Chapter 3
Kaukana armahin kansa, Kieltä mi kauniinta maan Haastaen, _äitini kieltä_, Raatavi halmeitaan.
Kaukana kultani kallis, Päiväni tähti ja koi, Jonk' olo läsn' oli tulta, Kukkaa kuiskaus loi!
Maailma ots' oli kirkas, Silmässä päivä ja yö Ihmiskunnan, ja onni, Tultahan leikkien lyö!
Kaukana maani on armas, Kaukana kansani -- oi! Kaukana kultani kallis -- Kaihoa lauluni soi.
Väinön laulu kanteleellensa.
Kuule, kaunonen kanteleeni! Sa soitellos sävel Sulonen! Ma jätän leikkimä-tantereeni: Jää hyvästi, elo ilonen!
Sa soitellos elon ikiriemut Ja surun soittaos sävelet, Kaikill' antaen silkkihienot, Kullan kirkkahat lauluset.
Sielun tuskista suru-kielet Nivo, niillä sä hivele Ihmistunnetta, kaikki mielet Kaiho silkillä sitele!
Ilon hurmaavat sulo-äänet Taivahalta sa lainatkos; Maan sa täyttänet niillä, ääret Riemun rantojen mitatkos!
Mutta kuoloa vuottavalle Väsyneelle sa soitta'os Sävel hiljainen, taivahalle Mi sielun kantaa, ja -- vaipuos!
Tyhjyys.
Tyhjästä Luoja maailman loi, Tyhjäst' on alku elon. Vaan tyhjyys sieluni, oi, oi... Ken elähyttä mielen voi? Ken siitä tekee selon?
Oi, tyhjyys, suuri avaruus! Sun pintas oiva taulu: Tyhjyyttä kaikk' on ihanuus, Tyhjässä häärii kavaluus; On tyhjää itku, laulu.
Jos minne tässä silmät luon, On pimeys ja tyhjyys Vaan kaikkialla; mutta tuon Tyhjyyden yli nousta suon Jos katsanton', on pyhyys.
Vaan mitä tyhjyydessä nään? Oi! Sielut kärsii, vuotaa Sydämet verta särkyneet, Ja mielet murtuu eksyneet: Ne sovitusta huokaa.
Voi katumusta synkeää, Voi sielun sala-vaivaa! Se voimat murtaa, painuu pää, Kuin kukka kuihtuu elo tää, Kun tuskan tuli kaivaa.
Vaan tyhjyydessä sanallaan, Luo Herra: Usva haihtuu, Niin uutta voimaa sielu saa, Ja katuvalle uusi maa Vihertää; tuska vaihtuu
Lepohon mielen, tyveneen Myös rauhaan, missä usko Saa kestävyyteen hiljaseen, Ja toivo viittaa autuuteen, Kuin kirkas aamurusko.
Pajassa.
Oi, tuli kirkas, Tähtöset kauniit. Voi, väri-vaihtelot Ahjossa -- oi! Valkeat liekit, Armahan armaat Tuliset kielet, Ken teitä loi?
Syömmeni myöskin Ahjo on: siellä Himmeä toivon Tähtönen vaan Tuikkivi toisin Vuoroin, lieke Uskon on toisin Loistehessaan.
Rautoa liekit Leimuvan ahnaat Nuolevat -- kunnes Se pehmeeks' saa. Syömmeni tuskat Mieltäni myöskin Vaivojen ahjossa Kirkastaa.
Oi, tuli kirkas, Voi, tuli kuuma, Liekkisi hiiliä Korventaa: Elämän myrskyt Sieluni ahjoon Hiiliä uusia Ammentaa.
Polta, sa liekki, Syö, tuli tuima, Sielusta heinät, Akanat pois, Niin että kirkas, Kultanen, armas Puhtaus liekkinä Liehua vois.
Säkenet kirkkaat Ahjosta nousee, Säihkyen tähtöset Lentävät -- niin Nouskohot myöskin Kipinät hengen Liedeltä ainian Taivaisiin.
Hiihtäjätär.
Iloisna viidan halki Tuoss' impi kiitelee Ja lylypuinen kalhu Hangella liitelee. Kuin oravainen puussa, Niin hapset häilähtää, Nuo kullan kiharaiset, Ja keinuu kaunis pää.
Sujuilee suksi norja Ja kaapsahdellen -- hei! Noin reippaasti tuo jalka Vaan tepsuttelee; -- ei Väsymys mieltä paina, Ei pelko rintoa: Luo liike verevyyttä, Tuo tuuli intoa.
Ai! Säihkyileehän silmä, Ja huuli hymyilee, Kun norjasti noin neiti Uljasna hiihtelee. -- Vaan kylm' on talven tuuli, Ja viima vinkuilee: Ja posken kulta ruusut Tuulessa vaalenee.
Mäkiä neiti laski Ja hiihti noroja, Kunnekka joki-jäälle Vie rinne kalteva: Vinhasti suksi luistaa Ja -- voi! jää keinahtaa -- Nyt aallon pyörtehessä Jo immyt huudahtaa.
Jo taasen hiihtää impi, Ja lumi tuoksahtaa, Kun poiss' on uljas ryhti, Ja jalka horjahtaa, Ja liepehet, jotk' äsken Tuulessa leikkien Löyhyivät, vuotaa vettä, Vavahtaa kätönen.
Ja silmän sulo säihky Jo sammuu kyyneliin, Ja kyyneleistä kylmä Luo lumen vaaleviin Poskihin helmilöitä -- Oi, julma kylmyys -- voi! Ken sulle julman vallan Ja ankaruuden soi?
* * * * *
Ah! Toivotonna neiti Hitaasti hiihtelee, Ja rukoileva katse Ympäri liitelee, Kuin rauhatonna lintu Armoa anelee Ja turvaa metsän puilta, Kun taivas kylmenee.
Jo hämäräks' käy ilta, Ja metsä peittyy -- oi! Lumehen -- kankahilta Jo suden ääni soi. Vaan kiihtyy kylmä viima, Ja henki hyytävä Sivelee kasvopäitä Ja viiltää sydäntä.
Ja loistettaan luo kuuhut, Ja pilvitarhastaan Käy säihkyväiset tähdet, Levolle lapset maan; Mut' impi yhä hiihtää: Ah! Tylsä -- suloton On sammuvainen katse, Ja jalka voimaton.
»Oi koti! Enkö nähdä Sinua enää voi?» Niin huokaa hän -- vaan toivo Se kerran vielä soi Voimia ponnistella Ja -- koti pilkoittaa: Viel' yritys -- ja impi Jo kodin nähdä saa!
»Oi! kiitos, Isä taivaan Siis viime kerran saan Nyt nähdä kodin armaan Ja vanhemmatkin -- vaan Nyt auta, Herra armas, Jo voimat uupuvat Hyvästi, isä, äiti Ja siskot armahat!»
* * * * *
On kylmä talvi aamu, Ja härmäkukkasiin Säteilee kulta rusko, Ja lumen kiiltäviin Kiteisiin säde päivän Luo ensi suutelon: Niin havahuttaa luonnon, -- Herättää inehmon.
Vaan nurmen nietoksella Nyt neiti uinahtaa Ja lumivillasilla Hienosen sijan saa: Levossa lepää päähyt, Ja silmä ummistuu, Poskilla jäiset ruusut, Ja suljettuna suu.
Ei, kotihin hän päässyt Ei tähän matalaan -- Vaan Yli-Isän luokse Hän pääsi kotiaan: Ei siellä kylmän vaivat, Ei tuskat ruumistaan Nyt sullo -- Karitsalle Hän laulaa kiitostaan.
Tunne ja kieli.
On tunne sydämmen, Kuin kuuma hiilos mielen; Vaan tulkki tuntehen, Tuo kylmä sana kielen, Se monta kyventä, Mitk' ihmis-sydäntä Lämmittää, hehkuu siellä, Pois hiivuttaapi tiellä.
Ken sielun hiilokseen Vois nähdä, kenpä luoda Vois silmän salaiseen Sydämmen ahjoon, tuoda Esille hiljaisen Ja ujon tuntehen, Jonk' alla kulta kiiltää, Kun tuli korret hiiltää?
Ken salaisuuksia Vois oikullisen mielen, Ken sielun tunnetta Kuvata kautta kielen? Ken voisi, kenpä syvää Mitata syvyyttä Povessa ilmestyvää -- Pahetta, hyvyyttä?
Sit' emme voi -- On tunne Vaan sala-hiilos mielen: Jos pakenemme kunne Se palaa -- hehkuu. -- Kielen Avulla sitä vainen Eip' ymmärrä; sen yksin Käsittää tuntevainen Sydämmin, silmäyksin.
Naisen arvo.
Milloin armas on immyt, Milloin neitonen kaunis, Milloin ylevin, suurin, Onnellinen, ah! milloin?
Kun sydän kukkia kasvaa, Mielessä hyveitä nousee, Silloin ihana on immyt, Silloin Neitonen armas.
Milloin mielessä versoo Jalous, kaunetta kilvan Kostuttaa koska tunne Puhtahin: Silloin kaunis.
Onnellinen, koska sielun Sointuisuus, sekä rauha Syämmen hiljaa laulaa Kiitos-laulua Herran.
Suurin, kun käsin hellin Kurjia holhoo, auttaa, Enkelin haamuna häätää Huolia huolien maasta.
Vaan ylevinnä on nainen Äitinä, kasvattaessaan Lapsia, taimia Herran Tarhassa, turvaksi kansan.
Lempi kuolematon.
On ainut päivistä verraton: Sen koite kirkkahin kulta, Ja soihtu säihkyvän auringon -- Ei pilvi kaihda sen tulta -- Se _lemmen päivä_ on kirkas!
Yks' kukka ainoa kukkiaan -- Se puhkes rinnasta Luojan -- Ei kuihdu, haihdu ei hajukaan, Sen kauneus ijankaiken On tuores -- _kukkanen lemmen_!
On tuli ainoa tuliaan, Sen kyven taivaasta kirpos, Ja kuonat kullasta erottaa Sen liekki polttava, kirkas: Se tuli _ikuisen lemmen_!
On voima voimista ainoisin -- Ei konsa vaivu sen valta, Ei säiky miehuutta sankarin, Saa voiton armahimmalta: Se _ikivaltikka lemmen_!
Oi lemmen aurinko loistaos! Ja kuki ikuinen kukka! Ja tuli taivahan hehkuos! Ja voimaa uhkuos uutta, Sa ahjo ikuisen lemmen!
Vaeltaja.
Hän louhuista vuort' ylös astuiksen -- Moni on kivi teräsyrjäinen, Tai kasv' okavartinen piilostaan Puri jalkaa astujan urhokkaan.
Vaan hän hi'en otsalta pyyhältäin: »Ylös vuoren päälle kun ennättäin, Saan katsoa mait' yli laajimpain Kautt' ilmain, näkyjen loistelevain.»
Niin astuvi hän, väliin seisahtain, Maailmoja allansa tarkastain, Ja seisoen sauvahan ryhmyiseen Hän pykälän leikkavi muistokseen.
Yhä astuu näin -- väliin seisahtain -- Hän pyrkien vuort' ylös ponnistain: Ja nousten näkyala laajentuu, Ja pykälät sauvassa taajentuu.
Mont' on ikikaunista näytelmää Näin ihaillut laajalti -- selvempää Mit' ylemmäks ehtivi, matk' ei vaan Näyt' ankara kuluvan laisinkaan.
Hän viel' yhä nousee -- seisahtaa, Ja uuden sauv' yhä pykälän saa: Laajeten näkyala kirkastuu, Vaan vuor' yhtä jyrkkänä kohouu.
Niin noussut hän on -- niin nousevi ain, Yhä matkansa päätä hän tarkoittain, Mutt' ain yhtä kaukana maalistaan Hän on, kuin matkaans' alkaissaan.
Kastele siipiäs, henki!
Kastele siipiäs, henki: _Tiedon_ lähtehess' on Kaste kuivumaton, Kastele siipiäsi!
Kastele siipiäs, henki: Ahjo Ilmarisen, Liesi _kauneuden_, Siipyes nuorentaa.
Kastele siipiäs, henki: Hehku _rakkauden_, Sulo sydämmien, Sielusi uudistaa.
Kastele siipiäs, henki: _Ilo_hettehesen, Tulikoskusehen Sydämmen innokkaan!
Kastele siipiäs, henki: Hurme sankarien, Tuska kärsivien Tulta suonihis saa!
Kastele siipiäs, henki: _Usko Jeesuksehen_, Armonistuimehen -- Jumalan Karitsaan!
Kastele siipes ja iske: Lennä taivas ja maa, Halki Haadeskin saa -- Elämän virrasta juo!
Hiiluksella.
Katsos nuorukainen, Tulta hehkuvaa! Lieke kaunokainen Valaa purppuraa, Punahiilen kultaa, Ahjon aukioon, Kutoo kultakukkaa Hiilen hulpioon.
Niinpä hiilus hehkuu, Liekki leikitsee, Ahjo tulta huokuu, Syttä suutelee Valkeainen vieno, Hohde punertaa, Liesi liehuellen Tulta ammentaa.
Mutta tuli tuima Ahjon kuluttaa, Hiilet hehku syöpi, Kukat kuihduttaa: Leikki liekkiperhon, Pettäväinen tuo, Suuteloissa surman Polttavaisen suo.
Varo tulta, nuori! Tuli sydämmen Kuluttaa ja syöpi: Mesiperhonen Suuteloissa surman Onnellesi suo, Sielustasi viepi Rauhan -- tuskan tuo.
Aalloilla.
Aalto hurja, riehu, Vello vetonen! Kiehu, vaahto, kiehu, Huuhdo ärjyen, Kasta kallioita Rannikolla -- noita Kivikallioita!
Taikka tyynny, aalto, Lepoon vienompaan Luonnon huokausta, Yötä kirkkomaan, Taikka illan unta, Joka kukkaseen Laskee kuutamolla Utu-siipineen.
Riehu sydän, riehu! Kuohu tuntehen Tulivirta, tulta Syökse, iskien Salamoitse yössä Sielun, sodi vaan: Sodi, syki, tunne Kaikki tuskat maan!
Taikka tyynny, tyynny Rauhaan hiljaiseen! Levon, rauhan maahan Lennä tenhoiseen, Joss' ei huokausta, Eikä myrskysää Häiritä voi sielun Rauhaist' elämää!
Ester.
I.
Hovissansa hohtavassa Kserkses Istuu sankartensa keskustassa, Ilojuhlaa viettävänä suurta. Haman ylimpänä kaikkein, uljas Ylpeänä istuu kuninkaansa Lähimpänä neuvonantajana. Hän se makealla kielellänsä Ehdottaapi Juudaan suvun surman Mordekain, tuon hänen vihattunsa, Jok'ei häntä nousten kumartanut, Kostoksi ja ikiturmioksi. »Kuule, majesteetti, ajattele: Kansa yksi muista erillainen, Perin outo tavoiltaan ja jyrkkä Käytöksessään muita kohtaan, yksin Omat lakinsa ja uskontonsa Pitää vahingoksi valtakunnan. Jos Sa, suuri Kuningas, niin tahdot,
Punnitsen Sun valtarahastoosi Sata miljoonaa nyt käypää kultaa, Kun saan hävittää sen syöpäsuvun.» Kserkses uljahasti liikahutti Itseänsä istuimella, otti Kädestänsä kantasormuksensa Sinetillä kaunistetun kulta, Jonka ojentaen Hamanille, Lausui: »Pidä kulta omanasi, Te'e kansalle, kuin itse tahdot.»
Nopeasti ratsut juoksevaiset Sanan saatantahan Haman laittoi: Päivä määrättihin, surmapäivä Juutalaisten koko maailmassa.
II.
Ester ihanainen Istuu suruissaan: Vaippa purpurainen Valuu varreltaan. Rinta nousee, riehuu, Päätä pyörryttää, Sydämmestä viiltää, Kieli änkyttää:
»Jehovah, oi suuri! Mikä kohtalo! Olit ennen kansas Kilpi, aurinko. Miksi kasvos peität, Jätät sortumaan -- Pakanoille heität Kansan sekä maan?»
Valju varsi horjuu, Ääni värisee, Mutta mieli tyyntyy, Sydän rukoilee. Nousten astahtaapi Jonkun askelen, Sitten lausahtaapi Puoli-äänehen:
»Kallis kansa, sulle Itsen' uhrajan -- Jumalalle uskon Elon' armahan. Rakkaus ei tunne Rajaa uhrissaan: Kaikki -- itsensäkkin -- Antaa kokonaan.»
(Laulaa:)
»Aurinko ei noustessansa Puhjetess' ei ruusunen Kaunihimpi, kuin on lempi Sytytetty ihmisen.
Katselinhan aurinkoa Nousevaista Jehovan -- Sytytti se povessani Tulen sammumattoman.
Kastelinhan ruusuani Aamuin, illoin itkien, Kunnes puhkes rintanani Täysi lemmen kukkanen.
Nouse lempi, liehu liekki Polttavainen, puhtahin! Kuluttele kuonat kaikki Sydämmestä Esterin!»
III.
Äänetönnä Kserkses Istuu mietteissään, Kulta valtikkaansa Nojaa päähyttään. Silloin arka, valju Ester ihana Astuu ujostellen Avo-ovesta.
»Kuningatar hurja! Rientää kuolemaan!» Hovipalvelija Lausuu tuskissaan. Mutta Kserkses heti Kuningattaren Puoleen valtikkansa Ojens' iloiten.
Lausui laukkeasti: »Ester armahin! Miksi tulit tänne, Saliin sankarin? »Jalo hallitsija! Pitoihimme vaan Pyydän tuloasi, Armosi jos saan.»
IV.
Pidoiss' uljahissa Kserkses Istuu seurass' Esterin, Haman heidän rinnallansa Istuu mielin synkehin. Eilen hänt' on onnettomuus Ensimmäinen kohdannut -- Syystä hän ei viime yönä Rahtuakaan nukkunut.
Mordekai, tuo Juutalainen, Näet, suureen kunniaan Tuli hänen neuvostansa -- Hirsipuuhun roikkumaan Hän sen miehen olis suonut! Nyt hän pelkää onneaan: Kuningas jos suuttuis hälle, Syöksis varmaan kuolemaan!
Silloin Ester ihanainen Puhuu kansan puolesta: »Minä olen Juutalainen, Kuningas, heit' armahda! Älä salli kansakunnan Kokonaisen kadota Vihast' yhden ainokaisen, Ilkeästä kostosta!»
»Kuka heitä vainoaapi?» Kserkses, valju vihasta, Kysyy -- Haman vavahtaapi, Muoto kuollon kalpea. »Tämä häjy Haman uros,» Kuningatar vastasi -- Teloittaja Hamanin jo Hirsipuuhun nostavi.
V.
Riemulaulut Israelin Kaikuu Herran kiitosta -- Armosta Hän uudestansa Päästi kansan kuollosta. Kaikkialla viholliset Surkeasti surmattiin -- Heille Herran liittokansan Kärsimiset kostettiin.
»Suuri olet, Jumalamme, Suuri on Sun nimes, Kunniasi ijäinen ja Verraton Sun väkes; Viisautes määrätön ja Armos loppumaton, Rakkautes uskollinen, Ikisammumaton!
Halleluja -- halleluja Jehovalle kaikukoon! Yli maan ja taivahitten Läpi kiitos sointukoon! Elävä ja kaikkivoipa Olet, Herra laupias, Ihmeellinen tuomioissas, Suuri armoneuvossas.»
Debora.
Tuom. 4; 5.
I.
Taas Israel pois luopui Herrastansa Ja synneillänsä kirouksen saatti Itselleen: joutui sortovallan alle Jabinin, julman kuninkaan, mi heitä Rautaisilla sotavaunuillansa Aika ajalt' ahdistellen nylki. Jo kaksikymment' ajast'-aikaa kärsi Israel', eik' ollut auttajata. Mutt' ahdistettu kansa tuskissansa Rukoillen kääntyi Jumalansa luokse, Joit' yksin apu ain' on saatavana. Ja armostansa Jumala taas auttoi.
II.
Siimeksessä palmupuunsa Vuoristoss' Efraimin Istuvi Debora hurskas Äitinä Israelin. Herralta sanoma hälle Kuuluu: »Pelastus on Joutunut kansalle, riennä Kutsuos taistelohon!»
Barakin Debora kutsuu, Päällikön Israelin: »Aseihin kutsuos kansa Kukista Jabinin Valta: Se Herran on käsky, Kisonin rantahan Herra sun vastahas' tuopi Sankari Siseran.»
Kanssansa Barak pyysi Uljahan Deboran; Lähetti airuet työhön, Pelastus-sotahan Kokosi tuhannet -- riensi Taborin vuorelle, Linnoitti leirinsä, kunnes Rientäisi saaliille.
III.
Herra on jo kukistanut Ylpeyden pakanain; Rautavaunut musertanut; Miekan sekä vasamain Kautta perin hävittänyt Sotajoukon Siseran; Hänen päänsä lävistänyt Kautta naulan, vasaran.
Silloin kansa riemusuulla Ylistystä laulelee; Debora nyt kanneltansa Jumalalle soittelee: Jumalasta tahdon laulaa Herran suurta kunniaa Kirkastaa -- Hän väkevällä Hengellänsä sulattaa Vuoret -- itse Sinainkin; Pilvet vettä pisaroi, Vapis maa ja metsä itki -- Taivas tulta salamoi.
Herra antoi kansallensa Armon, voiton, kunnian: Vihollisten häpeäksi Nainen surmas Siseran, Jonka äiti odotteli, Istui vieress' ikkunan; Kysyi: »miksi viipynevät, Voittovaunut Siseran? Aina ennen eellimmäisnä Kotihin hän ennätti.» Mutta hälle vastatahan: »Saalista hän jakavi.»
Käyköön niinkuin Siseralle Herran vihollisille! Hyvin käyköön uskoville Häntä rakastaville! Olkoot he kuin aurinkoinen Voimassansa nouseva, Jonka tiehyt ylenevä Kirkkautt' on uhkuva!»
Liehdo tulta!
Liehdo tulta -- lemmen tulta Sydämmehen riutuvaan: Ahjo hiipuu, hiilet mustuu -- tulta sukkelaan!
Liehdo tulta -- uskon tulta Sydämmehen sykkivään: Homehesta kirkas kulta Selittele säihkymään!
Liehdo tulta -- innon tulta, Veltto suku karkaise! Riettauden rikkakerros Pohjimyöten polttele!
Nostattele vapauden Voimatuulet liehtomaan -- Tulta hengen taivahista, Mädännystä polttamaan.
Liehdo tulta polttavinta: Myrkkyhuurut hälvenee -- Lämmin ilma liekin alta Hallan mailta varjelee.
Liehdo tulta puhtahinta Sydämmestä sydämmeen, Jotta, itse sortuessas, Tuhat tarttuu lietsimeen!
Kotiliesi.
(Lausuttu erään ystävän häissä.)
Mik' on tää tunne outo, lumoovainen, Mi sydäntäni polttaa, virkistää? Se oisko tuli puhdas, jumalainen, Mi sydämmehen toisen yhdistää?
Mik' äidin rakkautta syvemmillä Siteillä sielun sitoo sieluhun? Mi hiilillänsä ikihehkuvilla Sydämmet sytyttävi riemuhun?
Se lempi Jumalan on istuttama Miehen ja naisen nuoreen sydämmeen; Se liekki Jumalan on puhaltama Tuleksi kotilieden hiilukseen.
Koti -- niin, oma koti! sana armas Se sielullemme suloutta suo -- Vaikk' oiskin moni kyynel muutoin karvas, Niin siinä sydän lohdutusta juo.
Mutt'ei oo pysyväinen lempi mainen, Ei koti, onni ihanaisinkaan Meit' auta, jollei lempi jumalainen Saa pyhittää sit' ikihehkullaan.
Jumala itse rakkaus on pyhä, Hän meille antaa lemmen pysyvän, Hänestä vuotaa lemmenvirta yhä Synnyttäväinen ikielämän.
Jumalan pyhän lemmen ahjoss' aina Viritelkää uutta lemmen valkeaa, Kun myrskytuulin tahtoo tukahuttaa Sielunne lemmen tämä kylmä maa!
Kuvaamataide.
Kun Luoja taitehitten Hengille lahjojaan Jakeli, henki yksi Niin sattui saapumaan Myöhään: jo laulu, soitto Ol' annettuna pois; Mit' äänetönnä, vailla Säveltä tehdä vois?
»Vaan kuitenkin», niin sääsi Nyt Luoja, »kokonaan Säveltä, ääntä vailla Sa tulet voittamaan Kaikk' alat taitehitten, Ja tunnon syvänteet Sun silmäs läpi tunkee ja hoksaa ihanteet.
Niin Luoja. Henki lähti ja äänetönnä vaan Tuo mykkä silmä keksi Syyt syvät: povi maan Lahjoitti aartehensa ja taivas ihanteen Hänelle, niistä loihti Hän yhdys-käsitteen.
Sai aine hengen, henki Sai muodon, silmä voi Käsittää aatekuvan, Kun mykkä henki loi Kuvaama-taidon: kylmin Hän silmin tähystää, Vaan luomiensa luonne Sydämet sytyttää.
Tää henki maahan laski, Ja ken jos lapsi maan Ihastuu, innostuupi, Muttei voi tunnettaan Kuvailla sävelissä, Taikk' äänin selvittää Suuruutta, kauneutta, Hänt' auttaa henki tää.
Ja äänetönnä ollen Hän keinon opettaa, Kuink' aina henki voipi Kahleensa musertaa Ja vapautta, suurta Aatetta avittaa Ja poistaa pimeyttä, Mi maata rasittaa.
Meren rannalla.
Meri laaja, siintävä lainehtii Kotirantani ääress' aivan. Mon' alus sen pinnalla purjehtii: Näet milloin uhkean laivan, Jonk' ajaa tyynen ja myrskysään Yl' aaltojen höyry ja tuuli, Tai ehkäpä purtosen retkellään, Min lastuksi laineilla luuli.
Nuo suuret ja mahtavat laivat käy Yli aavojen valtamerten, Joill' ei viikkokausihin maata näy; Mutta hoitajat pienten purtten Ne eivät uskalla matkallaan Kotirantoja ulommaks' mennä. No, eihän pienoinen peippokaan Yli pilvien kokkona lennä.
Ja meri kun kuohuen myrskyää, Se vihaiset aaltonsa nostaa, Kuin tahtoisi taivahan yllättää Ja rohkeille pursille kostaa, Jotk' uhkamielin on vallanneet Sen neitseellisen, ujon poven Ja Ahdin linnahan aukaisseet Ikikuuluhun aukion oven.
Vaan toisin ajoin on povi tää Kuin nukkuvan immen rinta, Mi vienosti huokuen hengittää, Tai tyyni kuin maidon pinta Ja taivahan kirkkahan kuvastaa Täm' aava, välkkyvä vesi, Kun päivä uus' usvasta sarastaa, Tai yöllä se tähtöstä pesi.
* * * * *
Niin aattehen merikin aukenevi, Ik' ulappa ankaran syvä -- Sen pinnalla purtoset viiltelevi: Ja rannoilla liike on hyvä. Siin' istuen monikin venhettään Käsi-melalla oivasti johtaa, Kun sää on tyyni, mutt' ymmällään Heti, tuulen puuska jos kohtaa.
Mutt' ulommaks' ei moni uskalla, Ani harva purjehin täysin Ulos laskevi hyvällä tuulella, Merikunnossa olevin köysin: Ne väljillä vesillä viilettää Ja raittihiss' ilmassa liikkuu, Heitä raikas tuulonen lennättää, Ja alus se aalloilla kiikkuu.
Hengen vapaus.
»Luonto kahleess' on, ei tunne' Vapautta laisinkaan; Henki vapaa, pakotonna,» Niinhän aina ho'etaan. Minun nähden, kaikk' on toisin: _Luonto_ vapaa, uhkuvaa Elämätä kehitellen, _Hengen_ orjuus kuristaa.
Kasvi maasta juurillansa Imee voimanestehet, Päivä sille kultiansa, Taivas kastehelmiset: Kukka kasvaa, kaunistuupi, Päähyt maasta ylenee, Kunnes kypsä hedelmä ja Siemen maahan varisee.
Uusi kevät uuden idun, Itu uuden siemenen Kasvattaapi, siten siirtyy Kasvi, aina säilyen: Ikinuori, kukkivainen Kevät sitä kasvattaa, Syksy tuulin, sateinensa Uuden kylvön toimittaa.
Vapaasti se kasvaa, kukkii, Kypsyy, kylvää siementään: Missä siin' on sortovalta? Toisin henki kytketään: Se ei saata vapautta Haluta, ei harjoittaa, Sitä halki aikakautten Pakko raskas rasittaa.
Hengen suuret aatevirrat Konsa pyrkii laskemaan Lohdukkeeksi ihmiskunnan Uuden elon maailmaan, Silloin vainon murhahenget Verisillä käsillään Heti tiet' on sulkemassa Vapauteen, elämään.
II.
HENGELLISIÄ RUNOELMIA.
Betaniassa.
I.
(Illalla; Martha ja Maria istuvina Latsaruksen sairasvuoteen ääressä).
Martha;
Jo sairas kuumeessa hourii Ja heikommaks' yhä käy, Mutt' yhä Mestari viipyy; Ei mäen rinteellä näy Etäältäkään sulohaamu. Oi, Maria, eiköhän lie Sanaamme saattaja vienyt, Vai liian pitkäkö tie?
Maria:
Saattaja sanan on vienyt, En muuta uskoa voi; Viivykki outo on enne; Koht' armahin veljyt -- oi! Jo kalman on kynnyksellä -- Miksikä Mestari nyt Viipyvi, sieluni sitä Epäillen on kysellyt.
Martha:
Epäillä Herraa en tahdo, Ma uskon: Hän auttaa voi; Mutt' oi, täm' odotus kalvaa, Kuin maksaa jäytävä koi; Ja aatteit' uusia nousee, Kuin, aaveit' ijäisen yön -- Ja toivoni sammuvi, kuolee -- Ma rintaa tuskasta lyön.
Maria:
Latsarus hourii, kas kuule, Hän lausuvi innoissaan Mestarin nimen taas kalliin: Se selvänä, houreissaan Kallihin hänelle -- meille; -- Tän' yönä, ma pelkään vaan, Käy kuolema vieraanamme -- Ma veljytt' itkeä saan.
II.
Äänetönnä, hiljallensa Ruumissaatto kulkee; Bethanian porttikujan Kansajoukko sulkee. Martha astuu kalpeana Kuni unelmoiva; Tyyni otsa korkeana, Katse salamoiva.
Maria käy alla mielin, Kuni hento kukka, Jonka päähyt kumartuvi -- Otsan peittää tukka -- Kuni kukka heltehellä Nääntyväinen taipuu, Odottaen kastetta, kun Aurinkoinen vaipuu.
Hauta kaunis kalliohon Hakattuna peitti Tomuverhon Latsaruksen, Öinen varjo heitti Pimentonsa oven yli, Sisaret kun hiljaa, Astuskellen kotihinsa, Kasti kyynelliljaa.
III.
Martha nousevi, Ulos rientävi Tielle vastahan Rakkaan tulijan, Sillä verraton Vieras tullut on.
Martha seisahtaa, Alas istahtaa Herran etehen: Kyynelkarpalon Pyyhkinyt hän on Herraa läheten.
Ylös katsahtaa Herraan, lausahtaa: »Herra, veljyein Ei ois' kuollunna Jos Sa tullunna Oisit ennemmin.»
»Veljes nousevi, Kuollon voittavi Elo ihana» »Herra, uskon sen, Päivän viimeisen Nousee aamulla».
»Ylösnousemus Olen, valkeus Elo ijäinen. Minuun uskova Myöskin kuolossa Elää voittaen.»
»Ja, ken uskovi Minuun, ijäti Elää -- kuolemaa Eipä ikänään Tule näkemään Ikikamalaa.»
Martha nousevi, Sydän sykkivi Uusin tuntehin: Povi aaltova Täynnä valoa, Taivas ihanin.
Nyt hän kiiruhtaa, Kutsuu Mariaa, Joka vieraineen Istui kodissaan, Itki suruissaan Karvaan kyyneleen.
»Nouse, Maria, Herra tullunna, Sua kutsuvi». Kuni janoten Vesi ojillen Peura juoksevi;
Kuni tuulonen, Iltakastehen Laskiessa, lentää, Niinpä Maria, Kuullen kutsua, Herran luokse entää.
IV.
Haudalla seisoo Mestari -- Ja itkevi! Ja Juutalaiset lausuu: »Kas, kuinka häntä rakasti! Mutt' eikö voinut tehdä niin, Ettei hän kuollut oisi?»
Taas Mestaria kauhisti -- Värisytti Tää suuri epä-usko. Hän rukoili ja ylisti, »Poistakaa kivi»! lausahti, Vaan Martha hämmästyvi,
»Oi, Herra», niin hän huudahti, »Jo haisevi; Sill' onhan päivää neljä Jo haudassa hän levännyt Ja varmaan aivan mädännyt On ruumis veljyemme».
»Jos uskoisit», niin Mestari Nyt vastasi, »Niin varmaan saisit nähdä Sa kunnian nyt Jumalan». -- Samalla paaden liikkuvan Näkevät haudan suulta.
»Jo tullos ulos Latsarus!» Tää huudahdus, Mestarin sulosuusta Hämmästyksellä kuullahan -- Ja kuollut nähdään liikkuvan! Latsarus nousi ylös.
Oi, hurmaavaista iloa, Ja autuutta Marian sydämessä! Ja Martha itkee ilosta, Ja häpeästä, surusta Sydämen kovuuttansa.
On nähty Herran kunnia. Ja Jumala On Pojan kirkastanut. Ken uskovi, saa katsella Nyt avoimilla kasvoilla Jumalan kirkkautta.
V.