Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

RUNOELMIA

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomentanut Knut Ferdinand Ridderström

Suomentajan kustannuksella, Turku, 1884.

SISÄLTÖ:

I. Lauluja, balladeja y.m.

Kankaan ruusu Sokkosilla Löydetty Yhtäläiset yhteen Runottarein poika Itsepetos Läsnäolo Joen rannalla Meren tyyni Onnellinen matka Kukkien tervehdys Suvella Kevätlaulu Rauhaton rakkaus Vuorilinna Matkustajan iltalaulu Toinen Oma Sisilialainen laulu Sweitsiläinen laulu Pyyntö Ylpeälleen Pikari Yöajatuksia Laulusirkalle Nektaripisarat Mignon Laulaja Orvonkukka Metsolainen Pohjolan kuningas Kulkeva kello Henkien laulu yli vetten Promeetteo Ihmisyyden ääret Jumalallinen

II. Antiikin-tapaisia.

Peltomiehelle Anaakreonin hauta Veljekset Ajanmitta Varoitus Sulot tuskat Yksinäisyys Kauas Valittu vuori Maalainen onni Filomela Pyhitty paikka Puisto Opettajat Houkutus Epätasainen avioliitto Pyhä perhe Puolustus Seppeleet Kiinalainen Roomassa Runottaren peili Foibo ja Hermes Uusi Aamor Alppi Sweitsissä

III. Paraabelin-muotoisia.

Selitys antiikiseen gemmiin Kissan piirakka Istunto Legenda Kirjaileja Arvostelia Taitolainen ja tutkia Neoloogeja Näristäjä Nalkuttaja Mainioisuus Narrin jälkilause

IV. Komman-kaltaisia.

Kieli Huokaus Edistyminen Naamakuva Sotamiehen turva Tehtävä Nerollista tointa Ihmisvihaaja Seura-elämä Probatum est Alkuperäistä Ominaisille Tokisille Parahimmille Pidättävää Nöyryys Mitenkä sitten Elämänlaatu Turha vaiva Paras Mun mieheni Memento Yks kaikki Elämän ohje Tuori muna paras Itsetunto Arvoitus Vuodet Vanhuus Hautakirjoitus Esimerkki Päinvastoin Ruhtinaan ohje Petos vai valhe Égalité Verta verrasta Aika ja aviisit Ei hätäillä

I. LAULUJA, BALLADEJA Y.M.

Onni, minkä elo toi, Hyvä, paha, tässä soi.

Kankaan ruusu.

Näki poika ruususen, Ruusun kankahalla. Ol' niin nuori, kaunoinen, Poika luoksens iloiten Riensi joutumalla. Pikku ruusu punainen, Ruusu kankahalla.

Poika virkkoi: Taitan sun, Ruusu kankahalla! Ruusu virkkoi: Pistän sun, Iäksi ett' muistat mun, Enp' oo valtas alla. Ruusu, ruusu punainen, Ruusu kankahalla!

Taittoi häijy poika tuo Ruusun kankahalla; Ruusu pisti eikä suo -- Eipä auta kaivut nuo, Jop' on valtans' alla. Pikku ruusu punainen, Ruusu kankahalla.

Sokkosilla.

Sa rakas Lotta kulta, Miks kääntyy poies multa Ain' avosilmäs sun? Vaan silmät sitehessa, Sa heti, haetessa, Jo löysit -- miksi? -- juuri mun.

Sa tartuit kauloihini Ja pidit minust' kiini, Sun sylees kaaduin ma. Vaan, side silmist' poissa, Jo paljast' pilaa noissa! Sa naurain jätit sokkoa.

Hän riensi tänne, sinne, Eik' tiennyt vihdoin minne, Hänt' kaikki pilkkasi. Jos et suo lempeäs mulle, En selville ma tulle, Vaan sokkona jään iäksi.

Löydetty.

Ma kerran salossa Kävelin, Noin suotta vainen Siell' kuljeksin.

Näin varjosessa Ma kukkasen, Kuin silmä kirkas, Kuin tähtinen.

Ma olin taittaa, Vaan kukka: No, Mun nääntymähän Sa poimitko?

Siis juurinensa Ma nostin sen Sek' omaan' huostaan Vein aartehen.

Hänt' turvapaikkaan Ma lasin. Siell' Hän viihtyy, kukkii Ain' yhä viel'.

Yhtäläiset yhteen.

Nous kevätkukka Tuolt' alta maan, Nous varhain kaikessa Sulossaan. Tul' mehiläinen, Joi imien: -- Nuot kahdet kuuluu Kai yhtehen.

Runottarein poika.

Mait', metsä vieriellen, Mun virttäin viserrellen -- Niin paikast' paikkahan! Ja tahdiss' kaikki liikkuu, Ja muodossa, näät, kiikkuu Kaikk' minuss' ainian.

Ma tuskin oottaa taidan Ens heinää luona aidan, Ens kevätkukkaista. Net laulelen ma silloin, Ja talvi tulee milloin, Viel' noita muistan ma,

Eip' estä lumi, halla, Ma laulan kaikkialla -- Jo kukkii talvi tuo! Jo sekin kauno poissa, Ja suvi lehdikkoissa Mull' uudet riemut suo.

Sill' tammen alla tuossa Kosk' nuoret nään ma koossa, Ma yllyttämään heit'! Jo jäykkä poika vierii, Ja tyly tyttö kierii Mun kuullen säveleit'.

Te jotka siivet luotte Mun kantoihin ja suotte Mun yhä pyöriä vaan, Te runottaret, varmaan Myös mäkin luona armaan Tok' vihdoin rauhaa saan?

Itsepetos.

Mun naapurilla vastapäät', Kas, liikkuu akutin! Hän varmaan kuunteleepi, näät, Jos jäin ma kotihin.

Ja luulevaisuus josko, min Ma näytin äskettäin, Ain' -- kun sen nytpä pitääkin Viel' piilee syömessäin.

Vaan, voi, ei noita ollenkaan Mun kyyhkyin tuumaile! Nyt näen ma: iltatuuli vaan Hän verhoiss' leikitsee.

Läsnäolo.

Kaikki ennustaa sua: Näyttäikse aurinko armas, Seuraat sa, toivon ma, pian.

Kedolla astutko sa, Olet sa ruusujen ruusu. Liljain liljakin myös.

Karkeloiss' liikut sa koska, Liikkuvat kaikki myös tähdet Kanssas ja ympäris sun.

Yö! siis olis nyt yö! Nytpä sun loistosi voittaa Loistoa kultaista kuun.

Hempeä, armas sa oot, Ja kukkaset, kuu sekä tähdet Palvelee, päivyt, vaan sua.

Päivyt! -- Siis mullekin oo Luojana herttaisten päiväin: Elo ja iäisyys siin'!

Joen rannalla.

Te laulut, muinoin rakkaat mulle, Pois unohduksen mereen jo! Teit' poika ei rakastetulle Eik' neiti enään laulelko.

Teiss' armastain oon lauleskellut, Vaan armas petti, näetsen: Teit' veteen olin kirjoitellut, Siis uppokaat myös vetehen.

Meren tyyni.

Vesissä mi tyyni tuima! Meri nukkuu unissaan; Huolissa jo tähtää laivur Yhä suljaa pintaa vaan. Mitään tuulta ei niin mistä Kuolon rauha kauhea! Valta-aavikolt' ei pistä Esiin ei niin lainetta.

Onnellinen matka.

Vaan sumut jo särkyy, Jo selvenee taivas, Ja Eolo kahleens' Jo irralleen saa. Jo tohisee tuulet, Ja laivuri puuhaa: Sa joudu! Sa joudu! Jo halkeepi aalto, Jo lähestyy kauka; Jo näkyvi maa!

Kukkien tervehdys.

Sull' kukat, joit' oon poiminut, Tuhat tuokoot terveisii! Ma usein oon kumartunut, Oi tuhat kertaaki, Net vasten syöntäni painellut Sata tuhat kertaaki!

Suvella.

Maat, penkeret Kuink' kastehiset! Kaikk' kukkapäät Kuink' helmissä, näät! Kesk' puitten sää Kuin vireä tää! Kuink' valoss' kielin iloisin Nuot pikkulinnut semminkin!

Vaan koskapa Näin kultani ma, Tuoll' kammioss', Noin matalass' tuoss', Noin kätkössä Juur päivyestä, Minn' koko mailma aava se Jäi kaikki koristuksine!

Kevätlaulu.

Läp' peltojenko, Vai niitulla jo, Puitten varjossa, Missä kulkevi kultain? Sanoppas sa! Tavannut armaan' En kotona, Hän siis varmaan On ulkona. Kauniisti kukkii Kaikk' keväillä; Armaani astuu Leppeänä. Tuolla rannalla ain', Missä suudelman sain, Ensimmäisen tuon kai, Näen ma jotai! Onko hän se, vai?

Rauhaton rakkaus.

Miss' sateet sinkuu, Miss' vihurit vinkuu, Läp' usman rotkoin, Läp' sumujen notkoin, Ain' e'espäin, sa, Ilman levotta!

Ennen ma orjaksi Itseni antaisin, Kuin tätä ääretönt' Iloa kantaisin. Tunne tää, syöntä Syömeen mi luopi, Oi mitkä huolet, Tuskat se tuopi.

Minne paeta jo? Erämaihinko? Kaikki turhaan vain: Elon kruunu ain', Onni rauhatta Oot, rakkaus, sa!

Vuorilinna.

Tuolla ylhäällä kalliolla Vanha linna kohoopi, Jossa porttien, muurein takaa Muinoin ritarit väijyili.

Tuhaks poltetut ompi portit Kaikki kuollut ja rauhaisa; Noita muureja rauenneita Juuri kiipeän halki ma.

Tässä, kas, oli muinoin kellar Täpö täynänsä viiniä vaan; Eip' enään pottuinensa Sinne piikanen laskeukkaan.

Eip' etehen vierahitten Enään aseta pikaria, Eikä pyhäksi atriaks sitten Täytä papille pullonsa.

Ei pojalle haluavalle Kulausta suo käytäväss', Eikä ota lahjastansa Sulot kiitokset vastaan täss'.

Sillä kaikki, katot ja hirret, Paloi ammoin jo poroksi, Ja käytävät, kappelit, portaat Ovat muuttuneet raunioksi.

Vaan koska kanteleineen Ja pulloine kultani Näin vuorelle valossa päivän Ma nousevan luokseni,

Silloin kuolosta elo ja riemu Näät äkkiä kohosi, Ja kaikki kuin muinoin taasen Kävi juhlallisesti.

Ol' kuin ylpeille vierahille Suojat aavat ois valmiina, Kuin jos lähestyis pariskunta Noilta uhkeilta ajoilta.

Kuin jos pappi, arvokkaasti Jo seisoen kappelissa, Kysyis: Haluutteko toisianne? Mepä hymyillen vastaan: Jaa!

Ja ympäri sulot laulut Aina syömehen tunkeupi; Häävieraitten asemesta Kaiku liittomme todisti.

Ja, illan tultua, koska Kaikki vaipuvi unehen, Loi kallioon hehkuva päivä Vielä säteensä viimeisen:

Siellä poika piikoinensa, Herroinahan hohtaa net, Eip' puutu toiselt' lahjat, Eikä toiselta kiitokset.

Matkustajan iltalaulu.

Sa, jok' taivahasta oot, Tuskille tuot tyvennystä, Kaksin vaivaiselle suot Kaksin myöskin virkistystä, Väsyksiss' jo oon ma näistä Murheista ja riemuista, Tule, rauha, älä väistä Enään rintoani, sa!

Toinen.

Yli maiden, soitten Rauha vallitsee; Lehdot kukkuloitten Nukkuin uinailee. Kaikess' levon taikaa! Linnut äänettä! Maltas hiukan aikaa, Lepäät myöskin sä.

Oma.

Ei mitään muut' mun omana; Kuin aate vaan, min vapaana Mun syömeni ilmi tuopi, Sek' joka hetki lempeä, Min kohtaloni hempeä Mun täysin nauttia suopi.

Sisilialainen laulu.

Sun mustat silmäsi Kun leimahtaapi, Ne huoneit' kumoon saa Sek' kaupunkeja. Siis liimaseinä tää, Mun syömen raukka, No ajatteleppas, Se kuinka kestäis!

Sweitsiläinen laulu.

Kävin vuorella Katsomassa Pikkulintuja -- Voi! Kuin he lensi, Kuin he ensi, Kuinka pesiäns' Loi.

Kävin puistossa Katsomassa Mehiläisien Ma työt: Kuin he suris, Kuin he huris, Tehden kennoja Päivät, yöt.

Tuolla niitulla Olen käynyt -- Kevät-perhoja Mikä vyö! Kuin he hyppii, Kuin he nyppii, Somint' leikkiä Lyö!

Tuli juuri Meidän Heikki, Hälle näytin Ma ne: Kuin he teki. Naurain meki Sitt' teimme Kuin he.

Pyyntö.

Oi kaunis tyttönen, Sa tummin' tukkines, Jok' astut akkunall', Jok' pysyt parvellas! Tokk' suotta seisot sa? Oi jospa tähden mun Jos salpaa siirtäisit, Kuink' autuas oisin ma! Kuink' luokses lentäisin!

Ylpeälleen.

Tuon näetkös pomeransin? Viel' riippuilee hän puussa; Vaan maaliskuu on mennyt, Ja uusii kukkii tulvaa. Puun äärehen ma astun Ja virkan: Pomeransi, Sa kypsä pomeransi, Sa makea pomeransi, Ma puistan, kas, ma puistan, Oi puto'os syliini!

Pikari.

Konstikkaisen pikarin ma täyden Pidin pusertaen käsissäni, Imin maire-viiniä reunaltansa, Upottaakseni surut kaikk' ja tuskat.

Astui luoksenipa silloin Aamor, Muhotteli mulle suopeasti, Kuni mieletöntä surkutellen.

"Kuules sa, ma astian tiedän toisen, Johon sulompi on uppoominen; Mitäs annat, jos ma suon sen sulle, Täytän sull' sen sulo-nektarilla?"

Kuinka helläst' on hän puhettansa Pitänyt, kun, Liida, lempyesi Mulle lahjoi ikävöitsevälle.

Halatessani sun vartalosi, Koska imeskelen huuliltasi Kauan kätketyn ma lemmen mettä, Autuas ma kuiskaan itselleni:

Moista astiata, paitsi Aamor, Jumaloist' ei yks'kään omistelle! Moisii muotoja ei tao Vulkaano Vasarillaan ikitaitavilla! Lehdekkäillä pankoon penkereillä Fauneistansa parhaita Lyeeo Herkku-rypäleitään pusertamaan, Salaist' itse käymist' valvoellen: Mikään toim' ei tuo häll' moista juomaa!

Yöajatuksia.

Teitä ma valitan, valitettavat tähdet, Jotka niin kauniina tuolla pilkehdätte, Merimiehille toivoa loistelette, Jumalain, ihmisten palkitsemattomina: Sillä te lemmi ett', ett' oo lempineet koskaan! Pysähtämättäpä vaan teit' ikuiset tunnit Taivahan aloja halki lennättävät. Mitä matkaa ootte jo kulkeneetkaan, Kunnes, viipyen povella armahaisen, Teit' ma ja sydänyötä oon unhotellut!

Laulusirkalle.

(Anakreonin mukaan.)

Autuas oot sa, pienokainen, Joka puitten lehvähillä, Vienon juoman viehättämä, Kuninkaana lauleskelet! Sulla kaikki omanasi, Minkä kedolla vaan keksit, Kaikki, min vaan aika tuopi; Elät rauhass' peltomiesten Kesken, heidän ystävänään, Kuolevaitten kunnioittama Sulon kevään sulo enne! Sua lempii runottaret, Foibo itse lempiä täytyy, Antoivat sull' hopeaäänen; Sua ei saavuta myös vanhuus, Runojain sa viisas sisar, Lihatt', verett' syntynyt sa Suruton maan tytär -- melkein Jumaloihin verrattava.

Nektaripisarat.

Kosk' Minerva, auttaaksensa Armastaan Promeetteota, Täytetyn toi nektarimaljan Ales tuolta taivahalta, Onneksi näät ihmisilleen, Vuodattaakseen povihinsa Aistoa kauno-taitehisin, Astui näppärin hän jaloin. Ettei Jupiter hänt' huomais, Kallistuipa silloin malja, Sekä tippui tilkallinen Nestett' alas turpehesen.

Jopa joutui mesiläiset Maistelemaan makeata; Lensi pikaisesti perho Myöskin tilkkaa saadaksensa; Hirmuinen myös hämähäkki Saapui esiin juoden vahvast.

Onneksensa nauttinehet Ovat he ja muutkin pienot, Ne kun, kuni ihmisetkin, Nythän ovat osallisna Suloisimpaan -- taitehesen.

Mignon.

Maan tunnetko, miss' kukkii sitronat, Kult' omenat miss' lehviss' hohtavat, Miss' lauha tuul käy sinitaivaalta, Nöyr' seisoo myrtti, laaker uljaana, Sen tunnetko? Niin, sinne kanssasi Mun tekis mieli mennä, armaani.

Sa huoneen tunnet kattopylväillä? Kas salit hohtaa, suojat väreissä, Ja marmorkuvat mua tähtäilee: "Mit', lapsi raukka, teki sulle he?" Sen tunnetko? Niin, sinne kanssasi Mua haluttaapi, suojeliani.

Sa vuoren tunnet pilvipolkuineen? Sumuissa pyrkii muuli edelleen; Luolissa piilee lohikäärmeitä; Jo syöstyy paasi, kuohut yllensä! Sen tunnetko? Niin, sinne meidänki On tie! Siis matkaan jo mun isäni.

Laulaja.

Mi kuuluu tuolta portilta, Mi nostosillaltamme? Ann' laulun kernahammin sa Täss' kaikua salissamme! Näin kuningas. Jo poika juoks, Ja taasen kuninkaansa luoks: Tää: Päästä sisään vanhus.

Teill' terve, jalot herrat, te, Teill' terve, sulot naiset! Mi rikas taivas tähtine! Kuink' kauniit, loistavaiset! Näin korkeess' suojass' ylpeäss' Käy umpeen silm', ei aikaa täss' Ihaillen kummastella.

Jo sulkee silmäns laulaja Ja iskee täysin kielin; Hänt' uroot kuulee innoissa, Ja neidit hellin mielin. Myös kuningas mieltyi laulajaan Ja käski, palkaks soitostaan, Häll' kultavitjat antaa.

Äl' anna mulle vitjojas, Net anna ritareille, Jotk' rohkein silmin heti, kas, Jo pyrkii urhoin teille; Net anna kanslerillesi, Ett' toisten kuormain lisäksi Hän kullan täänkin kantaa.

Ma laulan kuni sirkku tuo, Jok' lehviss' piileleepi: Hänt' laulu, jonka kurkkuns luo, Ylt' kyllin palkitseepi. Vaan saanko pyytää, pyydän mä, Ett' malja parhaint' viiniä Mull' kullass' annettaisiin.

Hän otti maljan, tyhjensi: Oi jalo, oiva juoma! Siis perheell' sill' tää onneksi, Joss' täm' on halpa tuoma! Ja onnessas mua muista sa, Sek' kiitä Jumalaa, kuin ma Sua tästä juomast' kiitän.

Orvonkukka.

Tuoll' orvonkukka kedolla Juur' yksin seisoi varjossa; Se herttainen ol' kukka. Tul' nuori paimen tyttönen, Tul' kevein jaloin, riemuiten, Ja käy, ja käy Ain' kenttää laulaen.

Jos, mietti orpo, oisin ma Ehk' kauniin kukka luonnossa Oi, hetkeksi vaan aikaa! Mua kunnes kulta poimia sais Mun rinnoillensa asettais! Ei muuta, ei, Kuin hetken aikaa vaan.

Vaan, oi, tuo tyttö kulkee vaan. Eik' häntä huomannunnakaan Vaan tallas kukka-raukkaa. Se kuol ja kuollen laulaapi; Ma kuolen, vaan sun kauttasi, Kautt' sun, kautt' sun, Sun jaloillasi tok.

Metsolainen.

Ken yöllä ajelee myöhäiseen? Sep' isä on lapsukaisineen; Hän poikasta kainaloss' pitääpi, Hänt' syleilee, suojelee lujasti.

Miks, poikasein, peittelet silmiä? -- Metsolaistako, isä, et näe sä? Metsänhaltiaa tuolla sauvallaan? -- Se, poikani, on sumupilkku vaan.

"Sa armas laps, käy kanssani sa! Sull' somia leikkiä opetan ma; Mont' kaunist' kukkaa on tarhassain! Mont' kultapukua maammollain!"

Mun isäni, taattoni, kuuletko. Mit' metsolainen mull' lupaa jo? -- Ol' vaiti, ol' rauhassa, poikasen', Tuo lehvissä humisee tuulonen.

"Sa kaunis poika, sa seuraa mua! Mun tyttärein haluuvat hoidella sua; Net öisin tuoll' aholla hyppelee, Sua tuutien unehen laulelee".

Mun taattoni, etkö jo näe sä Tuolla varjossa haltian tyttäriä? -- Mun poikueni, kyllä näen ma tuot': Ne haamottaa vanhat halavat nuot.

"Mua kaunosi viettää, sua lemmin ma, Et tahallas käy, otan vallalla". -- Mun isäni, taattoin, jo viepi minut! Mua metsolainen on loukaillut!

Isä kauhussa kiidättää ratsuansa, Hän pitääpi parkuvaa lastansa, Juur vaivalla pääseepi kodollens, Hänen sylissään kuollut on lapsuens.

Pohjolan kuningas.

Ol kuningas Pohjolassa Ain' lujin sydämin, Joll' armaans kuolemassa Soi muistoks pikarin.

Häll' kallis hautaan asti Ol kulta pikar tuo; Hän itki katkerasti, Ain' koska siitä juo.

Kun tunsi kuolimensa, Hän luki aarteitaan, Kaikk antoi pojallensa, Ei pikaria vaan.

Hän istui atrialla, Seurassa uroitten, Tuoll' ranteen kukkulalla Linnassa isien.

Tääll' kanssa ystävitten Joi maljan viimeisen, Ja pyhän pikarin sitten Hän heitti merehen.

Hän näk' sen putovan, pohjaan Sen näki siirtyvän. Hän sulki silmäns; koskaan Ei juonut enähän.

Kulkeva kello.

O1 kerran laps, se konsanaan Ei kyennyt kirkonteille, Vaan pyhäisin näät ainiaan Ties hiipiä tantereille.

Sa, virkkoi äiti, kuuleppas: Jo kello kutsuileepi, Ja jos et lähe tahallas, Se väkisin sua viepi.

Vaan poika mietti: kello, ho, Kyll' pysyy paikallansa. Ja täyttä laukkaa tiehens jo, Juur kuni koulustansa!

Ei kello, kello enään soi, Tuot' äiti juoruaapi. Vaan, kauhu! -- perässänsä -- Jo kello kiiruhtaapi.

Se kulkee, kaikuu yhä vaan; Jo poika leikkins heittää Ja kiidähtää kuin unissaan: Jo kello hänet peittää.

Vaan kuinka hyppii, viertelee Sek' ohjaa polkuansa, Jo kotihinpa kiertelee -- Ja kirkkoon suorastansa.

Sit' myöten sunnuntaisin ain' Hän pitää pyhäst' huolta, Eik' suo, ett' itse kello vain Hänt' hakee ulkoa tuolta.

Henkien laulu yli vetten.

Sa ihmis-sielu Oot kaltainen ve'en: Se taivaast' tulee, Se taivaan nousee. Ja taasen ales Sen maahan täytyy Ain' vaihetellen.

Jos korkealt' virtaa Vuori-kyljeltä Kirkas suihkunsa, Hän heittäyy hellästi Pilvilaineina Sulja-paadelle; Sen suosimana Sitt' kulkee verkoillen Ja hiljaa vilisten Ales syvyyteen.

Jospa kallioit' kohoo Tiellä putouksen, Hän vihoissaan kuohuu Ain' asteettain Ales kuiluhun. Laaka-uomassaan Sitte laaksoja luikkii; Ja pinnassaan Jo ihailee kasvojans' Kaikki tähdet.

Tuuli on aaltojen Ylkämies armas, Tuuli ain' pohjalta Kuohuja tuo.

Sa ihmis-sielu Kuin moinen oot ve'en! Sa ihmis onni Kuink' kaltainen tuulten!

Promeetteo.

Sa peitä taivahas, Zeys, Sumupilvilläs, Ja harjoittele, kuni lapsi Jok' ohdakkeita latvoo, Sa iskua tammien, kukkulain; Mutta maahani tok Et pysty sa, Etkä mökkiini, jota et sa ole tehnyt, Etkä lieteheni, jonka liekistä Mua kadehdit.

En tunne ma köyhempää Alla auringon teit', jumalia! Te ruokitte kurjasti Uhrianteilla Ja rukouksilla Ylevyytenne, Ja nääntyisitte, jos oisi Eivät houruja toiveisia Kerjäläiset ja lapset.

Lasna ollessain, Kun tiennyt en minne, kunne, Ma kiersin eksyneet silmäni Päin taivahan, ikään kuin oisi Tuolla ylhäällä korva mua kuullakseen, Olis sydän, kuin mun, Ahdistettua armahtaakseen.

Mua suojeli ken Ylpeydestä titaanien? Ken kuolosta pelasti, Orjuudesta ken? Eikö kaikki tuo oo sun työs, Pyhä hehkuva sydämeni? Vaan sa, pettynyt, hehkuit Pelastuksestas kiitokset Tuolla ylhäällä uinahtavalle.

Mun kunnioittaa sua? Miksi? Ootko ahdistetun sa tuskat Lievitellyt sa milloinkaan? Ootko pyyhkäissyt kyyneleitä Sa kiusatun konsanaan? Eikö mieheksi mua oo taonut Kaikkivaltias aika vaan Ja sallimus ikuinen, Minun herrat ja sun?

Sa ehkä arvelet, Ett' mun elämää vihata pitäis Sekä paeta erämaihin, Kosk' kaikki ei unelmani Ole kukkia tuoneet?

Tässä istun ma, kaavaan inehmoja Mun kuvani mukaan, Luon heimoa, minun kaltaista, Kärsimähän ja itkemään, Nauttimahan ja iloitamaan, Pitämättä sinusta lukua Kuin ma!

Ihmisyyden ääret.

Kosk' ikivanha Isänen pyhä Vakavin käsin Pauhaavist' pilvist' Leimuvat tulensa Luo yli maan, Ma suutelen viimeistä Vaippansa helmaa, Kauhua lapsen Povessani.

Sillä verroille Ei pyrkikö jumalain Ihminen. Jos ylös hän kohoo, Tavottaaksensa Kiireelläns tähtiä, Jo leijoileepi Hän horjuvin jaloin, Ja leluks hän joutuu Pilvein ja tuulten.

Josp' vakavilla, Kiinteillä kannoilla Vankalla, vahvalla Maalla hän jää, Eip' ulotu hän Edes tammien Tai viinapuitten Rinnalle.

Mi ompi väli Jumaloitten ja ihmisten? Ett' monta aaltoa E'ellä noitten kulkee Ikivirtana: Meit' aalto nostaa, Meit' aalto nielee Ja uuvumme.

Pieneen piirrokseen vaan Meidän ikämme äärryy; Vaan lukuisat polvet Pysyväisesti Ain' liittääpi olons' Loppumattomaan jaksoon.

Jumalallinen.

Jalo olkoon ihminen, Auttavainen ja hyvä! Sillä yksin tämä Hänt' eroittaapi Olennoistahan kaikista, Joit' tunnemme.

Terve oudoille noill' Olennoille tuoll' ylhäälle, Joit' aavistamme! Esimerkkinsä hänen Myös uskomaan heitä Meit' opettakoon.

Sillä tunteeton On ainakin luonto: Kas, päivä paistaa Pahoille sekä hyvill'; Ilkiölle kuin parhaalle Pilkkuvat tähdet Ja kumottaa kuu.

Tuulet ja virrat, Ukkoset, raet, He rientävät uraansa, Tavottaen Ain' ohimennen Jok' yhtä tai toista.

Niin onnikin myös Vaan joukossa hapailee, Tarttuen milloin Viattomiin kutriin, Milloin taas syyllisen Kiireesen kaljuun.

Isoitten, vänkäin Ikilakien mukaan On meidän kaikkien Olomme piirit Täyttäminen.

Yksin ihminen vaan Voi mahdottomia; Hän eroittaapi, Hän valitsee, päättää; Luo kestäväisyyttä Myös hetkellekin.

Hän yksin vaan Voi hyvää palkita, Pahaa rangaista, Parantaa, pelastaa, Mi erilläns ompi, Taas kiinnittää.

Ja me kunnioitamme Kuolemattomia, Kuin oisivat juuri He ihmisiä, Kuin suuriss' he täyttäis, Min pienissä paras Tekee tai tekis.

Jalo ihminen Olkoon auttelias, hyvä! Toimikoon väsymättä Mi oikea, tosi, Esikuvana ollen Meill' olentoin noitten, Joit' aavistamme!

II. ANTIIKIN-TAPAISIA.

Vanhain väljät vaattehet, Meitäi koristaako net?

Peltomiehelle.

Matalalta, sa, vaan vako kultasiemenes peittää, Syvemmältäpä tok kerran sun lepäävät luus'. Kynnä ja kylvä sa! Täss' ityypi elävä taimi, Toivopa luovu ei vielä haudallakaan.

Anaakreonin hauta.