Chapter 3

Aika riensi yhä edelle, ja syksy oli käsissä; rannikoita oli jo alkanut jäätääkkin. Eräänä aamuna tuli Hermannin sisar ja suhahti meille, salaisesti hymyillen, korvaan, että "suvanto" oli jäässä, ja että jää siinä jo kesti. Meitä oli niinä aikoina pidetty silmältä tarkemmin, kuin tavallisesti, jonka vuoksi hiivimme yksitellen pois kotoa, ja kaikki tapasimme toisemme "suvannon" jäällä. Kotona etsittiin meitä turhaan kaikkialta. Mutta riemussamme emme malttaneetkaan olla luikkamatta. Isäni sattui kuulemaan temmellyksemme, kartanolla kävellessänsä. Äkkiarvaamatta oli hän joukossamme kuin ukkosen nuoli ja virkkoi meille vihaisen äänen. Muut kaikki riensivät karkuun. Meidän täytyi lähteä isäni kanssa kotia, jossa saimme, mitä meidän osaamme kuului. Aatu juoksi Matinkalliolle, jossa poikaparka lymysi erään heinäladon alla, väristen vilusta ja pelvosta, myöhään hämärään asti; Hermanni lipitti kotiansa saunan parvelle, eikä enää sinä päivänä ollut nähtävissä, ja Nestor oli niinikään ravannut kotiansa.

Eipä talvellakaan puuttunut riemuja. Puukelkkoja meillä kaikilla ei tosin ollut, mutta olihan Luoja antanut veden muodostua jääksi ja siitähän niitä sai kuinka suuria ja minkä muotoisia vaan halusi. Koeteltiinpa silloin tällöin suksiakin. Kerran hiihdin ales jyrkkää joenäyrättä. Joku oli hakannut avennon jokeen ja jättänyt jääkilkan avennon viereen. Nykyisin oli satanut lunta ja kilkka oli lumen peitossa, joten sitä en hoksannutkaan. Tähän tarttui nyt toisen sukseni kärki kiinni; toinen suistui jalastani ja minä lensin nokalleni. Luulin nilkkani menneen pois sioiltansa. Onneksi olivat kuitenkin kaikki jäseneni paikallansa, mutta siitä ajasta alkaen rupesinkin pitämään suksia milt'ei mitättöminä kappaleina.

Kevät alkoi taaskin lähestyä ja aurinko valaista sekä lämmittää maisemia. Kelkkamme rupesivat vähitellen vesihöyrynä haihtumaan ilmaan. Teeren kuherrus ja käen kukunta houkutteli meitä taaskin metsään ja entinen metsäläiselämämme alkoi. Kesän varrella tuli meitä tervehtimään muuan orpanamme, joka oli vanhemman veljeni kanssa yhden ikäinen. Hänen kunniaksensa ja hauskuudeksensa päätettiin nyt lähteä sorsia ampumaan, tällä kertaa kuitenkin "suljetussa seurassa", s. o. vanhin veljeni, orpanani ja minä, ja maata myöten. Pyssy saatiin nytkin lainaksi. Varmemmaksi vakuudeksi tahtoi veljeni ensin koetella tuota vierasta pyssyä, minkälainen se oli tavoiltansa. Hän latasi ja ampui. Lieneekö ruuti ollut kosteata, vai mikä liene ollut syynä, mutta pyssy rupesi vaan suhahtelemaan. Peljästyneenä nakkasi veljeni sen kauas savikolle. Siinä se tuprueli, ja me odotimme yhä vielä pamausta. Ei kukaan uskaltanut lähestyä pyssyä, eikä käydä siihen käsiksi. Vihdoin rohkaistiin luontomme; pyssy tutkittiin ja huomattiin, että latinki jo oli mennyt. Nyt ladattiin se uudestaan oikein miehen tavalla ja lähdettiin liikkeelle. Pian tulimme tuolle ennenmainitulle lahdelmalle lähellä Hovilan torppaa ja siinä huomasimme sorsan uiskentelevan. Veljeni hiipi nyt aidan ta'akse toiselle puolelle lahdelmaa, ja meidän piti oleman toisella puolella, sekä koettaman saada sorsaa uimaan veljeäni kohti. Kun näimme, että sorsa läksikin liikkumaan toivottua suuntaa, heittäysimme niitylle istumaan, mutta koska huomasin, että olimme aivan ampumalinjalla ja ennestään jo tiesin, että varovaisuus ei ole vahingoksi, muutimme paikkamme erään lähellä olevan aidan toiselle puolelle. "Pang", kuului kerran, ja haulia tuli, että rapisi, aitaan juuri sille kohdalle, jossa me istuimme. Ei yksikään toki sattunut meihin, yhtä vähän kuin lintuunkaan, jolle ne olivat aijotut; veljeni oli ampunut ylitse. Tähän jäikin jahtimme tällä kertaa ja sangen tyytyväisinä retkeemme palasimme kotiin.

Näinä aikoina aloimme myöskin opetella ratsastamaan oikeilla hevoisilla lihasta ja verestä, sillä keppihevoisemme eivät meitä enään miellyttäneet. Arvelinpa itseäni jo niin varttuneeksi ratsastajaksi, että luulin voivani viedä erään meidän hevoisen hakaan, joka oli noin lyhyt virsta kartanostamme. Lähdin täyttä laukkaa nelistämään, mutta putosin savikelkylle hevoisen jalkoihin. Hevoinen seisahti kuin kivettynyt, eikä minulle tällä kertaa tullutkaan mitään vahinkoa. Pahemmin kävi erään toisen kerran. Meillä oli nimittäin muuan ruskea, silmäpuoli hevoinen, jota aikaihmiset eivät saaneet kiinni muuten, kuin köyden avulla. Minulle sitä vastoin antoi se kiinni, koska vaan tahdoin. Nyt oli se omin pasiensa tullut metsästä kotia, ja kun näin sen kivien välistä kalvavan niukkaa nurmea, tuli minun sitä sääli, jonka vuoksi päätin viedä sitä ratsastain takaisin laitumelle. Koetin panna suitsia sen suuhun, mutta pieni kuin olin, en ylöttynytkään, sillä hevoinen kohotti päätänsä ylös, niinkuin niiden tapa on. Nyt sidoin ohjaksen mutkan surman solmuun hevoisen kaulaan ja talutin sen erään kiven viereen, jonka päälle nousin paremmin ylöttyäkseni. Tässä taas sama koetus. Hevoinen tuskastui viimein ja läksi juoksemaan metsään päin. Minä huomasin heti, että jos se pääsisi metsään siinä reilassa, voisi ohjakset tarttua kiinni johonkin kantoon ja hevoinen kuristaa itsensä, jonkatähden juoksinkin perässä, koettaen saada sitä pysähtymään. Lienekö hevoinen arvellut, että minä tahdoin juosta sen kanssa kilpaa, sillä se alkoi nyt nelistää täyttä laukkaa. Minäkään en hellittänyt ohjaksista ja kun en pysynyt hevoisen rinnalla, tempasi se minut kumoon. Näin laahasi se minua perässänsä pitkän matkaa, mutta vihdoin pysähtyi se. Tottapa sen henkeä liene ruvennut ahdistamaan. Nyt otin permeni pois hevoisen kaulasta ja kumpikin meni haarallensa, -- hevoinen metsään, minä kotia. Kotiin päästyäni huomasin, että olin hiukan surkeassa tilassa. Vaatteeni oli savessa ylen ympäri ja kasvot sekä käteni verisissä naarmuissa.

Vielä huonoimmin onnistui kolmas koetus. Eräänä päivänä seisoi yksi meidän hevoisistamme pihassa ja söi mitään aavistamatta nurmea. Nyt otin vauhtia ja nopeasti kuin raketti kapsahdin takaapäin hevoisen selkään. Hevoinen kavahti pystyyn; minä liidin lautaiselta maahan ja kengässä oleva hevoinen potkasi minua. Tuskissani vierittelin itseäni nurmella. Mieleni teki poruamaan, mutta en tohtinut, pelosta että vielä enemmän säikäyttäisin äitiäni, joka sattumalta oli eloaitassa ja ovesta oli nähnyt koko tapauksen. Ihme ett'eivät kylkiluuni menneet poikki! Seuraavana aamuna oli ruumiissani tuon potkaistun paikan kohdalla mustelmainen hevoisenkengän kuva.

Näin oli ratsastamiseni laita. Edellisenä talvena olin jo koetellut, miltä reessä ajaminen tuntui, vaan eipä siinäkään ollut mitään kehumista. Pitäjäläiset olivat nimittäin eräänä päivänä maksamassa palkkajyviä isälleni. Nyt istuin erään hevoisen rekeen ja käskin hevoista menemään, vaan kun en ymmärtänyt käyttää ohjaksia, vei se minut meidän kodan nurkalle, jossa oli iso kivi. Reki kaatui kiveen, minä re'en alle ja jyväsäkit päälleni. Onneksi sattui muuan meidän miehistä olemaan kodassa. Hän kuuli ulkoa ähkämistä ja tunnusteli, että siellä olisin minä. "Tule tänne!" huusi hän. "En pääse, en pääse", vastasin minä. "Miksikä et pääse?" "Tuleppahan katsomaan!" vastasin taaskin. Hän tuli nyt ja nosti reen pystyyn sekä jyväsäkit niskoiltani.

Syksymmällä päättivät vanhempani käyttää meitä karjaa paimentamassa. Kun heinä, näet, oli korjattu niitulta, piti äpärekin syötettämän karjalla. Saman aitauksen sisässä oli myöskin laihoa, ja meidät pantaisiin siis pitämään silmältä karjaa, ettei se pääsisi laiholle. Täten olimme ottaneet yhden askeleen edistyksessämme. Metsäläisten kannalta olimme nyt kohonneet paimentolais-kansain asemalle. Tämä uusi elämä tuntui meistä ensin hiukan oudolta, mutta vähitellen alkoi se viehättää meitä. Se oli paljon rauhallisempaa, kuin entinen metsäläiselämämme. Noiden niskoille vaarallisten leikkien sijasta käytimme nyt muita hiljaisempia. Ruokahaluamme pidimme vireillä hypiskelemällä "teikkujen" yli. Nämät olivat sellaisia, että kaksi oksakasta varpua painettiin maahan ja kolmas varpu pantiin poikkipuolin oksien haaraan. Poikkivarvun yli hypättiin, ja sitä nostettiin aina korkeammalle sen mukaan, kuin kukin edistyi hyppäämisessä. Ylimalkain vietettiin täällä kuitenkin istuessamme mättähällä valkean ääressä, milt'ei kontemplatiivista elämää. Kun nälkä alkoi ahdistaa, silloin otettiin eväskontti esille, ja kuoppa, missä meillä oli perunoita hautumassa, avattiin. Tapahtuipa täällä kerran eräs kamala kohtaus. Paimenessa olimme, nuorempi veljeni ja minä, kahden. Kun rupesimme aterioimaan, laskin puukkoni nurmelle viereeni. Veljeni konttasi nyt polvillansa luokseni, eikä älynnytkään puukkoa vieressäni, vaan astui sen pään päälle. Puukon kärki nousi pystyyn ja tunki syvälle sisään polven yläpuolelle. Haavasta alkoi juosta hirveästi verta. Nyt riensin kotirantaan, panin viimeiset voimani liikkeelle, saadakseni venheen vesille, joka vihdoin onnistuikin. Venheen soudin sitte lähelle sitä paikkaa, missä veljeni oli, saatoin hänet venheesen ja vein kotirantaan. Haettuani kelkan, raahasin hänet mäkeä ylös asuntoomme. Tätä väliaikaa olivat lehmät käyttäneet hyväksensä ja koko karja oli laiholla. Nytkös olin peliin joutunut! Jätin veljeni vanhempani huostaan ja riensin taaskin niitylle kaitsemaan uppiniskaista karjaani. Veljeni haava parani pian umpeen, mutta polvi pysyi koukussa koko syksykauden. Samalla jalalla on veljeni sittemmin tanssisaleissa ottanut monta säännöllistä askelta.

Talvi oli taaskin mennyt. Aurinko oli siirtynyt kappaleen matkaa maapallosta edemmäksi. Samoin kuin maallisten, näyttää laita olevan taivaallistenkin suuruuksien: ne lämmittävät ja loistavat ainoasti etäällä ollessansa. Nietokset olivat alkaneet sulaa, päivät käydä valoisemmiksi. Purot ja ojat olivat alkaneet paisua ouruvesistä ja näihin aloimme nyt rakentaa myllyjä ynnä muita teollisuuteen kuuluvia laitoksia. Kohta läksivät jäätkin järvistä. Noin penikulman matkaa kodistani oli saha. Täältä kuljetettiin tavallisesti purjevenheillä lautoja läheiseen kaupunkiin. Me lähetimme nyt nöyrän anomuksen venheenkuljettajalle, että hän sahalta palatessansa hyväntahtoisesti toisi meille säiliä mukanansa. Venheenkuljettaja lupasikin täyttää meidän pyyntömme. Maltittomuudella odotimme nyt venheen palajamista ja kävimme vähän väliä kurkistelemassa, eikö sitä jo näkyisi. Vihdoin nähtiinkin tuo odotettu purje kääntyvän niemen takaa kotiani kohti. Mutta jos se ei tuokkaan meille säiliä! Pelvon ja toivon vaiheilla odotimme kunnes venhe pääsi kotirantaani. Venheenkuljettaja oli pitänyt lupauksensa; meillä oli nyt melkoinen kasa säiliä. Mihinkähän näitä nyt ruvettaisiin käyttämään? Vihdoin päätettiin rakentaa itsellemme kartano. Tuumasta työhön. Naapuritalon eloaitan vieressä oli tasainen, nurminen paikka ja tähän päätimme rakentaa uutistalomme. Mutta voidaksemme vapaasti liikkua tällä tanhualla, oli välttämätöintä, että "Kinkin-Känkin" kanssa solmittaisiin varsinainen rauhaliitto, ja se saatiinkin vihdoin toimeen. Rauhan ehdot olivat, että me emme enään vahingoittaisi mitään, mikä hänen omaansa on, ja hän ei enään vainoisi meitä nuoranpätkillä. Nyt rupesimme rakentamaan. Hermanni, joka oli vanhin, otti huoleksensa huoneiden veistämisen; me muut kynnimme puuhevoisen avulla ylös uutispeltoa ja teimme auroja, latoja, karhia ynnä muita maanviljelykseen kuuluvia kapineita. Nyt olimmekin siirtyneet paimentolaiskansain asemalta maataviljeleväin kansakuntain kannalle. Kulkuneuvot olivat myöskin parannettavat; uusi maantie oli tehtävänä uutistaloltamme kotikartanomme pihaan. Olihan sitä puuhaa ja askaretta!

Vihdoin oli kartanomme valmiina. Hermanni esitteli eräänä päivänä, että mentäisiin marjaan, ja esitys otettiin vastaan suurella riemulla. Tuohisemme oli jo täynnä marjoja, ja nyt aljettiin astua kotiinpäin. "Mitäpä me näistä kotia viemme, syödään pois", lausui Hermanni, astuen meidän edellämme ja alkaen noukkia marjoja tuohisestansa. Me seurasimme hänen kehoitustansa. Mutta Hermannissa olikin viekkaus, ja tuohisemme olivat jo tyhjät, kun huomasimme petoksen. Hermanni oli vaan syövinään, mutta pani hyppysistänsä joka kerta marjat takasin tuohiseen. Nyt rupesi Hermannin sisar katkerasti itkemään, pitäen tyhjän tuohisen reunaa huuliensa välissä. Me muut valmistausimme ryntäämään kavaltajan päälle. Hän oli joutumaisillansa "lynch"-lain alaiseksi. Mutta Hermanni tunsi toverinsa. "Koska teidän tuohisenne nyt ovat tyhjät", virkkoi hän hymysuin, "niin ottakaapa niihin sammalia, että saadaan sammaltaa uudet huoneemme." Noh, tuohan oli puhetta, jota kelpasi kuulla. Pian oli kaunis sammalikko etsittynä, ja tuohiset täynnä sammalia.

Vaikka me nyt olimme sivistyksen kannalla olevain kansakuntain asemalla, tahtoi tuo vanha Irokesiläisluonne meitä kuitenkin aikaväliin tavata. Kun tulimme Hovilan torpan kohdalle, huomasimme torpan pihassa kasvavan marjakuusen olevan punaisenansa mitä kauniimpia marjoja. "Noillahan kelpaisi koristaa uusia huoneitamme", sanoi Hermannin sisar. Mutta nyt oli vaan kysymys, kuka niitä uskaltaisi mennä ottamaan. "Ahdistetaan ampiainen ulos pesästänsä", virkkoi Aatu, "ja sillä välin menee yksi meistä kuusen kimppuun." Tämä neuvo näyttikin varsin sopivalta ja Hermannin sisar valittiin siksi, jonka piti hiipimän pitkin kallion reunaa kuusen luo. Pommitus alkoi tavallisella seurauksella; Maija tuli ulos kalliolle kirkumaan. Hetken perästä palasi Hermannin sisar luoksemme, esiliina täynnä kuusenmarjoja. "Onpa meillä kuusenmarjoja", ilkuimme me. Maijan raivo nämät nähtyänsä nousi korkeimmallensa. Sitte läksimme kotiin ja seuraavana päivänä alkoi huoneiden sammaltaminen. Parin päivän perästä pidimme niissä suuret kemut, joissa Hermannin sisar oli emännöitsijänä. Tässä tilaisuudessa oli myöskin nuot valloittamamme kuusenmarjat näkyvissä. Juomana oli meillä kuivatuista mansikan lehdistä keitettyä te'etä ja äitini sokeriastian sisältö oli tässä tilaisuudessa myöskin tullut kysymykseen.

Nyt aloimme vähitellen harjoitella tieteitä ja taiteitakin. Tieteissä emme kuitenkaan vielä puuttuneet syvempiin kysymyksiin, kuin mitä aapeluksemme sisälti. Mitä taiteisiin tulee, harjoittelimme parhaastansa kuvanveistäntöä ja soitantoa. "Suvannossa" oli hienoa savea, jota päiväpaisteessa kuivattuna, voi veitsellä vuoleskella. Tästä veistelimme kaikenmoisia kappaleita; niitä oli jos yhdeksäänki sähtiin, ja vaikea olisi sanoa, mitä ne mikin esitteli. Soittokoneista rakastimme enimmästänsä viulua. Näitä tehtiin ensin päreestä, ja jouhesta pantiin kielet. Mutta kun näistä lähti vaan kuin hyttysen ääntä, eikä se tyydyttänyt korkeimman maun vaatimuksia, niin ruvettiin tuumimaan, mitenkä saataisiin taloon oikea viulu.

Tilaisuus tähän ilmestyiki pian. Asuipa, näet, läheistössämme muuan raatali, joka paitsi nimenomaista ammattiansa myöskin harjoitti viulunsoittoa. Jos oli mitkä häät, tahi muut tanssipidot, tottahan vanha Masalin soittamaan! Aina iloinen ja osava juttelemaan hauskoja kertomuksia, oli hän jokapaikassa tervetullut. Me, poikanulikat, pidimme häntä suuressa kunnioituksessa, ja äitini suosi häntä erittäinki siitä syystä, että hän oli kotosin samasta pitäjästä kuin äitinikin. Sittemmin olenkin tullut huomaamaan, ettei lapsellinen aistimme erehtynytkään häntä kunnioittaissamme, sillä josko suutari saakin ihmisen tuuman, pari korkeammalle kannalle, tekee raatali vieläkin ihmeempiä. Hän tekee, näet, retkaleesta ihmisen.

Tämä kun nyt oli saanut kuulla, että vanhin veljeni halusi itsellensä viulua, tuli jo seuraavana päivänä meille viulurämppä kainalossa. Tätä tarjosi hän nyt veljelleni "velaksi" ja lupasi myöskin sunnuntakisin ja neulomassa ollessansa antaa opetusta ilmaiseksi. Velka maksettiin siten, että äitini työnsi hänen pussiinsa muutaman kapan jyviä. Minä en saanut viulua, sillä köyhyys, joka aina on minua uskollisesti seurannut, oli silloinki haittana. Omilla varoillani en saanut irki, ja äitini taas arveli, että kaksi viulua yhdessä talossa saattaisi matkaan liian paljo sulosointua, semmenki kun me jo lumppuäijiltä ostettuin savikukkoin ja vihellyspillein avulla saimme toimeen melkoisen orkesterin. Tosin oli minulla tuolla Matinkalliolla satojatuhansia, kentiesi enemmänkin, mutta maailma tahtoi laskea niille liika halvan kurssin, tahi oikeimmin, maailma ei tahtonut ottaa rahojani vastaan niistäkään arvosta.

Äskenmainittu raatali tuli nyt veljeni opettajaksi soitannossa. Kullakin on oma tapansa opettaa, ja se tapa, jota Masalin käytti, ei taitanut olla hulluin sekään. Opetus kävi päinsä niin, että opetettavan vasen kämmen pantiin opettajan vasemman kämmenen sisään. Sitten sidottiin kummankin samannimisten sormien päät langalla yhteen. Nyt otti opettaja opetettavansa polvelleen ja alkoi soittaa mitä iloisinta polskaa. Näin tuli oppilaan sormet lankeamaan kielilaudalla aina siihen kohtaan, mihin niiden milloinki pitikin. Jonkun päivää reistailtuansa, osasi veljeni jo soittaa yhden polskan. Nyt oli ilo meikäläisissä suuri, emmekä vähää olleetkaan ylpeitä veljeni puolesta. Meidän joukossamme oli nyt taideniekkakin! Hermannin sisartakin lumosi soitanto niin, että hän naapuritalon pihaan vedetyistä kuusisista hirsistä keräsi ison pallon kuusenpihkaa, jonka lahjoitti veljelleni ystävyytensä ja kunnioituksensa merkiksi. Sitä sitte sulatettiin hartsin asemesta viulun kaulaan ja siihen kehnättiin käyrää. Tekipä minunkin mieleni oppia soittamaan, mutta tuo viulu olikin veljeni mielestä pyhä kappale, johon ei kukaan muu saanut koskea. Salavinkaan kun välistä yritin soittaa, silloin oli veljeni jo ensimmäistä säveltä vetäessäni aina saapuvilla, tempasi viulun pois kourastani ja napsautti minua käyrällä päähän. Senpätähden ei minusta ole koskaan viuluniekkaa tullutkaan. Veljeni sitä vastoin käyttelee nyt tätä soittokonetta jonkinmoisella taidolla.

Pian saavutti meitä kaksi ikävää sanomaa: ensimmäinen oli, että Hermannin vanhemmat olivat hankkineet itsellensä torpan noin penikulman matkaa meiltä ja toinen, että isäni oli päättänyt panna meidät syksyllä kouluun. Meidän oli siis kohtakin eroaminen.

Kun Hermannin vanhemmat muuttivat uuteen kotiinsa, ja me otimme jäähyväiset, lausui Hermanni: "uudistalostamme emme voi viedä mitään mukaamme. Pitäkää te se omananne ja hoitakaa sitä hyvin." Sitte me erottiin.

Vähän aikaa viljelimme vielä uudistaloamme, mutta kun emme huomanneet hakea siihen laillista kiinnitystä, eikä nautintommekaan ollut ikimuistoinen, meni se vihdoin käsistämme. Eloaitassa asuvat hiiret ottivat sen viimein optionioikeutensa nojassa haltuunsa. En ole tullut kuulustaneeksi ovatko ne asuneet taloamme ylöspäin, vai joko se on jäänyt autioksi?

Talvella päästyämme koulusta kotiin joulua viettämään tapasin Aatun. "Minkälainen teidän nyt on olla siellä uudessa paikassanne?" kysyin minä.

"Hyvä meidän on olla. Kun menee ulos pirtistä, on marjat ensimmäisinä vastassamme ja vähän matkan päässä huutaa metsäkanat: "kopeikka, kopeikka, vä--kä--kä--kä--kää." Entäs teidän?"

"Hyvä meidänkin olisi olla, mutta koulussa pannaan paljon selkään....... _Dominus servorum_, tiedätkö mitä ne sanat merkitsee?"

"En; niitä ääniä en totisesti ymmärrä."

"Ne merkitsevät: orjain herra, ja _ala alaudae_ merkitsee: leivosen siipi."

"Vai niin; hyvästi sitte!" virkkoi Aatu.

* * * * *

Tähän loppui Olli-enon kertomus. Suviaurinko oli juuri laskemaisillansa ja purppuroi lännen taivasta. Käet kilvassa kukkua helkyttelivät.

"Olli-eno, jatkakaa vielä kertomustanne", pyysi kymmenvuotias Wäinö, joka hetkisen aikaa oli ollut seurassamme ja kuullut kertomuksen loppua.

"Annetaanhan talven ensin mennä ohitse", sanoi Olli-eno, sytyttäen piippuansa.

Hetken kuluttua kysäsi taaskin Wäinö: "Olli-eno, eikö talvi jo ole mennyt ohitse?"

"Ei vielä poikaseni. Tiedäthän, että talvi on pitkä Pohjolassa."