# Runoelmia ## Part 6 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/runoelmia-13318/index.md Ah, himot kiusaavat, ja vaarat uhkaavat, Ja omat voimat tyhjyyteensä uupuvat, Ah, luulemme avuttomiksi jäänehemme. 3. _Kööri_: Oi, Herran Sanaa kuunnelkaamme pyhää, Se voiman uuden sydämmeemme luo, Kuin lounastuulten viima yhä Keväisin vuokot urvusta tuo. 4. _Kööri_: Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu? Kelle kohtalon arvoitus himmi selviää? Kuink' yhtyä konsa voi vaivaan ja kuoloon iki=elämä? _Kaksois=kööri_: Ah ihmiskunta, toivo ijäisyyden jätä, Jo hiekkaan kuivui juuret sen! --Ei, sinut suojaa Herras, luota Hänehen! Ei Herran Sana petä! Ma näen ihmiskunnan vaivoin sortuvan, Se rikostensa palkkaa kauemmin ei vältä. --Ma näen uuden aamun saavan ylähältä, Jo kultaavi koi taivahan! --Voi kuolo ikuinen!--Kautt' armon saadaan voitto! --Kirot toivottomain!--Riemu soi, kaikuu soitto! _Kööri_: Onko onnea, tuskaa meille ilmoitettu? _Sopraani=soolo_: Pelkonne heittäkää, Hän lempee täynnä on, Sit' osoittaapi meille aina. _Kööri_: Uskossa toivokkaina Luotamme varmoin, varmoin armohon! _Trio köörin kanssa_: Sydämmen uskovan rauhoa ken järkyttää? Se antau Jumalaan ja Häneen taipuu, Ei vainen itseensä. Maailman onnet maahan jos vaipuu, Niin voima ylhäinen, tuo taivaan rauha jää. 5. _Kööri_: Oi Herra, kaikki maat Sun voimaas ilmoittaapi, Iki=kiitosta maailma Sulle soikohon, Ja kiitostas maa soikohon, aina, ain' soikohon! HÄMEENLINNAN LYSEEKARTANON VIHKIÄISISSÄ 17/9 1886. Linnoitusko se tässä Kummullaan kohoaa Ja maan ja vetten yli Ylpeesti katsahtaa? Mut miekat tääll' ei välky, Ei sotatorvet soi, Ja tääll' ei vinhaa tultaan Tykitkään salamoi. Eik' ole täällä miehet Puetut teräksin, Mut linna tää on sentään, Ja linna vahvakin. Ja salamoikin täällä, Mut tiedon tulta vaan, Ja miekkakin se välkkyy, Mut hengen miekka vaan. Ja linnan puoltajoina Ja miehistönä ken? Ei rautakourat urhot, Vaan parvi hentoinen. Nuo aamun kastehelmet, Nuo heinät helvepäät, Nuo korret, jotka kaataa Vois syksyn myrskysäät. Mut niissä sentään suoja On koko Suomenmaan; Ja niitä linnan Herra, Hän käyttää nuolinaan, Kun tulee häätää sorto Tai veltto penseys, Ja raikast' ilmaa saada, Valaista pimeys. Niin, linna tää on sentään, Ja linna vahvakin, Vaikk' ei sen ole urhot Puetut teräksin. Ja linnoja kun näitä On maassa sankka vyö, Pimeyden poistuu valta Ja poistuu kansan yö. Kaikuja Hämeestä 1890. AUGUST AHLQVISTILLE. Ylioppilasjuhlassa 27 p. marrask. 1886. Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin, Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin, Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi, Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii. Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten, Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen, Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun: Sydämmeen Sinä katsoit, muut katsoi pukuhun. Lemmestä silloin poves se säkeniä loi, Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi, Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan, Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan. Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit, Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit; Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit, Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit. Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi, Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili, Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi, Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi. Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää, Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää, Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on Ja runohelmes hälle koriste verraton. Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon, Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi, Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi. Kaikuja Hämeestä 1890. LAULUN VOIMA. Yöllisessä Terhenessä Ja umpimailla Kulki kansa Johtoa vailla, Heimoansa Ei heimo tunne, Ei tiedä kunne Matka lie, On outo tie, Ja ilmat virvat Ne harhaan vie. Kuka joukot harhaillehet Kokoon kutsuu eksynehet? Kuka tenhosanan sen Lausuu mahtipontisen, Joka tenhovaipan poistaa, Että päivä kirkas loistaa? Kautt' ilman, kuules, soitto kaikuu, Se niinkuin koski kohisee, Ja metsät, vaarat vastaan raikuu, Ja terhenet ne pakenee; Ja päivän liekin hohtehessa Mies seisoo, soittain kanneltaan, Ja »Maamme»=laulun kaikuessa Eteenpäin viittoo kansoaan. Sydämmen värähtääpi juuret Ja povi innon tulta lyö, Ja vanhat, nuoret, pienet, suuret Yhdistää lemmen taikavyö; Ja joukot harhaavat ne yhtyy, Yks tunne kaikki valloittaa, Tuhanten äänet yhteen ryhtyy, Kun »Maamme»=laulu raikahtaa. Se tunnussana johtonansa Ja lemmen liekki rinnassaan Eteenpäin taistoon kulkee kansa Ja voittohon tai kuolemaan; Ja riita, viha, vaino raukee, Kun soipi äidin nimi tää, Veljellen veljen syli aukee, Kun »Maamme»=laulu helkähtää. Nyyrikki 1888. TERVEHDYSSANOJA V:n 1890:n maistereille. I. Sanotaan, että muinoin Tääll' onness' eleltiin, Ja kanteloita tehtiin, Soiteltiin, lauleltiin; Mut Louhen musta valta Iloa kadehtii Ja vaskivaaran poveen Meilt' aurinkoisen kahlehtii. Ja kansa synkiössä Nyt teitään hapuilee, Kynnykseen omaan lankee Ja maillaan harhailee, Yön karvan muoto saapi Ja mieli apeutuu, Ja heimo heimostansa, Laps äidistäänkin vieraantuu. Valoaan kansa turhaan Pelastaa yrittää: Kukistuu salon honka, Petäjä lakkapää, Rutimoraidat kaatuu Ja pyhät karsikot, Mut auringon vaan kätkee Pimeän vuoren onkalot. Ja kirkastellaan miekkaa, Hiotaan tapparaa, Ja kansan mahtimiehet Ne taisteluhun saa, Pimeyden vartioita Kuin kortta kaadetaan, Mut vaskivaaran peitoss' On aurinkoinen yhä vaan. Ja lyödään pyhää arpaa, Luetaan luottehet, Nuo syntysanat syvät Ja vakaat, ainaiset, Laulunkin sävel vieno Ja hurmaavainen soi, Mut päivän päästösanaa Ne eivät selvitellä voi. Nyt tuli valon mailta Ylimys ylhäinen; Ja hänen sieluuns' aatos Välähti taivainen: »Avuillaan ylevillä, Jos Jumala sen suo, Monenkin kansan verraks Kohota voisi kansa tuo.» »Sen oman arvon tuntoon Ma tahdon nostattaa Ja omin neuvoin käymään Ja ilman talujaa; Sill' aseet annan, joilla Sitoa voi se yön Ja pimeyden kaulaan Takoa vahvan kahlevyön.» Ja tiedon paja nousee Kuin taian kautta jo: Alaisimeksi pannaan Maan vankka kallio, Ja kansan merest' aineet Takeiksi tuotetaan, Ja kansan kaikki tarmot Ne pannaan tulta lietsomaan. Ja yöt ja päivät kaikuu Vasaran kalkkehet Ja synkkään ilmaan säihkyy Tulena säkenet, Ja kahleiks sitkeiks liittyy Nyt rengas renkaasen, Ja vähitellen horjuu perustus vankka pimeyden. Ja valon juova tuolla Jo päivää ennustaa, Laps äitinsä nyt löytää, Nyt heimo heimon saa, Ja valon voittovirsi Nyt kanteloista soi, Kun yön on valta mennyt, Kun taasen koittaa päivän koi. Neljännes vuosituhatt' On siitä vierryt, vaan Kahleita Louhen vallan Tääll' aina taotaan; Ja yhä kauemmaksi Se poistuu valju yö, Ja yhä kirkkaammaksi Se valkeneepi päivän työ. Mut aina säkeneitä Kun säihkyy ilmoihin, Ja aina uus kun rengas Niotaan kahleihin, Pehr Brahen »kreivin aikaa» Myös silloin muistellaan, Ja vuosisatain takaa _Maan isää_ vielä siunataan. II. Ja kesä, kauan odotettu, tuli, Jäät järvistä ja maasta hanget suli, Puut lehteen puhkes, ruoho puki maan, Ja linnut tuli puihin laulamaan. Ja kukat maasta nousee tuoksuvaiset, Ja nousee marjanvarret kaikellaiset, Ja salo siloopi ja kaunistuu Ja antipukuhunsa pukeutuu. Ja laiho nousee vihanta ja uhkee Ja taimii, versoo, putkellenkin puhkee, Ja hymyellen päivä katsahtaa Työalaans' ihanaa ja lupaavaa. Semmoinen kaunis, kirkas, lupaavainen On Sunkin kevät=aikas, nuorukainen, Sa kuljet laulain vaan ja soitellen Ja toivon ruususilla keijuen. Ja huoletonna valon merta soudat, Ja valmiit' elon kukkasia noudat. Et tiedä kuink' on raskas ollut työ, Ennenkuin voitetuks on saatu yö. Et tiedä mit' on maksanut se vaivaa Ja kuink' on paljon saatu raataa, kaivaa Ja kyntää, kylvää, kylvää uudestaan, Ennenkuin maa on saatu kasvamaan. Nuo vanhat, jotka valon kanssa tässä Nyt ovat kultahäitään viettämässä, Ne näitä voivat Sulle kertoa Ja taistelunkin näyttää arpia. Kuin sotavanhus, kotiin tultuansa, Tarinoi lieden luona muistojansa: Kuink' iski luodit, tulta säkenöi, Ja rae raskas viljan maahan löi, Ja kuinka miehuus pysyi yllä tuskin, Mut kuinka taasen palas luottamuskin, Kun rakkautta raikui mielehen Ihana sävel isänmaallinen. Ja silloin, kunnialla tehden sijaa, He sulle osoittavat runoilijaa, Mi rakkaaks teki Sullenkin tään maan, Työs sille kehottain Sua uhraamaan. Niin, työ ja rakkaus: siinä näet taian, Mi Suomeen loihti kevään kulta=aian. Ja työ ja rakkaus tunnussanas Ne Sunkin olkoon taisto=urallas. Niin, paljon työtä, paljon alttiutta Ja paljon lämmintä ja rakkautta Maas nuori kevät vielä kaipajaa, Ennenkuin yöstä täyden vallan saa. Kateena sille vielä auringostaan, Sen surmaks Louhi turmioita nostaa Ja maanalaisen henkää hyyn ja jään Se nuorta viljamaata kylmäämään. Siis työhön, veikko, uutterahan työhön! Ja rengast' uutta Louhen kahlevyöhön Sa tao, että kalke vasaran Kajahtaa yli Suomen avaran! Ja lietso tulta, lietso valtavasti, Ett' erämaan sisimpään soppeen asti Säteinä säkenesi kiidättää Ja siellä valon virran virittää! Niin että, taas kun tänne liedellesi Käyt seppelt' uutta saamaan kulmillesi, Sun kaiken kansas suusta vastahais Voimakas voiton virsi kajahtais. III. Suomi, armas synnyinmaani, äiti paljon kärsinyt, Näinkö huolen pilviin taasen otsasi on peittynyt, Näinkö taasen silmistäsi karvas kyynel puhkeaa, Näinkö sydäntäsi taasen synkkä suru painaltaa? Hempeimmällään onnetar jo rupes sulle hymymään, Päiväkin jo sulle paistaa täydelt' alkoi terältään, Vaivannäkös hedelmätkin kypsyä jo alkoivat, Kauniit kansan orahasi jyväksi jo paisuivat. Mut nyt sa seisot, niinkuin paahdepäivän jälkehen Maamies seisoo pellollaan ja tähystääpi taivaallen: Tuuli ompi kääntynyt ja viima jäinen kylmää maan, Ja nyt huokaus pusertuupi raskas hänen rinnastaan. Kaikki, mihin parahimman toivonsa on liittänyt, Omiensa, rakkaittensa toimentulon kiintänyt, Monen kovan päivän raade, pitkän työn ja taistelon, Saattaa tuossa tyhjäks mennä kuluessa tuokion. Niin myös sunkin, äiti parka; mut äl' ole huolissas, Vielä sunkin poluillesi onnen päivä paistaa taas! Ennenkään ei vastoinkäynti ole sua runnellut, Kovan onnen kouluss' olet vanha tuttu, kokenut. Karut maasi, jotka vaivoin viljamaaksi perkasit, Usein kaunoill', akanoilla vaivannäkös palkitsit; Usein, vaikka tuskin pysyit pystyss' omin voiminkaan, Hurjat ihmiskädet sua yrittivät kaatamaan. Vihamiehes viljas sotki, aittas tyhjäks raastoivat, Kauneimmat sun kukkas joukoin tanterelle kaatuivat, Loput Manan käskyläiset surmasivat taudeillaan, Tupas tuli autioks, mut sortunut ei kuitenkaan. Siis, sä äiti, ällös huolko, kyynel pyyhi silmästäs! Tänään otsas olkoon kirkas, tää on riemupäiviäs! Katso ympärilles: tuossa täyttää portaat Parnasson Uusi, nuori, sankka parvi, vannotettu valohon. Muutkin lapses, nekin, jotka harvoin muisti äitiään, Halpaan mökkiis rientävät nyt riemujuhlaas viettämään, Käden lyövät kätehen ja käyvät ikiliittohon Varjellakseen äitiänsä viime hengenvetohon. Ja sun vaunuun istuttavat, itse käyden valjaihin, Ja sun, kansan riemuitessa, vievät valon templihin, Kunnes määrän päässä hiljaa uuvahtavat kuolemaan, Jättäin muiston maailmalle lapsenrakkaudestaan. 30/5 1890. LAPSEN LAULU ISÄNMAALLE. Suomi, äiti poloinen, Kallis synnyinmaani, Sulle edes laulelen, Huoltas huojentaani. Poveeni sun painallan Pikku kätösillä, Ehkä mieles haikean Vaimentaa voin sillä. Oi, jos lintu olisin, Luojan kellarista Haavoillesi noutaisin Mettä taivahista. Mutta varro, lapsestas Kerran kasvaa suuri, Silloin sinun suojanas Seison niinkuin muuri. Puollan oikeuttasi, Äidinvaivas kostan, Tuen askeleitasi, Kunniaan sun nostan. Vielä silmäs suruinen Kirkkahaksi tulle, Kerran päivä lämpöinen Myöskin paistaa sulle. Joulutervehdys 1890. KAARLO BERGBOMILLE viiskymmenvuotias=päivänä 2/10 1893. Kun routa suli ja lämpeni maa Ja kun kevättoukoja tehtiin, Niin silloin Kaarlo Bergbom'kin Hän kylväjämiehenä nähtiin. Mut muilla kun pellot on perkatut, Häll' auran koskematointa Ja kylmää korpimaat' oli vaan, Joka raatajan vaati tointa. Mut kirvehen eestä ne kaatui puut. Siell' ankaraa oli työtä, Ja niinkuin ainakin viertomies Hän raateli päivää, yötä. Ja viesti tuosta kun kiersi maan, Oli arvelu kaikellainen: Ken ilkkui, ken taas kummastui Hän uskoi ja toivoi vainen. Ja mustain kantojen keskeltä Oras nousikin, versoi kohta; Ja viljan kullankarvaisen Nyt täysinä tähkät hohtaa. Sinä kylvösi hyvään maahan teit, Satakertainen siit' on jo sato; Sit' ei vihamies voi turmella Ja sitä ei kaada kato. Se rakkaudessa on kylvetty, Käden kautta on Kaikkivallan. Ja sen siemen se muruja Sammon on, Ja ne kestää hyyn sekä hallan. Kaikuja Hämeestä 1901. KANTAATTI. Ilo= ja onnentoivotusjuhlassa marraskuun 2 päivänä 1896. Terve, nuori Ruhtinas, Uuden aamun koitto! Pilvi poistuu kaihokas, Päivän taas on voitto. Toivon riemu rinnassansa, Tervehtii Sua Suomen kansa. Terve, Ruhtinatar, Hempi haltijatar, Virpi vihannoiva, Valtahuolten hoiva, Kodin hyvä henki, Terve Sinullenki! Taas on kevät pohjanmailla, Suomi suloissansa; Ilmass' ilo helkkyy, Järvet välkkyy, Vapaat kahleistansa; Kilvan kansa yhtyy, Riemuin ryhtyy Elon työhön; Taaskin isänmaalle Armahalle Koittaa huomen, Keväthuomen, Taaskin tulevaisuuteensa Luottaa kansa Suomen. * * * * * Oikeuden varmassa Turvassa Varttuu, kasvaa kansa vakaa; Kansan onni Ruhtinaalle takaa Palkan parhaimman. Ruhtinas toiveitten, Ainaisen Siitä kiitoksemme niität, Helmen kruunuus hele'immän liität: Kansan rakkauden. SUOMALAISEN TEATTERIN 25=VUOTIS=JUHLASSA 13/10 1897 Suuri sota valost' oli taisteltu, Vuoren helmast' aurinkokin voitettu, Kynnettihin maita, kuokittihin soita, Kylvää kyyhäteltiin Sammon muruloita. Salo siloaa ja mielin kasvaa maa, Kalevalan kallis touko orastaa, Siemen näyttää itävän ja hyötyvänkin; Silloin istutettiin taimi etelänkin. Ujona se siinä nousi, arkaillen, Niinkuin vilukukka alta nietoksen, Päätään pälvestä se tuskin nostaa tohti, Kyyristäen varttaan painui maata kohti. Viisaat virkkoi: valju taivas pohjoinen, Täällä etelän ei viihdy taiminen, Joskin varteen varttuu, ei se joudu kukkaan, Kituu hetken, kuihtuu, heitetähän hukkaan. Toiset toisti: joutava ja turha työ! Maansa raataja se selvän leivän syö. Poista ensin halla, pelloks korvet laita, Silloin vasta aika kukitella maita. Ilkamoivat pahansuovat, katehet: Vilu kukan vie ja kaataa rakehet, Huurto lehteen painaa kylmän suutelonsa; Tuopa taimi tässä maass' ei juurru konsa. * * * * * Meni kevät, tuli suvi suloinen, Maat ja puut ja pensaat siinti verallen, Kasken kannotkin jo taaja laiho peitti, Juhlapukimensa luonto ylleen heitti. Taimi etelänkin nosti korttansa, Siisti lehviään ja suori varttansa, Latva taivahasta imi lämpimyyttä; Juuret maasta syvält' imi väkevyyttä. Taivas lämmint' antoi, maakin väkeään, Kukkaa taimi alkoi työntää täydeltään. Niitä siinä ihasteli seudun kansa; Mykkänä on viisaat vaan ja kummissansa. Mutta sanoivatpa silloin ihmiset: Tuot' ei halla vie, ei kaada katehet, Syvään juurtaan työntää, sit' ei murra aika; Joku siin' on tenho, lumovainen taika. * * * * * Niin, taika siinä onkin, on luote vakainen On vanhan Väinämöisen luote oiva, Ja tenhona on sillä vain sana ainoinen, Mut sana valtava ja paljon voiva. Sen sanan pelkkä helähdyskin on jo hurmovaa, Sydämmet sytyttää se ja mielet valloittaa: Sisimmän henkemme se kieltä puhuu. Sen sanan kautta täällä on tehty kaikki työ, Ja korpimaat on viljamaiksi saatu, Sen sanan kautta päiväks on tehty Pohjan yö, Ja onni voitettu ja elo taattu; Se sana vuoren muuttaa ja siirtää kallion, Ihanaks keitahaksi se luopi aavikon, Ja Pohjan jäilläkin sen hehku palaa. Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa Ja tukala ja ankea on aika, Se sana tenhovainen se kansat nostattaa, Ja kauas käy sen lumoava taika; Ja silloin sana kaikuu: »isänmaa eläköön Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön, Ja etu menköön, ajallinen onni!» Mut onnen raunioilla kun miesi huokailee Ja sydäntä kun kalvaa murhe musta, Kuin toivon tähti silloin se hälle säteilee Ja tuopi intoa ja lohdutusta, Ja tenhollansa muuttaa se mökin matalan Ja mieleen kuvaileepi nyt kodin korkean Ja tuvan täyden lempeä ja rauhaa. Vaan ylimmilleen vasta sen tenho ennättää, Kun sydämmet se sulattaapi jäiset. Yks ajatus ja mieli kun jälleen yhdistää Nuo henget keskenään nyt kiistäväiset; Ja taimi etelänkin on silloin ylvä puu Ja kauas yli metsän sen latva kohouu Ja oksilla sen laulaa satakielet. U.S. 14/10 1897. Kaikuja Hämeestä 1901. TALVEN VARALTA. Talveksi muurahainenkin Se kantaa kortta pesään, Ja talven varaa mettinen Kokoilee pitkin kesää. Ja peltomieskin pelloltaan Se viljakullan kerää, Näin talviajaks joukolleen Varaten eineen erää, Ett' elämist' ei puuttuisi, Kun kylmä maita kulkee Ja luonnon rinnan rikkahan Syliinsä jäiseen sulkee. Myös kansan kesää ihanaa Se vaanii talven halla: Idästä irjuu pakkanen Ja uhkaa kuolemalla. Pelastaa täytyy talveksi, Mit' armas kesä antaa, Ja vilja hengen pellolta Nyt yhteis=aumaan kantaa. Siis kaikki työhön käsiksi, Ja kaikki auman tekoon! Ja rikas niinkuin köyhäkin Se tuokoon kortta kekoon! Jokainen työnsä hedelmää: Yks tuokoon hengen kultaa Ja toinen tiedon aarteitaan Ja kolmas innon tultaan! Ett' auma nousis täyteläs, Mi talven tuiskut kestäis Ja kylmän kouriin kansankin Pois kuolemasta estäis. Ja tallell' että siemen ois, Kun päivä taaskin voittaa Ja lämpii maat ja mantereet Ja suuri suvi koittaa. Liitto 1902. KOTILIESI. Kultainen kotiliesi, Sinulle laulelen, Taivaisen tulen suojus, Pyhäkkö rakkauden! Kun vaeltaja kaukaa Sen loimun havaitsee, Iloiten, laulatellen Hän tietään astelee. Kun työstään väsyneenä Koteutuu peltomies, Lämpöisen sylin hälle Levittää kotilies. Ja onnenrikko raukka, Maailman murjoma, Myös helmaan kotilieden Hän itkee tuskansa. Ja kun se raskas tulee Suur kansan koetus, Kun riehuu väkivalta Ja horjuu oikeus, Totuuden pylväät huojuu Ja pyhyys tallataan, Pyhyyden puoltajatkin Veriinsä kaadetaan, Niin silloin kodin liesi Tulellaan, lämmöllään Karaisee uuden polven Vääryyttä häätämään, Kädessä isäin tarmo; Ja rinnass' uskallus,-- Ja, sortuu väkivalta Ja voittaa oikeus. Kultainen kotiliesi, Sinulle laulan ma, Sä isäin mielen, hengen Ja tarmoni vartija! Maan kalleuden kätkö, Sa kehto vapauden, Taivaisen tulen suojus, Pyhäkkö rakkauden! Liitto 1902. ME LAULAMME. Me lapsoset laajan Suomenmaan, Kaikk' yhdymme yksin mielin Ja yhtä sydämmen laulua vaan Tuhansin laulamme kielin: Me laulamme Suomelle lohdutusta, Ja toivoa laulamme, luottamusta, Jos kuinkin synkkä sen taivas ois, Sen pilvet me laulamme pois. Pois laulamme maasta hyytävän hyyn, Joka vihreän viljamme kaataa, Pois laulamme hiljaa hiipivän kyyn, Joka onnen toukomme raataa, Pois laulamme Suomesta harmaan hallan Ja yössä vaanivan väkivallan, Pois laulamme juonet katalat Ja mielet matalat. Ja päivän laulamme sydämmihin Ja toivon lämpimän säteen, Ja miehuutta laulamme mielihin Ja lohtua kärsivän käteen, Me riemua laulamme köyhän majaan, Me täydeks laulamme rinnan vajaan, Ja kodittomankin povesta jään Me laulamme lämpiämään, Me arvoon laulamme raskaan työn, Joka kärsii, uskoo ja luottaa; Maan ympäri laulamme taikavyön, Joka kansan yhdeksi juottaa; Me Suomeen laulamme vapauden tunnon, Ja esi=isäin tarmon ja kunnon Me laulamme kansaan nousevaan Yli avaran Suomen maan. Liitto 1902. VANHA LEMPI. Työpöydässänsä hän istuu, Jo käyränä varreltaan, Ja loistossa himmeän lampun Selailevi kirjojaan; Lunt' aika on päähän tuonut Ja otsaa uurrellut, Elämän kun ongelmoita Hän tuossa on tutkaillut. Välin sentään työstään herkee, Ja silmä se lennähtää Kadun poikitse naapuritaloon Ja sinne se hetkeksi jää; Valo sieltäkin himmeä loistaa, Ja hennon siell' olennon Näet istuvan ompelutyössään, Ja harmaja hänkin on. Ja ne muistuvat mieleen ajat Kesälämpeät, kukkeat, Veri nuori kun suonissa tykki Ja posket ne hehkuivat, Ja silmän tulinen tuike Sydämmen pani syttymään, Ja valtava leimusi roihu Poven täyttäen lämmöllään. Se aika on ollut ja mennyt-- Oi, herttainen menneisyys!-- Nyt posken on kuihtunut kukka, Kesän jälkeen tullut on syys, Sydämmenkin valtava roihu On hiiltynyt, hiipynyt, Ja vuodet on unheen tuhkaa Sen hehkuhun heitellyt. Mut joskus sentään hiilus Se vieläkin hehkottaa, Ja kaihtien »vieraansilmä» Tuhan keskellä tuikuttaa, Se kasvaa, hohtaa, loistaa Ja taaskin lämpöä luo, Vain hetken--sitte sen päälle Taas vuodet tuhkia tuo. Mut työstä hän silloin herkee, Ja silmä se lennähtää Kadun poikitse naapuritaloon Ja sinne se hetkeksi jää; Siell' istuvan ompelutyössään Sinä hennon näet olennon, Ja kenties sielläkin hiilus Tuhan alla nyt hehkunut on. Liitto 1902. MARKETTA. Marketta neiti oli ihanainen impi Ja muitakin tyttöjä kaunihimpi. Varsi oli sorja ja silmä oli tulta Ja harteilla hulmusi kutrien kulta. Monen oli nuorukaisen sydämmen hän syttö, Ja kainonkin pojan se hurmasi tyttö. --»Tule, sinä tyttönen, omakseni mulle, Kullat ja kalleudet annan minä sulle.» --»Ennen korppikin valkeaksi muuttuu, Kuin tämä tyttönen poikasehen puuttuu.» --»Sydämmeni, elämäni sulle ma annan, Henkeni helmet ma etehesi kannan.» --»Ennen minä höyhenenä veden alle vaivun, Ennenkuin kainon pojan sylihin ma taivun.» Viskeli päätä ja silmä oli tulta, Ja tuulessa hulmusi kutrien kulta. * * * * * Ja aika se vierähti hiljaisin hetkin, Ja viikot ne kulki ja vuoskaudetkin. Ne menneet jo muistoja on muinaisuuden, Ja kainoinen poika se kullan otti uuden. Ja hääilot pidettihin komeat ja oivat, Ja valkeat ne loisti ja soitot ne soivat. Ja kukkaa ja kauneutta hääsali hohti, Kun poika se tyttönsä vihkisille johti.-- Mut ovensuussa seisoi Marketta neiti Ja ylpeän katseen hän yli salin heitti. Ja varsi oli sorja ja silmä oli tulta Ja harteilla hulmusi kutrien kulta. Mut silmä paloi oudosti ja liekehti poski Ja rinta se nousi kuin valtava koski. Ja vinhasti häätuvan poikki hän viisti Ja morsiamen hiuksilta seppelehen riisti, Ja kutrinsa kullan sillä seppelellä peitti, Ja voiton riemulla hääsalin heitti.-- Mut koleata naurua kuuluvi tieltä, Ja aamulla mielipuoli löyttihin sieltä. Liitto 1902. »HUPSU=MAISTERI». Pihalla koirat haukkuu, Ja tanhualta mies Taloa kohti astuu, On vieras kukaties: Kumara häll' on selkä Ja raskas astunta, Olalla matkareppu Ja sauva kourassa. Ei, outo se ei ollut, Jo kaukaa tunnettiin Ja »hupsu=maisteriksi» Yleiseen mainittiin. Hän tuli, kättä paiskas, Ja, eineen saatuaan Ja levättyään hetken, Taas läksi matkaamaan. Kotia häll' ei ollut, Hän muiden armohon Vain turvautui ja kiersi Talosta talohon, Samainen nuttu yllä, Kulunut, ohkoinen, Jos oli kesä, syksy Tai talvipakkanen. On toisin ollut ennen, Mut siit' on aikaa jo, Kun hälle hymyellyt On onnen aurinko: Silloinkin parhaimmillaan Se tarjoi vaivaa vaan, Ja puutett' oli usein Ja nälkää toisinaan. Olikin voitto suuri, Kun kerran kulmilleen Sai työnsä palkaks painaa Viherjän seppeleen.-- Vaan sitten kaikki kääntyi Ken onnen oikut ties!... Pimeni järjen valo... Hän oli mennyt mies. Nyt tuossa istui, haastoi, Maat, taivaat haparoi, Vakavaan kysymykseen Vain hupsun vastuun soi, Eläimen ääntä matki, Ja linnun laulua Ja joskus joukkoon nauroi Hupelon naurua. Mut äkkiä hän herkes: Tuolt' astui silmihin Perältä pöydän takaa Nyt kuva Snellmanin; Muun kalleuden kanssa Koruna ollen vaan, Unohtuneena siinä Se seisoi nurkassaan. Ja istuiltaan hän nousee Ja hiljaa astelee Ja kuvan eteen saapuu, Sen otsaa sivelee; Pää kumarassa, siinä Sanoja sammaltaa, Ikäänkuin puhuttaisi Hän suurta vainajaa. Hämärtää mieless' aika, Kun nuori oli hän Ja mahtisanat kuuli Tuon valtatietäjän, Tuo aika, jolloin heräs Unestaan koko maa, Ja Suomen huomenkello Kun alkoi kajahtaa; Tuo suuri aika, jolloin Kevättä ilmat soi Ja tunturit ja laaksot Jääkahleet yltään loi, Ja purot virroiks paisui, Ja sulut murrettiin, Ja hänkin oli myötä... Mut siit' on aikaa ... niin. Ja hiljaa kuvan luota Hän taaskin siirtyi pois, Ja näytti niinkuin maahan Suur kyynel vierryt ois, Mut silmiss' oli välke Kuin älyn kajastus, Ja otsaa ihmeenlainen Valaisi kirkkaus.