Part 1

RUNOELMIA

Kirj.

John Keats

Suomentanut Jaakko Tuomikoski

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS:

Johdanto. I: Kauneus. Oodi satakielelle. Alakuloisuuden oodi. Oodi kreikkalaiselle uurnalle. Paanin kuoro. Syksylle. Kuolemattomuuden oodi. Sonetti (1). Sonetti maineelle. Sonetti (2). Sonetti (3). Sonetti unelle. Säkeitä. Oodi toukokuulle. II: Hyperion I-II

JOHDANTO.

John Keats'in kuolemasta tulee pian kuluneeksi sata vuotta. Kuitenkaan ei ole vielä, tietääkseni, ilmestynyt suomenkielellä yhtään näytettä tämän nerokkaan runoilijan tuotannosta. Siihen on luonnolliset syynsä. Onhan meidän kirjallisuuttamme vasta juur'ikään alettukin suuremmassa määrässä kartuttaa eteviä ulkomaisia runoteoksia kääntämällä. Toisekseen on runouden harrastus ja itse runouskin meillä näihin asti saanut virikettä paljon enemmän Skandinaviasta, Saksasta ja Ranskasta kuin Englannista. Sen ovat vaikuttaneet sivistysperinnöt sekä kieliopinnoissa vallitsevat olot yhdessä muiden seikkain kanssa, jotka ylläpitävät kulttuuriyhteyttä eri maiden kesken. Kuitenkin on englantilainen runous, niinkuin tiedetään, tavattoman rikas. Siitä ovat jo suomalaisellekin yleisölle pysyväisenä muistuttajana Paavo Cajanderin suurisuuntaiset Shakespeare-suomennokset. Mutta jos emme, runoudesta puhuessamme, ota huomioon vanhemman suomalaisen kirjallisuuden Scott- ja Dickens-niteitä, Robinsonia, Gulliveria ja sentapaisia, emmekä viime aikoina ilmestyneitä Shawin ja Wilden teoksia, on meidän kirjallisuuteemme Shakespeare-suomennosten lisäksi tullut Englannin kirjallisuudesta ylen vähän runouden näytteitä.

Nyt ilmestyvä pieni nide Keats-suomennoksia ei ole alun alkaen syntynyt suunnitelman mukaisesti, vaan on suomentaja, vanhasta rakkaudesta runoilijaan, ensin käännellyt hänen runojaan omaksi ilokseen. Vasta kun suomennoksia alkoi karttua, rupesin ajattelemaan niiden julkaisemista kirjasena ja ryhdyin suomentamaan pienempäin runoelmain lisäksi Hyperionia, jonka katsoin sopivaksi täydentämään valikoimaa, jos kokoelma kaikessa vaatimattomuudessaan voisi ilmestyttyään tuottaa tyydytystä lukijoille, niinkuin sen valmistaminen on tuottanut iloa suomentajalle, niin se olisi paras palkinto työstä, joka ei ole tehty ilman vaivaa, vaikka kyllä halulla ja hartaudella.

Niitä lukijoita varten, jotka eivät Keats'iä ollenkaan tunne, viitattakoon tässä lyhykäisesti hänen elämäänsä ja tuotantoonsa.

John Keats (luetaan Kiits) syntyi Lontoossa 1795. Hänen isänsä oli ajuri, ja itse hän joutui, alkuopinnot suoritettuaan, ansaitsemaan leipäänsä apteekki-apulaisena, kunnes sai pienen perinnön ja päätti sen turvissa antautua yksinomaan runoilijakutsumukselleen. Runous oli vallannut hänen mielensä jo nuorena koululaisena, jolloin hän m.m. käänsi englanniksi Vergiliuksen Aeneidin. Mutta runolliselle kutsumuksellekaan ei hänen ollut suotu uhrata pitkää aikaa. Hän sairastui rintatautiin, jota oli suvussa, ja päätti, kun ei enää muuta toivoa ollut, matkustaa Italiaan, jossa terveyden toivottiin palaavan. Mutta siellä tapasikin hänet pian kuolema.

Kuollessaan, kevät-talvella 1821, oli runoilija vasta 25 vuotta täyttänyt nuorukainen. Mutta niistä runoelmista, mitä hän jätti jälkeensä, ovat useat mailmankirjallisuudessa vertaansa etsiviä mestariteoksia.

Paitsi runottarien seurasta, jossa Keats eli elämänsä rikkaimmat hetket, sai hän elinaikansa loppupuolella nauttia erään nuoren tytön rakkaudesta, jota hän itse rakasti tulisesti. Asuessaan noin puoli vuotta rakastettunsa, neiti Fanny Brawnen, läheisyydessä maalla, kirjoitti Keats siellä muutamat kauneimmista runoelmistaan. Mutta ainoastaan harvoina hetkinä oli hänelle rakkaudestakaan lohdutusta. Päinvastoin painoi se ja kidutti hänen ylenmäärin levotonta sydäntään. Rauhaa hän ei löytänyt mistään lyhyessä elämässään. Mutta kauneus vei hänet valtoihinsa, missä ikinä sitä olikaan, ja runous oli hänen elämänsä suurin rakkaus. Kauneudenpa hän juuri on omissa runoissaankin jättänyt kuolemattomaksi perinnöksi jälkimailmalle -- "iloks ikuiseksi", joksi hän itse kauneutta sanoo.

Enemmän kuin useimmille muille taiteilijoille, jotka kaikki tahtonevat palvella kauneutta, oli se keskeistä Keats'in elämälle ja runoudelle. Kauneuden jano oli suorastaan hänen suurin intohimonsa. Hänen runoilija-laadulleen oli niinikään perikuvallista se, mikä myöskin vastasi koko hänen olemustaan, että se oli harvinaisen suuressa määrässä ulkonaisten aistimuksien vallassa. Aistivaikutelmat ikäänkuin piirittivät hänet joka taholta, ja mistä hän runoilikin, jäi niistä hänen säkeisiinsä ja rytmeihinsä lähtemättömät kuvat, värit, tuoksut ja tuntemukset. Ulkonaisten aistimuksien runsautta vallitsi Keats'illä lisäksi sellainen näkemyksen intensiivisyys ja mielikuvituksen voima, joka hakee vertojaan. Loppupuolella runoilijan tuotantokautta alkoi hänen luonnon-hurmionsa ja kauneus-paatoksensa tyventyä ja seljetä. Hänen henkensä tavoitteli jo kaiken inhimillisen elämän rajatuntoja ja mittaili jumalallisten elementtien syvyyksiä.

Sekä muodon että sisällyksen puolesta voi Keats'in runoudesta sanoa, että siinä on luonto ja kulttuuri liittyneenä harvinaisen eheäksi ja sopusointuiseksi yhtymäksi.

Kaikkein suurinta Keats'in runoudessa on sen eetillinen jalous. Vaikka hänen oma lyhyt elämänsä oli täynnä henkilökohtaista kärsimystä, ei se missään ole päässyt antamaan vallitsevaa leimaa hänen runoudelleen. Se on aina puhdasta ja kirkasta. Sellaiset usein toistuvat motiivit kuin kestävän onnen kaipuu ja kuoleman odotus vain todistavat, että se nuori elämä, josta tämä runous pulppusi, oli ylen totista ja vakavaa.

Kirjallis-historiallisesti kuuluu Keats siihen voimakkaaseen renesanssi-polveen, jonka kunniasijaa Englannin kirjallisuudessa yhdessä hänen nimensä kanssa ylläpitävät sellaiset nimet kuin Shelley ja Byron. Se on kuolematon kolmikko, joka tulee mailmankirjallisuudessa aina näkymään kauas yli kotimaansa rajojen.

Tähän kokoelmaan otetuissa runoissa ei ole yhtään Keats'in aikaisimman nuoruuden tuotetta. Hänen ensimäisestä runokokoelmastaan, joka ilmestyi 1817, ei suomennoksissa niinollen ole näytettä. Klassillis-aiheinen, laaja romanttinen runoelma Endymion, jonka alkusäkeet on suomennettu tämän kirjasen alkuun nimellä Kauneus, ja johon myöskin sisältyy Paanin kuoro, valmistui pääasiassa 1817 ja sen ensi osa julkaistiin seuraavana vuonna. 1818 kirjoitettu on Oodi toukokuulle. Tänä samana vuonna sai runoilija jo kuolettavan sairautensa, ja samoihin aikoihin hän koki ensimäiset vastahakoisuudet ilkeä-mielisen arvostelun taholta. Saman vuoden lopulla hän tutustui Fanny Brawneen. Hyperionin aloitti runoilija talvikautena 1818-1819, mutta jätti sen kokonaan keskeneräiseksi seuraavana syksynä, valmistettuaan runoelmaa vähän kolmatta laulua (julk. 1820), joista kaksi nyt ilmestyy suomeksi. Vuodelta 1819 ovat m.m. Oodi satakielelle ja Syksylle, seuraavalta vuodelta Oodi kreikkalaiselle uurnalle ja Oodi melankolialle (Alakuloisuuden oodi). Vasta runoilijan kuoltua julkaistuja ovat kaikki suomennoskokoelmaan otetut "sonetit", Huolettomuuden oodi, Oodi toukokuulle ja Säkeitä.

Mitä tulee alkutekstin seuraamiseen suomennoksissa, tahdon mainita, että olen, sikäli kuin englanninkieltä paljon "pitempi" suomenkieli on sallinut, koettanut noudattaa runoilijan tekstiä mahdollisimman tarkasti. Luonnollisesti on, etenkin oodeissa ja soneteissa, täytynyt uhrata koko joukko runoilijalle ominaisesta kuvien ja näkemysten runsaudesta soinnun ja ajatuksen yhtenäisyyden säilyttämiseksi suomennoksessa, mutta ainoastaan harvassa paikassa on kuva tai ajatuksen käänne korvattu toisella. Vielä läheisemmin on Hyperion alkutekstiä vastaava.

Muutamia Keats'in runoja on Per Hallström julkaissut oivallisina ruotsinnoksina essee-kokoelmassaan "Levande dikt" (ilm. 1914; ainoat Keats-ruotsinnokset, mitä lienee olemassakaan). Ne ovat olleet suomennostyölleni esimerkiksi ja avuksikin.

Vaasa, syyskuussa 1917.

_Suomentaja_.

I.

KAUNEUS ("Endymion")

Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi. Sen sulo kasvaa päiväin tyveneksi ja öiden levoks armain unelmin. Ei katoa se ajan pimeihin, vaan uudistuupi yhä. Siksi teemme me joka aamu kukkaseppeleemme ja luottain kumarrumme puoleen maan. Kuink' epätoivo itää rinnassaan, kuink' etsii turhaan sydänt' ylevää täält' ihminen; vaikk' elon määrää nää hän ei, kun hämärtyy ja tummuu tie, -- jos milloin liki kauneutta se vie, niin katso, mielensä jo kirkastuu! Niin on kuun, auringon, niin joka puun, jonk' alle lepoon lehvin varjottuun voit mieles viihdyttää, ken lienetkin; niin myskiruusujen ja narsissin, ja mailman vihannan, joss' elää ne, ja puron kirkkaan, jonka kuplille maa kuvastuu ja taivas: kaikki nuo sen matkaansaattaa. Saman onnen suo myös kuvittelu kuolon suuruuden tai elon taru, runo suloinen. Se ihmislapsen ikijuomaa on, jot' antaa taivas, lähde loputon.

OODI SATAKIELELLE.

Mun polttaa sydäntän', mua unettaa, oon raukea, oon kuolon uupunut, kuin juonut oisin valmun hunajaa tai katkoyrtin mettä maistellut. En ole kateinen sun onnestas, yön laulajatar, henki metsän puun, vaan liian onnellinen itsekin, kun taika-lehdossas, suus puhjetessa suven lauleluun, puut ympäröi mua lehvin varjoisin.

Ah, maljan viiniä ken mulle tois, maan mullan tuoksuvaista, viileää, joss' auringon ja ajan kaiho ois ja laulun, tanssin, lemmen ikävää! Oi malja täysi maiden lämpöisten, jonk' elon neste kirkas punertais, jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin, nyt joisin pohjaan sen, -- maan harhat unhottuis ja katoais sun kanssas tumman metsän kätköihin.

Pois unhon maille, kohtaloista pois, joit' oksillas ei suotu elää sun, täält' iäks pakohon ken päästä vois, maast', uupumuksen, vihan, voihkailun, miss' avutonna tutjuu harmaa pää, ja nuoruus kalvettuu ja kaatuilee, miss' aatella on tulla suruiseksi ja tuska täydentää, miss' silmät kauneuden sumenee ja lempi riutuu loppuun huomeneksi.

Pois luokses paeta ma tahtoisin, en Bakkus-kulkueessa, pantterein, vaan runon siivin kuulumattomin, joit' avuks vartoo tylsä aatoksein. Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää, kuu kuningatar tähtisaatossaan tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain, vaan tääll' on himmeää, miss' sammalteiden tummaan vihantaan yön tuuli kevein huulin koskee vain.

En kukkaa ruohostossa nähdä voi, en silmin tunne oksaa tuoksuvaa, vaan tuoksut kaikki, joita kevät toi, joill' öin ja päivin suvi kaunistaa maan ruohon, viidakon ja villin puun, ne tunnen jo: tuoss' ujon orvokin, tuoss' orapihlajan; myös tuttu tuo on umppu toukokuun, jost' aukee myskiviini kasteisin ja suven riemun mettisille suo.

Näin monasti, yön rauhaa nauttien, oon kaipaellut kuolon lepohon, oon nimin rakkain runoellut sen, viel' etsien sua, saavuttamaton. Nyt rikkaampaa kuin ennen kuolla ois sun turvahasi, yö ja unhoitus, kun innon hurmausta tulvillaan noin suuri laulus sois! Sois vieläkin, kuin viime rukous -- ei enää mulle, tomulleni vaan.

Sa kuolematon oot, oot ikuinen! Ei kehnot sukupolvet tallanneet sua, jonka ääntä ajan ammoisen on keisarit ja orjat kuunnelleet; tuon laulus lohtuisan jo kuulla voi Ruut suruinen, kun kotiin itkien hän seisoi vainioilla vieraan maan, ja sama laulu soi, miss' aallot teiltä meren kuohujen toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.

Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois mun luotas elämäni köyhyyteen! Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois, ei pettää voi ne peikon-taruineen. Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa, jo raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen ja kankahalle, viimein vaieten pois kukkuloiden taa. On laannut soitto. Mitä itse teen? Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?

ALAKULOISUUDEN OODI.

Ei, ällös turvaa Lethen aaltoihin, äl' ukonhatun myrkkyyn mehuiseen, äl' otsaas kalpeata suudelmin suo pettää koison tumman rypäleen tai katajaisten kaihoseppelten; yöperhon ystävyyttä ällös tee, ja seuraan untuvaisten huuhkajain äl' usko salaisuutta sydämmen! kun varjo yhtyy varjoon, himmenee sun mieles yhä, surus puutuu vain.

Vaan alakuloisuus kun lankeaa sun päälles lailla pilven itkevän, jok' kukat kuihtuvaiset virvoittaa ja kostuttaapi kummun vihreän, niin viivy siellä, suru mukanas, miss' aamuntuore ruusu hohtelee tai sateenkaari kuvans' aaltoon luo; tai jos on suuttunut sun armahas, niin kätens' ota, vangikses se tee, ja syvään, syvään silmän hurmaa juo.

Se seuraa kauneutta katoovaa, ja iloa, jok' yhä huulilleen vie kättään hyvästiks, ja hekkumaa, mist' yks on askel kipuun karvaaseen. Niin, itse temppelissä riemujen on hunnutettu kaiho kätköss' ain, mut nähdä saa sen vain, ken kiirehtää ja nauttii ilon heelmän tuorehen: hän tietää, miss' on suru autuain, ja ainiaaks sen pyhäkköihin jää.

OODI KREIKKALAISELLE UURNALLE.

Sa koskematon rauhan morsian, laps aika-äidin aina hiljaisen, sun metsän-tarinasi kukkivan on eessä runo vaiti, kuunnellen! Sun legendasi lehdin verhotut on Arkadian, Tempen laaksoissa. Mut käykö kohtaloista kuolevain vai jumalten tuo taisto katkera? Mist' inha vaino, immen huokailut? Miks pillit, rummut, hurma tanssijain?

On sävel korvin kuultu suloinen, vaan kuulumaton suloisemmin soi. Siks, pillit, soikaa taas - ei kuullaksen', vaan minkä sydän vastaan ottaa voi: mies nuori seisoo tuossa, soittaa vain, puut ikuisesti kantaa vihreää; tuo nuorukainen lemmen hurmassaan ei suudelmaansa saa, vaikk' anoo ain, -- oi, lempes lakastu ei konsanaan, ja armahas ain ihanaiseks jää!

Oi oksat onnekkaat, joit' ikänään ei tapaa syys, vaikk' keväät vaihtuis kuin; mies onnellinen, ken noin nostaa pään ain uusin soitoin, uusin lauleluin; viel' onnekkaampi lempi, lempi oot, noin altis, uskollinen, lämpöinen, suur' iäti ja nuori ainian, kuink' intohimot muita polttakoot vain syömmen surun-täyden jättäen ja otsan kuuman, kielen janoovan.

Ken outo, mystillinen pappi liet, jok' ammuvaa ja arkaa hiehoa tuoss' alttarille vihreälle viet? Ja kansa, jonk' on mieli uhrata? Ja minkä pienen meren-kauppalan tai vuoren turvallisen kaupungin tuo joukko jätti, vaeltaen pois? Vaikk' aavistat sen yhä vartovan, kuin iät kaiket, kaduin hiljaisin, et tiedä miks - ken kertoa sen vois?

Oi kuva Attikan! Sun kohtalos, sun hahmos, kirjaellut marmoriin, puus lehtevät ja puhtaat ruohikkos mun tempaa aatoksista unelmiin kuin iäisyys! Tää suku iloton kun vanhuudest' on kaatunut, sa jäät, ja läpi uutten tuskain, suurempain, mit' uudet uskottus ei nää, sa näät: "On kaunis totta, tosi kaunist' on." Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.

PAANIN KUORO. ("Endymion")

'Oi valtias sa linnan varjoisen, jonk' ylle huojuen ja humisten puut suuret lehviänsä levittää ja suopi rauhaa, suopi hämärää, miss' elää nimettömin kukkasin maan ruohot tuhannet ja kuoleekin; miss' usein ilonas on katsella, kun metsänneidot suorii tukkaansa ja kypsät heelmät tummentuu ja loistaa; tai, hetket totiset kun seuraa toistaan, taas kuulla kaislain ääntä suruisaa ja nähdä, kuinka kaste kasvattaa kaikk' yrtit ylenmäärin; kaihoissas myös uneksua menneest' onnestas, kun kadotit sa armaan Syrinxin! Nyt kautta lempes kaunihin ja kautta onnes muiston autuaan -- oi kuule meitä, suuri Paan!

Sua tyynnyttäin, sun mieltäs viihdytellen saat kyyhkys-äänten kuulla kaikerrellen sa soittelevan myrttein suojassa, kun illan suussa metsän rannalla tiet' aurinkoista astut miettien. Ja viikunoiden laaja-lehtisten on heelmät sulle yksin määrätyt, ja minkä hunajalla täyttänyt on mettinen, se suloks on vain sun. Myös kylän viljamailta siunatun saat osan, mitä kallist' antaakin ne kasvustaan, ja uusin sävelin sua ylistääkseen aukee laulamaan viel' uudet lintuparvet kuoristaan. Sun ilokses myös suotu mansikkain on suven-vilpoisuus, ja sulle vain saa hohtaa perhon siivet nurmikolla ja virran päivä-kuplat kauniit olla. Niin, sulle puhkee joka silmikko! Sa tullos lähellemme - joudu jo, kautt' taivaan tuulten kuusten latvassa, oi metsän jumala!

Sun luokses kiiruhtavat satyyrit ja faunit, palveluksees alttihit, jos tarvis jänö piilost' yllättää, miss' uinailee se unta pehmeää, tai jyrkänteitä ylös karata, kun kotkan suusta pelastettava on hento karitsa. Yön pimeihin kun eksyy paimenet, niin salaisin ne loihduin, houkutuksin heidät saa taas teille tuttaville johdattaa. Ne juoksee rantaa meren myrskyisen kaikk' ihmeelliset raakut poimien sun varalles, jonk' ilo verraton niit' aallotarten luoliin heittää on ja nähdä, kuinka julkeudesta tuosta ne säikkyvät, ja naurain piiloon juosta; tai kentäll' ilman aikaa loikkia, kun toiset hyppii vuoren harjalla puun käpysillä leikkisotaa käyden ja omenoilla. Kautta riemus täyden, jonk' yhä kierii kaiku saloillas, oi kuule meitä, kuningas!

Oot kuuntelija äänten kaikuvain, kun keritsimet leikkaa raksuttain pois villan määkyviltä oinailtas, oot sarven koukistaja voimakas, kun villi-karjut viljaa raastaen käy mailla metsämiesten; hallaisen myös pellon päällä henkes levähtää, ja tähkät kylläät koskematta jää; sun huokaukses raskas huminoi yl' autioitten nummien ja soi niin suruisasti synkiss' alhoissa; myös suurten arvoitusten ovella sa seisot, kaiken-tietoon johtaen. Suur' poika Dryopen -- kuin moni kumartain on tullutkaan sun luokses, lehvät kulmillaan!

Viel' asuntosi raitis, rauhainen suo majaks yksinäisten aatosten, jotk' yhä mieltä ylemmäksi johtaa siks että avoinna se taivaan kohtaa; viel' anna jalon henkes koskettaa maan rantaa sumuista ja harmajaa; viel' ole äärettömän kuvana ja tunnuksena taivaan kannella, jonk' avaruutta meri heijastaa; ja alkuaineena, joll' aatos saa sen täyttää, mik' on tutkimatont' ain -- vaan enempää ei. -- Päämme taivuttain ja otsat peittäin verkkaan kumarramme, ja kuulkoot tähdet huudon huuliltamme, kun vannotamme eessäs nöyrtyen: meit' auta, herra vuorien!'

SYKSYLLE.

Syys, aika usvien ja hedelmäin, jok' ystävältäs auringolta saat taas neuvot, kuinka runsain, täyteläin ja kypsin sato siunais puut ja maat ja räystään rypäleet, kuink' oksiaan maan puoleen omenat taas taivuttais, ois ydin maittavainen pähkinäin, viel' uudet silmut puihin puhkeais, ja kuinka mettiset, kun yhä vaan ois kesän mettä kennot tulvillaan, ei näkis päätä päiväin lämpimäin.

Ken nähnyt ei sua maillas, aitoillas, tai riihen kynnyksellä toisinaan, miss' istuit kauan ilman aikojas, ja tuuli nostatteli tukkaas vaan; tai uneen vaipuneena sirppis luo, kun valmut elopellon petti sun, niin hetkeks säästäin viljan kukkineen; tai joskus katsellen, kun virran vuo sun kiiti ohitses, tai vartoin, kun puun lehtevän, yön kastein puetun, pois tihkui helmet aamuun hiljaiseen.

Miss' on nyt kevään laulut -- miss' on ne? Niit' älä muistele: syys vuorons' saa, kun iltapilvet jättää päivälle jo hyvästi, ja sänget punertaa, kun survoo hyttys-kuoro suruinen tuoll' alla rannan raitain nyyhkyttäin ja väistäin tuulen leyhkää lempeää, kun lammaslauma määkyy kotiin päin, ja sirkat aitovieress' soittaen kun yhtyy lauluun kultakerttusen ja pilviss' asti pääskyt visertää.

HUOLETTOMUUDEN OODI.

Ol' aamuhetki. Edessäni näin kuin kolme kuvaa, viitoin valkoisin, jotk' äänetönnä liikkuin, allapäin, vei toinen toistaan tyynin askelin; ja sivuttain ne ohi kulkivat kuin uurnan kuvat, jonka hiljalleen näät kääntyvän. Ne palas uudestaan, yht' äänettömät, yhtä ihanat. Niin oli näky outo kulkueen kuin aaveilmestyksen alta maan.

Kuink' olikaan, kun teit' en tuntenut? Noin eikö huntuverhoin peittää vois yön hankkeet, juonet tarkoin harkitut: juur' ottaa päiväs huolettomat pois, pois hetket armaat, tunnit joutilaat, kun silmäs raukee suven utuihin, kun valtasuones tykkii hiljaa vain ja ilotta ja tuskatt' olla saat! Pois menkää, että jälleen vaipuisin ma tyhjyyteen - siell' olo autuain!

Ne kulki kolmannesti ohitsen', mua silmihin nyt kukin katsahtain, ja häipyin pois. Jo syttyi sydämmen', -- ma näin, tunsin muodot tuttavain: Sun nimes, tyttö kaunis, Lempi on; sä olet Maine, silmin palavin ja kiusatuin, yön kiihko poskillas; ja sinä, soimattu ja osaton, jot' enin palvelin ja rakastin, oot Runous, mun elon' valtias.

Ne häipyi pois. Ne kaihoisaks sai mun. Oi hulluus! Mit' on lempi miss' on se? Ja kunnia -- vain kuumehourailun ja mielenharhain turha kuvite! Ja runous -- se iloa ei suo niin suloisaa kuin päivän unteluus, kuin illan tuoksu, lepo armaan yön. Oi, ettei aika mulle rauhaa tuo, jonk' unelmissa joka päivä uus veis ohi maisen aatoksen ja työn!

Ne tuli vieläkin -- ah, miksi taas? Ma unten pimennossa uinailin, join kukkain rauhaa, vihreyttä maass' ja valon kuihtumusta varjoihin. Ol' aamu pilvinen, vaan sateeton, vaikk' kevään kyynel kiilti silmäss' sen, ja nuoret lehvät nuojui hiljalleen, ja rastas lauloi, puu sai silmikon. -- Oi varjot, menkää pois -- en itkien teist' eroo nyt, en kuole kaipuuseen.

Siis jääkää hyvästi! Mua ette saa pois ruohon-kukkaisalta vuoteeltain. En kaipaa sylilampaan kunniaa, joll' elon ilve ruokkis kaihojain. Niin menkää rauhaan, hennot aavehet, ja uurnan uniks jälleen muuttukaa. Yö näkyjään suo mulle runsaimmin ja päivän unet viel' on kylläiset. Pois kadotkaatte, pilviusvain taa, pois, palaamatta konsaan takaisin!

SONETTI (1).

Kun pelko herää, etten elää voi siks kunnes runon syys on siunannut, mit' aatos kuuma kypsytti ja loi, ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;

yön totisilla kasvoilla kun nään, kuin kiertää sumut suurten runojen, ja aavistan, etten mä ehtiskään niit' tavotella kuviks iäisen;

ja kun ma tunnen, etten milloinkaan sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa, ja että puhtaan lemmen unholaan ma päästä voi en; -- silloin vaipuu maa

ja taivas äärinensä tyhjyyteen ja rakkaus ja maine kaikkineen.

SONETTI MAINEELLE.

Se kuumesairas kiihkoinen on, ken ei tyynnä nauti elon lahjoistaan, ken ahmii ajallista hurmaa vaan, myös nimen neitseellisen uhraten,

kuin ruusu kukkans' itse pudottais tai kypsä heelmä kuoren kirkkahan, kuin aallottaret virran kuulakan ja pohjan puhtaan sameaksi sais.

Vaan ruusu, pensastosta kohoten, viel' antaa suuta tuulten, mettisten, ja heelmä koskematta hohtelee,

ja aalto kirkas on kuin ennenkin. Mit' itse mailmalta ma kerjäisin? Sen suosio ei miestä mikskään tee.

SONETTI (2).

Miks nauroin äsken? Turhaan tiedustan: on vaiti jumalat ja henget yön, kaikk' oraakkelit taivaan, manalan. Niin käännyn puolees sunkin, ihmis-syön.

Oi sydän, suruinen kuin minäkin: miks nauroin yöllä? Tuska kuoleman ja pimeys! En kuule helvetin, en taivaan, syömmen äänten vastaavan.