Part 7

Lopuksi on sanottava samaa _mielikuvituksestakin_ (Phantasie). Sitä ei voi erottaa muista sieluntoiminnan muodoista, se liittyy kaikkiin niihin, ja sen tarkotuksena on korvata niitä puutteellisuuksia, joiden huomataan olevan olemassa todellisuudessa.

Se sopusointuinen elämän- ja maailmankatsomus, johon valistunut ihminen pyrkii, se muodostuu siis niin että sieluelämän kaikki toimintamuodot kehittyvät keskinäisessä yhteydessä. Ajattelu muodostaa käsitteitä, hankkien siten tajuavalle puhtaasti henkistä omaisuutta. Käsitteet ryhmittyvät niin että niistä syntyy yhä yleisempiä käsitteitä, kunnes kaikki mikä voi olla tietämisen esineenä muodostaa yhtenäisen järjestelmän. Samaten ymmärrys erottaa eri pyrkimykset, samalla arvostellen niitä, ja niin eri pyrkimyksetkin liittyvät yhteen, kuten eri käsitteet, kunnes syntyy ihmiselämän koko alan käsittävä sopusointuinen yleispyrkimys, jota, kun se pukeutuu ymmärryksen ja kehittyneen itsensätuntemisen muotoon, sanotaan _tahdoksi_ (häikäilemättömän himon vastakohtana).

Tietämisellä ja pyrkimisellä on siis yhteinen päämäärä: nähdä lainmukaisuutta kokonaisessa ja sopusointua kaikissa sen osissa. Mutta tämän muodollisen yhteyden ohessa on olemassa yhteys sisältöönkin nähden, sillä oikea tietopuolinen käsitys on inhimillisten kykyjen oikean ja täysin luonnonmukaisen käyttämisen ehtona. Jos taas pyrkimystä, harrastusta puuttuu, niin kaikki ymmärryksen ohjeet eivät voi aikaansaada tahtoa.

Samaten mielikuvituksenkin toiminta riippuu muista sielun toimintamuodoista ja niiden hankkiman sivistyksen sisällöstä ja muodosta, sanalla sanoen mielikuvituksen tuotteiden laatu riippuu ihmisen kehityskannasta. Ja kun mielikuvitus liittyy toisiin toimintamuotoihin, täydentäen niiden tuloksia, niin täytyy sen tuotteiden myöskin mukautua noiden toiston toimintamuotojen lakeihin.

Mutta toiselta puolen pyrkii mielikuvitus täten kohoamaan semmoiseen toimintaan, jossa henkisen elämän puhdas lainmukaisuus eli alkuperäinen luonto mitä laajimmin ja innokkaimmin on vaikuttamassa. Ja kun mielihyvän tunne syntyy semmoisessa tilassa jossa elontoiminta on kohonnut tavallista astetta ylemmäksi, niin on luonnollista että mielikuvituksenkin toiminta synnyttää mielihyvää, siinä tunnetaan henkisten voimain leikin helppoutta, sopusointua ja elävyyttä. Mutta kun mielikuvitus samalla yhtyy muihin toimintamuotoihin, niin on yhtä luonnollista että se toiselta puolelta yhdistystensä lennokkuudella edistää käsittämistä ja helpottaa järjen yleiskatsetta, toiselta puolen luopi kuvan siveellisestä täydellisyydestä, jonka kautta hyvän aate tulee eläväksi ja vaikuttavaksi. Mitä likeisemmin pyrkimys mielihyvään, kauneuteen, liittyy toden ja hyvän esittämiseen, sitä enemmän täyttyy sija joka mielikuvituksella luonnonmukaisesti on sielullisten toimintamuotojen sarjassa.

Mutta myöskin ajatuksen ja tahdon tietä kohoaa ihminen korkeammalle alalle. Ihmisyys semmoisenaan on jo korkeampaa kuin pelkät luonnon esineet. Samoin henki voi kehittyä hallitsemaan aistillisuutta ja himoja, jotka määräävät eläinten toimintaa. Se arvon määrääminen, mikä tässä tapahtuu, ei kohdistu yksilöllisiin tarkotuksiin, ja siten herää _ihmisarvon_ tunne, tunne siitä että ihminen ei ole luotu palvelemaan itsekkäitä pyrintöjä, eikä olemaan pelkkänä välikappaleena. Tämä ihmisarvon tunne taistelee itsekkäästä arvostelusta johtuvia pyyteitä vastaan, jos kohta se ei voi koskaan tukahuttaa aistillisia haluja. Alussa se tosin on heikko, mutta vähitellen se aikaansaa tajussa tosiasioita jotka yhä enemmän tulevat käytännöllisen ymmärryksemme ohjeiksi ja muodostavat omantunnon ensimäiset värähdykset, siveellisen itsetajun ensimäisen muodon. Ajattelun avulla tämä itsetaju kuitenkin voi kehittyä niin että toiselta puolen tunnemme oikeutemme, se on vaadimme riippumattomuutta muiden mielivallasta, toiselta puolen tunnemme itsemme velvotetuiksi säästämään ihmistä ja kohtelemaan häntä olentona jolla on oma tarkotuksensa, mutta samalla ottamaan myös osaa inhimillisen olevaisuuden kehittämiseen ja edistämiseen.

Jos täten toisella puolella käsitteiden, toisella puolella pyrkimysten järjestämisellä on saavutettu sopusointua ja huomattu lainmukaisuutta, niin puuttuu kumminkin äärimmäinen peruste, ehdoton perussyy kaikkeen. On ikäänkuin kuuntelisi eri soittimien sopusointuista säveltä olettamatta syytä, joka on sen kaiken tuottanut ja joka siinä kaikessa on määräävänä. Mutta samaten kuin tutkiskellessamme sitä henkeä, joka on luonut sopusoinnun, jätämme syrjään tämän sopusoinnun, samaten muodostaessamme ehdottoman perussyyn aatteen kohoamme ymmärryksen toiminnan yläpuolelle ja tulemme uskon piiriin. Uskonnollinen aate johtuu siis erityisestä henkisen elämän toiminnasta, jossa tämä elämä näyttäytyy korkeimmassa puhtaudessaan.

Uskonnollinen aate on pyrkimyksiinkin nähden tärkeä. Sillä jos inhimillisiä olosuhteita arvostellessamme lähdemme vain kokemusperäiseltä näkökannalta, niin on vaara tarjona, että siveellisen arvonmääräämisen täytyy väistyä itsekkään tieltä. Onhan ihmisen olemassa-olo, mainitulta kannalta katsottuna, vain lyhyt päivä, joka auttamattomasti häipyy takaisin ikuiseen yöhön, ja ainoa viisauden sääntö olisi kai silloin nauttia siitä niin kauan ja niin mieluisasti kuin mahdollista; ja samalla esiintyy ihminen kietoutuneena ulkonaisen maailman välttämättömyyteen. Mutta kun ihminen kohoaa tajuamaan ehdottoman perussyyn aatteen, joka on kaikki tehnyt ja hallitsee kaikki, niin henki samalla tajuaa oman toimintansa siinä toteutuvan ja sopivan yhteen sen kanssa. Henkisenä voimana tuo ehdoton perussyy esiintyy korkeampana kuin kokemusperäinen välttämättömyys, ja kohoten tuon voiman yhteyteen ihmishenki huomaa olevansa sukua jumalalliselle perussyylle, ja ihmisyyden kohtalo esiintyy samalla ehdottoman hengen johdon alaisena.

Mitä enemmän tämä ehdottoman perussyyn aate ihmiselle selviää, sitä enemmän hän omassa hengessään ja ihmishengessä yleensä huomaa korkeimman hengen heijastusta ja kuvaa. Johdumme siis siihen että koko ihmisyyden ja ihmiskunnan olemassaolo ja kehitys esiintyy yhtä paljon korkeampana itsekkäitä pyyteitä kuin kokonaisuus esiintyy tiedollemme osia suurempana.

Täten kehittyy ihmisen tajusta käsitteitä jotka tulevat inhimillisen elämän ja toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Mutta kun ehdoton perussyy hallitsee myöskin luonnon valtakuntaa, niin avautuu henkemme katseelle täten näköala, jonka ulottuvaisuus ja kantavuus on mitä suurin, sillä se käsittää sekä koko maailman että sen perussyyn, ja sitä on siis pidettävä filosofian etsimänä korkeampana, sopusointuisena maailman- ja elämänkatsomuksena.

Gerlachin järjestelmän merkillisimmät kohdat ovat siis lyhyesti seuraavat:

Ihmisen tarkotus on pyrkiä sopusointuun itsensä ja muiden ihmisten kanssa.

Tämä tapahtuu yhtämittaisessa kehityksessä, jossa kaikki sielunkyvyt vaikuttavat yhdessä.

Ei mikään sielunkyky vie ihmistä pois todellisuudesta, jos kohta eri kyvyt kohottavat häntä aatteellisemmalle alalle kuin se minkä jokapäiväinen elämä tarjoo.

Sieluelämän keskuksena on välitön itsetaju, joka ilmenee tuntemisena. Eri sielunkyvyt ovat vain tämän itsetajun palvelijoita sen sisältöä selvitettäessä, järjestettäessä ja täydennettäessä.

Sentähden kaikkien sielunkykyjen kehitys riippuu yksilön personallisesta kehityksestä. Ja tämä osottautuu paraiten ihmisarvon tajuamisessa sekä himojen ja itsekkäiden pyyteitten voittamisessa.

Korkeimman sopusoinnun saavuttaa ihminen kohoamalla mielikuvituksen ja uskonnon aloille. Silloin hänelle esiintyy luontokin samoinkuin ihminen ikuisuuden heijastuksena.

Jos joku olisi kysynyt Runebergin mielipidettä tästä ohjelmasta, niin hän varmaan olisi vastannut yhtyvänsä siihen pykälä pykälältä, niin ihmeellisen hyvin se soveltuu hänen personallisiin taipumuksiinsa. Gerlachin kirjan lukeminen on siis selvittänyt ja vahvistanut hänen käsitystänsä, houkuttelematta häntä millään muotoa alalle joka ei olisi sopinut yhteen hänen runollisten taipumustensa ja tarkotustensa kanssa. Päinvastoin hänen myöhemmin runoudesta lausumansa periaatteet monessa kohden myös osottavat yhtäläisyyttä Gerlachin kanssa. Jopa eräs tärkeä kohta Mustasukkaisuuden öissä vasta Gerlachin kannalta katsottuna oikein selvenee.

Gerlach sanoo näetten että mielihyvän tai mielipahan tunteet syntyvät siitä että elonjännitys on tavallista suurempi tahi pienempi. Siitä johtuu että mitä enemmän ihminen kohoaa ihanteellisille aloille, se on, mitä suurempi hänen elonjännityksensä on, sitä vähemmän hän voi tuntea mielipahaa. Ja juuri tätä Runeberg nähtävästi tarkottaa, kun hän sanoo että vaivat, huolet, tuskat, kauhut ovat varjo-aaveita,

todellisia silmiss' ajatuksen, se kunis vanki pimeän on mailla, vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa, päin valoa se konsa kohouu.

Ja jos ihminen on kohonnut niin korkealle, että hän lepää ikuisuuden helmassa, silloin ovat vaivat ja tuskat täysin olemattomia, ne ovat vain unelmia.

Mutta kun tuo ikuisuuteen kohoaminen tapahtuu (runoelmassa, samoinkuin Gerlachin mukaan) mielikuvituksen, puhdistuneen rakkauden ja uskonnon siivillä, niin mainitun käsityskannan saavuttaminen on runoilijalle ollut ylen tärkeä.

Ja seuraukset siitä tulevat pian näkyviin hänen runoudessaan.

Varsinkin rakkaus esiintyy nyt puhdistuneena, ihanteellisena. Runossa Tytölle kuvataan sen varsinaiseksi kodiksi taivasta; rakastavalla on korkeassa tähtikodissa ollut armas puoliso, ja tästä on mainen tyttö heijastus. Sentähden yhdistää nyt molempia "rakkaus suureen kaikkeuteen"; tyttö on rakastavalle maa ja taivas yhtaikaa. Ja voitonriemua täynnä on myöskin se uusi laulu Friggalle, joka nyt kirjotetaan; siinäkin on (toinen) Frigga korkeamman rakkauden maallinen kuva.

Ja kun semmoinen voitto on saavutettu, tuntee Runeberg olevansa runoilijaksi luotu. Hänellä on, sanotaan runossa Mua onnellista! "sydämeen osuva kieli, jos villi verhoton mua kuulkohon" ja tämä kieli on raikas rauha hänen seesteisellä otsallaan ja rakkaus hänen vapaan silmänsä katseessa. Sentähden on koko maailma hänelle avoinna, "kaunis tuhatmuoto ihanne" karkeloi hänen tiellään ja

aurinko kuolettuuden tyynnä kultaan mun intoni luo maalin ihanan, eik' epäilykset kehnot murra multa poveni uhmaa nuoren, uljahan.

Lienee nyt selvä minkä tähden Runeberg jäi vieraaksi Hegelille yhtä hyvin kuin ruotsalaiselle runoudelle. Kaikilla mainituilla kolmella suunnalla oli se vika että eristettiin yksi sielunkyky, tunne, tahto tahi järki, ja kohotettiin se hallitsevaksi, sensijaan että Runeberg pyrki kaikkien sopusointuun. Mutta täten nuo suunnat näyttivät hänen silmissään yksipuolisilta, vieläpä itsekkäisyyttä ja itserakkautta edistäviltäkin. Niiden tarkotuksena oli luoda maailma joka tyydytti vain muutamia valituita sieluja, ja niiden edustajat luulivat että ihmiselle oli mahdollista luoda "ainoa todellinen", sensijaan että hänen Runebergin mielestä tulee sitä etsiä, puhdistamalla omaa sieluaan.

Mutta sopii kysyä: mistä sai Runeberg voimaa puolustaa omintakeisuuttaan noita ajan valtaavia virtauksia vastaan? Eihän tietysti Gerlachin kirja yksistään olisi siinä kohden mitään aikaansaanut.

Tietysti ei. Mutta minkä vuoksi oli aikoinaan Gerlach määrätty tutkintokirjaksi? Epäilemättä sentähden että se vastasi sitä käsitystapaa, joka Turun yliopistossa vielä silloin katsottiin oikeaksi. Ja itse asiassa oli tässä yliopistossa ollut siveysopin opettaja joka olisi voinut hänkin pykälä pykälältä yhtyä Gerlachin ohjelmaan. Tämä opettaja oli Franzén. Jopa huomataan saman käsitystavan juuret aina Porthanin opeissa.

Mainitulla ohjelmalla oli siis Suomessa vankka kansallinen pohja. Sillä toiselta puolen sen sisällys liittyi kansamme korkeimpaan henkiseen elämään, kristilliseen katsantotapaan, toiselta puolen taas olivat sen muodostamiseen vaikuttaneet ne yleiseuroppalaiset henkiset virtaukset, joihin yliopistomme etevimmät miehet puolen vuosisadan kuluessa olivat tutustuttaneet oppinutta säätyämme.

Ohjelma oli valistunutta kristillisyyttä -- siinä sen voima.

Ja merkillinen on edellisen ajan kehitys siinäkin kohden että ohjelman kolmesta kannattajasta Porthan oli melkein yksinomaan ajattelija, vaikka kirjotti runojakin; Franzén oli yhtä paljon runoilija kuin ajattelija; Runeberg taas melkein yksistään runoilija, mutta sen ohessa ajattelijakin.

Syvällä tammen juuret.

13.

Yleisaatteellisella alalla Runeberg täten Turun ja Paraisten aikanaan kehittyi Suomen kansan runoilijaksi. Mutta toistaiseksi varsinainen isänmaa ei esiinny hänen runoissaan muussa muodossa kuin luonnon kuvailemisessa. Mikä oli syynä siihen?

Vastaukseen on jo ylempänä viitattu. Ensiksi hän ennen kaikkea tarvitsi kehittää personallista tunne-elämäänsä sopusointuun, toiseksi eivät yleiset olot alussa herättäneet virkeämpää kansallista harrastusta.

Mutta koittihan jo siinäkin kohden uusi aika. Ero Ruotsista, jonka pysyväisyyttä ei alussa pidetty varmana, osottautui Napoleonin kukistumisen jälkeen lopulliseksi, ja nyt ruvettiin kysymään mitä uusi asema vaati.

Ensimäinen julkinen vastaus tähän kysymykseen on kirjotus siinä kirjassa, joka sekin oli uudestaan heräävän isänmaallisen harrastuksen esikoinen: kalenteri Aura, joka kahdessa vihossa ilmestyi Turussa 1817 ja 1818.

Auraa toimittivat muutamat nuorenpuoliset yliopistomiehet, ja varmana sopii pitää että kaikki toimittajat olivat hyväksyneet senkin kirjotuksen jota tarkotamme ja jonka otsakkeena oli "Muutamista Suomen kirjallisuutta ja kultuuria kohtaavista esteistä". Se on siis senaikaisten elinvoimaisien yliopistollisten ainesten ohjelma, ja koko sisällys onkin semmoinen että historia on osottanut tekijän selvänäköisyyttä. Eikä seuraavaan kymmeneen vuoteen olot sanottavasti muuttuneet, niin että kirjotus varmaan edustaa Runebergin ylioppilasajankin yleistä mielipidettä.

Kirjotuksen tekijä oli silloinen kirjastonhoitajan sijainen, myöhemmin filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen isänsä oli tuo Vaasan kirkkoherra, jonka luona Runeberg kouluaikanaan joka sunnuntai söi päivällistä, ja hyvin luultavaa siis on että Runeberg jo silloin tutustui tähän kirjotukseen; mutta jollei, niin ainakin tämä varmaan tapahtui hänen ylioppilasaikanaan: toimihan Tengström vuodesta 1823 alkaen pohjalaisen osakunnan kuraattorina. Ja kun sitäpaitsi Aura sisälsi runojakin, niin on aivan mahdotonta että se olisi jäänyt Runebergille tuntemattomaksi.

Katsokaamme siis mitä Tengströmillä on sanottavaa.

Kuvaavasti kyllä alkaa tekijä puolustamalla sitä että kansalaiset lausuisivat mielipiteensä yleisistä asioista, vaikka semmoista oli siihen asti vain harvoin tapahtunut Suomessa. Mutta yhtä kuvaavaa on että keskusteltavien kysymysten piiristä kohta suljetaan pois ne jotka koskevat valtion ulkonaisia suhteita. Niitä ei suuri yleisö osaa oikein arvostella, ja syystä on siis "valtiollista kannunvalamista" katsottu "kunnottomien ja tietämättömien" tehtäväksi. Sitävastoin "valistunut, järkevä ja oikeamielinen kansalainen, kehittynyt ja sivistynyt ihminen" kyllä sisäisen kultuurielämän alalta löytää tärkeitä yhteiskuntaa tahi koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä miettiäkseen ja varteen ottaakseen. Sentähden tekijä nyt esittää mietteitään, arvellen että pienestä kipinästä usein voi syttyä isokin tuli.

Tämän johdannon jälkeen tekijä kohta ryhtyy asiaan.

Asumme kauniissa maassa, joka on täynnä virtoja ja järviä, vuoria, harjuja ja metsiä. Se on siksi ihana, etteivät sen asukkaat voi olla sitä sydämestään ja ihastuksella rakastamatta. Tämmöisessäpä maassa mielipiteiden rehellisyys ja itsenäisyys, mielen vakavuus ja luotettavuus syntyvät ja viihtyvät. Sveitsin, Norjan ja Suomen tuntureilla, niiden notkoissa ja laaksoissa ovat nämä avut, jos missään, kuin kotonaan, siellä ne aina (älköön tämä toivo koskaan pettäkö!) tulevat olemaan turvatut, jos ne karkotettaisiinkin Europan muista osista. Semmoisessa ympäristössä eivät kotiseudun rakkaus ja isänmaantunne, tuo ylevinten hyveiden kantaäiti, koskaan kuole. Sillä kansakunnan samoinkuin jokaisen elimellisen tuotteen luonnetta määräämässä on toiselta puolen sitä ympäröivä ulkonainen luonto, toiselta puolen alkuperäiset, synnynnäiset, niin sanoaksemme idussa tahi juuressa piilevät taipumukset, ja ihminen, samoinkuin kasvi, saapi eri ilmanalojen ja eri asemien vaikutuksesta omituisen luonteensa. Semmoisessa maassa, semmoisten kansallisten avujen helmassa, rehottaa ja kukoistaa (edellyttäen muutkin olosuhteet edullisiksi) todellinen kultuuri. Semmoinen ympäröivä luonto pidentää sitä villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa, joka, samoinkuin nuoruudenaika yksityiselle ihmiselle, on ylen tärkeä kansakunnan kehitykselle. Melkein samallaisessa ympäristössä kreikkalaiset -- samalla verrattomasti lauhkeamman ja iloisemman ilmanalan ja maan rikkaamman hedelmällisyyden suosimina -- kohosivat kauneuden ja puhtaan inhimillisyyden harrastuksensa kautta sivistykseen, joka on ollut ja aina on oleva ihailun ja tulevien vuosisatojen huomion esineenä.

Sitävastoin on kylmä ilma vaikuttanut että ensimäisten ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen on meikäläisiltä vaatinut raskasta ja uutteraa työtä, eikä näin ollen korkeamman kultuurin siemen ole voinut niin helposti itää ja luoda niin komeata kasvua kuin etelässä. Tosin voimme empimättä väittää kultuurin olevan meillä yhtä raittiin ja eloisan kuin monessa viljavammassa ja lauhkeammassa maassa, mutta paljon on kuitenkin tekemättä, ja pahimmat esteet ovat kokonaisuudessaan voittamattomia, jos kohta niitä saattanee jossakin määrin vähentää.

Ensiksi me, vaikka olemme kieleltämme ja luonteeltamme erityinen kansallisuus, emme kuitenkaan ole muodostaneet, emmekä koskaan voi muodostaa omaa itsenäistä valtiota. Siitä johtuu että meiltä puuttuu se sisäisen tilamme itsetieto, jota on pidettävä kaiken valtiotiedon ja kaiken filosofian, kokonaisen kansan yhtä hyvin kuin yksityisen ihmisen, korkeimpana ratkaisua vaativana kysymyksenä. Sillä samoinkuin yksityinen ainoastaan sikäli kuin hän saa tilaisuuden kehittää monipuolisesti taipumuksiaan, pääsee sopusointuun itsensä kanssa ja oppii ymmärtämään maailmaa, samoin voi kansa ainoastaan mikäli se kansallisessa runoudessa ja esi-isien urotöissä saattaa kuvastaa itseänsä, taikka mikäli sillä on luontoon likeisesti liittynyt muinaisuus ja historia, saavuttaa selvän havainnon elämästään ja toiminnastaan. Niinkuin nero ja filosofi vasta kohottuaan ihmiskunnan korkeimmille sijoille voivat saada yleiskatsauksen ja oikean käsityksen maallisista oloista, niin kansakin vain suurimman kunniansa ja historiansa loistavimman ajanjakson jalustalta katsoen voipi tuntea itsensä, tehtävänsä ja olosuhteensa. Mutta tuo korkein näkökanta, ja vaikutus maailman kohtaloon ja aikakausien vaihdoksiin, eivät voi tulla jokaisen kansallisuuden, yhtä vähän kuin jokaisen henkilönkään osaksi. Toinen niinkuin toinenkin voipi sentään ahtaammissakin vaikutuspiireissä kehittää luonnettaan, jos sillä sitä on; ja ennen kaikkea juuri ihmisen määrätty luonne herättää mielenkiintoamme.

Yhdistymisemme vieraisiin kansakuntiin on lisäksi vaikuttanut että meillä käytetään ja täytyy käyttää eri kieliä, ja että meiltä puuttuu oma itsenäinen kirjallisuus. -- Kun ruotsalaiset kolmannellatoista vuosisadalla vallottivat tämän maan, perustivat he sinne tänne rannikolle siirtokuntia, jotka sitä helpommin säilyttivät emämaansa kielen, luonteen ja tavat, kun ne kaupan ja merenkulun kautta olivat yhä edelleen likeisessä yhteydessä sen kanssa. Näistä siirtolaisista taikka heidän kansalaisistaan, jotka sivistyksen ja tiedon puolesta olivat maan alkuperäisiä asukkaita paljon etevämmät, täytyi valita ne sotapäälliköt, virkamiehet ja voudit, jotka Ruotsin kruunu tänne asetti. Siten ruotsinkieli tuli vallitsevaksi kaikissa julkisissa asiakirjoissa sekä vähitellen syntyneessä sivistyneessä säädyssä; senohessa suomenkieli ja kansallinen individisyys (omintakeisuus) kuitenkin säilyivät itse kansassa. Sivistyneet ja sivistymättömät säädyt vieraantuivat sen vuoksi toisistaan; edellisiltä puuttui se voima ja ryhti, joka tavataan niin sanoaksemme yhdestä kappaleesta valetussa kansassa, jälkimäisissäkin oli erilaisia aineksia, niiden sivistyttäminen hidastui ja kävi vaikeaksi. Tämä rikkoutunut väli vaikutti myöskin että maan kieli laiminlyötiin ja sen runous jätettiin oman onnensa nojaan kuihtumaan ja lopuksi häviämään, vaikka se, ollen kansallisena eli kansakunnan katsantotavan havainnollisena ilmauksena, olisi ansainnut maan hallitsijain huomiota. Täten kyllä vähitellen kansan järkiperäinen valistus karttui, mutta sen mielikuvituksen vaikutus supistui. Kieli on kumminkin säilyttänyt kuvaannollisen ja havainnollisen rikkautensa ja voimakkuutensa, mutta ainoastaan alempien kansanluokkien käyttämänä siltä aina tulee puuttumaan sellaisten käsitteiden ilmaisukeinot, jotka syntyvät ymmärryksen harjottamisesta ja kehittämisestä.

Kumminkin on kansan uskonnolliselle, siveelliselle ja yhteiskunnalliselle, sanalla sanoen koko sen korkeammalle sivistykselle yhtä tärkeätä että sen mielikuvitus säilytetään virkeänä, kuin että sen käsitteet laajentuvat. Sentähden olisi suotavaa että sivistyneet luokat rupeisivat harrastamaan kansanrunouden kokoilemista, jottei se pian muutu vain muinaistarinaksi että kansallista suomalaista runoutta kerran on ollut olemassa. Senohessa olisi suomenkielen viljelemistä harrastettava, täydellisempi sanakirja ja kielioppi hankittava; ja aivan luonnollista on että ne virkamiehet, joilla on tekemistä suomalaisten kanssa, osaisivat heidän kieltään.

Kirjotuksen lopussa sanotaan taas:

Että suomalaista kansallisuutta, joka, päättäen ulkomaalaisten luonteemme omituisuuksia koskevista arvosteluista, ainakin osaksi on sivistyneissäkin säädyissä säilynyt, ylläpidetään ja jalostetaan kotimaisen kirjallisuuden avulla, se on kohtuullinen vaatimus. Tämä tapahtuu parhaiten tutkimalla maamme historiaa ja maantietoa, unhottumattoman Porthanin jäljissä. Kuitenkin muistettakoon, että se rakkaus ja mieltymys kansallisiin ominaisuuksiimme ja etenkin historiaamme, jonka Porthan osasi herättää eloon ja jonka ahtaiden olojemme vuoksi ja arvokkaampien esineiden puutteesta usein täytyy kiintyä pikkuseikkoihin, pian saattaa käydä yksipuoliseksi ja takertua vähäpätöisyyksiin -- onhan arvatenkin tästä saatu aihetta ruotsalaisten puolelta kuultuun lauselmaan, että meillä olisi ollut jonkunlainen _fennomania_ vaikuttamassa muutaman aikaa yliopistollisiin opintoihinkin.

Suomalaista jumalaistarustoakin voitaisiin ajatella käytetyksi runoudessa suomalaisen kansallisuuden vireillä pitämiseksi sivistyneissä säädyissä, mutta mikäli sitä on tunnettu, näyttää siitä puuttuvan tarkkoja kansallisia piirteitä; onhan suomalaisten "Jumala" aivan sama kuin kristittyjen.

Näistä otteista nykyajan lukija jo huomaa, että Tengströmillä oli selvillä koko se kansallinen ohjelma, jonka toteuttamiseksi seuraava aika sitten on työskennellyt, mutta että tämä ohjelma herätti hänessä jotensakin vähäisiä toiveita.

Sitä vähemmin on meillä siis syytä kummeksia ettei Runebergkaan antautunut toteuttamaan ohjelman supisuomalaisia pykäliä. Ruotsia puhuva kun oli, ei hänellä ollut tilaisuutta tehdä työtä suomenkielen ja kansanrunouden hyväksi; historia vähäpätöisyyksineen ei häntä houkutellut, varsinkin kun hänestä ei ollut tiedemieheksi. Mutta täyden myötätuntoisuutensa hän siltä saattoi näille harrastuksille antaa -- niinkuin itse asiassa tekikin -- sillä olivathan ne periaatteellisessa yhteydessä muiden ohjelman osien kanssa, jotka hänelle paremmin soveltuivat.

Saarijärvellä hän oli tutustunut Suomen luontoon ja sen yhteydessä suomalaiseen kansanluonteeseen. Ja kun hän kirjotuksessaan Saarijärven oloista sanoo ihmistä ympäristöjensä kuvastimeksi ja sisämaan luontoa tarkasti yksilöistyneeksi, niin voimme siitä päättää että hän jo aikaisemmin oli saanut selville kansallisen individisyydenkin.