Part 8

Tässä kohden Runeberg on selvästi kansallinen, mutta tavalla joka on yhteydessä suuren ajanvirtauksen kanssa. Muissakin maissa oli -- vastakohtana edellisen vuosisadan yleismaailmallisuudelle -- herännyt kansallisuusaate, ja Suomessa on sen ensimäinen itu etsittävä Porthanin ja Franzénin ajoista. Yleinen oli sekin käsitys että kansanluonne riippuu ympäröivästä luonnosta: Ruotsissa esitti tätä aatetta hyvin nerokkaasti Geijer, ja Tegnérin runoissa se samaten esiintyy.

Mutta mitenkä saada tämä kansallinen individisyys ilmaistuksi? Ruotsissa tämä luonnollisesti tapahtui ensiksi valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa harrastuksissa, toiseksi ylistämällä suurten esi-isien muistoa, kolmanneksi elvyttämällä muinaisskandinavialaisten sankarirunojen henkeä. Mutta kaikki nämä kolme tietä olivat meillä siihen aikaan suljetut, niin sanoo Tengström nimenomaan ja luultavasti juuri verrattuaan mielessään Suomen oloja ruotsalaisiin.

Mitä meiltä silloin puuttui, sen olemme myöhemmin saaneet: 1835 Kalevalan, 1848 Vänrikki Stoolin tarinat, 1863 valtiopäivät. Mutta mitä oli silloin mahdollista tehdä?

Siihen kysymykseen Tengström antaa toisenkin vastauksen, joka sekin sopi juuri Runebergille.

Puhuttuaan koko kansan sivistyksestä Tengström kääntyy tarkastamaan niitä esteitä, jotka kohtaavat korkeamman kultuurin leviämistä erittäinkin niin sanottuihin sivistyneihin säätyihin.

Silloin hän ensiksi huomauttaa että näissä säädyissä vallitsee pintapuolisuus ja haluttomuus vakavaan työhön. Näiden puutteiden juurena taas on edellisen vuosisadan ranskalainen sivistys, jonka leviämistä Ruotsiin ja Suomeen Kustaa III suuressa määrin edisti. Tosin tämä sivistys oli poistanut monta ennakkoluuloa, mutta samalla vähentyi perusteellisuuden, innokkaisuuden ja luontevuuden harrastus, usko pyhään ja yliaistilliseen rupesi horjumaan, löyhä itserakkauteen ja itsekkäisyyteen perustuva siveysoppi levisi. Kirjallisuudessa suosittiin keveyttä, sukkeluutta, loistoa, ja ihmiset luulivat ajan saavuttaneen ehdottoman etevämmyyden entisiin aikoihin verraten. Tuon uuden kultuurin tunnusmerkiksi sopii siis sanoa "itsekkäisyyttä, taikka omanhyödyn harrastamista, ja itserakkautta, näiden käsitteiden laajimmassa merkityksessä".

Kun siten ainoa päämäärä oli käytännöllinen hyöty, niin ihminen vaipui maan tomuun ja päätyi elämään vain katoavaisia ja eläimellisiä tarkotuksia varten; isänmaanrakkaus, uskonto ja hyve jäivät merkityksettömiksi sanoiksi. Ja kumminkin aikakausi epäjumaloi itseänsä, halveksi muilta kansoilta ja ajoilta oppimista, ja siitä seurasi että ylenkatsottiin ikuisia aatteitakin, joista ihmisen jalostuminen kuitenkin on lähtenyt ja aina lähtee.

Tästä katsantotavasta johtuu nautinnonhimo, joka on erittäin turmiollinen pohjolassa, sillä täällä jos missään tarvitaan, ihmisen sekä ruumiillista että siveellistä olemassaoloa varten, uutteruutta ja kärsivällisyyttä, uhrautuvaisuutta, neuvokkuutta ja kestävyyttä. Kirjalliseen sivistykseenkin katsoen on mainittu katsantotapa ollut Suomelle enemmän haitaksi kuin isommille maille. Uskoen ruotsalaisten kirjailijoiden etevämmyyteen oli yleisö laiminlyönyt tutustua vieraaseen, vanhojen ja uusien kansojen kirjallisuuteen. Mutta siten saavutettu sivistys ja valistus on nyt jo vanhentunut ja kulunut, eikä kukaan, jolla on sielu ja sydän, niiden sanojen korkeammassa merkityksessä, siihen enää voi tyytyä, koska se itsessään on pintapuolinen ja väärä.

Ruotsissakin on korkeampien säätyjen sivistyksessä ja koko kotimaisessa kirjallisuudessa alkanut uusi mullistus, joka tosin näyttää sekavalta ja meluiselta tahi malttamattomalta, mutta joka varmaan on lopullisesti herättävä uutta henkeä. Mutta siitä tulee luultavasti koitumaan meille hyvin vähän hyötyä, koska tuo uusi luoma osaksi perustuu Ruotsin kansan individisyyteen, joka on meille vieras, osaksi taas ulkomaalaiseen, meillä tuntemattomaan filosofiaan ja taiteeseen, jota paitsi se aikaa myöten, kun yhteys Ruotsin kanssa vähenee, on yhä enemmän katoava näköpiiristämme.

Kaikkiin Tengströmin ohjelman nyt kerrottuihin kohtiin saattoi Runeberg täydestä sydämestä yhtyä. Jo lapsuudestaan saakka hän oli vastustanut itsekkäisyyttä ja itserakkautta kaikissa sen eri muodoissa. Ikuisia aatteita, joita edellinen aikakausi oli halveksinut, tahtoi hän palvella ja puolustaa. Ja lopuksi on osotettu minkä tähden häntäkään ei tyydyttänyt Ruotsissa ilmennyt uuden katsantotavan muoto.

Mutta millä keinoilla oli uudistus Suomessa aikaansaatava?

Yksi kohta on jo mainittu. Yksistään järkiperäinen sivistys ei ole kansalle kylliksi, kansan mielikuvituksen vireillä pitäminen ja kehittäminen on yhtä tärkeä. Mutta Runeberg oli runoilija, siis tämä tehtävä oli hänelle kuin luotu, ja me tiedämme jo mikä merkitys mielikuvituksella oli hänen koko maailmankatsomuksessaan.

Mutta Tengström suosittaa vielä yhtä keinoa uuden sivistyksen edistämiseksi, ja se on kasvatus. Että täysi-ikäinen sukupolvi luopuisi niistä taipumuksista ja mielipiteistä, jotka ovat sille vereen juurtuneet, ja omistaisi uusia, se ei ole toivottavissa. Mutta jos se ymmärtää kultuurinsa puutteet, jos sillä on rohkeutta tunnustaa ne ja voimaa koettaa korjata niitä jälkeläisissään, niin se voi kasvattaa uuden jalostuneen sukupolven. -- Ja Runebergin elämäntyö oli juuri kasvattajan.

Mutta kannattaa seurata Tengströmiä vielä kappaleen matkaa.

Kasvatuksen tarkotuksena, sanoo hän, ei ole vain käytännöllisen hyödyn saavuttaminen, eikä ulkonainen hienostuminen, eikä järkiperäisten muistitietojen kokoileminenkaan. Mutta yhtä vähän sopii sanoa että tiedot, niinkuin Rousseau väitti, ovat yhteiskunnalle haitaksi. Tosin aikakausista, jolloin katsotaan pimeyden ja raakuuden vallinneen, voi löytää ylevimpienkin hyveiden esimerkkejä; mutta se tietää vain että silloin itse asiassa on ollut sivistys korkeampi kuin mitä jälkimaailma on tahtonut tunnustaa. Jos kohta ne siis muutamissa kohden näyttävät meitä paremmilta, niin ihmiskunta ei voi pysähtyä niiden kannalle; se pyrkii aina eteenpäin.

Ja tätä kehitystä tarkottaa se kasvatus, jonka yhteiskunta antaa. Yhteiskunnan tehtävä ei siis ole vain yksityisen kansalaisen suojeleminen ja hyöty. Siitä ei koskaan voi johtua todellinen isänmaanrakkaus.

Jollei kansalaista yhteiskuntaan liittäisi synnynnäinen rakkaus maahan, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, kansaan, jonka elämän- ja toiminnantapa on hänelle luontaiseksi tullut, ja yhteiskuntalaitokseen, joka on suojellut ja kasvattanut häntä, jollei hän tuntisi kiitollisuutta niitä kohtaan siitä jalostumisesta, josta hän on ihmisenä päässyt osalliseksi, ja jollei hän siis semmoisesta korkeammasta syystä katsoisi tätä ympäristöä itselleen kalliiksi, niin hän jäisi kylmäkiskoiseksi isänmaata kohtaan ja ajattelisi ainoastaan omaa yksityistä viihtymistään ja turvallisuuttaan. Jos isänmaanrakkauden synnyttäjänä olisi vain eläimissäkin huomattava vietti säilyttää ja puolustaa ruumiillista elämää, torjua ulkonaista väkivaltaa ja sortoa, ja jollei sen lähteenä olisi tunne siitä että oma yhteiskunnallinen järjestys ja kansallinen individisyys ovat ehtoja sielumme välttämättömien vaatimusten täyttämiselle, niin ei isänmaantunne varmaankaan voisi innostuttaa kansalaisia yhteisen hyvän puolesta uhraamaan omaisuuttaan ja henkeään, eikä se ilmenisi niin ihmeteltävissä urotöissä kuin ne, jotka nykyaika asettaa katseltaviksi ja noudatettaviksi.

Mutta juuri semmoisena kuin Tengström vaatii ilmaantuu isänmaanrakkaus myöhemmin Runebergin teoksissa.

Jos siis yhteinen päämäärä on kultuurin ja ihmiskunnan yhä enenevä jalostuminen, niin kirjallisuus ja tiede itsessään myöskin ovat valtiolle tärkeitä. Ja kun niiden harrastaminen on korkeampien säätyjen asia, niin näiden säätyjen tulee olla muiden esimerkkinä näyttämällä mitä tosi sivistys vaikuttaa ja hankkimalla siten, eikä arvonimillä ja sukuperällään, itsellensä muilta säädyiltä sitä kunnioitusta, jonka yhteiskunnan onnikin tekee tarpeelliseksi.

Mutta miten saavutetaan tosi sivistys?

Se syntyy ainoastaan todellisesta, raittiista ja elävästä maailman ja ihmisten havaitsemisesta. Se on siis yhtä vähän kuivettunutta, hengetöntä oppineisuutta kuin pintapuolista "maailmantuntemista", joka kyllä saattaa tehdä ihmisen älykkäämmäksi ja viekkaammaksi, mutta ei koskaan jalommaksi ja viisaammaksi. Tosi sivistys on vapaata, sopusointuista, filosofista. Kauniin ja jaloin luonnon tuote on ihminen, ja sen tunteminen on sivistyksen tärkein tehtävä. Mutta emme missään huomaa ihmistä niin monipuolisesti kehittyneenä taiteen ja tieteen yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisen toiminnan kautta, eivätkä kansallisuus ja ihmisyys ole missään niin likeisesti yhtyneet, kuin vanhassa maailmassa, kreikkalaisten ja roomalaisten keskuudessa. Etevimmät kirjailijat eivät siihen aikaan kuuluneet eri säätyyn, eivätkä oppineitten ammattikuntaan, jossa koneelliset sielunharjotukset useinkin takerruttavat ihmisen abstraktisten ja teoreettisten käsitteiden määrättyihin kaavoihin, vaan he olivat vapaasti kehittyneitä ihmisiä, jotka sisällisestä kutsumuksesta jakoivat aikalaisilleen mitä he julkiselle toiminnalle omistetussa elämässään olivat sodan ja rauhan aikana kokeneet, taikka mitä he joutilaina ulkonaisista tehtävistä ja niistä häiriytymättä olivat luoneet sielun ja mielikuvituksen vapaan toiminnan avulla.

Eikö tämä tosi sivistyksen ja etevän kirjailijatoimen kuva taas samalla ole Runebergin sivistyksen ja kirjailijatoimen kuva?

Mutta vanhan maailman tunteminen on vihdoin, jatkaa Tengström, hyödyllinen siitäkin syystä että se kelpaa mittakaavaksi, jonka mukaan sopii arvostella niitä usein pintapuolisia mietteitä, jotka nykyaikana syntyvät. Siten voidaan parhaiten toteuttaa ajan tehtävä, joka on klassillisen muodon yhdistäminen uuden ajan rikkaampaan sisälliseen olentoon; voidaan, riippumatta muotifilosofiasta, itsenäisesti erottaa ikuinen totuus ja kauneus väärästä, tyhjästä, loistavasta ulkokuoresta ja sillä tavoin sulattaa kaikki se mitä tunnemme ja tiedämme _yhdeksi_ kaikkine osineen sopusointuiseksi _kokonaisuudeksi_.

Ja juuri tätä samaa päämäärää kohti Runeberg pyrki.

En voi lopuksi olla mainitsematta kuinka Tengström puolustaa julkisia kouluja. On ikäänkuin hän siinä kuvailisi Runebergia Vaasan koululaisena.

Julkisissa oppilaitoksissa kehittyy nuorukainen helpoimmin ja voimakkaimmin kunnioittamaan vertaistensa oikeuksia, olemaan inhimilliselle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle kuuliainen, ottamaan tarkasti huomioonsa velvollisuudet ja yhteiskunnan olemassaololle tarpeelliset, vaikka välistä satunnaiset ulkonaiset muodot. Yhteiskuntahenki kehittyy hänessä, ja hän oppii pitämään arvossa ansioita, taitavuutta ja kykyä. Samoin hän seurustellessaan joka päivä luonteeltaan, tavoiltaan ja kasvatukseltaan erilaisten toverien kanssa helpoimmin saavuttaa sen elämänkokemuksen, ja tottuu siihen itsetoimintaan, neuvokkuuteen ja kärsivällisyyteen, jotka elämän moninaisissa vaiheissa ovat välttämättömiä.

Vieläpä Tengström moittii liian kuivia oppikirjoja esim. luonnontieteellisiä, sillä nämä eivät voi palauttaa eivätkä herättää sitä ihmiselämän raitista havaitsemista tahi sitä likeistä tuttavuutta ulkonaisen ympäristön kanssa, minkä itsekseen jätetty luonnonihminen omistaa. Ja kun hän sen johdosta suosittelee voimistelua kouluihin, niin joudumme ajattelemaan että Runebergin urheiluelämä vaikutti aivan samaan suuntaan.

Mitä kaikki nämä yhtäläisyydet merkitsevät?

Tietysti ei sitä että Runeberg olisi järjestänyt elämäntoimintansa Tengströmin vaatimusten mukaan. Mutta ne merkitsevät että hänen personalliset tarpeensa ja pyrintönsä olivat sopusoinnussa ylevän isänmaallisen sivistysohjelman kanssa ja että hän siis tässäkin kohden, kehittyen luonteensa mukaisesti, samalla yhä täydellisemmin edusti ja toteutti kansansakin ylevimpiä tarpeita ja pyrintöjä.

Samaan tulokseen olemme ennenkin ehtineet, tarkastaessamme Runebergia ympäröivää elämää ja aikakauden yleisinhimillisiä pyrintöjä. Voimme siis nyt sanoa että Runeberg koko sivistykseltään ja kehitykseltään oli kansallinen: hän oli itsellensä omistanut sen omintakeisen sivistysmuodon, joka oli Suomessa kehittynyt aina Porthanin ja Franzénin ajoista lukien, ja joka nyt esiintyi muuttuneiden olojen vaatimassa uudessa muodostuksessa.

Tämän kansallisen sivistysmuodon edellytykset olivat seuraavat.

Koska Suomi ei ole riippumaton valtio, niin sen asukkaat eivät pyri millään muotoa vaikuttamaan muiden kansojen kohtaloon.

Sitävastoin, koska yliopisto on sivistystyön keskustana, pyritään henkisessä kehityksessä pysymään muiden kansojen tasalla, omistamaan parasta mitä ihmiskunta on henkisellä alalla luonut ja löytänyt.

Mutta kun maa on köyhä ja sen asukkaat ovat suuressa keskinäisen avun tarpeessa, niin henkinen sivistys ei irtaudu tarmokkaasta käytännöllisestä työstä.

Kaikista näistä edellytyksistä seuraa että pääpykälänä kansallisen sivistystyön ohjelmassa on itsekkäisyyden voittaminen ja kansalaisten keskinäinen hyväntahtoisuus. Muita kansoja kohtaan ei aseteta mitään vaatimuksia; ikuisten aatteiden maailma on kaikille avoinna, luokkaetuja ei harrasteta, puolueita ei ole.

Mutta mitä enemmän itsekkäisyys voitetaan, mitä enemmän liitytään toisiin uhrautuvassa rakkaudessa, sitä enemmän henkinen ja siveellinen elämä esiintyy ainoana korkeammassa merkityksessä todellisena.

Tälle henkiselle elämälle on kuitenkin hankittava kansallinen pohja siten että kansallinen individisyys säilytetään ja kehitetään. Mutta tämä individisyys ei sekään voi olla muuta kuin henkistä laatua. Ja kun sen määrääjänä on ympäröivä luonto ja kun se ilmenee kansan mielikuvituksen luomissa tuotteissa, niin tosikansallinen on se joka, samalla kun hän voittaa itsekkäisyytensä, kuuntelee ja ymmärtää ikuisten aatteiden, ikuisen rakkauden, luonnon ja runon kieltä.

Että Runeberg jo oli kehittynyt tätä kansallista ohjelmaa edustamaan ja toteuttamaan, sitä todistavat muutamat hänen tämänaikaiset runonsakin.

Ensiksi Matka Turusta. Luonnon ylistäminen on runon pääsävynä, mutta luonnon helmasta ikäänkuin kehittyvät esiin rakkaus, laulu -- luonnonlapsen ja Choræusen -- ja uhrautuva kuolema isänmaan puolesta.

Ikuisten aatteiden alalle runoilija taas siirtyy runossa Jalouden voitto.

Hänen "pyhä laulunsa" soi "kansoille maan", mutta "veljillekin" -- niinkuin jo runossa Kaitselmus. Hän näkee vääryyden, väkivallan ja sorron hirmutöitä, mutta niiden johdosta "_luonnon_ templi huokaa saastutustaan". Sentähden "jalo", tuo jumallapsi, suoriutuessaan sotaan noita hirmuvaltiaita vastaan, juo vapautta ja valoa, mutta vannoo viettävänsä "valon voittoa vapautuneen _luonnon_ kanssa". Luonto on siis kaiken vapaudenkin lähde ja kaiken vääryyden vastakohta.

Ja kun taistelu on alkanut, kun jumallapsi on lyönyt kilpeensä ja tähdännyt nuolensa tirannia vastaan, niin "jalo" yhtäkkiä -- "kaartuu rauhan taivahaksi", ja vapaana "siunaava maa syliss' asuvi sen".

Minkätähden runoilija ei pysykään ensin omaksumassaan kuvassa? Nähtävästi siitä syystä että "jalo" on hänestä kuitenkin kaikitenkin puhtaasti henkinen voima, joka ei taistele ihmisen tavoin, vaan joka syleilee koko maailmaa. Mutta mitä muuta siis "jalo" on kuin se kirkastunut rakkaus, joka Mustasukkaisuuden öiden lopussa avaa sylinsä koko maailmalle?

Semmoisen henkisen voiman voitot ovat siis oikeastaan sisäisiä; ne saavutetaan ihmisten sydämissä. Ja niitä voittoja ylistää runo Laulaja.

Tässäkin on luonto lähtökohtana; laulaja on luonnon kasvatti, luonto on tutustuttanut häntä ihmisten tunteisiin. Ja koko maailmalle hänkin laulaa. Mutta vaikutus on sisällinen, henkinen: hänen laulaessaan orjat unhottavat kahleensa, kuninkaitten otsat seestyvät. Ja kuollessaan laulaja antaa henkensä "hengen isänmaalle".

Niin esiintyy kaikkialla tuo Runebergille ominainen yleisinhimillinen aatteellisuus ja sen yhteydessä luonnon ylistäminen. Tarkotukseltaan on kuitenkin hänen runoutensa jo kansallinen, ja pian hän Joutsen laulussaan nimenomaan ylistää _Pohjolaa_ luonnonihanuuden, rakkauden, uskollisuuden ja runon kotimaaksi. Ja sitä ennen hän jo oli siirtynyt luonnosta kansaan runoillen Saarijärven Paavosta.

Mutta kun tämä tapahtui, oli jo alkanut uusi ajanjakso Runebergin elämässä, josta ensin on kerrottava.

14.

Lopulla syyskuuta vuonna 1828 suoriutuivat Paraisiin kokoontuneen akatemillisen siirtokunnan jäsenet matkalle uuteen yliopistokaupunkiin, Helsinkiin, missä yliopisto taas oli avattava 1 päivänä lokakuuta. Matkustavien joukossa oli myöskin kamreerin rouva Tengström, joka ritarikseen matkalla oli saanut maisteri Runebergin. Molemmat ajoivat samoissa kääseissä, Fredrika mamsseli ja vanha palvelijatar Lisette toisissa, joissa kyytimies oli ajurina. Maisteri ei kuitenkaan jättänyt jäljestä tulijoita silmällä pitämättä, ja niin hän eräällä taipaleella huomasi että toiset kääsit välistä jäivät paljon jäljelle, välistä taas hurjaa vauhtia lähenivät. Pian hän sai selville että kyytimies siten juonitteli pelottaakseen vallassaan olevia heikkoja naisia. Maisterin veri rupesi kuohumaan, mutta hän odotti aikaansa. Vihdoin, kun vastamäessä molemmat ajopelit olivat tulleet lähekkäin, hän hyppäsi maahan ja meni toisten luo, ja suuttumuksesta "valkoisena kuin liinavaate", hän säihkyvin silmin ja vapisevin ylähuulin tarttui kyytimiehen kaulukseen, aikoen kourintuntuvasti kurittaa häntä. Mies kuitenkin jo tästä säikähtyi ja lupasi vastedes ajaa kunnollisesti. Mutta Fredrika oppi täten tuntemaan muuten sävyisää Runebergia uudelta, eikä hänelle suinkaan epäedulliselta puolelta; näkyihän selvästi että suuttumuksen syynä oli huolenpito heikommista ja kaiken väkivallan vihaaminen.

Helsinkiin tultuaan matkue hajosi. Tengströmeillä oli asunto Kruunuhaassa, jossa perheen poika, ylioppilas, myöhemmin yhtyi heihin; Runeberg taas oli silloisen kaupungin toisesta päästä, Iso-Robertinkadun varrelta, vuokrannut, yhdessä Fredrik Cygnaeusen kanssa, salin ja kaksi kamaria.

Sisustus tässä ylioppilaskortteerissa oli mahdollisimman yksinkertainen. Saliin olisi sopimuksen mukaan Cygnaeusen pitänyt hankkia huonekaluja, mutta ei siinä muuta ollutkaan kuin iso pöytä keskellä lattiaa. Nurkkaan oli Cygnaeus sensijaan jättänyt kapsäkkinsä ja siinä olevan vaatevarastonsa; seinää vasten ladottuina olivat hänen kirjansa runollisessa epäjärjestyksessä. Ei edes omaan kamariinsa Cygnaeus hankkinut huonekaluja, vaan se oli aivan tyhjä, ja isäntä makasi yöt Runebergin sängyssä. Muutamia viikkoja samana syksynä Snellmankin vieraili Runebergin luona ja nukkui hänkin Runebergin kamarissa, johon vuode tehtiin tuoleille tahi lattialle. Mutta jo ennen kello kahdeksaa aamulla piti hänen ja Cygnaeusen poistua kamarista, sillä silloin tulivat Runebergin yksityisoppilaat. Snellman sentähden hankki itsellensä tuolin, jonka hän asetti Cygnaeusen kamariin, jotta saattaisi oleskella siellä kunnes oppilaat kello kymmenen lähtivät. Sillä välin oli tuotu ja salin pöydälle asetettu tuoppi tilattua maitoa, ja myöhemmin tuli leivänkaupustelija, jolta ostettiin kaksi Ranskan leipää. Siinä oli sitten suurus; muut ateriat syötiin kaupungilla jossakin ruokapaikassa.

Joulunaikana Snellman lähti kotiopettajaksi Vihtiin, mutta Cygnaeus jäi vielä muutamaksi kuukaudeksi, vaikka hän oli jo itselleen vuokrannut toisen mukavan ja hyvin sisustetun asunnon. Hän viihtyi hyvin Runebergin kanssa, vaikka tämä ei voinut tukahuttaa synnynnäistä kujeilun haluaan. Niin hän esimerkiksi huomasi että Cygnaeus iltasin, kun Runeberg jo oli pannut maata, ensin istui salin pöydän ääressä ja sitten rupesi kävelemään edes takaisin, koettaen pukea runolliseen muotoon niitä suuremmoisia aatteita, jotka hänen aivoissaan kuohuivat. Saadaksensa nähdä tätä hauskaa peliä Runeberg oli nukkuvinaan; mutta kerran kävi näytelmä hänelle liiankin hauskaksi ja hän purskahti nauruun. Silmänräpäyksessä Cygnaeus sammutti kynttilän -- ja ennen pitkää hän painautui veljellisesti Runebergin viereen nukkumaan.

Toiselta puolen oli tovereilla lupa mielin määrin käyttää Cygnaeusen kirjoja sekä vaatevarastoakin, joka oli paljon runsaampi ja hienompi kuin heidän. Eikä oltukaan niin tarkkoja erottamaan mikä oli minun, mikä sinun; ja kerrotaan sentähden että, kun Cygnaeus tuli kotiinsa Pietariin, niin hänen äitinsä, piispan rouva, kauhistui nähdessään mitä kummallisia muutoksia, vaatekappalten sekä kokoon että laatuun nähden, oli Helsingissä tapahtunut.

Tätä ylioppilaselämää Runeberg jatkoi vuoden 1829 loppuun. Sillä välin olivat hän ja Fredrika 19 päivänä joulukuuta 1828 vaihtaneet sormuksia, vaikka kihlaus aluksi oli pidettävä salassa. Millä tunteilla vanha Lisette otti tämän uutisen vastaan näkyy siitä että, kun se hänelle kerrottiin ehdolla ettei hän sitä muille ilmottaisi, hän vastasi: "minulla ei ole tapana puhua pahaa herrasväestäni". -- Kun sitten vuoden 1830 alusta rouva Tengströmillä oli huone käytettävänä -- johon oli käytävä keittiön kautta! -- niin Runeberg muutti siihen ja lausui silloin toivovansa että ennenkuin vuosi menisi umpeen hän voisi perustaa oman kodin.

Sitä varten oli kuitenkin varma tulolähde tarpeen, ja semmoisen Runeberg saikin, kun hän 24 päivänä helmikuuta 1830 nimitettiin yliopiston konsistorin amanuensiksi. Tässä toimessa hänen kuitenkin tuli istua puhtaaksikirjottamassa neljä tuntia joka arkipäivä vuoden umpeensa, eikä sentään saanut palkkaa sen enempää kuin, nykyisessä rahassa laskettuna, 570 markkaa vuodessa. Hän hakikin sentähden jo 1832 virkavapautta, jota sittemmin nautti melkein yhtä mittaa, kunnes hän 1834 pyysi ja sai eron koko virasta.

Mutta toisellakin tapaa Runeberg koetti saada jalansijaa yliopistossa. Hän julkaisi ja puolusti 16 päivänä kesäkuuta 1830 latinankielisen väitöskirjan ja nimitettiin sen johdosta 25 päivänä elokuuta "kaunopuheliaisuuden" (Rooman kirjallisuuden) dosentiksi. Väitöskirjassaan hän oli vertaillut kahta Euripideen ja Senecan murhenäytelmää, jotka molemmat kuvailivat Medeaa. -- Dosenttina Runeberg tosin ei nauttinut muuta vakinaista palkkaa kuin "oikeuden saada kutsun rehtorin kemuihin", mutta ylioppilaille antamastaan yksityisopetuksesta hän saattoi vähän ansaita, ja dosentintoimi oli ensimäinen askel akatemisella opettajauralla, jota hän aikoi edelleen jatkaa.

Niin hän myöskin uskalsi toteuttaa äsken mainitun toivomuksensa oman kodin perustamisesta. Häät olivat 23 päivänä tammikuuta 1831 ja vietettiin ilman minkäänlaista prameutta. Fredrika oli omalla työllään ansainnut neljäsataa riksiä, ja ne hän nyt käytti yhteiseen talouteen. Kaksi pientä huonetta vuokrattiin samasta talosta, mutta Runeberg käytti yhä edelleen työhuoneekseen entistä keittiöntakaista kamariaan. Uusi "huoneusto" oli ennen ollut puusepän työhuoneena ja oli kauhean näköinen, lattia oli kulunut, liima-, lakka- ja nokitahroja kaikkialla. Mutta niitä koetettiin peittää matoilla ja huutokaupasta ostetuilla huonekaluilla, joita morsian ja hänen veljensä korjailivat. Seinät ja katot Fredrika itse paperoitsi ja maalasi. Niin saatettiin "huomenpäivää" viettää iloisesti nuoren pariskunnan luona. Useimmat häävieraat -- niitä oli ollut yhdeksäntoista -- ja muutamat muut Runebergin ystävät "tulivat aamulla, ja koko päivä siellä pidettiin surinata, naurettiin, laulettiin ja niin edespäin", niinkuin nuori rouva itse kertoo ystävättärellensä.

Pian sen jälkeen, 15 päivänä maaliskuuta 1831, avattiin Helsingissä uusi yksityiskoulu, "Helsingin lyseo", ja siinä oli Runebergkin opettajana; alussa hän opetti raamatunhistoriaa, maantietoa ja historiaa, myöhemmin latinaa ja kreikkaa. Vuodesta 1832 alkaen hän senohessa otti vielä yhden toimen lisää, ryhtyen toimittamaan uutta, kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä, Helsingfors Morgonbladia. Samaan aikaan hän haki yliopistollista "apurahaa nuoria kirjailijoita varten", 250 hopearuplaa (= 1,000 markkaa), mutta konsistori antoi sen toiselle; tosin oli Runeberg saanut puolet äänistä, mutta puheenjohtaja oli häntä vastaan, ja se ratkaisi asian.