Chapter 2
Näin vierivät vuodet vainen, Sukupolvet hautahan käy, Mut lempeni kalvavainen Ei hoivaa suovan näy.
Jos kerta sun kohtais vielä, Niin painuisin polvillein, Ja huutaisin kuolevan kiellä: "Teit' ihailen, rouvasein."
Näin unta: kierohon katsoo kuu Ja kierohon linnunrata; Luo kullan kulkuni ajaantuu Penikulmia varmaan sata.
Kun kartanoons' olen kiidellyt, Saa suutelon portahan paasi, Jota pienonen jalka on liidellyt, Jota kullan liepehet laasi.
Oli pitkä ja viileä yökaus tää, Ja huurre portahan peitti; Läpi akkunan kurkisti kalvas pää; Kuu hunnun sillekin heitti.
Nyt on niin rankka ilma Ja satavi yhtenään; Ma akkunassain istun Ja katselen pimeään.
Tuoll' yössä yksin vilkkuu Valo pienonen eteenpäin; Siell' äiti lamppuinensa Käy katua kyyryttäin.
Hän kotia ostaa voita Ja jauhoja pivosen, Ja suurelle tyttärelleen Nyt aikovi leivoksen.
Tää kotona unillansa On nojatuolissaan; Ja valon ääressä suorii Hän kultakutriaan.
He lempivät toistaan, mut tuota Ei hiiskunut kumpikaan; He katsoivat karsaasti toistaan, Ja riutuivat rakkauttaan.
He eroivat viimein ja toisens' Vaan unessa näkivät; He olivat aikoja kuolleet Ja tuskin sen tiesivät.
Kun vaivaani teille ma valittelin, Te olitte vait suin haukottavin; Mut koreita värssyjä siitä kun tein, Mua kiititte kaunihin eloogein.
Kun pirua huutelin, tuli tää, Ja mua hän alkoi ihmettää; Ei ole hän ruma; lempo ties, Ett' oli hän moinen hieno mies, Mies kaikkein parhaalla i'ällään Ja nöyrä ja höyli järkiään. Hän viisas diplomaattikin on, Ja selvitti kirkon ja valtion. Hän hiukan on kalvas, eipä kumma, Kun Hegeliä on lukenunna. Mut mielipoeta on hällä Fouqué. Ei huoli hän enään kritiikasta, Kun huolekseen sen ottanut vasta On kallis mummonsa Hekate. Hän juristintietäni kehuu ja lisää: "Tuoss' aineessa muinoin pakkasin sisään." Siit' ilmasi mulle hän iloa uutta, Ett' olimme tehnehet tuttavuutta, Ja kysyi, emmekö mennä vuonna Jo olleet Espanjan lähetin luona? Ja kun häntä katsoin, selvis juttu: Hän olikin vanha, vahva tuttu.
Mun lapseni, lasna ollen Ol' iloa meilläkin; Me ryömimme kanakoppiin Ja lymyimme olkihin.
Me kotkimme kuin kanat, Ja ken kävi ohitsen -- "Kyykerikyy!" se luuli Kukon laulannaksi sen.
Kaikk' arkut kartanolla Ne tapetseerattiin, Niiss' asuimme me kahden, Ja perhett' oltiin niin.
Kun kylän vanha kissa Tul' usein vieraisin, Se lyykyä, kumarrusta Sai meiltä kyliinkin.
Ja kohteliaat me oltiin Ja lausehin likeiset; Moni vanha kissa jälkeen Sai meiltä ne lausehet.
Kuin aika-ihmiset, usein Myös haastoimme vierettäin, Valiteltihin, kuinka kaikki Nyt kääntyvi nurinpäin.
Kuink' usko ja rakkaus ovat Jo mailman jättäneet, Ja kuinka on kahvi niin kallis, Ja rahat niin harvenneet. --
Poiss' on nyt lastenleikit, Kaikk' ohitse vyörivi näin -- Raha, aika, mailma, rakkaus Ja usko lempiväin.
On synkeä mieleni. Murhein Ma menneitä muistelen; Oli muinonen mailma mit' urhein, Suku sankka ja herttainen.
Nyt tyytymys vaihtuvi vaivaan, Ja taakaks' on sinun työs; On kuollunna Jumala taivaan, Ja perkele vainaja myös.
Joka viettäis hetkisen rieman, Saa kurjan ja nurjan vaan; Josp' ei ois lempeä hieman, Ties, kuin tuota ollakaan.
Niinkuin kuuhut loistain nousee Alta pilvenhattarain, Niin nyt ajan hattaroista Kuultaa kuva sulokkain.
Kannell' istuimme me kaikin, Rheinin vartta viiltäen, Kesävehrät rannat hehkui Valoss' iltapaistehen.
Miettivänä lymyin kauniin Naisen syliin hentohon; Armaan rakkaat, kalvaat kasvot Punas kulta auringon.
Kannel helkkyi, pojat lauloi, Ihmeellinen iloisuus! Taivas siinsi kirkkahammin, Sieluun aukes avaruus.
Satumaisna siirtyi metsät, Linnat, vaarat rantaman; -- Kaikki nuo näin päilyvinä Silmäteräss' armahan.
Näin unessa kultani armaan, Ol' arka ja kurja hän nyt, Ja entinen muhkea muoto Oli kuihtunut, ränstynyt.
Hän painavi rintahan lasta, Ja toista hän kädestä vie, Asu, ryhti ja katsekin näytti Mitä huolia kärsinyt lie.
Hän asteli katua pitkin, Ja niinpä nyt kohdataan, Hän näkevi mun, ja hälle Ma haastelen rauhaisaan:
"Käy kanssani kotihin meille; Kas kuin sua näännyttää! Ma työllä ja innolla aion Sua luonani elättää."
"Myös lapsesi kotihin ottaa Ma tahdon ja hoitohon, Mut ennemmin kaikkia itses, Sa lapsonen onneton."
"En konsana kerro ma sulle, Ett' armaani olit sa mun, Ja kun sinä kuolet, itkein Vien hautahan kaivatun".
Sa olet niinkuin kukka, Niin kuulas, kaunoinen; Kun katson kasvois, murhe Mun hiipii mielehen.
Ma taivaalt' anon, että Sois kaikkivaltias Sun saastumatta olla Noin kaunis, kuulakas.
Ja sulla on renkahat, helmet, Kaikk' ihmisen pyytehet, On suloimmat silmätkin, kulta, -- Mitä vielä sä mielinet?
Sun suloista silmistäs noista Ikiaikuset aartehet Ma lauleloitani laadin -- Mitä vielä sä mielinet?
Sa suloilla silmilläs noilla Mua ainian vaivannet, Ja onneni rahtusen raastat -- Mitä vielä sä mielinet?
Antoivat mulle opetusta, Neuvoja, kaikkea suositusta, Sanoen, että, jos vuotan vaan, Ryhtysivät mua suojelemaan.
Suojelusta kun vuottain katsoin, Oisin ma kuollut kurnivin vatsoin, Vaan minut kohtasi kunnon mies; Tää se mun hoitoonsa ottaa ties.
Hoitaja ruo'in ravitsevin! Unhottaa hänt' en voi hevin! Suudella häntä mun mieleni sois, Hoitaja tuo jos en itse ma ois.
Näin unta: taatto taivahan Mun istuimelleen liittää, Ja ympärilläin enkelit Mun värssyjäni kiittää.
Ma makeisia maistelen Ja suurta olutsarkkaa, Jost' usein paavin maljan juon; Ei maksa tuo niin markkaa.
Mut ikävät mun hyvin on, Ma soisin olla maassa; Jos en ois taivaan valtias, Niin oisin hornan haassa.
"Sa pitkä enkel Gabriel Voit maahan siivin soutaa, Mun kalliin Walter ystäväin Saat kohta tänne noutaa.
"Hänt' älä etsi luennoilt', Vaan viinibodegasta; Äl' etsi emäkirkoista, Vaan kappelista vasta."
Niin enkel itsens' sonnustaa Ja lentää läpi luoman, Ja löydettyään ystävän Tuop' ylös rakkaan kuoman.
"Niin, kuoma, taivaan valtias Ma olen ynnä maankin! Sit' olen aina saarnannut, Ett' oivan viran saankin.
"Ja ihmetöitä yhtenään Saan maalimalle luoda! Voin huvikses nyt tuommoisen Pääkaupungille suoda.
"Kaikk' katukivet järkiään Nyt pitää halki entää Ja osteri, niin raikas, suur, Jok' ainoasta lentää;
"Sitruunanneste tuoksuinen Kuin kaste maata peittää Ja sade katukuoppihin Vain Rheininviinaa heittää."
Pääkaupunki nyt riemuitsee Ja syömingeihin rientää; Senaatinherrat ränneistä Jo lakkii viinilientä.
Ja runoniekat nektariin On moiseen melkein kuolla! Ja luutnantit ja vänrikit Kaikk' alkaa teitä nuolla.
Nuo luutnantit ja vänrikit On miestä sukkelinta, He tuumivat: ties, koska taas Näin halp' on viinin hinta.
Me kuljimme vaunuissa kahden Yön seljässä pimein päin; Ja armaasti vierisi aika Kuin lasten leikkiväin.
Mut annas aamu kun koitti, Niin väliimme -- lempo ties Kuin -- kömpinynnä on Amor, Tuo sokea matkamies.
Kun kerran tulet vaimoksein, Niin hätäkös sun olla, Sull' aikas ilonhyörinää On, niinkuin korennolla.
Ja kun sa haukut, pauhailet, Ma kärsin sen kuin vanki; Mut ellet kiittäis värssyjäin, Niin erot kohta hankin.
Sun valkeille olkapäilles Saan pääni painaltaa, Ja varkain kuunnella, minne Sun sydämes kallistaa.
Nyt ratsasrykymentti Jo ryskää tännekin, Ja huomenn' aikoo heittää Mun kulta armahin.
Ja jos mun huomenna heität, Niin lienet tänään mun, Ja sulossa syleilyssäs Sen sulommin uneksun.
Nyt ratsasrykymentti Jo ryskää paluullen; Ma tässä, kulta, sulle Tuon ruusuvihkosen.
No nuopas kelpo kestit! Tuo maamme rasitus! Ja sydämessäsikin Ol' oiva majoitus.
Mut kastraatit ne voihkii, Kun läksin ma laulamaan; Ne voihkii ja ne oihkii: "Sa laulat niin karkeaan."
Niin alkaa laulun oivat Nuo äänöset pienoiset, Kuin kristalli ne soivat, Nuo hienot ja vienoiset.
Ne laulaa lemmenvaivan Ja lempivän hekkumaa; Ja naiset itkuun aivan Tuo taidenautinto saa.