# Runoelmia

## Part 10

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/runoelmia-13318/index.md

»Vapautt' ano!» huusi toiset, --»Lopuss' orjuutes on tuo!» »Vapaus!» huusi orja, »Vapaus! Vapaus isälleni suo!»

Helmaans' itkien Murillo Pojan sulki: »Vapahat Olette te! Taideniekan Nimen sinä kannatat.

Nero tarpeen on, mut siihen Sydäntäkin vaaditaan. Terve! taideniekan loin ma Ihastukseks Spanian maan!»

»Oi, kuin suurta!» ihmetteli Neeker'vanhus riemuiten.-- Poika hymys kyynelsilmin: »Isä, Zombi teki sen!»

Suomen Kuvalehti 15/12 1880.

_Fr. v. Schiller_.

KOHTAUS SCHILLERIN NÄYTELMÄSTÄ »ORLEANSIN NEITSYT».

(Esittänyt rouva Raa Suomalaisessa seurassa lokakuun 29 ja marraskuun 1 p. 1870.)

4:s näytös. 1:nen kohtaus.

JOHANNA: On sodan myrsky laannut, miekka vaipuu, Ja karkeloksi vaihtuu vainotyö, Kaduilta kansan riemuhuudot raikuu, Ja kirkot loistaa, juhlakellot lyö, Puun vihreet oksat voittokaariks taipuu, Ja patsait' ympäröitsee kukkaisvyö, Rheims tuskin tilaa vierailleen voi myöntää, Joit' tänne riemu kansanjuhliin työntää.

Yks ihastus nyt kaikkein rinnat täyttää, Yks aatos kaikkein mielet valloittaa; Keit' äsken vaino vieroitti, ne näyttää Nyt kilvoin juovan riemun hekumaa. Ken omanaan vaan Ranskan nimen käyttää, Nyt tuosta ylpeänä olla saa, Nyt uuden loiston Ranskan kruunu voittaa, Ja kuningastaan kansa kunnioittaa.

Vaan mulle, joka loin tät' ihanuutta, Sen kiilto, loisto ilomielt' ei suo; On rintan' raskas, täynnä riitaisuutta, Ei sille hoivaa voittojuhlat tuo: Sen tunteet leiriin Brittiläisten muuttaa, Sinn' aatos hiipii vihollisten luo. Mun täytyy paeta, pois riemut heittää, Näin koittain tuimaa tunnonvaivaa peittää.

Ken? Minäkö? Minäkö voin Povessain miehen kuvaa kantaa? Minäkö, taivaan neiti, noin Maan lapselle voin lempen' antaa? Ma, pelastaja Ranskanmaan, Ma, Herran sankar', kuinka vaan Voin rakastaa maan vainolaista? Voi, ettei nuoli taivaan maista Jo riennä mua ruhjomaan!

(Säveleitä kuuluu, jotka sulavat vienoksi sopusoinnuksi.)

Voi mua! Sävelet nuo kuinka Sydäntäni lumoaa! Hänen kuvans' esiin tuo ne, Hänen ääntään muistuttaa!

Jos mun myrskyt muuttaa voisi Sinne, missä nuolet soisi, Missä verta vuotaa sais! Mieltäni se rohjentais!

Sävelet ja äänet tuolta Kietoo vallan sydämmein! Kaikki voima rinnastani, Sulaa huoliks suloisiksi, Sulaa kaihon kyyneliksi!

(Hetkisen kuluttua vilkkaammin.)

Pitikö hänet tappaa? Kuinka voin Sen tehdä, kun näin silmäns' iskun? Siksi Ma kalvan öisin omaan rintaan syösnyt! Ja rikoinko, kun ihmisyyttä tein? Niin, rikost' onko sääli?--Sääli! tunsitko Sä sääliä ja ihmisyyttä, kun Teräsi pistit noiden toisten rintaan? Miks oli vaiti ne, kun henkeään, Tuo hento nuorukainen sinult' anoi? Kavala rinta! Valheita sä käyt, Sä rikkoneeksi taivaan eessä näyt!

Miks silmiin häntä katsoin? miksi vaan Ma kasvojensa jalon muodon näin? Sun katsees rikost' oli, onneton! Sokeit' on Luojan välikappaleet! Tuot' umpisilmin sun ois tullut tehdä! Heti kun katsoit, hylkäs taivas sun, Ja Hornan suu sinulle aukes!

(Säveleet jatkauvat ja surumielisiksi muuttuen raukeevat vähitellen.)

Hurskas sauva! Miksi, miksi. Sinut miekkaan vaihdoin pois! Pyhä tammi! Lehväis kieltä Jos en koskaan kuullut ois! Taivaan korkeus! Miks sinä Mulle satuit näkymään! Ota kruunus, ota, minä Sit' en kelpaa pitämään!

Oi, ma avoinna näin taivaan, Autuaitten kasvot näin! Sentään maassa toivon' asuu, Taivas pois on mielestäin! Miksi tuota raskahinta Tointa mulle annoit? Voi! Voiko turtua se rinta, Jolle taivas tunnon loi!

Jos sa tahdot voimaas näyttää, Voithan enkeleitäs käyttää, Laske valovaatteissaan Heitä ulos maailmaan! Puhtain' eläen taivaan mailla Ihmistunteit' on he vailla! Heille suuret toimet heitä, Säästä kurjaa paimenneittä!

Mitä minuun valtain riidat Koskee? Miksi sotaa hain? Viatonna vuorimailla Kuljin karjaa paimentain. Vaan mun taivas sieltä kiskoi, Ruhtinasten seuraan vei, Näin mun synnin helmaan viskoi. Tuo mun syyn' ei ollut, ei!

Hälläpyörä 28/10 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.

SUKELTAJA.

»Ritarit, asemiehet te, tohtiiko ken Tuohon kuiluhun nyt sukeltaa? Sihen maljan heitän ma kultaisen, Kita musta sen kohta jo ahmastaa. Ken maljan tuon mulle tuopi jällen, Sen saa, omaksensa sen annan hällen.»

Kuningas näin lausuvi, viskaten Luodosta, mi jyrkkänään Merehen ulos aavahan pistäksen, Pikarinsa Charybdihin ärjyvään. »Ketäänkö ei teissä, ken uskaltaisi Ja kuiluhun tuohon nyt sukeltaisi?»

Ritarit, asemiehet he kuulevat sen, Mut ääneti, vaiti he käy, Alas katsovat raivoavaan merehen, Ei kenkään maljoa tahtovan näy. Kuningas hän viel' yhä tiedustaapi: »Ketäkään ei siis, joka uskaltaapi?»

Vaan kaikk' ovat vait, kuten äskettäin, Hovipoikapa reipas vaan Epäävien parvest' astuvi päin, Vyön heittävi, vaipan harteiltaan, Ja miehet ja naiset, he kaunokaista Ihaellen katsovat nuorukaista.

Ja hän rinteellen käy kallion Sekä kuiluhun katseen luo: Vedet, kah! jotk' äsken se ahminut on, Kita ärjyvä taas ylös ilmahan tuo, Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen Syvänteestä ne syöksyvät vaahtoellen.

Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy, Tulen lailla min ves' sokasee, Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy, Ja tulvaa tulv' yhä vaan ajelee, Ja se loppumattomalt' aivan näyttää, Meri kuin meren uuden tahtois täyttää.

Mut vihdoin hyrsky se käy lepohon, Ja nyt vaahdosta aukeentuu Ammottava juova ja pohjaton Ja musta kuin oisi se hornan suu, Ja riehuen tyrskyvät aallot pyörii Ja aukkohon kiehuvahan alas vyörii.

Mut ennenkuin kuohu se taas palajaa, Jumalaan hän on turvannut, Ja--kauhun kuuluupi huudantaa, Pian pyörre jo on hänet nielaissut, Ja rohkean uimarin jälkeen silloin Kita sulkeutuu: hänt' ei näy milloin.

Ja vetten päällä on tyyneys, Syvyydessä vaan jyräjää, Ja miehestä mieheen käy värähys: »Hyvästi, jalo nuorukainen, jää!» Ja ulvona käy yhä vaan koleammaks, Yhä kestäen, kasvaen kauheammaks.

Ja jos tuonne heittäisit kruunusikin Sanoen: ken kantavi sen, Sen saapi ja myös kuninkuutenikin! En suostuis palkkahan kalliisen. Povessaan mitä kätkevi kiehuva nielu, Ei kertoa voi eläväinen sielu.

Moni laiva jo syössyt on kuiluhun, Kadoten sen pyörteisiin, Ja raidin ja maston pirstotun Kaikk'=ahmiva aukko nyt tuo näkyviin, Ja selvemmin yhä kuin humu myrskyn Lähemmäks lähenee yhä pauhu tyrskyn.

Ja se riehuu ja kiehuu ja kuohuu ja käy, Tulen lailla min ves' sokasee, Ylös pilvihin vaahto se huuruna käy. Ja tulvaa tulv' yhä vaan ajelee, Ja kuin ukkonen kaukainen jylistellen Syvänteestä se syöksyvi vaahtoellen.

Ja kah! veden mustasta helmasta niin Kuni joutsen nyt sukeltaa, Käsi, valkea kaula jo käy näkyviin, Ja se uipi ja voimin se ponnistaa, Ja hän on se, hän maljaa häilyttääpi Kädessänsä ja riemuten nyykäyttääpi.

Ja kauan ja syvään huoahtaa Tervehtien päivää nyt. Ja kaikk' ilahdellen huudahtaa: »Eloss' on hän! kah! se hänt' ei pitänyt! Oi, haudasta, kuilusta syvyydenkin Pelastunna hän on eläväisin hengin.»

Ja hän käy läpi joukkojen riemuavain, Kuninkaan hän astuvi luo, Ja polvistuu, pikarin ojentain, Tytärtäänp' ihanaista nyt viittavi luo, Tämä helmistä viiniä täytehen kaas sen, Ja nuor' mies kääntyy nyt kuninkaasen:

»Eläköön kuningas! sepä autuas, ken Valon virtoja henkiä saa! Tuoll' alhaall' on elo hirmuinen, Jumaloit' ei ihminen saa koettaa, Ei tutkistella, mit' armon Herra On yön hämäryytehen peittänyt kerran.»

»Kuni leimaus ves' mua kiidätti, Kun rotkosta vastahan Raju, vinheä tulva nyt syöksähti, Ajaen minut ristivirtahan; Ja niinkuin hyrrä, mi huimaten pyörii, Rajuellen se ympärilläni hyörii.»

»Mut suurimmassapa näin hädässäin Jumalaa avuks huusin, ja nyt Syvänteest' ylöspistävän riutan näin, Sihen tartuin ja surm' oli välttynyt. Kiven suipossa siin' oli maljakin ynnä, Syvyytehen muuten se ois hävinnynnä.»

Sill' allani viel' oli pohjaton, Tulenkarvainen pimeys, Ja vaikk' kuollutta korvallen kaikk' on, Toki silmän valtavi hirvitys: Syvyyden kuilussa tuolla riehuu Tulikonnia, louhikäärmeitä kiehuu.»

»Rytistettynä julmihin ryhmihin Näin mustana kiehuen Epäluoman, hirmuisen hämärin, Meren turskan ja rauskun piikkisen, Hampaitaan irvisti hirmulainen Meren hyena, haikala uhkaavainen.»

»Ja kauheus tuo kuvaton edessäin, Etähäll' avust' ihmisten, Kamalass' erämaass' olin yksinäin, Sydän siell' olin ainoa tuntoinen, Syväll' ihmiskielen soinnusta poissa Epäluomien keskellä, hirmun koissa.»

»Näin kauhull' aattelin, kun sadottain Niveleitä ma näin matavan Mua ahneillen, ja ma tuskissain Kiven suiposta nyt käten' irroitan; Minuhun kurimus raju tarttui heti, Oli onneni tuo, ylöspäin se mun veti.»

Kuningas hän tuost' ihan ihmeissään Nyt lausuvi: »malja on sun, Ja vielä sä sormuksen saat tään Kivill' arvokkaimmilla kauneillun, Syvimmälle jos meren syvänteille Yrität sä ja taas näkös kerrot meille».

Tytär hellämielinen kuuli sen, Sulosuulla hän pyysi nyt: »Isä, oi, huvi tuo jätä hirmuinen! Hän kesti mit' yksi ei kestänyt; Jos tehtäväks tuon tahdot koiton, Ritar' ottakoon asemiehestä voiton».

Kuningas hän tempasi vaan pikarin Ja sen nakkasi pyörteeseen: »Ja jos maljan tuon taas tuot takasin, Ritarikseni parhaimmaks sinut teen, Tänään vielä vaimonas saat halaella Sitä, ken pyys puolestas rukoella.»

Hänet valtaa nyt pyhä innotar, Tuli silmistä tuikahtaa, Ja hän huomaa kuin punehtuu sulotar, Kuin kalvaaks käy hän ja raukeaa, Ja hän palkan kallihin voittaakseen nyt Elon kaupalla syöksevi pyörteeseen nyt.

Taas kuohu se käy, taas kääntyvi tuo, Jymy kaikuva sen julistaa; Ja he taas alas hellän katsehen luo, Vedet kaikin, kaikin taas palajaa, Ne kuohuu tänne, ne kuohuu tuonne. Mut nuorukaista ei tuo ne.

K.P.T. albumi, 1881.

HANSIKAS.

Viel' leijonatarhallansa Odottaa huvitaistelujansa Frans kuningas, Maan mahtavat ympärillä, Ja parvill' on ylävillä Naisseurakin loisteikas.

Ja kun hän viittaileepi, Ovi tyrmän het' aukeneepi Ja leijona esillen Käy arkaillen, Ja vaivihkaa Se katsahtaa Ja suutaan aukoo Ja pitkään haukoo Ja harjaa puistaa, Käpälöitään oikoo, Venytellen loikoo.

Taas kuningas viittaileepi, Ovi toinen het' aukeneepi. Siit' esiin suistaa Vauhtia huimaa Tiikeri tuima. Kun se leijonan havaa, Se karjahtaa, Ja häntä se pelottavaa Lyö kiemuraa, Ja roikkuvin kielin Ja vauhkomielin Se jalopeuraa Yristen kaartaa ja silmin seuraa. Ja sitten mauruten Se maata laskeksen.

Taas kuningas viittaileepi, Ja kaksoisovi nyt aukeneepi Ja siitä kaks leopardia syöksee, Het' ensi työkseen Innoissaan karkaavat tiikerihän; Käpälällään heihin iskevi tää, Ja pystyyn nousee ja ärjähtää Nyt leijonakin, Ja kaikk' asettuu: Verenvimmaiset Katit hirmuiset Kukin paikalleen sijoittuu.

Mut parven reunalta, kas, Putoaa käden hienon hansikas Jalopeuran ja tiikerin kohdallen, Ihan keskellen.

Ja Delorges ritariin kääntyy päin Kunigunda neiti ja ilkkuu näin: »Jos niin on hehkuva lempenne, Kuin mulle aina te vannotte, Tuo hansikas tuosta nyt noutakaa!»

Ja rientäen kiiruhtaa, Alas tarhaan astuvi uskaliaasti Ritar' uljas, vakaa Ja piiristä, miss' nuo hirviöt makaa, Hansikkaan ottavi rohkeasti.

Ja vallasnaiset ja ylimykset Nyt kauhu valtaa ja ihmetykset, Ja nöyränä hansikkaan hän tuo. Ja kaikkialta nyt kiitos kaikaa; Mut Kunigunda neiti paraikaa Ritariin sulolemmen katsehen luo, Mi kerkeät' onnea tälle suo; Vaan hansikkaan Tää vasten neidon silmiä heitti: »En kiitostanne ma kaipaa, neiti», Ja immest' erkani kohdastaan.

Kyläkirjast. Kuvalehti, B:sarja 31/12 1890.

_E. Geibel._

HYVÄSTIJÄTTÖ.

(»Wenn sich zwei Herzen scheiden».)

Kaks lempiväistä milloin Eroaapi toisistaan, On murhe suuri silloin, Suru suurin päällä maan; Ja kaihon ääni soipi vain: »Hyvästi ijäks, armahain!»

Kun tunsin, että multa Eroaisi armas pois, Oli niinkuin päiväkulta Kadonnut taivaalt' ois, Ja outo kuiske kuului vain: »Hyvästi ijäks, armahain!»

Kaikuja muilta mailta I, 1907.

_H. Heine_.

TERVEHDYS.

(»Leise zieht durch mein Gemüt».)

Hiljaa helkkyy sielussain Armas sävelkaiku. Soios, kevätlaulelmain, Kauas helky, raiku!

Kauas soikoon kartanoon, Tuonne kukkaistarhaan! Laulun laitan ruusullein, Tervehdyksen parhaan.

Kaikuja muilta mailta I, 1907.

_E. v. Feuchtersleben_.

KANSANLAULU.

(»Es ist bestimmt in Gottes Rat».)

Niin säätää Herra neuvossaan, Ett' armaast' eritä päällä maan Sun täytyy. Vaikk' katkerist' on katkerin Se jättää, mik' on kallehin, Sun täytyy,--niin, täytyy!

Kun kukka sulle annetaan, Ves'lasihin viet sen puhkeemaan, Vaan muista: Kun aamull' aukee ruusun suu, Se illan tullen surkastuu, Se muista,--niin, muista!

Kun kullan löysit kaivatun, Ja sielusi sen sieluhun Kun vaipuu,-- Niin hetki vain kun vierähtää, Vain murhe sulle muistoks jää Ja kaipuu,--niin, kaipuu!

Mut ymmärrä mua oikein vaan,-- Niin, oikein vaan: Kun rakkaat luopuu toisistaan, He lausuvat: »taas kohdataan!»-- Taas kohdataan,--niin, kohdataan!

Kaikuja muilta mailta I, 1907,

_W. Shakespeare_.

SONETTEJA.

I.

Me kauniilt' odotamme hedelmää, Ei ihanuuden ruusu kuolla saisi; Vaan kun sen kukka maahan häviää, Sen muiston perillinen tallettaisi.

Mut sinä, joll' on tulisilmät nuot, Palosi poltakseksi itses käytät, Ja miss' on kyllyys, siihen nälän tuot, Vihaavan somaa itseäsi näytyt.

Sa, joka suloll' ilman sulostat, Ihanan kevään airut ainokainen, Näin kukkas silmikkoonsa kuristat Ja saituudessas olet tuhlaavainen. Maailmaa sääli: sille kuuluvaa Sin' et saa eikä hauta kuluttaa.

II.

Kun kukkamaas on aika kyntänyt Ja kiireelläs viiskymmentä on vuotta, Tuo nuoruutes, jot' ihastellaan nyt, Kulunut vaate on ja halpa kuotta.

Kun silloin kysytään, miss' ihanat On aarteesi ja kauneutesi maine, Jos silloin kuoppasilmiis osotat, Niin syntyy häpeän ja pilkan aine.

Mut kauneutes käyttö kehun saa, Jos vastata sa voit: »tuo nuori veri Mun elämäni aarteen tallettaa». Se sinun nuoruutesi hehkun peri.

Näin nuorrut yhä, vaikka vanhenet, Veres on lämmin, vaikka kylmenet.

III.

Sa katso peiliis, muodollesi väitä, Nyt uuden luomiseen sa kypsä liet. Jos nyt et uusi piirteitäsi näitä, Niin petät mailman, äidilt' onnen viet.

Miss' on se tyttö, jonk' et uudismaita Sais sinä peltomiesnä koskettaa? Ja missä mies niin itserakas, saita, Ett' enentymäst' estäis maailmaa?

Sin' olet äitis peili, kevättaikaa Sulointa sinä hälle muistutat; Ja kurttuisena samaa kulta=aikaa Sinäkin ikäs takaa katsastat.

Mut jos et jälkees jätä muistelua, Niin yksin kuole, kuvas seuraa sua.

IV.

Hurmaava hurvio, miks itsees aina Vain tuhlaat kauneudenlahjojas? Ei luonnon anti omaas oo, vaan laina, Jonk' antiaalle lainaa antias.

Miks, soma saitur', aarteitasi noita Sa pidätät, jotk' annettaviks sait? Varoistas, korkuri, et mitään voita, Vaan elämän jäät hyvyyksiä pait.

Sa itses suhteen petät itseäsi, Jos itses kanssa yksin kauppaa teet. Kuink' aiot suoriuta tilissäsi, Kun kerran jätät elon taipaleet?

Sulosi käyttämättä haudataan, Joist' oisi käytettynä ilo maan.

V.

Ne hetket, jotka taidokkaasti loivat Tuon kauneutes, jot' ihmein katsellaan, Ne hirmuvaltiaiksi tulla voivat Ja viehkeytesi viedä kokonaan.

Ei ajall' ole rauhaa: vaihtuu suvi Viluiseen talveen, kaikki kylmää jää, Mahala hyytyy, lehti surkastuvi, Kaikk' alastont' on, lumen peittämää.

Jos suven nesteistä ei tilkkaa jäisi Lasiseen kätkettynä vankilaan, Kaikk' ihanuuden tuoksut häviäisi, Ei siitä jäisi muiston hiukkaakaan.

Mut kukasta jos puserretaan väki, Se elää vielä talven keskelläki.

VI.

Siis talven kolkon kouran älä suo Kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa. Mahalas maljaan vala, aartees tuo, Ennenkuin itselles se tekee turmaa.

Ei ilkeää lie voittoa, jos sen Teet onnekkaaks, mi kasvun iloll' antaa; Tee kuva itsestäs, tee kymmenen, Niin kymmenkertaisen saat koron kantaa.

Sa kymmenkerroin olet onnekas, Jos itses monistelet kymmenkerroin; Siis mitä merkitsee sun kuolemas, Jos jälkeisissäs elät monin verroin?

En kuolon iestä sun kantaa sallis, Matojen ruoaks olet liian kallis.

VII.

Kas, Päivötär kun leimuavan päänsä Idässä nostaa, maassa katsojat Kumartain niinkuin valtakäskijäänsä Sen pyhää korkeutta palvovat.

Ja kun se nousee taivaan jyrkkää vuorta Kuin nuorukainen parhaass' ijässään, Niin yhä hänen kulkuansa nuorta Kaikk' kuolevaiset katsoo ihmeissään.

Mut kun se korkeudestaan hoiperoiden Kuin heikko vanhus ohjaa vaunujaan, Niin silmät äskeisien ihaajoiden Pois kääntyy toisianne katsomaan.

Niin sinäkin, kun päiväs alenee, Heitteenä kuolet, jos et poikaa tee.

VIII.

Miks, itse soitto, soittoon kyllästyt? Iloko ilon, kaunis kauniin surmaa? Miks siihen, mik' on synkkää, mielistyt, Ja siihen suutut, mikä mieltä hurmaa?

Jos korvaas loukkaa yhteensointuvain Ja sopusuhtaisien äänten kuoro, Se tulee siit' ett toruvat sua vain, Kun sin' et osaas soita, vaikk' on vuoro.

Haa, kuules, joka kieli hiljalleen Nyt naapurinsa kanssa sointaan ryhtyy, Kuin isä vaimoineen ja lapsineen Kaikk' yhteisesti samaan lauluun yhtyy.

Monesta suusta yksin äänin soi Yks sävel: »yksin sin' et mitään voi».

IX.

Sen vuoksko, ettei vettyis silmä lesken, Jäät poikamiesnä yksin ryytymään? Ah, jos sa lapsetonna kuolet kesken, Sua suree koko mailma ylkänään.

Niin mailma leskeks jää ja itkee aina, Ett' itsestäs et jätä muistelmaa, Kun yksityiset lesket lohdukkaina Lapsissaan isän kuvan nähdä saa.

Kas, mitä tuhlaa tuhlari, se vaihtuu Vain paikkaan nähden, vaan se mailmaan jää; Mut kauneus tuhlattuna tyhjiin haihtuu, Ja käytön puutteess' ihan häviää.

Ei lähimmäisenrakkautt' ole hällä, Ken itsensä näin murhaa häpeällä.

X.

Hyi! Sin' et ketään helli, älä kiellä, Jok' olet itsestäs noin huoleton. Sua kyllä moni rakastaa voi vielä, Mut sin' et ketäkään, se selvää on.

Sa vallass' olet murhallisen vihan, Jonk' uhka kääntyy itseäsi päin, Hävittää tahdot kauniin majas ihan, Jot' uudistaa sun tulis kaikin väin.

Oi, muutu! Sanani sä valheeks käännä! Vihako lemmen sijan anastaa? Suloisen muotos mukaan mieles säännä, Ja itseäs tok' ala armahtaa.

Tee, mulle mieliks, itsestäsi kuva, Miss' yhä kauneutes on uudistuva!

XI.

Yht' äkin kuin sa kuihdut, yhtä äkin Kukoistat niissä, joista erkanet. Sun omaasi on, täältä mentyäkin, Se nuori veri, jota tuhlailet.

Näin äly, kauneus pysyy: elon taika, Jot' ilman vanhuus, raihnaus valtais maan. Jos kaikk' ois sinun mieltäs, taukois aika, Ei mailma kestäis sataa vuottakaan.

Se, jonk' on rumaks, inhaks luonto luonut, Se hedelmättömänä nääntyköön, Mut kelle enemp' on kuin muille suonut, Se antilahjaans' antiin käyttäköön.

Sun luonto teki kuvakseen, siis pitää Sinusta yhä uudet taimet itää.

XII.

Kun kellon aikaa mittaavan ma kuulen, Kun yöks näen uljaan päivän voituvan, Kun kuihtuvan näen orvonkukan huulen Ja mustan kutrin hopioituvan,

Kun näen lehdetönnä koivun kaihon, Mi karjaa varjos kesävarilla, Ja lyhteeks sidottuna suvilaihon Lepäävän valkohiuksin paarilla:

Niin silloin kauneutesi mieleen muistuu, Kuink' ajan virtaan sekin katoaa. Kaikk' ihanuus ja sulo maahan suistuu, Ja kuolee pois, kun uusi juuret saa.

Niin jälkeläisissäsi yksin pysyy Sun muistosi, kun niittomies sua kysyy.

XIII.

Josp' oisit oma itsesi! Sen ajan Sit' olet vain, kun täällä vaellat. Siis muista, kunnes tulee muutto majan, Ett' toiselle sa kuvas talletat.

Näin kauneus, jonk' olet vuoroks saanut, Se pysyis ennallansa, omasi Sa oisit taas, kun päivätyös on laannut, Ja lapses säilyttäisi kuvasi.

Ken kauniin majan rapistuvan soisi, Jot' aimotoimin tulis säilyttää, Ett' talvisäissä suojana se oisi, Kun kaikki valtaa kuolon ikijää?

Ken muu kuin tuhlari! 01' isä sulia: Yht' onnelliseks anna poikas tulla.

XIV.

En tähdistä ma tietojani ota, Mut tähtiä mä tutkin tosiaan. Ei onni, hätä, rutto, nälkä, sota Mun ennusalojani ollenkaan.

En osaa ennustella, mitkä hetket Tuo sateen, ukkosen tai myrskysään, En tiedä, mitk' on ruhtinaiden retket, Vaikk' utelisin taivaalt' yhtenään.

Mun tietoni sun silmistäsi juontuu, Nuo tähdet luotettavat virkkavat: »Tosi ja kaunis hyvin yhteen luontuu, Jos maailmalle kuvas lahjoitat».

Ennustan muuten, siin' ei mikään auta, Sun loppus toden on ja kauniin hauta.

XV.

Kun mietin, miten kaikki päällä maan Vain hetken uhkeiltuaan tyhjiin palaa; Kuink' elon näyttämöllä kaikki vaan On varjoja, joit' ohjaa tähdet salaa;

Kun näen, kuink' ihminen ja ruohokin Samalta taivaalt' usmaa saa ja poutaa, Rehottaa nuorna rinnoin riemuvin, Sen kukoistuksen kunnes unhe routaa:

Tään nähdessäni katoovaisuuden, Sun nuorta kuvaas aattelen ma aina, Kuink' aika tuhon kanssa kilpaillen Sun nuoren päiväs koittaa yöksi painaa.

Sinusta sotaa käyn ma ajan kanssa, Se minkä vie, sen luon ma uudestansa.

XVI.

Miks kärsit ajan hirmuhallintaa? Parempaa tuumaa mielessäsi puno, Tuhoas vastaan eikö tehompaa Lie asetta kuin tämä tylsä runo?

Nyt sulla onnes hedeaika ois, Ja mont' on neitseellistä uudismaata, Jost' elon virkku kukka nousta vois, Jot' ei sun tekokuvas voittaa saata.

Näin maailmaan jäis kuvas säilymään, Sill' ajan eikä runon nuori kynä, Ei ulko= eikä sisäpiirteillään, Kuvata vois sua ilmi=ilmettynä.

Pois itses anna, niin sa itses saat, Kun itse kuvaat piirtees sielukkaat.

XVII.

Ken runoani vasta uskonee, Jos avujesi ylistys sen täyttää, Kun, taivas tietköön, se ne verhoilee Kuin hauta, niistä tuskin puolta näyttää?

Jos voisin silmäis loiston esittää, Sulosi kaikki panna runon pukuun, Sanottais pian: »puhett' öyhkeää! Maan matoset ei kuulu taivaan lukuun».

Kun runo kellastuisi vanhuuttaan, Sit' ilkuttais kuin lörppää vähämieltä; Kaikk' arvos runon valhett' oisi vaan Ja muinaislaulelmien korskaa kieltä.

Mut poika jos suli' on, niin kahdistain Sa elät: hänessä ja laulussain.

XVIII.

Sua päivään kesäiseenkö vertaisin? Se kauneuden vertailussa hukkaa. Pianpa kuluu suvi herttaisin, Ja tuimat tuulet raataa kevätkukkaa.

Välistä päivän silmä tulistuu, Sen kultatuike usein usviin haihtuu; Niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu, Sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu.

Mut sun on kesäs ikivihantaa, Sun kauneutes on katoomaton ani, Sinusta kuolo kerskua ei saa, Sa kuolematon olet runossani.

Maailman sivu, ajoist' aikoihin Se elää ja sen kanssa sinäkin.

XIX.

Jalopeuralt', ahma aika, kynnet katko, Maan anna niellä oma pereensä, Rajulta tiikeriltä hampaat ratko Ja Phoenix=lintu polta vereensä:

Iloa tuo tai huolta, mitä vainen, Maailman ja sen kiiltokoreuden Tee mitä tahdot, aika tuhlaavainen, Mut yhden suita kiellän rikoksen:

Oi! ystäväni säästä puhtahana, Sen otsaa älä uurra kynälläis, Vain salli, että koskemattomana Hän jälkipolven ihanteeksi jäis.

Vaan--riehu, vanhus, se ei paljon paina, Hän laulussani elää nuorna aina.

XX.

Naisnäkö sull' on, luonnon muodostama, Poveni valtiatar--valtias, Naissydän hellä, vieno, aina sama, Ei viekkaan naisen tapaan oikukas;

Naissilmäs kirkas on, mut vakavampi, Mi kultaa kaikki, mihin katsahtaa; Varis on miehen, muita miehuisampi, Se miehet, naiset, kaikki lumoaa.

Sinusta luonto aikoi neidon soman, Mut sinuun rakastui, sun luotuaan, Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman, Jok' onnen multa riisti kokonaan.

Mut kun sa naisten lemmiks luotiin, anna Sydämmes mulle, heille hempes kanna.

XXI.

Mun runoni ei niitä ole, joita Ruseiltu kauneus lauluun kiihoittaa, Jotk' avuks ottaa itse jumaloita Ja korukseen jos mitä kokoaa;

Ja pöyhkeästi yhteen sulloo summat, Maan, meren aarteet, kuun ja auringon, Ja kevään esikot ja kaikki kummat, Mit' ilman alla olemassa on.

Mun totta puhuu tunteheni jalo, Siis usko pois, on kaunis ystäväin, Kuin mikään äidin laps, vaikk' ei sen valo Niin kirkas lie kuin taivaan kynttiläin.

Muut kehuskelkoot, joill' on liukas kieli; Minä en kiitä, kun en myydä mieli.

XXII.

En usko peiliin, että vanha lien, Niin kauan kuin on nuoruus seuranasi; Mut kun sun poskiis kurtut löytää tien, Niin multa tyhjiin juoskoon tiimalasi.

Tuo kaikki kauneus, mi peittää sun, On verho myös mun sydämmeni, jolla Povessas maja on, kuin sulia mun; Siis kuinka voisin sua vanhemp' olla?

Oi, vaali itseäsi, samoin teen Minäkin sinun tähtes ainoastaan, Sydäntäs holhoojana tarkalleen Ma kaitsen niinkuin imettäjä lastaan.