Chapter 1
Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
RUNOELMIA.
Sepitellyt [F. F. Brummer].
II.
Sa raukka Runottareni Oi, laula, laula! Aina, Kun äänes kuulen, aikani On hauska; huol' ei paina. Kun henken' pyrkii uupumaan, Käy tomusta se nostamaan!
Ensimmäisen kerran julkaistu 1882.
Sisältö:
Sivu. Helmille....................................... 1. Keski-suomalaisten asevelvollisten laulu....... 3. Asuinkumppalini................................ 5. Helmin kysymys................................. 7. Lemmi, laula!.................................. 8. Uneni.......................................... 10. Saituri........................................ 12. Hyljätyn valitus............................... 14. Suosi, hoida!.................................. 16. Ainan laulu ommellessansa...................... 17. Syysyöllä...................................... 19. Orja-tytön laulu............................... 20. Öinen huokaus.................................. 22. Kirje entiselle ystävälleni.................... 23. Etsi valoa!.................................... 25. Provessori metsästämässä....................... 27. Maljan ääressä................................. 29. Ikävöitsevä.................................... 31. Vapaudelle..................................... 32. Miksi en?...................................... 34. Lintunen....................................... 35. Keväällä vuonna 1882........................... 37. Epigrammeja.................................... 38. Olli-enon lapsuuden muistelmia................. 43.
Helmille.
Oi, Helmini, suo kerran viimeisen Mun kanteleeni äänen kajahdella! Suo kerran sydämmeni suruisen Viel' ensi lemmestänsä lauleskella! Jo koht' on kannel vaiti kourassain: Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.
Muistatkohan viel' aikaa mennyttä? Muistatko, Helmi, onneamme silloin Ja lemmen liekin ensi ennettä Ja riemulaulujamme aamuin, illoin? Oi, muistatko sa niitä? Kuollessain Ne vieläkin on mulla muistossain.
Muistanpa aina silmäis loistehen, Kun puoleheni katsoit hymyellen. Kun kasvojesi näin hohtehen, Ma hurmoksissa seisoin ihaellen Ja huulilleis kun painoin suudelman... Ken tunteilleni keksis lauselman!
Maat, taivahat ma silloin unohdin; Ja impyeni äänen koska kuulin, Ma autuaitten lailla vavahdin, Sit' enkelinpä kuiskeheksi luulin. Oi, juhlahetket niityn nurmella! Oi, riemupäivät Roinen rannalla!
Kun nietos suli puron partaista, Ma kevään kukat helmahasi kannoin. Mit' ilman alla tiesin herttaista Sen sulle -- oi, niin mielelläni -- annoin Ja onnellisna parhaan itseni Ma uhrasin vaan sulle, armaani.
Mut, Helmi, toisellepa vainen nyt Sa sydämmesi aartehia annat. On autuutemme aika päättynyt: Sa toisen miehen kihloja nyt kannat. Häll' olkoon sulle syli lämpönen Ja sydän hellä, lempi tulinen!
Hyvästi, Helmi! Onni olkohon Sun johtajasi aina elon teillä. Mun kohtaloni miksi tulkohon, On lohdutus myös paljon kärsineillä: Jo koht' on kannel vaiti kourassain. Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.
Keski-suomalaisten asevelvollisten laulu.
Pois kirves, kuokka, kädestä, Nyt miekka kourahan! Ken oman maansa edestä Ei kuolis, armahan? Hurraa, hurraa, kas, riemulla Ja isiemme innolla Me vihollista voittamaan Taas käymme oppimaan.
Sa miesi Suomen sydänmaan Ain ollos urhokas Ja sortajia kaatamaan Kuin karhu voimakas! Tää oppi oiva isien Myös olkoon ohja poikien: "Eespäin! Vei tiemme kuolemaan. Tai voiton kunniaan."
Käskyille kuuliaisia! -- Sen vaatii virkamme; Vaan kelpo suomalaisia Myös olla vannomme. Jos meissä Luojaan luottamus Ja urhotöihin uskallus On juurtunut, niin tulkoot vaan, Ken tohtii, ilkkumaan.
Oi, kuullos, veikko! Kuulethan Kuin korpi kumajaa. Sen ääntä ihannellahan Miel' aina halajaa...... Siell' uhkuu kosket kohisten, Ja metsä kertoo humisten Säveltä kehtolauluni. -- Mun synnyinseutuni!
Tään seudun e'estä rakkahan Mit' antaa soisinkaan? Oi, henkenipä varmahan! Muut' en ma voisikaan. Mi kallihimpi uhri ois, Jon Suomen lapsi maalleen tois? Niin, niin; sen jospa tietäsin, Ma kaiken antasin.
Nyt hyväst' armas koti jää Ja hellä äitini Myös siskot, isä harmaspää Ja nuori kultani! Pois vainen kyynel pyyhkikäät Ja pojastanne miettikäät: Jos sorrut sotiin, -- isänmaa Sun helmahansa saa.
Asuinkumppalini.
Nyt majahani muuttanut On kumppalikin mulle. Täst' en oo vielä virkkanut, Siks kerron sen nyt sulle.
Hän tänne tosin tullut on Omalla luvallansa, Mut hän on, raukka, puoleton, Siis olkoon olojansa.
Ei hänestä, näät, kulloinkaan Oo mulle suurta haittaa; Ei moiti ruokaa milloinkaan, Vaan kaikki hälle maittaa.
Ei haasta riitaa kanssani, Ei myöskään juorullansa Hän häiritse mun tointani Vaan pysyy alallansa.
Se erehtyy, jos häntä vaan Ken luulee sankariksi. Hän on, jos sanoa sen saan, Jo luotu pelkuriksi.
Kun lasiani nelistän -- Kas, kohta hän sen kuuli, Ja jalkaani jos tömistän, Hän katoaa kuin tuuli.
Ei tosin meidän virkamme Oo yhtäläinen juuri, Mut meidän omaisuutemme On melkein yhtä suuri.
Ei vuosikautenakahan Käy meille ahtaaks piiri, Kun kumppalini -- arvaathan -- On pienen pieni -- hiiri.
Helmin kysymys.
"Lemmittyni, miksi on niin murheellinen muotosi? Miksi taaskin säihkyvät noin tuskan tulta silmäsi? Eikö Helmin lempi voikkaan huoliasi huojentaa? Eikö tuota säihkyäkään silmistäsi sammuttaa?"
"Oiva neito, armas neito, kuullos kun ma sanelen: Murheiselta jos ma näytän, anteeks sitä anelen. Levotoin on ihmisluonne, vaikea on elon tie. Kenpä täällä huoletoinna, armahani, aina lie?
Vaan kun tunnen sydämmesi lemmestä noin sykkivän Ja kun näen huulesi noin suloisesti hymyvän, Heräjäävi riemun tunne rintahaani paisuvaan; Silloin olen onnellinen, -- lemmi, lemmi, Helmi vaan!"
Lemmi, laula!
Lemmi, nuorukainen, Ollen vielä huoleton; Nauti, nuori nainen, Kevään riemu lyhyt on: Lemmen kukat lakastuu, Suven ruusut surkastuu; Aika niille tuimimman Talven tuo ja kuoleman.
Laula, nuorukainen, Ystävittes joukossa. Naura, nuori nainen, Siskojesi seurassa: Laulu tunteet jalostaa, Nauru leikit sulostaa; Koht' on laulu vaijennut, Neidon nauru katkennut.
Lemmi, nauti, laula Silloin kun sen tehdä voit! Vieno on lemmen paula, Täys' oil malja jonka joit. Kehno se, ken ruikuttaa, Vaivojansa valittaa: Nauti, nauti nuorena! Sydän jäähtyy vanhana.
Uneni.
Ma armaani Näin luonani Tuon nuorna kuolleen kultani. Kuink' oilkaan rintain riemuinen Ja kultain hymy herttainen!
Ma valvahdin Ja huoahdin: Oi, untako taas hourahdin! Niin oil se vaan. Voi milloinka Nää ilveet loppuu? Kulloinka?
Valheita vaan Tuo tullessaan Yön enkelkin jo helmassaan. Nää kuvastelmat onnesta On pilkkaa onnettomasta.
Taas uinahdin, Kaikk' unohdin, Mut kultain haahmun huomahdin. Se autuaasti hymyillen Näin lausui poijes liidellen:
"Oi päällä maan Ei konsanaan Saa elo täyttä onneaan, Mut riennä, sulho, Luojan luo. Hän mielellesi rauhan suo."
Saituri.
Hän järven jäätä astuili Nyt kotiin kulkeissansa. Taas kalliit korot kokoili Hän käymämatkallansa.
"Jää kyll' on sinut kestävä, Jos vaan et käänny tieltä, Mut virran suu on pettävä, Oi, ollos poijes sieltä!"
Näin neuvoo häntä naapuri; Mut kohti kotoansa Vaan suoraan kulkee saituri Kiusaillen onneansa.
Mi mieli onkaan miehellä? Haa! Kitsaudessansa Hän, näät, ei raahdi kierrellä, -- Surkoilee saappaitansa.
Mut jää jo murtuu allansa. "Oi, Herran nimeen auta!" Hän huutaa naapurillensa, "Tää hirveä on hauta."
Tuo, oitis kun sen oivalsi, On apuun kiiruhtanna. Jo kättään hälle tarjosi Ja ehtii virkkaa: "anna....."
Tää sana korviin saiturin Se kuuluu kauhealle. Hän käden hylkää naapurin Ja vaipuu veden alle.
Hyljätyn valitus.
Oi, jos saisin kuolla Maailmasta pois! Haudan tuolla puolla Auvoisempi ois. Käy jo kohtaloni Ratki oudoksi: Itkuks itselleni, Muille vaivaksi.
Kaikki mult' on mennyt Riemu, raikkaus. Kaikki, kaikki vienyt Mult' on -- rakkaus. Enpä luullut oisi, Että toivo mun Koskaan syöstä voisi Tilaan sullotun.
Päivän armauskaan Nyt ei riemuita. Yön ei hiljaisuuskaan Mua rauhoita. Kaikki mult' on mennyt Riemu raikkaus. Kaikki, kaikki vienyt Mult' on -- rakkaus.
Oma sulho-kulta Rikkoi valansa. Taivas! Tuomen alta Kuulit sanansa. Sovitusta hälle Vainen anelen, Rauhaa eksyvälle Sulta rukoilen.
Saisin itse kuolla Maailmasta pois! Haudan tuolla puolla Itkua ei ois. Varro! Päästön hetki Kerran kerkeää. Koska päättyy retki, Tuska herkeää.
Suosi, hoida![1]
[1] Seuranäytelmässä Jämsän pitäjässä v. 1881 varoja kerättäessä suomalaisen teaterin kannattamista varten.
Näytelmätaiteen vieno hengetär Oil keskessämme outo. Syöjätär Sen syrjään oilkin syössyt. Murehella Ja mykkänä se aikakaudet vietti Ja kyynelsilmin kohtaloaan mietti: Ei kieltämme se saanut puhuskella.
Vaan vihdoinkin sen Suomi lapsekseen Jo tunsi, otti orvon huolekseen, Ja rakkauden tää nyt siltä voitti. Ja lapsi loihe kohta laulamaanki. Sai riemusta myös rinnat paisumaanki; Jos kohta moni myöskin sitä moitti.
Se näyttää meille ihmisluonnetta; Se suosii hyvää, suomii pahuutta Ja kertoo elämämme rettelöistä. Mut nuori on se -- lapsukainen vielä. Siis tue häntä, Suomi, elon tiellä. Oi, hellästi sa hoida heiveröistä!
Ainan laulu ommellessansa.
Nuori olen neitonen ja ken se mua kohtaa Ihantelee, kuinka puna poskiltani hohtaa.
Kylän pojat kuiskavatten: "ota kihlat multa! Palaahan kai sydämmesi? Saanko muiskun sulta?"
Minä heille vastaelen: "niinkuin märkä palaa. Turhaan mua hulivilit kullaksensa halaa."
En ma huoli pojista, en heidän kihloistansa. Mut jos tulee Vilho, niin ..... niin karkaan kaulahansa.
Ystävän' on kaukana, ei taida tänne joutaa. Mont' on maata välillä; ken hänet sieltä noutaa?
Häntä ajatellessa, oi, kuinka neula luistaa! Vaan ..... en tiedä varmaan, jos hän mua enään muistaa.
Eron hetk' oil huimaava. Hän istui vieressäni. Hiukan, luulen, itkettiinkin, -- se on mielessäni.
Tarttuipa hän käteeni; ja nyt en muista muuta Kuin nää hänen sanansa ja ..... että annoin suuta:
"Kunhan järvet aukenee, ja kevätpäivä paistaa, Ensilemmen suloa saan luonasi taas maistaa."
Niin hän lausui lähteissänsä. Häneen minä luotan. Hunajata huuliltani hänelle vaan juotan.
Syysyöllä.
Kas, kuinka kauniisti Välkkyen vilkkaasti Tähdet taas tuikkivat, Taivaalla tanssivat.
Tuolla on toivoa, Rauhaa ja riemua. Täällä vaan vaivoja, Tunnonkin tuskia.
Tuonnepa toivosin, Matkata mielisin, Voimat kun kannattais, Kurja kun siivet sais.
Kas, kuinka kauniisti Välkkyen vilkkaasti Tähdet taas tuikkivat, Taivaalla tanssivat.
Orja-tytön laulu.
Nyt aurinkokin armainen Taas nousee taivahalle, Ja kastehelmi kaunonen Välähtää hopealle. Oi, miksi vainen minulle On olo raskasta? Ken loisi orjatytölle Vaan hautaa hiljaista?
Oi, riemurinta käkönen, Sa syystä helkyttelet, Kun ilman piirit, miekkonen, Vapaana vaeltelet. Ja vapahana immelle Sa kukut sulhaista. Oi, kuku orjaneidolle Vaan hautaa hiljaista!
Nyt luodut kaikki heräjää Taas elon nautintoihin, Ja ilon sävel heläjää Jo kauas laaksoloihin. Mut mielessäni kolkolle Vaan tuntuu. -- Suloista Jos tietäis orjatytölle Se hautaa hiljaista!
Öinen huokaus.
En Luojaltani anele Ma kunniata, valtaa. En rikkautta rukoile, Voin köyhyyttäkin kantaa.
Mik' onkaan onni maailman? Vaan kupla vetten päällä, Mi häilyy hetken muutaman, Mut särkyy myrskysäällä.
Vaan tää on harras pyyntöni: Luo mulle nöyrä mieli. Tee lempirikkaaks rintani Ja vilpittömäks kieli.
Ma lakkaamatta horjahdan Nyt synnin hetteheille. Suo voimaa, että kiiruhdan Taas siveöiden teille.
Kirje entiselle ystävälleni.
Vaikk' aika muuttuneena Nyt vastahani käy, Elooni suuttuneena En sittekään ma näy. En etsikkään ma rauhaa, En tyyntä toivokkaan. Kun elon myrskyt pauhaa, Ma nauran vaan.
Kas ystävitten mielet Kuink' onkin muuttuneet! Myös parjaajitten kielet Ei okaa puuttuneet. Ma isieni maata Tok' lemmin ainiaan. En valittaa siis saata, Oon vaiti vaan.
Oil mulla muinoin kulta Noin sievänlainenkin. Oil myöskin lemmen tulta Ja olis vieläkin. Nyt yksinäni tulla Saan illan kuutamaan. Ei tuskaa tuosta mulla, Ma laulan vaan.
Kun vanhempani kuoli Ja maahan mullattiin, Silloinpa raskas huoli Poveeni painettiin. Oi äiti armas! Kenpä Sun sais unohtumaan. Ma voisinkohan? Enpä; Ma itken vaan.
Etsi valoa![1]
[1] Varoja kerättäessä Sahalahden pitäjän lainakirjastoon v. 1881.
Etsi, etsi, suomalainen, Järjellesi valoa! Järki, miss' on siveellinen, Siin on elo jaloa.
Guttenbergin keksintöä Pidä aina arvossa. Monta hyvää mietintöä Löydät usein kirjassa.
"Mitäpä ma huolisinkaan Viisauksista maailman. Järkeni, -- jos tylsä onkaan. -- Antama on Jumalan."
Näinkö mietit? Mutta muista: Monta viittaa varmemmin Erhetysten erämaista Kotiin johtaa suoremmin.
Monestapa kukkaisesta Mehiläinen metensä Valmistaa, ja pisaroista Meret saavat vetensä.
Valistushan kaikkialta Harhaluulot hajoittaa, Luonnon voimain vallan alta Sua irti johdattaa.
Etsi, etsi, suomalainen, Järjellesi valoa! Järki miss' on siveellinen, Siin' on elo jaloa.
Provessori metsästämässä.
"No niin, no niin, nyt metsähän! On raikas syksyaamu *Heu, Phylax!* Jospa mennähän; Jo poistuu kuunkin haamu. Ei kuolemaks oo retki tää, Hyvästi, *Plautus*, siksi jää!"
Jo loistaa rusko pilvestä, Ja metsätorvi raikuu: "Tu, tuu, tu tuu;" sen äänestä Noin kalliotkin kaikuu; Ja raitis, raitis on nyt sää, Ei kuolemaks oo retki tää.
"Hau, hau", nyt kuuluu metsästä Ja jänis vilahtelee: "Pang, pang", myös paukkuu pyssystä, Ja savu tuprahtelee. "*Mehercle! Ubi lepus?*" Oi, Se juoksi pois. Nyt *tuba* soi!
Ei ollut tämä tepponen *Diana*-immen ilkku. Oon itse lyhytnäkönen Ja *Phylax* -- se on nilkku. Niin; tässäkö nyt viivytään, Vai karhujako etsitään?
Istunpa kuusen juurelle, Sen huminata kuulen. Se kelpo metsämiehelle On luvallista, -- luulen, Ja raitishan on vainen sää, Ei kuolemaks' oo retki tää.
Maljan ääressä.
Ken eloni taivaalta varjon, Tuon synkeän, pois tavi? Ken? Maan päällä niin paljon, niin paljon On aihetta murheesehen. Mut saatua maljani täyteen Sen pohjahan ryypiskelen. Näin murheet kuin kiitävän höyteen Keveiksi ma lieventelen.
Ma maljasta onnellisuutta Ja intoa, riemua juon. Oi, siitäpä unhetta uutta Jo ammoin ma tuskille tuon. Näin varjot, jos kuinkakin tummat Luon purppura loisteesehen, Ja taivahan ihmeet ja kummat Ne laskeikse maljasehen.
Jos ystävät joskus mun pettää, Ma maljasta ystävän saan. Mua krouvarit häijyt kun kettää, Suon anteeksi heillekin vaan. Ma riemulla rintaani vasten Jo sulkisin maailmankin Ja mielellä hiljaisten lasten Ma kärsin sen kurjuudetkin.
Kun ihmiset toistansa kalvaa, Ma maljaani tyhjentelen. Kun "puhtaatkin" parjaa ja solvaa, Ma lauluja luurittelen. Jos rikkaana oisin, ma muille Tuon heittäsin rikkauden. Muun kaiken ma soisinkin heille, Pait kultani muiskuja en.
Vaan kultain, jos hänkin mun hylkää. Ma tuostako huolehtimaan? En; montapa murheista ylkää Sai malja taas riemuitsemaan. Näin ruusujen maata ma kuljen Ja maljaani kallistaen, Ma murheilta rintani suljen Vaan taivaista haaveksien.
Ikävöitsevä.
Istun rannan kivellä ja itken ikävääni, Murhemiellä haikealla kaipaan ystävääni.
Sua kun ma muistelen, niin viiltää sydäntäni. Rintaa polttaa, viluttaa, -- et jää sa mielestäni.
Lienenkö ma rikkonunna vasten tahtoani, Vai se ollee parempi, ku vei mun armahani?
Miksis kultain luokseni sa saavuit laisna tuulen, Joka henkii päälleni ja jonka kuiskeen kuulen.
Sitte riensit toisaalle...... Voi toki ystävääni! Yksin raukka rannalla nyt itken ikävääni.
Vapaudelle.
Vapautt' ääneni soi. Vapaus, vapaus, oi! P. C.
Oi, vapaus, perintö taivahasta Sun alttarisi pyhäks tunnustan. Sa alkuasi olet Jumalasta, Siks polviani sulle notkistan. Jos Nova-Semljan tuntureilla oisin, Ma onnellisna sittäik' olla voisin, Kun johtajanain vaan on vapaus.
Vapaus miettiä ja toimiskella, -- Ei hurjain teitä rientää raivona, -- Ja aattehet myös julki lausuella, Kun totuus niissä vaan on pohjana. Niin, -- tyhmät vainen kauhistune niitä, Ja konnat niitä vääristelkööt; siitä Ei murru miehen miel', ei rohkeus.
Oi vapaus, sa lahja taivahasta, Sun alttarisi pyhäks tunnustan. Sa alkuasi olet Jumalasta, Siks polviani sulle notkistan. Jos auringonkin valotta ma oisin, Niin onnellisna sittäik' olla voisin, Kun johtajanain vaan on vapaus.
Miksi en?
Lintu pieni, lehdon puulla Riemut sulla riittää. Yhätippä laulusuulla Kieles Luojaa kiittää.
Armahasi hempeyskö Sulon sulle kantaa, Vai tuon lehdon viileyskö Ihastusta antaa?
Miks' en saattais minäkin näin Laulaa linnun lailla; Vei tieni vaikka minnepäin, Mitä oonkaan vailla?
Kai'u toki kanteleeni, Kai'u hartahasti Ihanuudest' isänmaani Kuolohoni asti!
Lintunen.
(Suomennos).
Lauloipa pieni lintunen Peitossa hongikon. Hän päivän pitkän laulellen Viel' uupumatoin on. Puun korkehimman latvahan Hän istui; -- loistoa Tuon aurinkoisen laskevan Hän mielii katsoa.
Metsässä synkät alhot on Ja puita taajahan. Siell' ampuja käy armoton, Ku tähtää tarkkahan. Hän vaanii, ryömii, kurkistaa, Hän hiljaa hiipiilee; Korkeinta puuta katsastaa: Eihän se mitään tee?
Vaan lintu pieni lauleli Suv'illan ruskossa. Hän Jumalata kiitteli Vapauden riemussa. Hän lauloi, eikä tietänyt, Kuin kauaks' äänens' soi, Kun kiivas luoti lensi nyt Ja surman hälle toi.
Mit itket? Suotta kyynele Nyt on. Ken auringon Loistossa laulaen kuoli, se Elää, vaikk' kuollut on. Suv'illan kirkkaan sulohon On kuolo herttainen. Kun silmä tähtää valohon Laulaja miekkoinen!
Keväällä vuonna 1882.
Oi, kevätpäivää helteistä! Jo lähtee jäätkin järvistä, Vaan rinnastain ei lähde jää, Voi, mistä tulle tää?
Nyt kevättäkö sille ei Siis joudukkana? Kenpä vei Sen lämmön, ruusut herttaiset Ja runsaat toivehet?
Sen, Helmi, sinä tiedät kai, Sun tähtes mulla talvi tai: Sun kylmyytes mull' ankaran Loi roudan rintahan.
Ja sitäpä ei sulamaan Yks' aurinko saa konsanaan. Vaan kaksi sais sen aikahan: Nuot silmät armahan.
Epigrammeja.
I.
"Niin runsaasti kuin merten rannalla On santaa, syntiä on tunnolla Myös meidän pastorin", näin hoetaan. Se parjausta on, sill' eihän hällä Oo omaatuntoa, näät, ollenkaan.
II.
On Pirjo-eukolla taas hampahat, Näät ihko uudet, vaikka -- irtonaiset. Tää hyvin kyllä ois, mut vahinko Vaan siitä, ettei enää hampaissansa Nyt kukaan taida pysyä. Voi toki!
On Pirjo-eukolla myös tukkakin, Näät pulska, paksu, vaikka -- irtonainen. Tää hyvin kyllä ois, mut vahinko Vaan siitä, ettei enää tukassansa Nyt Jonas-vaari pysykkään. Voi toki!
III.
Ma tuot' oon usein miettinynnä, miten On "pitkät kynnet" tullut varkahalle. Nyt Darvin-ukon opista se selvä Kuin päivä onkin, mitenkä ja miksi Ne ovat muodostuneet sellaisiksi: Näät, "taistelussa olemisesta."
IV.
Morsiant' ystävyksen älä moiti sa sulhonsa kuullen. Nurjaa mieltäpä tää i'än kaiken kohtaasi kantaa: Sulhona suuttuvi hän, parjanneen syyttä sun luullen, Naineena sen vuoks, ett' olit lausuillut hälle totta.
V.
Liisa.
"Ma pelkään, -- luulen"....
Pekka.
"Mitä?"
Liisa.
"Jos ... vaan .... te .... suutelette."
Pekka.
"Oi, pelkäättekö sitä?"
Liisa.
"En tiedä...... Koetelkaatte!"
VI.
Se ihme oli meidän Pertin vai: Hän viinaa joi, vaan vesitaudin sai.
VII.
Niin.... Aini-ryökinällä soitantoon On oivat lahjat synnyinnältänsä; Ja kykyänsä myöskin jokapäivä Hän paremmaksi saada koettelee: Hän suutansa, näät, yhä soittelee.
Ikävöitsevä.
_Wienosti._ Kansal.
[Nuotit]
Is-tun ran-nan ki-vel-lä ja it-ken i-kä-vää-ni
[Nuotit]
Mur-he-miel-lä hai-ke-al-la kai-paan ys-tä--vää-ni.
OLLI-ENON
LAPSUUDEN MUISTELMIA.
OLLI-ENON LAPSUUDEN MUISTELMIA.
"Kotini oli korkealla töyräällä eräässä niemekkeessä. Yhdellä puolen niemekettä vaahtoili muuan Suomen maan isoimmista järvistä, toisella lainehti pienempi järvi, josta vesi jokea myöten virtasi juuri kotini ohitse tuohon äsken mainittuun isompaan järveen ja jonka luoteisella rannalla kohosi eräs maamme pikkukaupungeista." Näin alkoi Olli-eno kertomustansa ja huomattuaan, millä tarkkaavaisuudella me aloimme häntä kuunnella, jatkoi hän: "Isäni, pitäjän kappalainen, oli tuota vanhaa rotua, joka, vaikkapa nuoruudessansa olikin saanut taistella köyhyyden sekä kaikellaisten vastoinkäymisten kanssa, kuitenkin tahtonsa lujuudella oli päässyt tarkoitustensa perille. Muutoin oli hän luonnoltansa peräänantamatoin ja kiivas, mutta samalla rehellinen ja suora. Äitini taas oli tuollainen lempeä, hiljainen olento, josta ei ollut pahennusta kenellekään ja joka aina ilmestyi rauhan ja sovinnon enkelinä, milloin vaan isäni jyrkkä luonne uhkasi saattaa suhteet liian myrskyisiksi.
Mitä kasvatustapaa isäni meitä kasvattaessansa oikeastaan noudatti, sen perille en ole koskaan täydellisesti päässyt. Se vaan on varmaa, että hän, asiain vaatiessa, hyvinkin usein otti "Koivuniemen herran" avuksensa. Poikalapsista puhuen, oli meitä kolme, joilla jo oli kunnia käydä housuissa ja jotka kykenivät harjoittamaan kaikellaista vallattomuutta; nuorimmista mikä vielä konttasi, mikä makasi kapaloituna kätkyessänsä.
Varhaisimmasta lapsuudestani ei minulla ole mitäkään sanomista, syystä, ett'en siitä mitään muista. Luultavasti kului se tyynesti äitini helmassa. Mutta jo kolmen vuoden vanhana heräsi minussa halu saada nähdä maailmaa hiukan laajemmalta. Äkkiarvaamatta katosin hoitajani silmäin alta ja läksin käydä peppuroimaan pitkin maantietä, joka vei kodistani kaupunkiin päin. Saavuin siten erään, tien ohessa olevan, talon veräjälle. Talon muori otti nyt karkulaisen syliinsä ja vei huoneesen, mutta huomattuaan kotikartanollani outoa liikettä ja kuinka ihmiset siellä levotoinna hääräsivät sinne tänne, arvasi hän heti syyn ja kiidätti kaukomielen tuota pikaa kotia takasin.
Noin satakunta syltä asunnostamme oli naapuritalo, jossa muiden muassa myöskin eleli eräs itsellismies. Hänellä oli kaksi poikaa, Hermanni ja Aatu, sekä yksi tyttö, kaikki hiukan meitä vanhempia. Nämät tulivat lapsuutemme eriämättömiksi leikkikumppaleiksi, sekä uskollisiksi toveriksi myötä- ja vastoinkäymisessä. Niinikään oli melkein saman matkan päässä meiltä mökki, jossa asui muuan suutari. Hänen vaimonsa oli useita vuosia palvellut vanhempiani, ensin tavallisena palkollisena, sitten lastenhoitajana, ja tälläkin oli meidän kanssamme yht'ikäinen poika, nimeltä Nestor. Hänen kanssansa olimme ikäänkuin kasvattiveljekset.