# Runoelmia ## Part 11 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/runoelmia-13318/index.md Sun murtuu sydämmes, jos minunkin, Sen omaks sain, enk' anna takaisin. XXIII. Kuin ujo näyttelijä arkuudessaan Osansa näyttämöllä turmelee, Tai peto, joka liiaks raivotessaan Vihansa vimmaan vihdoin heikkenee, Niin minäi pelolla ja arkailulla Pyhäiset lemmentavat unhotan, Ja lemmen tuskast' olen turraks tulla, Sen taakan alle ihan hervahdan. Nää mykät kirjat selittää ja sanoo, Mit' ikävöi ja hartoo mieleni, Ne myötätuntoa ja rakkautt' anoo Paremmin kuin voi koskaan kieleni. Tajumaan opi tätä kieltä mykkää: Se silmin kuulee, jossa lempi sykkää. XXIV. Mun silmän' taituri on verraton: Se sydämmeeni kuvaa sinun sulos, Poveni taulun kehyksenä on, Ja näköisyys on taituruuden tulos. Sen taidon kautta, mik' on kuvassa, Sen todellisen olinpaikan arvaat; Se sydämmeni riippuu tuvassa, Mink' ikkunoina silmäsi on armaat. Näin silmämme on avuks toisilleen! Mun luo sun kuvasi ja sinun taasen On ikkunana, josta ilokseen Luo päivä katseen muotoos helokkaasen. Vain yhtä puuttuu silmätaito tää: Se muodon kuvaa--sydän vieraaks jää. XXV. Ne, jotka suosimat on tähtien, Kopeilkoot arvostaan ja kunniastaan, Min', arvon vajaa, piiloss' iloitsen, Ett' arvostaa saan muita ainoastaan. Upeilkoot valtain hellikoimat nuo, Kuin kehäkukka päivän paahtehessa, He itse korskallensa haudan luo, Ja maine menee oikun vaihdellessa. Kun urho, jota kilvan kiitellään, Sadasti voitettuaan hukkaa kerta, Pois maineen kirjasta hän pyyhitään, Ja kaikki suuret työns' on tyhjän verta. Mut minä lemmin vaan ja lemmen saan, Ja onness' elän, rauhass' ainiaan. XXVI. Sa sydämmeni hallitsija, jota Mua palvelemaan vaatii arvos sun, Tää kirjallinen viesti vastaan ota, Ei älyn näytteenä, vaan ihailun,-- Ihailun, joka paljahalta näyttää, Pien' kykyni kun sit' ei suureks saa; Mut jonka puutteen rikas sielus täyttää, Ja suosill' alastuuden verhoaa. Siks kunnes suojelija tähtöseni Minulle suopeammin hymyilee Ja koruverhon heittää ryysyilleni, Jok' arvonantos täyden ansaitsee. Ilolla silloin lemmin ystävääni, Mut siksi arkaillen ma peitän pääni. XXVII. Kun vuoteeseen mun ajaa uupumus Ja raukeet raajat lepoa kun haukoo, Niin päässän' uusi alkaa vaellus, Ja hengen alkaa työ, kun ruumiin taukoo. Sill' aatokseni etäisyydestään Halulla luokses pyhiinvaeltavat, Ja silmät raskaat, luomet seljällään, Pimeyteen sokon lailla tuijottavat; Mut silloin sielun silmään kuitenkin Sisäinen näkö sinun kuvas tuopi, Jok' yössä hohtaa lailla timantin, Yön mustan kirkastaa ja nuoreks luopi. On sielu öittäin, ruumis päivittäin Sun tähtes levon puuttehessa näin. XXVIII. Kuink' elämää voin viettää ilakoivaa, Kun levon siunausta ikävöin, Kun päivän vaivoist' en saa öisin hoivaa, Vaan yö mua päivin kiusaa, päivä öin. Nuo vaikk' on vihamiehet toisillensa, He kättä paiskaten mua kiduttaa, Touhuineen toinen, toinen voihkeinensa. Kun touhut vain mun sinust' erottaa. Päivälle kehun, että sinä loistat Sen mieliksi, kun taivas pilveen käy, Ja yölle tummakalle, että poistat Yön pimeyden, kun tähtiä ei näy. Mut päivä päivält' enentyy vain suru, Ja yöstä yöhön kasvaa tuskan puru. XXIX. Kun onnen hylkynä ja ihmisten Osani kurjuutt' itken yksinäni ja turhaan huudan kuuroon taivaasen Ja inhostuen kiroon päiviäni, Ma muiden toivomieltä halaisin, Mink' armautta, minkä suloutta, Tuon lahjat, tämän riennot tahtoisin Nuristen oman onnen nuloutta. Mut näin kun itseni ma kehnoks teen, Ma sua muistelen, ja leivon lailla, Jok' ylös maasta kiitää korkeuteen, Ma riemuvirttä laulan taivaan mailla. Rikastun lempes muistoista ma niin, Sit' etten vaihtais valtain aarteisiin. XXX. Kun menneisyyden muistot alan haastaa Hiljaisten aatosteni neuvostoon, Kun näen kuink' aika kaiken multa raastaa, Niin taaskin vanhain tuskain vallass' oon. Ja silloin silmä, joka vaivoin kastuu, Mont' itkee hautaan mennytt' ystävää, Ja vanhat lemmenvaivat mieleen astuu Ja moni kallis näky heräjää. Ja silloin koen taas tuon vanhan kaskun, Ja maksan tuska tuskalt' uudestaan Jo kärsittyjen kärsimysten laskun, Niinkuin se maksettu ei oisikaan. Sua silloin muistan, ystäväni armas, Ja kaipuu hälvenee ja suru karmas. (Sonetit I--XXX suomennettu 1912-(?) 1913). (XXXI). Sun silmäs, joka puhuu taivaan kieltä Ja jonk' on suhteen mailma voimaton, Mun vietellyt on valanehdon tieltä. Sun tähtes rikon,--sekö rikost' on? Pois naiset kielsin, mutta sinä vainen Oot jumalatar, sua en kieltää saa; Ei taivaan lempeen koske vala mainen; Sun armos synnistä mun puhdistaa. Valat on herkeä, ja usvaa henki; Kun maahan paistat, päivyt, sätees sun Tään haihduttavat usma=valasenki; Siis jos se rikkuu, syy ei ole mun, Sen vaikka rikon. Viisas valan parhaan Pois vaihtaa paratiisin ilotarhaan. Turhaa lemmen touhua IV: 3; 1910. (XXXII). Niin hellää suuteloa päivän kulta Ei ruusun kastepisaroille suo, Kuin sinun silmäs säteilevää tulta Yökasteelle mun poskilleni luo. Niin kimaltelevista, syvyyksistä Ei heijastele hopeainen kuu, Kuin kuvas minun, kurjan, kyynelistä: Jok' itkunkarpaloon se kuvastuu. Jokainen kyynel, joka silmään kierii, Triumfivaunussaan sun voittoon vie. Kas, kuinka kyynelvirta yhä vierii! Mun tuskani sun maineesi on tie. Äl' itsees mielly, muuten peilinäs Ijäti itkeä saan edessäs. Sulouttas, valtain valtias, ei kieli Voi kertoa, ei ajatella mieli. Turhaa lemmen touhua IV: 3; 1910. VIRSIÄ. STENBÄCKIN VIRSIKIRJASTA. N:o 226. (J.L. Runeberg.) Oi terve Herran huonetta, Miss' yhtyy Herran kansa, Soi laulut, Herran totuutta Julistaa saarnaajansa! Siell' lapset Herran juhlass' on, Sen suhtehen on arvoton Maan riemu kaikkiansa. Siell' ilo, rauha annetaan Ja valkeus Jumalalta, Me sinne niinkuin valkamaan Ohjaamme myrskyn alta; Kun riehuu riidat maailman, Meit' ympäröipi Jumalan Suloisen hengen valta. Sen sinä tiedät, Sielunen, Jok' ääntä tunnet taivaan: Kun sydän oli murheinen, Sait lohdutusta vaivaan; Vaipuissas rukouksihin Näit Herran hengen useinkin Sua virkistävän aivan. Ja Herra poisti synkkyyden, Mi mieltäs kamaloitti, Mi sieluasi painoi, sen Nyt valon oppi voitti; Mik' epätoivoon surkastui, Taas siunattuna kirkastui, Kun elon valkeus koitti. Oi huone, jossa murhe saa Iloita hetken verran, Oi pyhyys, joka avajaa Tien luokse taivaan Herran: Se totuus yhä soikahan, Mi avas meille taivahan Ja isillemme kerran. Keväällä 1879. N:o 311. (J.L. Runeberg). Rauha riemun luopi; missä Rauha, siellä riemastus, Rauhan terveyslähtehissä Voim' on, elo, virvoitus. Rauha onnen, turvan tuo, Niinkuin kesäkaste luo Taivahista lohdutusta, Levittääpi siunausta. Rauhaa Herra korkeuden Tahtoo, käskee, rakastaa; Rauhass' ääret avaruuden Hänen eessään vaeltaa; Rauhaa, rakkauttakin Soipi ääni enkelin; Rauhaa Herran sovinnossa Taivahan on kartanossa. Rauha, tulleeko se maalle Ennen katoomista maan? Milloin koittaa hurskahalle Rauhan hetki, milloin vaan? Herra, koetusaikanain Rauhallas mua tue ain'; Anna toivo saapumahan Iiäisehen rauhan maahan! Keväällä 1879. N:o 345. (J.L. Runeberg.) Herra kaikki mailma janoo Runsautes lähteellen, Leipää jokapäiväist' anoo Sulta mielet tuhanten; Ja sa helmas aukaiset, Luodut kaikki ravitset. Kaikillen sa lahjas kannat, Joille elo suotu on, Ruumiin, sielun hyväks annat Runsahan sa ravinnon; Kiitos, Isä armainen, Kiitos iankaikkinen! Keväällä 1879. Vrt. U.S. Virsikirja 431. LASTEN VIRSI. (J.L. Runeberg). Mä silmän' luon ylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien Mä sydämmestäni kiitän. Ah, iloist' on sua ylistää, Ja mielellän' mä sen teenkin; Mä tiedän: et mua hyljää sä, Vaan katsot myös vähäiseenkin. Oi kiitos kaikesta, mitä soi Sun armos armasta mulle, Oi kiitos muustakin, jot' en voi Mä tyystin lausua sulle! Mä olen taimi sun tarhassas Ja varten taivasta luotu, Sun isällisehen huomahas Jo syntymästäni suotu. Mua suojaa sä, Isä armoinen, Sun henkes voimalla vielä. Ja tieni johdata taivaasen, Ijäiseen elohon siellä! Keväällä 1879. U.S. Virsikirja 410. ISÄNMAAN VIRSI. (J.L. Runeberg). Jumala, suojaa maatamme Ja voimallasi varjele Niin sodassa kuin rauhassa Ja murheen, onnen aikana. Tääll' aarteemme on armaimmat Ja perintömme parhaimmat; Lähellä, loitompanakaan Ei meille vertaa tämän maan. Tääll' isämme on asuneet Ja taistelleet ja toivoneet; Me saman saimme asunnon Ja samat vaiheet kohtalon. Ja tietä meidän viittomaa Tääll' lapsemmekin vaeltaa Perien työmme, rientomme Ja kiittäin Herraa niinkuin me. Oi, huomaas ota rakkaaseen Tää maamme tuhatjärvineen; Hyvyytes siihen vuotakoon Kuin kaste kukkataimistoon! Ja siunaa rehelliset maan Ja hyvänsuovat aikeissaan; Mut kaada juonet ilkeät, Sen onneen, rauhaan tähtäävät. Sen anna aina olla sun, Iloisen, vapaan, turvatun, Sovussa kasvaa, neuvoissa, Ja täynnä Henkes armoa. Sa pimennosta autoit sen Kuin silmikosta kukkasen; Siis kaikkina suo aikoina Sen valkeudessas varttua. Se valkeus sun sanas on; Sen taivaallisen auringon Suo meille täällä ainiaan Säteillä kirkkaudessaan. Maamme kirja 1886; parann. 1905. PYHÄPÄIVÄNÄ. I. Kalliin sanas ympärillä, Herra, koolla olemme, Virvoita sen nestehillä Hedelmätön henkemme! Sinä henkes anna meille, Johda meitä tahtos teille, Ravinnoks suo nääntyneille Elon mannaa makeaa! Anna neuvoasi meille Tahtos oikein ymmärtää, Saata meitä valos teille, Jota sanas selvittää, Puolees käännä sydämmemme, Torjuks epäuskollemme; Herra hyvä, suo, ett'emme Armos aikaa hylkäjä! Oi, jos etsoaikaa Herran Oikein oivaltaisimme! Pois on onnen hetki kerran Eikä koskaan palanne. Anna kuulla korviemme, Miss' on turva autuutemme; Avaa meidän sydämemme, Kuule meidän huutomme! Keväällä 1879. II. Herra, anna armoas Seuraamaan Sun neuvoas. Sieluamme aikoinaan Turvaamaan. Anna meidän päivä tää Sulle mieliks pyhittää; Kallis aik' on, suotta vain Kuluttain. Lepopäiväs meille soit, Sielujemme tähden loit, Että se Sun sanastais Lohdun sais. Sen vuoks nyt me koonnutaan Kuulemaan ja lukemaan, Oppimaan Sun neuvojas, Tahtoas. Tahdot muuttaa sydämmen: Joudu siis, oi Jeesuinen; Sulje meiltä synnin tie, Seuraas vie! Keväällä 1879. DANSK SALMEBOG. N:o 455. Nyt Herran huvitarhaan Ma saatoin rakkahan. Saat siellä suojan parhaan Myrskyiltä maailman, Saat kirkkaan päivän lailla Ylistää Jumalaa Ja laulaa valon mailla Karitsan kunniaa. Kadehdi sult' en sitä, Sa hyvän vaihdon teet: Siell' ohdakkeet ei idä, Ei vuoda kyyneleet; Oi, autuasta tuoll' on Taas toistaan kohdata, Miss' ota taittuu kuolon Ja kaikk' on kirkasta! Siell' ihmemaassa kevät Ikuinen vallitsee, Kivuistaan heikkenevät Terveinä hymyilee; Siell' iloitsemme luona Elämän ruhtinaan, Jok' on myös sulle suonna Jo kodin linnassaan. Niin, nuku, armaiseni, Nyt Herran huomahan! Hän kuivaa kyyneleni. Sa hänen lausuvan Jo kuulet: suokaa lasten Mun tulla tyköni, Sellaisten pienokasten On valtakuntani. Luultavasti 1909.