Part 9

Seuraavana syksynä tehtiin uusi yritys tulojen kartuttamiseksi. Vuokrattiin tilavampi huoneusto -- se saatiin halvalla, siinä kun vuotta ennen oli ollut kolerasairaala, jonka tähden ihmiset sitä kammoivat -- ja siihen otettiin 1 päivänä lokakuuta 1832 kuusi täysihoitolaista, jotka samalla saivat yksityisopetusta kouluaineissa, ja kaksi vuokralaista, joille annettiin vain lämpö ja passaus. Edelliset, joiden joukossa oli nuori Zakarias Topelius, maksoivat 500 riksiä mieheen; mutta yritys ei näyttänyt kannattavan, jonka tähden seuraavana syksynä taas vuokrattiin pienempi huoneusto.

Syksyllä vuonna 1833 Runeberg julkaisi ja puolusti toisen latinankielisen väitöskirjan, joka koski antiikkisen murhenäytelmän kuoroa. Tällä hän osotti hakukelpoisuuttansa avoinna olevaan Kreikan ja Rooman kirjallisuuden apulaisen virkaan, ja molemmat asiantuntijat, mainittujen aineiden professorit, asettivatkin hänet ensimäiselle sijalle. Mutta heihin yhtyi vain kaksi muuta konsistorin jäsentä, jota vastoin kymmenen antoi toiselle hakijalle etusijan. Seuraavana vuonna Runeberg sentään sai tuon ennen hakemansa apurahan, ja senohessa hän jonkun aikaa oli jäsenenä ylioppilastutkinto-valiokunnassa, saaden siitäkin lisätuloja.

Viimeksi mainittu toimi loppui kumminkin kevätlukukaudella 1836, ja toiselta puolen oli perhe lisääntynyt kolmella lapsella: 1832 syntyi tytär, joka kuitenkin kuoli puolentoista vuotiaana, 1835 ja 1836 taas kaksi poikaa. Sitäpaitsi oli hänen jo vuodesta 1828 saakka, jolloin hänen isänsä 12 päivänä joulukuuta kuoli, täytynyt pitää huolta äidistään ja sisaristaan; äiti tosin kuoli 1834.

Asiain näin ollen Runeberg piti arveluttavana elää yhä edelleen ilman vakinaista tulolähdettä, ja sentähden hän heinäkuulla 1836 haki ja seuraavana keväänä sai latinankielen lehtorin viran Porvoon lukiossa. Toukokuulla 1837 hän perheineen muutti Porvooseen.

Runebergin lähes yhdeksän vuotta kestänyt olo Helsingissä oli, niinkuin nähdään, täynnä tasaista, uutteraa työtä leivän hankkimiseksi. Ja samalla tämä aika oli rikas pettyneistä toiveista; tyhjiin raukesivat hänen aikeensa saada turvattu toimeentulo pääkaupungissa ja yliopistossa. Ja kun hän senohessa useat kerrat sairasti kovaa vilutautia, niin ulkonainen kuva hänen elämänehdoistaan ei ole valoisa.

Aivan toisenlaiselta taas näyttää tämä aika hänen sisäiseen elämäänsä katsoen. Nythän Runeberg yhtyy sydämensä valittuun; nyt hän liikkuu ystäväpiirissä, jonka jäsenillä on yleviä harrastuksia: nyt hän julkaisee kaksi vihkoa lyyrillisiä runoja ja kaksi suurta eepillistä teosta, Hirvenhiihtäjät ja Hannan; nyt hän suurta huomiota herättävissä arvosteluissa lausuu mielipiteensä runoudesta ja sen tehtävistä.

Katselkaamme erikseen näitä hänen sisäisen elämänsä eri puolia.

Fredrika Tengströmin nuoruuden kehitys ei ollut niin sopusointuinen kuin hänen miehensä. Hän syntyi 2 päivänä syyskuuta 1807 perheen nuorimpana lapsena. Ja kun iältään lähin sisar oli häntä kolme vuotta vanhempi, niin häneltä puuttui leikkitovereita; ja kivulloinen kun senohessa ensimäisinä elämänvuosinaan oli, hän kehittyi umpimieliseksi ja itseensä sulkeutuvaksi. Isä, joka 1809 nimitettiin hallituskonseljin valtionvarain toimituskunnan kamreeriksi, erosi virastaan kun virasto 1817 siirrettiin Turusta Helsinkiin, ja hän eleli sen jälkeen omassa talossaan Turussa. Tämä talo oli ennen muinoin kuulunut dominikaniluostariin, ja vanhanaikuinen rakennus maanalaisine salaperäisine kellareineen vaikutti syvästi nuorimman tyttären vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Neljän vuoden vanhana Fredrika sai leikikseen oppia lukemaan, ja kaksi vuotta myöhemmin hän osasi pitkän katkismuksen ulkoa. Senjälkeen hän rupesi lukemaan vanhimman veljensä johdolla, mutta noudattaen hyvin omituista menettelyä. Saksankielessä hän esimerkiksi ensin sai lukea paljasta kielioppia, ja sittemmin hänen piti, aivan omin neuvoin, kääntää tekstiä ja kirjottaa "mitä hän tahtoi". Varsinkin jälkimäinen tehtävä rasitti häntä. Muutamia tuntia mietittyään hän ei saanut kokoon muuta kuin "Ich sterbe im Gram" (kuolen huoliini). Ranskassa taas häntä ikävystytti runojen ulkoa lukeminen.

Kolmentoista vanhana hän sairastui vilutautiin ja lähetettiin senvuoksi asuntopaikan vaihteeksi Raahessa asuvan enonsa luo. Siellä hän oleskeli vuoden päivät samanikäisten serkkujensa parissa ja opiskeli yhä edelleen ranskaa ja saksaa, mutta nyt järkevämmällä tavalla; opettajana oli eräs perheen tyttäristä. Kotimatkalla hän, niinkuin ennen on kerrottu, ensi kerran näki Runebergin.

Palattuaan Turkuun hän sai opetusta vielä englanninkin kielessä; ja sitäpaitsi hän oli oppinut piirustamaan ja maalaamaan vesiväreillä sekä sametille. Keinotekoisten kukkienkin valmistamisessa hän oli taitava. Näitä taitojaan hän käytti hankkiaksensa rahaakin, mutta tuotteensa hänen täytyi lähettää myytäviksi sanomatta kuka ne oli tehnyt -- eihän siihen aikaan rahanansaitsemista katsottu "paremmalle" naiselle sopivaksi.

Perheen nuorin jäsen kun oli, häntä usein käytettiin ääneenlukijana muiden naisten tehdessä työtä. Jos silloin luettiin vieraskielisiä kirjoja, ja jos seurassa oli joku jolle kirjan kieli oli outoa, niin Fredrika valmistaumatta käänsi kirjan ruotsiksi melkein yhtä nopeaan kuin joku muu olisi lukenut alkuteosta. Ruotsia hän tottui lukemaan ääneensä sekä hyvin että nopeaan, ja ajan romaanikirjallisuuteen hän täten tutustui.

Itsekseen hän olisi tahtonut lukea vielä enemmän, mutta siihen oli vain vähän tilaisuutta, koska aika kului kodin askareissa aina kello seitsemään illalla. Ja kello yhdeksän piti kaikkien olla hiljaa talossa, koska isän oli vaikea saada unta. Hänen kuolemansa jälkeen 1824 suotiin kuitenkin tässä kohden enemmän vapautta.

Umpimielinen oli Fredrika yhä edelleen, ja omasta mielestään hän oli "ruma, kömpelö ja kykenemätön kaikkeen", varsinkin hänen oli vaikea ujostelematta liikkua seuroissa, ja hän pysyi siis enimmäkseen kotona. "Lemmiskelemistä" hän vihasi; Runeberg oli hänen ensimäinen rakastettunsa.

Jo kouluaikana hän salaa sepitti runoja, ja viisitoistavuotiaana hän hämmästytti sukulaisiansa lukemalla heille arkkipiispan luona Paraisissa kertomuksen, jonka hän itse oli kirjottanut. Mutta kun tätä katsottiin liian "rohkeaksi" naiselle, niin hän taas sulkeutui itseensä. Vaan kun sitten Runeberg tuli, tunsivat nämä molemmat suurta seuraa ujostelevat sielut keskinäistä vetoa toisiinsa.

Liittyminen semmoiseen lahjakkaaseen, hienosti sivistyneeseen ja jalomieliseen naiseen oli tietysti omiansa vaikuttamaan paljon Runebergiin. Ja vasta tutustuttuansa Fredrikaan hän saavuttuakin sopusointua maailmankatsomuksessaan.

Työssäänkin Runebergilla oli paljon apua Fredrikasta. Kirjottaessaan ensimäistä väitöskirjaansa hän mielellään olisi noussut aikaiseen aamulla, jos vain olisi silloin saanut kahviakin, mutta vanha Lisette ei tahtonut vaivautua sitä keittämään. Silloin morsian rupesi nousemaan kello neljältä, keitti kahvia ja herätti sitten Lisetten, joka vei sen maisterille ja senjälkeen taas pani maata.

Naimisen jälkeen Fredrika vielä tehokkaammin auttoi miestänsä; hän käänsi kirjotuksia Morgonbladiin, jopa kirjotti välistä siihen alkuperäistäkin. Usein hän silloin ja myöhemmin luki miehensä edestä kirjoja, joiden sisällyksestä hän sitten teki tälle selkoa. Uskollisesti hän senohessa hoiti emännän velvollisuuksiaankin, vaikka ne välistä saattoivat olla kylläkin painavia, esimerkiksi sinä talvena jolloin hänellä oli täysihoitolaisia ja samalla kaksi kälyäkin perheessä asumassa.

Mutta olihan hän sensijaan mukana siinä seuraelämässäkin, jonka alusta, häitten jälkeisenä päivänä, äsken kerroimme Fredrikan omilla sanoilla. Hän jatkaa: "Olipa hauska alkaa uutta elämäänsä sillä tavoin likeisten sukulaisten ja tuttavien piirissä. Tuntui aivan siltä kuin jos, vieraalle paikkakunnalle muuttaessa, sattuu olemaan jo ensi päivänä hyvä sää."

Samaan suuntaan jatkettiin seuraelämää lähimpien tuttavien kanssa. Nimi-, syntymä- j.m.s. päivinä kokoonnuttiin aamupuolella, mutta kun tämä päivän osa kävi ilolle liian lyhyeksi, menivät emännät kukin kotiinsa ja toivat yhtymäpaikkaan mitä oli päivälliseksi aiottu, ja sitten pitkitettiin seurustelua myöhään iltaan. Kesäaikana lähdettiin joukolla tilapäisille huviretkille jonkun saaristossa asuvan piirin jäsenen luo, ja sinne jäätiin kalastajamökkiin yöksi huolimatta siitä oliko vuoteena melkein paljas lattia.

Muutamat kesät Runebergkin asui perheineen saaristossa, ja siellä hän tietysti antautui entisiin mielitoimiinsa, kalastamiseen ja linnustamiseen. Vuonna 1834 oleskeltiin jonkun aikaa Hämeessä. Mutta Helsingissäkin hän välistä irtaantui määrätunneistaan, jos nuo mielitoimet houkuttelivat häntä. Topelius on pari kertaa muistikirjaansa merkinnyt: "meillä oli lupa, koska maisteri oli lintuja viekoittelemassa" -- oppitunti siirrettiin silloin toiseen aikaan. Kerran Runeberg koetti kasvitieteellisessä puutarhassa pyydystää tilhiä ansalla, mikä ei sitä ennen ollut onnistunut kenellekään, nämä linnut kun ovat kovin arkoja. Hän seisoi sitä varten liikkumatonna vähintäin kolme tuntia, kunnes vihdoin sai kuin saikin ansan linnun kaulaan -- ja iloisena onnistumisestaan hän kohta antoi linnulle vapauden takaisin. Mutta samassa tuli paikalle luonnontieteiden professori, joka asui tarhassa, ja Runeberg kertoi hänelle mainion ennätyksensä. Professori taas ei tuntenut lintujen elämäntapoja senkään vertaa, että olisi edes tiennyt ihmetellä Runebergin taitoa. Silloin hänen tieteellinen maineensa Runebergin silmissä oli kerrassaan mennyttä.

Sama vapauden henki elähytti kuuluisaa "Lauantaiseuraakin."

Vuonna 1830 oli joukko nuoria miehiä päättänyt kokoontua kerran viikossa, alussa lauantaisin, vaihtaaksensa mielipiteitä kaikenlaisista aineista, varsinkin kirjallisuutta koskevista. Jokainen suoritti pienen jäsenmaksun, ja rahoilla ostettiin uusinta kirjallisuutta, joka kierreltyään jäsenten keskuudessa lopuksi jaettiin arvalla. Kokoonnuttiin vuoroin kunkin jäsenen luo, ja aineellinen kestitys oli mitä yksinkertaisinta laatua, samoin tarjoilu. Jos oltiin poikamiehen luona, saattoi tapahtua että pärekori täynnä voileipiä tuotiin sisään ja pantiin pöydälle; siitä sai sitten jokainen ottaa mitä tahtoi; siinä koko illallinen.

Sitä runsaammin saatiin tässä seurassa henkistä ravintoa. Sillä siihen liittyivät vähitellen melkein kaikki ne sen ajan miehet, jotka sittemmin ovat saavuttaneet mainetta maamme henkisen viljelyksen historiassa. Fredrik Cygnaeus kuvaileekin tätä seuraa myöhemmin seuraavasti:

"Harvoin lienee semmoisissakaan maissa, jotka ovat meidän maatamme rikkaammat kaikesta muusta sekä varsinkin suuriin pyrintöihin johtavista herätyksistä, ja vielä harvemmin meillä, muodostunut seurapiiriä jota enemmän kuin tätä olisi elähyttänyt lämmin harrastus kaikkeen jaloon ja kauniiseen, jonka edestä on suloista elää ja kuolla... Usein pysyi piiri koolla vielä kauan senjälkeen kun sydänyön kello oli kehottanut jäseniä eroamaan. Ja aamuaurinko, jonka ensi säteet pilkistivät avatuista ikkunoista tutkivina sisään, tapasi vielä kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin, kuin illalla, jolloin oli heitetty jäähyväiset päivän työn vaivoille. Ei mikään kirja, vaikkapa olisi suurimmankin neron kirjottama, ole sisältänyt sellaista tulvaa välistä kyllä mitättömiä, mutta useimmiten kuitenkin jalosti ajateltuja ja suurisuuntaisia aatteita, niin monta innostuneen ja innostuttavan tunteen purkausta, niin monta tulista, katkeraa tahi ystävällisen leikillistä sukkeluutta, kuin olisi mahtunut niihin pöytäkirjoihin, joihin olisi merkitty kaikki paras mitä näinä 'attikalaisina öinä' tuhlattiin menemään hukkaan jälkimaailmalta, mutta katoamattomaksi iloksi niille jotka kukin asemansa ja varojensa mukaan edistivät tätä yhteistä henkistä mässäämistä. Melkein kaikki he olivat köyhiä tämän maailman tavarasta. Mutta rikkaita he olivat vielä silloin, jos oli kysymyksessä luottamus itseensä ja muihin, vielä pettämättömät toiveet, suunnitelmat joiden toteutumiseen he lujasti uskoivat, rohkeus, elämänhalu, tulevaisuus."

Kaikki muut lausunnot Lauantaiseurasta käyvät samaan suuntaan. Eikä kumma että seura oli aivan harvinainen, sillä monipuolisempaa tuttavapiiriä kuin tämä tuskin saattaa ajatella. Kuuluivathan siihen runoilijat Runeberg ja Cygnaeus, molemmat samalla estetikkoja, Cygnaeus sitäpaitsi historioitsija; Nervander, runoilija ja fyysikko; Snellman, filosofi; välistä Lönnrot, kansanrunouden kerääjä; myöhemmin Castrén, kielen ja mytologian tutkija; Nordström, lakimies. Ja heidän ympärilleen kokoontui joukko filosofian, jumaluusopin, lääke-, vuori-, kieli- ja luonnontieteen edustajia. Päälle päätteeksi rouvia ja "mamsseleja", osanottajien vaimoja tahi sisaria, niidenkin joukossa kirjailijoita, niinkuin rouva Runeberg ja hänen ystävättärensä Augusta Lundahl.

Elämä tässä piirissä oli niin toisellaista kuin sen ulkopuolella että, rouva Runebergin sanojen mukaan, se joka ensi kertaa joutui siihen oli alussa aivan ymmällä pelkästä hämmästyksestä ja ihmettelystä. -- Mutta ei seuran tarkotuksena ollut pelkkä huvittelu. Keskusteltiin myöskin siitä mitä voitaisiin tehdä isänmaan hyväksi. Ja samoinkuin Tengström ohjelmassaan kiinnitti seura huomionsa etupäässä kasvatukseen: päätettiin perustaa oppilaitos, jossa noudatettaisiin uudenaikaisempia kasvatusopillisia periaatteita -- tämä koulu oli äsken mainittu Helsingin lyseo. Samaten piirin alotteesta perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tämä Lauantaiseuran toiminta oli sitä tärkeämpi koska yliopistoelämä muuten oli lamassa: oudoksuttiin alussa uusia oloja, niin ettei nuorisossa syntynyt mitään eloisaa yhteishenkeä. Pohjalais-osakunnassa kuitenkin oli elämä virkeämpää ja Runebergiakin siinä yhä enemmän ihailtiin. Pyydettiinpä häntä kerran kuraattoriksikin, mutta hän kieltäytyi.

Helsingin aikanaan Runeberg siis taas, niinkuin ennen koulussa, oli liittyneenä toverijoukkoon, jolla oli samat pyrkimykset kuin hänellä. Mutta toiminta oli nyt vapaata itsenäisen miehen toimintaa itsenäisten miesten parissa.

Toiselta puolen hänellä nytkin, niinkuin kouluaikanaan, oli määrätyt työtuntinsa, ja velvollisuuksien tarkka täyttäminen oli nyt sitä tarpeellisempi, kun perheen toimeentulo oli siitä riippuvainen.

Kouluvelvollisuudet tuntuivat kuitenkin yhä keveämmiltä, mitä enemmän opettaja ja oppilaat liittyivät toisiinsa. Varsinkin latinaa opettaessaan Runeberg innostutti oppilaitaan. Joskus hän tosin oli heidän mielestään liian ivallinen, kun oli saanut väärän vastauksen; mutta kerran eräs oppilas hänen ivaansa vastasi:

-- Maisteri voi rangaista minua väärästä vastauksestani, mutta teillä ei ole oikeutta yhäti saattaa minua toverieni naurun esineeksi.

Silloin Runeberg kohta oli valmis tunnustamaan tehneensä väärin.

Että hän itse oli hyvin kiintynyt oppilaisiinsa näkyy siitä tavasta jolla hän heistä erosi. Lyseon johtaja oli kutsunut oppilaat kokoon ja ilmotti että Runeberg nyt sanoisi heille jäähyväiset. Mutta Runeberg itse ei voinutkaan muuta kuin kostein silmin ja syvästi liikutetuin äänin sanoa: "hyvästi, hyvästi". Ja sen jälkeen hän nopeasti poistui salista.

Pääpiirteiltään Runebergin elämä Helsingissä siis oli sama kuin ennenkin. Hänen elämänehtonsa eivät sanottavasti poikenneet monen hänen vertaisensa kohtalosta; mutta sisällisesti hän eli omaa elämäänsä. Ja sanomalehden toimittajana oli hänellä nyt jo edustavampi asema.

Lähinnä hänen voi sanoa edustaneen Lauantaiseuran katsantotapaa ja pyrintöjä. Mutta tämä piiri edisti monipuolisuudellaan yleisinhimillisyyttä, ja sen jäsenenä Runeberg siis oli ja pysyi senaikuisen henkisen sivistyksen huipulla. Ei mikään ajan merkillisimmistä virtauksista jäänyt hänelle tuntemattomaksi; olihan milloin mikin seuran jäsen ulkomaillakin ja toi sieltä aina uusimpia aatteita mukanaan. Eikä hän ollut yksinomaan passiivinen jäsen. Hän kuuntelee -- niin kerrotaan vuosista 1830 ja 1831 -- muiden keskustelua, kävellen edes takaisin lattialla, mutta kun hän joskus sekaantuu sanataisteluun, niin hän tekee sen ratkaisevalla voimalla. Samaten hänen sanotaan rakastavan filosofista mietiskelyä. Mutta vuonna 1838 kirjottaa yksi piirin innokkaimpia jäseniä, Lindfors, Runebergin olevan ainoan "joka saattaa käsittää semmoisen maailmankatsomuksen syvyyttä, joka ei tyydy pikaisesti pukeutumaan valloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan". Se on: hän on kuin onkin ennen kaikkea runoilija, hän näkee enemmän kuin määrittelee.

Näiden aatteellisten harrastusten rinnalla esiintyvät vähitellen ajan valtiolliset ja yhteiskunnalliset riennot. Innokkaasti seuraavat varmaan Lauantaiseuran jäsenet 1830 vuoden vapaudenliikkeitä Europassa ja varsinkin niistä johtuvaa vapaamielisyyden herätystä Ruotsissa. Mutta Suomessa ei keisari Nikolai I:n hallitessa ole mitään sijaa uudistuksille; päinvastoin täytyy jokaisen ottaa tarkasti vaari jo puheestansakin.

Tapahtui vuoden 1830 lopussa, että ylioppilaskekkereissä, joissa Runebergkin oli läsnä, joku nousi ehdottamaan maljaa kapinallisten puolalaisten kunniaksi. Runeberg silloin keskeytti puhujan sanoen:

-- Jos tahdot uhrata elämäsi ja veresi Puolan hyväksi, niin mene julistamaan sitä kaupungin toreilla ja kaduilla, mutta älä saata täällä yksityisen seuran jäseniä onnettomuuteen noilla kannunvalamisillasi.

Luultiin asian siihen päättyneen; mutta eräs mukana ollut dosentti antoi sen ilmi ja mainitsi Runeberginkin osalliseksi kapinalliseen yritykseen. Tämän katalan teon syyksi arvellaan sitä että Runeberg -- poikamainen kun vieläkin välistä oli -- äskettäin oli kadulla heittänyt häntä lumipallolla. Asia päättyi kuitenkin onnellisesti, kun todistettiin dosentin olleen niin juovuksissa, ettei hän voinut mitään selvästi tajuta; ja malja selitettiin niin että oli vain kehotettu läsnäolevia "juomaan pohjaan".

Tämmöisissä oloissa luonnollisesti harrastukset yhä edelleen kohdistuvat vain henkiselle alalle. Isänmaan hyväksi tahdotaan kyllä työskennellä, mutta taistelu Suomen tulevaisuuden puolesta on nyt niinkuin ennen puhdasta kultuuritaistelua. Eikä se siis vieläkään synnytä mitään puolue-jakoa; ainakin kaikki nuoremmat kannattavat edistystä, jos kohta monen vanhemman pinttynyt virkavaltaisuus vielä edistystä hidastuttaa.

Näiden olojen vaikutus näkyy selvästi Runebergin kirjailijatoimessa. Ensiksi hän nyt ratkaisevasti kääntyy kotimaisiin kansallisiin aineisiin; toiseksi hän julkisuudessa puolustaa sitä katsantotapaa jonka hän on saavuttanut, varsinkin mikäli se koskee runoutta ja sen tehtävää; kolmanneksi hän Porvooseen muuttonsa tienoilla lausuu yhä syventyneemmän käsityksen elämästä, mutta "pukematta sitä valloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan".

16.

Jo vuonna 1828 oli Runeberg aikonut julkaista runokokoelman. Mutta ennenkuin tämä valmistui, oli hän joutunut vielä yhden vaikutuksen alaiseksi, nimittäin kansanrunouden.

Tunnettua on että kahdeksannentoista vuosisadan miehet, ihaillen omaa etevyyttään, yleensä syvästi halveksivat edellisten aikojen runollisia tuotteita, siis kansanrunouttakin. Kuitenkin oli jo silloin luontevuuden ihailu herättänyt harrastuksen kansanrunouden tuntemiseen ja kokoilemiseen. Mutta usein tämä harrastua tarkotti etupäässä tieteellisiä tuloksia; tahdottiin kansanrunoudesta saada tietoja kansan muinaisista elämäntavoista j.m.s. Tämä harrastus synnytti esim. Porthanin selonteon suomalaisesta kansanrunoudesta; mutta runollisessakin katsannossa jo Franzén ihaili tätä runoutta Homerosen ja Ossianin rinnalla.

Kun sitten yhdeksännentoista vuosisadan alussa ruvettiin harrastamaan "kansallisen individisyyden" asiaa, niin luonnollisesti kiinnitettiin huomio kansanrunouteenkin. Ruotsissakin uuden suunnan miehet innokkaasti kokoilivat kansanlauluja, joita Afzelius ja Geijer julkaisivat.

Mutta mitä Runebergiin tulee, on merkillistä etteivät ruotsalaiset kansanlaulut juuri ensinkään häneen vaikuttaneet, eikä toiselta puolen suomalainenkaan kansanrunous aiheuttanut mitään yritystä runoilla suoranaisesti sen tapaan.

Molemmat seikat ovat kuitenkin helposti selitettävissä.

Ruotsalaiset "kansanlaulut" ovat etupäässä balladeja, joiden aiheet ovat ritarielämästä saatuja. Niissä annetaan esiintyville henkilöille usein kultaisia kruunuja ja muita samallaisia koristuksia, ja luontokin on niissä vain koristeena tahi symbolina. Ruusut ja liljat eivät ole todellisia ruusuja ja liljoja, vaan ainoastaan runollisia merkkejä: ruusu tietää rakkautta tahi iloa, lilja viattomuutta tahi surua. Yhtä vähän kuin tämä soveltui Runebergin runoilijaluonteeseen, yhtä vähän häntä miellytti tuo näissä lauluissa useimmiten käytetty aihe: kahden rakastavan kova kohtalo, kun heidät erottaa kovasydäminen isä, syystä että kuuluvat eri säätyyn. Sillä mitään vastinetta tähän hän ei todellisuudessa nähnyt.

Suomalaista kansanrunoutta taas oli vielä tähän aikaan hyvin vähin kokoiltu ja vielä vähemmin käännetty, eikä Runeberg ollut niin perehtynyt suomenkieleen että olisi voinut vaivatta lukea alkuteoksia ja niistä saada vaikutteita. Perinpohjaisempaan suomalaisen runouden tutkimiseen hän ei vielä ollut saanut herätystä, ja hänen sisäinen kehityksensä oli tarjonnut hänelle kylläksi runollisia tehtäviä, joihin kansanrunouden sävy ei soveltunut.

Mutta syksyllä 1828 hän kerran, tutkiessaan ystävänsä Cygnaeusen kirjavarastoa tuolla salin lattialla, sai käsiinsä pienen vihon saksaksi käännettyjä serbialaisia kansanlauluja. Kääntäjä, joka asui Pietarissa, oli antanut vihon piispa Cygnaeuselle ja tämä taas antoi sen Fredrikilleen, joka toi sen Helsinkiin. Nämä kansanlaulut miellyttivät Runebergia suuresti. Enin osa niistä koski rakkautta -- ja mikä olisi tähän aikaan ollut Runebergia lähempänä? Mutta rakkautta esitetään näissä lauluissa enimmiten luonnosta otettujen kuvien ja vertausten kautta, taikka niin että samanlaatuiset lauseparret tahi kysymykset toistetaan (useimmiten kolme kertaa), jolloin runon päätarkotus esiintyy vasta viimeisellä kerralla. Ja tämä suora, luonteva muoto sekin miellytti Runebergia. Hän rupesi kääntämään noita lauluja ja kirjotti itsekin "runoja kansanlaulun tapaan", niinkuin hän niitä nimitti. Ja lähettäessään muutamia niistä Snellmanille hän nimenomaan sanoo niitä kirjotetuiksi serbialaisten kansanlaulujen tapaan. Myöhemmin nämä runot saivat nimen "Idyllejä ja epigrammeja"; niiden vaihtelevat runomitatkin tavataan kaikki serbialaisessa kokoelmassa. Niiden sävy taas on niin kansanomainen, että niiden laulajaksi varsin hyvin voisi ajatella sisämaan poikaa tahi tyttöä.

Mutta serbialaisten runojen joukossa oli muutamia eepillisiäkin, joille Serbian historia oli antanut aiheet. Ja tämä historia on muutamissa kohden hyvin Suomen historian kaltainen. Neljännellätoista vuosisadalla oli kansa menettänyt itsenäisyytensä, ja kääntäjä sanoo sen johdosta esipuheessaan:

"Tiettävästi eivät siis tämän kansan rikkaat synnynnäiset taipumukset saattaneet kehittyä täydelliseksi sivistykseksi. Mutta onnettomuuksien ja sorron alta tämän kansakunnan on kuitenkin onnistunut pelastaa laulunsa ja niiden ehtymätön lähde. Ja juuri se seikka, ettei Serbialla ole muuta kirjallisuutta kuin laulunsa, tekee nämä laulut erittäin tärkeiksi historioitsijan ja ihmistutkijan silmissä."

Mutta juuri samaa oli Tengström sanonut suomalaisesta kansanrunoudesta.

Noista eepillisistä runoista löysi Runeberg muodon joka soveltui ilmaisemaan niitäkin vaikutteita, jotka hän oli vastaanottanut sisämaan kansasta. Tämä muoto oli hänen niin usein käyttämänsä viisitahtinen laskevapoljentoinen säe -- siis Kalevalan runomitta laajennettuna yhdellä tahdilla. Tähän koruttomaan muotoon pukeutuivat nyt muiden muassa n:o 22 (Sotavanhus talonpojan pirttiin tuli) ja n:o 25 (Saarijärven Paavo).

Nyt niinkuin ennenkin on runojen sisällys omintakeinen: vieläpä jokainen tietää että näistä runoista Runebergin tosikansallinen runous alkaa. Mutta samalla runot taas kuvastavat hänen elämänkatsomustaankin.

Kun talonpoika kysyy vanhalta sotamieheltä miltä tuntui,

konsa vihollinen päälle täytti, pyssyt paukkuivat ja luodit lensi,