# Runoelmia ## Part 2 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/runoelmia-13318/index.md Paavo Cajander oli uskonnollinen mies. Surut ja ruumiilliset kärsimykset vain lujensivat sen pohjan, jolle hän elämänsä oli rakentanut. Taisteluitta hän tätä voittoa ei kuitenkaan saavuttanut, siksi ajatteleva ja syvällinen luonne hän oli. Mihinkään ahdashenkisyyteen ei hän ollut koskaan taipuvainen, yhtä vähän uskonnossa kuin muissakaan elämänkysymyksissä, joskin jyrkän ja suoran luonteensa mukaisesti arastelematta lausui käsityksensä silloin kun asia hänen mielestään niin vaati. Esimerkkinä mainittakoon eräs ote hänen muutamasta kirjeestään vuodelta 1883, jossa hän puhuu raittiusasiasta. Hiukan leikillisesti huomauttaa hän, että sekin, kuten kaikki muukin meillä, heti vaatii seuran perustamista. Raittius on kieltämättä hyvä asia, lausuu hän, mutta kysyy: mitä varten liittoja, seuroja ja lupauksia? »Onko hyveen ja velvollisuuden voima jo niin huono, etteivät ihmiset sitä voi noudattaa tekemättä liittoja ja lupauksia tovereillensa?»----»Voi, kuinka armahilta tuntuvat nuo fennomanian hyvät ajat Helsingissä. Liitot ja lupauksetko sitä kannattivat? Eikö se ollut sisällinen voima ja sydänten puhtaus?» Raamatun lukemisen tapa oli nähtävästi juurtunut jo äidistä poikaan. »Ei ole maan päällä mitään miellyttävämpää kuin naissielu, jossa hurskaus asuu»--nämä sanat hän jostakin Lutherin teoksesta on erääseen muistiinpanolippuseen merkinnyt, nähtävästi äitiään ajatellen. Myöhemmin hän uskonnollisen käsityksensä syventämiseksi jonkun verran tutki varsinaista jumaluusoppiakin. Ujo ja vaatimaton kun oli, hän ei mielellään näistä asioista muille puhunut, saatikka minään neuvojana esiintynyt. Hiljainen työmies hän oli tässäkin suhteessa, kalliin aarteen etsijään verrattava. Hänen olennossaan oli, huolimatta hänen ulkonaisesta jäykkyydestään, jotakin erikoisesti puoleensavetävää, joka saattoi ihmiset pyrkimään hänen tuttavuuteensa, yksin ulkomaalaisetkin, vaikka eivät aina tienneetkään hänen olevan maansa merkkimiehiä... Niinpä hän kylpypaikoissa, joissa hän monesti kesäisin oleskeli, näyttää saaneen lukuisain vanhain ystäväinsä lisäksi uusia näiden jälkimäistenkin keskuudesta ja joutui joskus heidän kanssaan kirjevaihtoonkin. Muuten ilmeni hänen luonteessaan aina jotain surunvoittoista ja hillittyä. Yhtenä syynä lienee ollut jo lapsesta saakka heikko terveys. Itse hän kertoi noin 9 vuoden ikäisenä joutuneensa rajun hevosen jalkoihin ja silloin saaneensa jonkun sisällisen vamman, mikä häntä sitten myöhemmin, varsinkin vanhemmalla iällä, vaivasi. Toisena syynä saattoi olla se yksinäisyys, johon hän oli itsensä tuominnut. Nuoruudessaan hänkin tietysti, kuten useista hänen runoelmistaankin ilmenee, oli unelmoinut lemmen ja oman kodin onnea, mutta toteutumatta ne unelmat ainaiseksi jäivät, johon syynä lienevät olleet osaksi varovaisuus, osaksi pettymykset. Vilpittömiä lapsia hän rakasti isällisellä hellyydellä ja osasi heidän kanssaan vielä vanhanakin hilpeästi leikkiä. Muuten ei läheisinkään ystävä voine kerskata tunkeutuneensa Cajanderin sydämen sisimpään, vaikka runoilija esim. kirjeissään toisinaan saattoi olla varsin avomielinen. Hänen persoonallinen tunne=elämänsä pysyi kaikilta suljettuna, mutta kätki varmaankin aarnioihinsa sydämen parasta kultaa. Niinpä hänen runoelmistaan loistaa korkeiden ihanteiden kauneus ja kirkkaus: jumalanpelko, hehkuva isänmaanrakkaus, rakkaus kotiin ja perheeseen, lämmin myötätuntoisuus ystäviä kohtaan ja samalla kaiken itsekkäisyyden ja vilpillisyyden syvä halveksinta. Seurustelussa nämä ominaisuudet myöskin tulivat näkyviin: ihailu ja kunnioitus hillittyinä vakaumuksen sanoina taikka vastenmielisyys ja inho muutamina toisinaan änkytyksen katkaisemina sydämenpurkauksina. Helposti hänen mielensä joutuikin kuohuksiin, ei ainoastaan silloin, kun se, mikä on pyhää, korkeaa ja koskematonta, vedettiin lokaan, tai kun teennäisyys pyrki esiintymään avun valhepuvussa, vaan silloinkin, kun joku, vaikkapa läheinen ystäväkin, koetti häntä hänen vakaumuksestaan luovuttaa omalle puolelleen. Ne, jotka Cajanderin hänen elämässään tunsivat, eivät hevin unohda hänen ulkonäköänsä: hän oli tavallista pitempi, hoikanläntä mies, vartalo suora, kasvot tummaveriset, otsa korkea, nenä kaunis, roomalainen, leuka voimakas, parta aina huolellisesti ajeltu, tukka tummahko, sekin lyhyeksi leikattu, ääni syväsointuinen, silmät ruskeat, kirkkaat ja erinomaisen kauniit, milloin niihin vain ilmeni välähdys jostain kauniista sielunliikunnosta. Innostuksen hetkinä loisti niistä lämmin säteily, mielen kuohahtaessa ne singauttivat salamoita. Hänellä oli muutoin huumorille avoin mieli, hän ymmärsi ja piti sitä arvossa, mutta itse hän oli vakava ja harvapuheinen ja, jos pyrki pilantekoon, pikemmin ivallinen kuin leppoisan leikkisä. Joskus harvoin saattoi hän tuttavallisessa seurassa käydä puheliaammaksikin. Nuorempana toisinaan hän yltyi jopa vallattomaksikin, lyöden painia toveriensa kanssa. Voimistelua ja nimenomaan soutoa (uistelua) ja keilanheittoa harrasti hän miehuusvuosinaan. Vanhempana supistui ruumiillisen liikunnon tarve jokailtaiseen kävelyyn, tavallisesti pitkin Bulevardia. Lehtorinvirkaansa Cajander hoiti suurella tarkkuudella ja täsmällisyydellä; opiskelevan nuorisoparven tasaisesti kasvaessa hänenkin työnsä karttui ja tuntui hänestä toisinaan rasittavalta, olletikin kun hän samalla oli yliopiston virallisena kielenkääntäjänä ja pakotettu milloin mitäkin suomentamaan. Osittain sairauden, osittain kirjallisten töiden tähden oli hän virkavapaana 1905--31/5 1911, ja otti virastaan eron toukok. 8 p. 1912. Samana vuonna sai hän valmiiksi Shakespeare=sarjan kaksi viimeistä näytelmää. Cajander karttoi ulkonaisia suosionosoituksia, mutta joutui sittenkin toisinaan kansalaistensa kunnioittavan huomion esineeksi; niin esim. silloin, kun kymmenes Suomalaisen teatterin esittämä Shakespearen näytelmä »Antonius ja Kleopatra» maaliskuun 11 p. 1896 annettiin-- juhlahetki sekä teatterille että näytelmän suomeksi tulkitsijalle--, ja silloin, kun runoilija täytti 60 vuotta. Yliopiston seppelejuhlassa keväällä 1907 hänelle suotiin kunniatohtorin nimi ja arvo. Erinäisiä kertoja hän myös sai kirjallisista töistään kunniapalkintoja Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta. Sairastettuaan jonkun aikaa tuskaisaa sappikivitautia Paavo Cajander kuoli kesäkuun 14 p. 1913 ja haudattiin saman kuun 19 p. Helsingin Vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, tuohon isänmaallisista muistoista rikkaaseen kalmistoon. Ruumiinsiunaustekstinä oli vertaus miehestä, joka löysi kalliin päädyn ja möi kaikki mitä hänellä oli, ostaaksensa sen. Niin kätkettiin synnyinmaan poveen suomalaisen Suomen aamulaulaja, jonka elämä oli ollut opetusta koko kansallemme. * * * * * Edellä on lyhyesti mainittu Cajanderin kirjallisista harrastuksista koulu= ja varhaisempana ylioppilasaikana. Ne olivat olleet alkuharjoittelua, henkevää huvitusta lukuharrastusten lomassa. Muutamat myöhäisemmän ylioppilasajan runoelmat ovat jo Cajanderin parhaita, esim. »Scipio Africanus» v:lta 1869 ja »Saaren impi» v:lta 1870, mutta vasta 1870=luvun jälkipuoliskolla tekijän varttuessa parhaimpaan miehuudenikäänsä, voi sanoa hänen runoutensakin saavuttavan täyden miehuutensa: sen kuulakan kirkkaan ja samalla välittömän yksinkertaisen muotonsa sekä kansallisesti ja yleisinhimillisesti täysipätöisen sisällyksensä, jotka piirteet ovat sille tunnusomaiset, samoin kuin se sydämeen tehoova lämmin ja miltei yhä lämpenevä sävy, mikä niissä aallehtii runoilijan lämpimän sydämen maininkeina. Tila ei myönnä tässä ryhtyä hänen runottarensa luonnetta tarkemmin tutkimaan, eikä se ole tarpeellistakaan, sillä kirjallisuuteen perehtynyt yleisömme tuntenee Suomen runoniekoista juuri hänen runottarensa parhaiten ja voi nyt kun hänen runoelmansa ovat koottuina saatavissa tätä tuntemustaan itse mielensä mukaan syventää ja uudistaa. Runoelmista itsestään useimmiten ilmenee, missä olosuhteissa ja tilanteissa ne ovat syntyneitä. Lukuunottamatta nuoruudenrunoelmia sekä niitä harvoja, jotka hän miehuusikänsä loppuvietteellä julkaisi, ovat ne useimmat tavallaan tilapäärunoja, usein erityisestä pyynnöstä aiheutuneita. Lienee sen sijaan paikallaan mainita, mitä periaatteita on noudatettu tätä kokoelmaa tehtäessä. Mitä valintaan tulee, on toimittaja katsonut oikeammaksi antaa ennemmin liian paljon kuin liian vähän. Kun Cajanderin runoja ei ole tätä ennen koottuna ilmestynyt, lukuunottamatta sitä pientä valikoimaa, joka julkaistiin Kansanvalistusseuran v. 1898 ilmestyneessä »Helmiä Suomen runoudesta» sarjan kuudennessa vihossa, on näyttänyt olevan syytä tarjota ensiksikin yhteen koottuina ylimalkaan kaikki, mitä runoilija itse on siroittanut hajalle kymmeniin eri julkaisuihin; sen lisäksi on otettu mukaan vainajan säilyneistä käsikirjoituksista hänen nuoruudenaikaisista tuotteistaan melkoinen joukko runoelmia, jotka kyllä osoittavat vielä tekijänsä vasta=alkajan kantaa, mutta ovat silti runoilijan ja runokielemmekin kehitykselle kuvaavia ja tärkeitä todistuskappaleita. Niissä Cajanderin sisin olemus tulee ikäänkuin meitä lähemmäksi siitä jylhän umpinaisuutensa kuoresta, johon se jokapäiväisessä elämässä yleensä oli verhottuna. Kun valinta oli sittenkin tehtävä melkoisen runsaasta varastosta, on tekijän vaikea mennä onnistumistaan arvioimaan; työssään on hän neuvotellut runoudentutkijain ja Cajanderin ystäväin kanssa. Suotakoon muuten toimittajalle anteeksi, että hän noudattaen tapaa, joka ei ole harvinainen tällaisia teoksia toimitettaessa, on joskus harvoin uskaltanut jollakin aivan pienellä muutoksella parantaa muotoa tai selventää ajatusta jossakussa nuoruudenaikaisessa runoelmassa taikka jossakin virressä. Käännöksistä on uudestaan julkaistu enimmät, jotka Cajander itse on tekemikseen merkinnyt tai muuten siksi tiedetään, ja on samalla koetettu valikoida sellaisia, jotka vieläkin olisivat lukijalle sinänsäkin mielenkiintoisia. Joku määrä on varmaankin vielä olemassa Cajanderin runotuotteita, joista toimittajan on ollut mahdoton saada tietoa. Niin vähän piti Cajander huolta siitä, että tämmöiset pienemmät jäljet hänen elämäntyöstään jäisivät jälkipolven tietoon, ettei hän ole säilyttänyt mitään likimaillekaan täydellistä kokoelmaa käsikirjoituksistaan tai luetteloa julkaisuistaan. Toisinaan ovat käsikirjoituksetkin vain ensi luonnosten tapaisessa muodossa, jotenka on hyvin mahdollista, että hän ne kädestään laski jonkun verran toisellaisina, ehkäpä sujuvampaan asuun viimeisteltyinä. Näissä luonnoksissa tavatuista sana= ja lausetoisinnoista on valittu ne, jotka tuntuvat parhaimmilta, jommoinen valikointi ei ole aina ollut helppoa. Tämä erittely on varsinkin Shakespearen sonettien käännöksissä tuntunut vastuunalaiselta. Toimitustyössä on silmällä pidetty alkukielistäkin muotoa, avuksi ottamalla Bodenstedtin saksankielinen ja Nyblomin ruotsinkielinen käännös. Mikäli lukija edellä olevaa lyhyttä elämäkertaa lukiessaan kaipaa enempiä tietoja Cajanderin runoilusta, sikäli hän hakekoon niitä itse runoelmista, joiden yhteyteen on merkitty erinäisiä niitä koskevia tiedonantoja. Mutta Cajander ei ole vain maamme huomattavimpia alkuperäisiä runoilijoita, vaan myöskin suuri käännösrunoilija, jos niin voi sanoa. Muistomerkillisen elämäntyönsä toisen ja painokkaamman puolen rakensi hän tulkitsemalla korkeamman sivistyksen alkutaipaletta vaeltavalle kansalleen ihmiskunnan suuria aikaansaannoksia kirjallisuuden alalla. Hänen elämäntyönsä ei olisikaan saavuttanut sitä suuripiirteistä eheyttä, joka on sen lopullinen päätunnus, jos hän olisi hajoittanut voimansa tilapäisiin töihin milloin minkin hyvän asian edistämiseksi. Hänellä oli ratkaistavana, kumpiko kirjallisen työskentelyn haara, omintakeinen ja itsenäinen tuotanto vaiko tulkitsijan tehtävä, oli elämäntyöksi otettava. Ja hän epäilemättä katsoi tuottavansa isänmaalleen suuremman hyödyn ryhtymällä pukemaan kielemme asuun häntä itseään mahtavampain laulajain ikituotelmia. Ei kyvyn puute, vaan velvollisuuden tunto, suurempi itsensä voittaminen, kuin mikä tavalliselle ihmiselle on ominainen, vei Cajanderin sille alalle, josta häntä iäti Suomessa kiitoksella muistetaan. Ennenkuin sanomme sanasen hänen suurtehtävästään, saanemme mainita, vaikkapa vain luettelemalla, tunnetuimmat hänen muista kirjallista töistään. Vv. 1873-75 Cajander kuului Kirjallisen Kuukauslehden toimitukseen kirjoittaen lehteen kirjallisuudenarvosteluja, kuvauksia ja tutkielmia eri aloilta, runoja y.m. Suomen Kuvalehdessä Cajander oli aputoimittajana vv. 1875-80. Hänen siihen antamansa kirjoitukset, mikäli ovat tunnettavissa, ovat enimmäkseen kirjallisuuden, taiteen ja sielutieteen alalta. Huomattava on elämäkerrallinen kirjoitus J.F. Granlundista. Paitsi jo aikaisemmin mainittuja käännösharjoitelmia, on Cajanderin kädestä lähtenyt m.m. seuraavat käännökset: runoja Z. Topeliuksen »Lukemisiin lapsille» (K.A. Hougberg=Vaarasen valikoima, 1874-1882); E. Brachvogel: »Narcisse Rameau» (1874, käsikirjoituksena Kansallisteatterin kirjastossa); Otto Ludwig: »Taivaan ja maan välillä» (1875); J.J. Wecksell: »Daniel Hjort» (esitettiin ensi kertaa huhtikuussa 1877); Z. Topelius: »Maamme kirja» (parannettu J. Bäckvallin suomennoksesta, 1878); J.L. Runeberg: »Hanna» (1880) ja »Jouluilta» (1881); yhdeksän arkkia K.J. Gummeruksen kustannuksella vv. 1883-1887 ilmestynyttä J.H. Merle d'Aubignén »Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historiaa»; »Vänrikki Stoolin tarinat» (lopullisessa asussa v. 1889); Z. Topelius: »Luonnonkirja» (parannettu laitos J. Bäckvallin käännöksestä, 1886); teokseen »Suomi yhdeksännellätoista vuosisadalla» Topeliuksen kirjoittamat osastot »Maa» ja »Kansa», sekä L. Mechelinin kirjoittama »Valtiollinen katsaus» (1893). Viimeisinä elinvuosinaan otti Cajander osaa Kaarlo Bergbomin kirjallisen perinnön julkaisemiseen. Hänen tehtäväkseen tuli semmoisten sitä varten valittujen tuotteiden suomentaminen, jotka tekijä alkujaan oli ruotsiksi kirjoittanut. Huomattavin näistä on Bergbomin mielenkiintoinen nuoruudendraama »Pombal ja Jesuiitat», jonka osaksi runomittaisen teoksen Cajander tottuneen taitavin käsin puki suomenkieliseen asuun. Kuten tunnettua, ilmestyivät Kaarlo Bergbomin kirjoitukset Suom. Kirj. Seuran toimesta v. 1907. Mutta tätä niin sanoaksemme ohjelmatonta käännöstoimintaa rupesi jo aikaisin vaatimaan palvelukseensa se innostus, jonka 70=luvun sivistyselämässämme herätti nuoruudenvoimaansa päässyt Suomalainen teatteri. Olemme jo nähneet, kuinka Cajander mielellään riensi sitä näytelmäin ja oopperatekstien suomentamisella avustamaan. Ja perehdyttyään draamallisen runokielen käyttelyyn Daniel Hjort =suomennoksessaan hän jos kukaan meillä pystyi toteuttamaan suurempiakin samanlaatuisia tehtäviä. Vastaanottavaisena luonteena Cajander vain tarvitsi tielletoimittajaa, sitten ottamansa tehtävän tunnontarkasti täyttääkseen. 70=luvun alkupuolella oli Helsingin teatteriyleisössä ilmapiiri, rouva Raan vierailunäytäntöjen johdosta suomalaisella näyttämöllä ja J.A. Lindbergin ruotsalaisella, niin Shakespeare=sähköinen, ja nimenomaan juuri Hamletin ihailua täysi, että ajatus tämän draaman suomeksi saamisesta oli niinä aikoina aivan luonnollinen. Niinpä olikin jo päätetty, että K. Slöör, joka jo 1860=luvulla oli sangen ansiokkaasti suomentanut Macbethin, kääntäisi Suomalaiselle teatterille myöskin Hamletin, vaikka asia sitten kumminkin raukesi ja tehtävä siirtyi Cajanderille. Daniel Hjortin suomentajana ja teatterin etevän johtajan sekä sen näyttelijöiden, Vilhon ja Leinon, hyvänä tuttuna häntä tietenkin kehoitettiin, ellei hän sitä omasta alotteestaan olisi tullut ajatelleeksi, tähän työhön ryhtymään. Niinpä hänen pyynnöstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri Rothsten tiedustelee huhtikuun 5 p. 1878 Seuralta, ottaisiko se kustantaaksensa Shakespearen draamalliset teokset suomeksi käännettyinä; Hamlet=käännös olisi jo melkein valmiina. Marraskuun 8 p. samana vuonna Seura päätti suostua Cajanderin pyyntöön. Seuraavan vuoden alkupuolella valmistuu sitten Hamlet lopullisesti ja ilmestyy painosta samana vuonna. Venetsian kauppias näyttää olleen toisena välillä, mutta suomalaisen teatterin johtokunta ja Ida Aalberg anovat häneltä hartaasti Romeota ja Juliaa. Niin tuli alkuunsa tämä suurenmoinen tehtävä, jonka loppuunsaattaminen tosin muiden suomennoksien sekä virkatöiden ja sairalloisuuden viivästyttämänä, vaati neljättäkymmentä vuotta. Sen suoritettuaan tekijä pian oli muunkin tehtävänsä tässä maailmassa toimittanut. Dramat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä: I _Hamlet_, 1879, 2 pain. 1899; II _Romeo ja Julia_ 1881, 2 pain. 1907; III _Venetian kauppias_ 1882; IV _Kuningas Lear_ 1883; V _Julius Caesar_ 1884; VI _Othello_ 1884; VII _Macbeth_, 1885; VIII _Coriolanus_ 1887; IX _Kesäyön unelma_ 1891; X _Myrsky_ 1892; XI _Talvinen tarina_ 1894; XII _Antonius ja Cleopatra_ 1895; XIII _Kuningas Henrik IV, edell. osa_, 1897; XIV _Kuningas Henrik IV, jälkim. osa_, 1898; XV _Kuningas Richard III_ 1897; XVI _Loppiaisaatto_ 1899; XVII _Timon Ateenalainen_ 1900; XVIII _Cymbeline_ 1901; XIX _Kuningas Juhana_ 1901; XX _Kuningas Richard II_ 1905; XXI _Kuningas Henrik V_ 1905; XXII _Paljo melua tyhjästä_ 1906; XXIII _Iloiset Windsorin rouvat_ 1906; XXIV _Kuningas Henrik VI ensim. osa_ 1907; XXV _Kuningas Henrik V toinen osa_ 1907; XXVI _Kuningas Henrik VI kolmas osa_ 1907; XXVII _Turhaa lemmen touhua_ 1910; XXVIII _Miten haluatte_ 1910; XXIX _Kaksi nuorta veronalaista_ 1910; XXX _Hairauksia_ 1910; XXXI _Kuningas Henrik VIII_ 1910; XXXII _Loppu hyvä, kaikki hyvä_ 1911; XXXIII _Troilus ja Cressida_ 1911; XXXIV _Verta verrasta_ 1911; XXXV _Kuinka äkäpussi kesytetään_ 1912; XXXVI _Titus Andronicus_ 1912. Näiden lisäksi tulee vielä 30 Shakespearen sonettia, joiden suomentamisen Cajander suoritti nähtävästi loppupuolella vuotta 1912 ja kentiesi alkuvuodesta 1913--viimeinen kirjallinen työ, minkä tiedämme hänen tehneen. Jos runoilijalle olisi suotu elonpäiviä pitemmälti, hän tähän Shakespearen suomennosten sarjaan vielä olisi liittänyt suuren brittiläisen runoilijan elämäkerrankin viimeiseksi osaksi, mutta tämä työ samoinkuin sonettienkin loppuun kääntäminen on siirtyvä nuorempien voimien tehtäväksi. Shakespearen jälkeen Cajander vielä toivoi ehtivänsä suorittaa Miltoninkin »Kadotetun paratiisin» suomentamistyön--niin haaveili hän terveenä ollessaan,--mutta saatuaan Shakespearenkin käännöksen valmiiksi hän tunsi elinvoimansa jo niin väsähtyneen, että hän, kuten valtioneuvos Aspelin=Haapkylä kertoo kauniissa jälkimuistossaan, minkä hän Cajanderin kuoltua julkaisi Aika=lehdessä, ystävän kysyessä, mihinkä hän nyt aikoo ryhtyä Shakespearetyönsä päätettyään, oli vastannut: aion kuolla! Runoilijat ovat tietäjiä. * * * * * Näin lähtevät nyt Paavo Cajanderin runoelmat ensikerran yhtenä parvena kaikkeen maailmaan suomalaisten iloksi. Olkoon niillä yhäkin se sama sytyttävä, innostava ja jalostava vaikutus, minkä niiden parhailla tietää olleen se sukupolvi, joka on saanut kokea niiden ensi salaman iskevän tenhon. Vasta valkenemassa oli silloin suomalaisuuden taivas ja ilmaa puhdistavana ja elähdyttävänä kajahteli runoilijan herätyshuuto; synkkää synkempiin pilviin on se jälleen peittynyt--uutena kajahtakoon siis runoilijankin kirkassointuinen kehoitus. Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa Ja tukala ja ankea on aika, Se sana tenhovainen se kansat nostattaa, Ja kauas käy sen lumoava taika; Ja silloin sana kaikuu: »_isänmaa_ eläköön Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön, Ja etu menköön, ajallinen onni!» A.V. Koskimies. Huomautuksia ja oikaisuja. Niiden runoelmien vuosituksessa, joiden tekoaikaa ei ole käsikirjoituksissa merkitty tai muuten tunneta, ovat viitteinä olleet muutamat ulkonaiset asianhaarat, semmoiset kuin käsikirjoituksessa esiintyvän käsialan tai paperin laatu, sekä varsinkin sellainen sattuma, että samassa käsikirjoituspaperissa toisinaan tavataan tekovuodeltaan ennen tunnettu kappale, taikka on myös syntyaikaan nähden tehty johtopäätös runon sisällyksen perusteella, silloin kun se on näyttänyt liittyvän muihin tekoajan puolesta tarkemmin määrättäviin kappaleisiin. Mutta koska tämmöiset ajanmäärittelyperusteet sittenkin voivat tulokselleen olla jonkun verran epävarmat, on otaksuttu vuosiluku muutamissa tapauksissa varustettu kysymysmerkillä, tahi on kaksi vierekkäistä vuotta ilmoitettu.--Runo »Rouva Raa'lle» on merkitty vuosiluvulla 1872, mutta lienee oikeammin v:lta 1875 ja kentiesi se runo, jonka näyttelijä Vilho sanomalehtien kertomuksen mukaan luki mainiolle näyttelijättärelle 25/9 s. v. pidetyissä jäähyväiskekkereissä.--»Maljan=esitys isänmaalle» on painettu »Kaikuihin Hämeestä» v:sta 1872, jota seikkaa ei ole tekstin alla mainittu.--»Saaren impi» on oikeastaan sijoitettava v:n 1870:n runotuotteisiin.--»Runoon Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä» on 4:ksi säejaksoksi otettu mukaan säkeistö, jonka sensuuri aikanaan pyyhki. Se tavataan eräässä alkuperäisessä käsikirjoituskappaleessa samoin kuin muutamassa korjausvedoksessa, jonka prof. A.V. Streng on säilyttänyt.--»Eräässä kansanjuhlassa» on kirjoitettu v. 1877. --»Vapautetun kuningattaren» loppusäkeistöksi on jälleen pantu se säejakso, joka alkuaankin oli runoelman päätteenä, mutta joka myöhemmistä painatuksista; tavallisesti on jätetty pois.--»Vänrikki Stoolin tarinoista» on uudestaan painettu näytteiksi vain ne neljä, jotka Cajanderin tiedetään yksinomaan itse kääntäneen.--Schillerin »Sukeltaja» poikkee hiukan K.P.T. albumissa painetusta kappaleesta; syynä ne lukuisat painovirheet, jotka tuossa ensi painatuksessa tavataan ja nyt on korjattu sisällyksen vaatimusten mukaan; m.m. muoto _raadin_ kuuluu nyt _raidin_, Kajaanin murteessa = laivanantura, jota vastoin edellistä muotoa tämänmerkityksellisenä ei mistään murteesta tavattane.--Virsi 455 tanskalaisesta virsikirjasta on tekstissä otaksuttu olevan v:lta 1909. jolloin Cajander vietti osan kesäänsä Skodsborgin parantolassa Tanskassa, mutta jälkeenpäin saadun tiedon mukaan se onkin jo v:lta 1904 ja käännetty lehtori Kaarlo Länkelän pyynnöstä. I. ALKUPERÄISIÄ RUNOELMIA _Vv. 1866-1872._ SUOMALAISEN RUKOUS. Illan kuu ja tähti, Loista tietäni, Väinämöisen miekka, Viittaa matkani, Jota mennen päivät, yöt, Siksi kun ma vaivain työt Lasken uhriksi Helmaas, Suomeni! Ja Sä taivaan Luoja, Kuule minua, Kuule rukousta, Ohjaa onnea! Säteilläsi lämmitä Kylvöäni kultaista, Nosta korrellen Kiiltotähkänen! Ja jos sitten tähden Taas näen koittavan Taivaallasi, Suomi, Armas synnyinmaan', Tyytyväisnä painallan Pääni kalman helmahan, Lepään povessas Kultakukkanas. 1866 (?). LAPSEN SYDÄN. Tunnetko, mitä lapsen sydän tuntee, Kun äitinsä hän lepää helmassa, Kun hymyellen tunto luokseen lentää Ja hetken kuvat piirtää sieluunsa? Ja pieni suu kun työntää muiskujansa, Kun käsiään laps äidin kaulaan lyö, Ah, tunnetko sa silloin tunteitansa? Ah, tunnetko kuin lapsen rinta lyö? Tunnetko, kuinka lapsen painaa syäntä, Kun vuoteella hän istuu äitinsä Ja itkusilmin vaaliellen häntä Hän vihdoin sulkee silmäluomensa? Ja kun hän saattaa hautaan armastansa Ja kukkavihkon laskee haudalle, Ja sitä kastaa kyyneltulvallansa, Ah, tunnetko mi painaa syämmelle? Ja silmänsä kun taivaaseen hän nostaa Ja sinen katsoo tähtilaumoa Ja autuutensa siltä tahtoin ostaa Hän soihdun ihmettelee lentoa Ja kuihtuin kun hän silmää Luojahansa Ja äidin rukouksen sammaltaa, Ah, tunnetko min tuntee sydämmensä? Ah, tunnetko mi pientä vaivaltaa? 1867. MIELENI. Avaruudessa lintunen rientää, Voimiaan pienonen paisuttaa, Toivot jo kultaiset kaukana siintää, Hattarat taasen ne haihduttaa. Kolkko on ilma ja lintunen oi!-- Koska se toivonsa tavata voi! Ulapall' aavalla myrskyt pauhaa, Venhosta lainehet vierittää, Ilta jo vienoista tarjovi rauhaa, Koitar se myrskyjä taas herättää. Loitoss' on ranta ja kotimaa-- Koska ne venhoni saavuttaa! Loitoss' on toivot, ne kuitenkin entää, Vaikkapa pilvenkin varjosta, Mieleni mun sekin kauvaksi lentää, Toivoa koita ei ainoata, Loistaispa tähti jos pieninkin, Aina sun lentohon työntäisin. Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872. LUONNON RAKKAUS.