen. Hän oli aivan hurmioissaan. Kiepahtaen kaulaani hän huusi silmät loistaen:

»Te olette suurenmoinen mies, Adam Kuuskoski. Te olette nykyajan Napoleon. Tuo teidän laskunne oli kuin joku Austerlitz.»

Ja hän, tuo veikeä olento suuteli minua molemmille poskille ja juoksi sitten syleilemään miestänsä, joka parast'aikaa kömpi rannalle.

Minä olin tietysti hetken sankari. Itse johtaja Murukin irtautui hetkeksi jäykkyydestään ja tuli onnittelemaan.

»Se oli fiinisti tehty, herra Kuuskoski! En ole ennen sellaista nähnyt Pakkasi ihan peloittamaan.»

Työ oli siis onnellisesti suoritettu. Emme filmanneet enempää sinä päivänä. Onnellisen laskun kunniaksi söimme kortteeritalossa juhla-illalliset ja joimme maljan Kohisevan kuohujen kunniaksi.

Sunnuntaiksi olin sitten ilmoittanut bravuuriosani suorituksen: yhdellä tukilla laskun.

Tämä uutinen oli lentänyt kulovalkean tavoin pitkin koko jokilaaksoa. Kaikki halusivat nähdä miestä, joka aikoi uhmata Härjänkurkkua yhdellä tukilla. Sellaista ei ole näillä tienoin ennen nähty, ei kuultu. Vanhat miehet neuvoivat minua luopumaan yrityksestä, jota he pitivät sulana hulluutena. Mutta minä muistin Jouko Touon sanat: »Sitten vasta olet mies, jos lasket Härjänkurkun yhdellä tukilla.»

Vahinko vain, ettei tuo runoilijaveljeni ollut katsomassa. Tasan kello 1/2 11 aamupäivällä hyppäsin tukin selkään ja rupesin solumaan keskijoen juoksua kohti. Rannat olivat mustana pyhäpukuista kansaa ja minulla vilahti mielessä, että tänä pyhänä taisi pappi saada saarnata tyhjille seinille kolmessa pitäjässä. Tukahutin kuitenkin tuon ylimielisen ajatuksen ja tein hengessäni ristinmerkin, sillä — totta puhuakseni — Härjänkurkku ei ole niitä paikkoja, joita käy yhdellä tukilla laskeminen. Minä olin kuitenkin antautunut leikkiin ja leikki oli leikittävä loppuun asti.

Kuohut pärskähtelivät kupeellani ja minä sain tavan takaa hypähdellä ilmaan, kun tukki töksähteli kiviin. Alutta lyöden vettä vimmatusti keksillä molemmin puolin tukkia minä soluttelin sen taas oikeaan suuntaan ja vauhti lisääntyi.

Alkutaivalta en peljännyt. Sehän oli — kuten edellisestä on ehkä selvinnyt — tasaisenpuoleista koskista taivalta, niin että siinä tavallinen mies sentään tukilla pysyy. Pelkäsin Härjänkurkun alkulaskua, ennen kaikkea kalliota sen niskalla.

Hyvin sujui matka. Olin jo ehtinyt puoliväliin, kun äkkäsin muutaman kiven, jota lautalla laskiessamme en ollut havainnut. Se oli puolittain veden alla, mutta niin sopimattomalla paikalla, että virran pääpaino hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan. En ymmärrä, miten olin sen edellisellä kerralla sivuuttanut. Vai oliko se joku irtonaisista pohjakivistä, jonka lauttamme oli riipaissut liikkeelle ja pysähdyttänyt tuohon juuri kuin kiusaksi minulle.

Näin selvään, että tukkini kulki sitä kohti yhä kasvavalla vauhdilla... Koetin lyödä sitä oikeaan mutta virta painoi sitä itsepintaisesti kiveä kohti. Yhteentörmäys oli välttämätön.

Yks' kaks' se tärähti. Koko tukki vapisi kuin vilutautinen, mutta samassa olin minäkin ilmassa ja hihkaisin hurjasti. Se pahus rupesi vielä vimmatusti pyörimään, joten minä sain tavallista kiperämmässä tahdissa antaa tanssinäytännon rannalla seisoville katsojille. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja minulle tuli kiire pitää silmällä, kummalleko puolelle sen peräpuoli kaartaisi, ollakseni valmis suhtautumaan siihen sen mukaan.

Se kaarsi kaikeksi onneksi oikealle. Minulta pääsi helpotuksen huokaus, jos se olisi kaartanut vasemmalle, olisin joutunut pahimpiin kuohuihin, joiden keskellä silloin tällöin tuli näkyviin mustankiiltäviä kallionhuippuja. Se olisi ollut minun viimeinen matkani.

Nyt — kuten sanottu — kaarsi tukki oikealle. Minä pääsin sillä tavoin kiinni sillä puolen juoksevasta pääväylästä ja sain tukkini taas matkaan.

Nyt en enää peljännyt kiveä. Olin varma, että »lientä» riitti. Putouksen jyrkkyys pakkasi vain hermostuttamaan.

Mutta lasku kävi paremmin kuin oli osannut toivoakaan. Ennenkuin oikein osasin tajutakaan, olin jo kosken alla ja Härjänkurkku pauhasi takanani. Vain kerran vajosin vyötäröitä myöten, silloinkuin tukki suuren aallon puhkaistuaan hursalsi kosken alle. Luisuin suvantoon kuin vedenalaisella hevosella ratsastaen ja hämmensin rannalle hien virtoina valuessa.

Jos ensi kerralla olivat suosionosoitukset olleet valtavat, niin nyt ne vasta huippuunsa kohosivat. Tuskin olin päässyt kuivalle ja heittänyt keksin maalle, kun kymmenet käsivarret tarttuivat minuun ja rupesivat heittämään ilmaan, huutaen: »Eläköön Suomen ensimmäinen tukkipoika! Eläköön Aadam Kuuskoski!» Sen jälkeen minut kukitettiin.

Tuskin on Hannes Kolehmainen olympialaisvoiton jälkeen tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin minä tuona suurenmoisena hetkenä.

Juhlasaatossa kannettiin minut majapaikkaamme. Haltioitunut väkijoukko seurasi mukana, huutaen ja hoilaten. Minun piti pari kertaa — ennenkuin pääsin vaatteita muuttamaan — käydä portailla näyttämässä itseäni ja kumartamassa. Se oli näytäntö se! Mitä ovat kuihtuvat laakerit sen haltioituneen jumaloinnin rinnalla, jota Kohisevan kansa minulle silloin osoitti. Sinä päivänä oli kansa koskensa arvoinen: sekin kohisi ja kiehui ympärilläni kuin kosken vaahto.

Mutta ennen kaikkea olivat toverini iloisia. He tahtoivat ihan syödä minut, seurueen naisjäsenet olletikin. Jokainen heistä tarjoutui auttamaan minua. Yksi veti saappaat jaloistani, toinen väänsi sukkiani, kolmas koppoi vettä valuvat housuni ja juoksutti ne aidan seipääseen kuivamaan. Minä tepastelin seurueen keskellä paljain säärin ja tiedustin nauraen, sallisivatko uskon sisaret minun kiskaista paidankin pois, sillä minun päälläni ei ollut kuivaa lankaa. Mutta silloin he rupesivat protesteeraamaan ja pakenivat kirkuen ja nauraen huoneesta ulos.

Koskenlaskut oli siis filmattu. Me vietimme iltaa juhlallisesti. Taisimmepa maistaa hiukan »miestä väkevämpääkin». Itse rouva Korvanen ojensi minulle lasin ja virkkoi:

»Te ette nyt ole nimismies, te olette runoilija ja tämä malja pitää teidän nyt tyhjentää.»

Mikäpäs siinä auttoi. Minä kilistin läsnäolijoiden kanssa ja esitin lähempää tuttavuutta, johon he kaikki ilomielin suostuivat.

Se oli herttainen ilta, taiteen ja runouden merkeissä vietetty. Sanoin »runouden», sillä siitä puolesta pidin minä erikoisen huolen. Lausuin nimittäin »Runoryijyäni» illan kuluksi ja kerroin lyhyesti, minkä kohtalon se oli kustantajien puolelta saanut. Näyttelijä Korvanen uhkasi ensi näkemässä tappaa kustannusosakeyhtiö »Korukannen» johtajan, sillä hänen mielestään minulle oli tehty sellainen vääryys, että se huusi kostoa hamaan taivaaseen asti.

Niin vaikuttaa tosi runous, kun se kohtaa vastaanottavan ja herkän sydämen.

Mutta — se olikin viimeinen ilta, jolloin »Koskenlaskijan kosinta» kokosi meidät sovinnossa ympärilleen. Myöhemmin alkoi riita, niinkuin aina suurten tapausten jälkeen.

Minä kirjoitin »Kuivalan Sanomiin» kuvauksia filmausmatkaltamme. Kerroin totuuden mukaan, niinkuin asiat olivat tapahtuneet. Tosin vedin kuvausteni ylle hienon huumorin vernissan. Mutta siitäkös myrsky nousi.