Part 6

Tähän vastaa mies, että perhosen kuolo oli lemmen voittoriemu, perhonen kun kuoli kanssa armaansa. Niin käy enkelikin elon erämaita, temmaten armaan armaalta, mutta ei saaliinhimoisesti, vaan hellästi.

Hän miettii:

viel' itkettyäs kotvan korjaan Sunkin, sa kaihoon jäänyt, kyynel-laaksostas, kuss' yksin kuljet.

Tuo enkeli on Kuolo. Minna luulee häntä itseään kuoloksi ja pyytää häntä viemään "valjun liljan" luojan luo.

MIES.

Iäti kukkimaan ja lempimään.

MINNA.

Iäisen jalkain juuress' itkemään, Hän kunnes, kyyneliini heltyin, käskee sua noutamaan sen, joka nyt mua karttaa.

MIES.

Oi, sataman kun saat sa, saa hän myös! Kai itse hyvää enkeliäs etsii hän tuota luokses-tuojaa. -- Unohda min rikkoi maa, min täällä kärsit, siksi.

Nuku, sanoo hän, ja uneksi onnea ja rauhaa. Niin, vastaa Minna, kuinka kuolo viepi onnen jälleen takaisin kautta maailman. Ja koska rakastaja itse on kuolon enkeli, niin kai hänen on aarteita tarvis, voittaaksensa maan lasten lemmen. Niitä tahtoo Minna hänelle antaa: kyynelensä, huokauksensa, jotka kiiluvat timantteina ja helminä. Ja missä

valittaa leski turvaton, ja turhaan hält' itkee leipää valjut pienoiset, ja paarten ääress' asuu karvas hätä, ne sinne sirota, ja siunaten saleista taivahan ma näen sen. Vaan lempi lohduton miss' autuuttansa mennyttä vaatii maalta, taivahalta, siell' älä kylvä kultaa, helmiä, vaan nosta viikatteesi, niitä!

Muistamme että mustasukkainen, joka alussa turhaan on turvautunut järkeen, myöhemmin on kehittynyt tyytymään entisen onnensa muistoon ja mielikuvituksen luomiin kuviin. Nyt Minnankin järki on soaistu, ja hänkin elää mielikuvituksen maailmassa. Mutta kun molemmista nyt kuolo on rakastavien vapauttaja, niin he ajattelevat etupäässä jälkeenjäänyttä. Armaan kadottaminen on lyhyt koetusaika, jonka jälkeen kuolo vapahtaa toisenkin, "iäti kukkimaan ja lempimään". Minnasta taas ensin lähteneen huokaukset ja kyyneleet ovat aarre, jolla voidaan lohduttaa onnensa menettäneitä, mutta jos lohduton rakkaus _vaatii_ maalta ja taivaalta mennyttä autuuttansa, silloin tulee kuolon niittää jälkeenjäänyt.

Minkätähden? Sitä Runeberg ei sano, mutta hän näyttää tarkottavan että vaatiminen on itsekästä, ja että kuolon tulee puhdistaa ihmiset kaikesta maallisesta tahrasta -- aivan niinkuin runossa Elo ja kuolo.

Lausuttuaan äsken mainitut sanat Minna nukkuu ja hänen rakastajansa sanoo häntä sen johdosta onnelliseksi: hänen ajatustaan vainoavat vielä murheen laumat, mielipuolisuuskaan ei suo lepoa, vain uni on hylättyjen ystävä.

Mutta nyt ovat runon sankarin silmät, samoinkuin äsken Minnankin, auenneet näkemään ihmisten yleistä kohtaloa. Kaikkialla "itku kohtaa, kurjuus vallitsee". Ihmiselle on annettu kaksinainen osa, maallista pimeyttä ja taivaallista valoa; ja sentähden ihmiselämä on "yö synkkä tähden ympär' ainokaisen". Ja tämän tähden "valju tuike turhaan puhki pilvein ja usmain hunnun pyrkii".

Vaan silmä toisinaan tok' unhottaa yön hämärän ja kauhut, taistot, tähteen vain lapsen ihastuksin tähyää; ja hetket nuo, ne nimee heikkous kirkkaiksi hetkikseen ja niitä lempii keveinä elon riemutuokioina; vaan voima, sydän väkevä, se kiroo ne kiusaajina hornankitaisina, poloisen toivon turmaan kiehtojina, vain näyttääkseen kuin siltä siipi herpoo, valon ja rauhan valhe-airuina tiell' aatoksen, mi harhan korpiin käy.

Taas esiintyy siis vastakohta aatoksen ja tunteen välillä. Valoisempi käsitys elämästä on tunteen luoma, "lapsen ihastuksin" sydän katsoo henkistä maailmaa; mutta aatos, voima, sydän väkevä, näkee siinä vain valon ja rauhan valhe-airueita. Sentähden ainoa lohdutus on uni ja unho, kun vain voidaan unhottaa.

Leponi vaivuntaa vain kärsimyksen on taakkahan, mi kantaakseni karttuu.

Mutta sentään hän ei enää ajattele vain itseään, hän katselee Minnan unta "iloin vienon-haikein".

kun murhe haudall' istuu rakkaan vainaan ja kukast' iloitsee, mi sille kohoo.

Vieläpä hän neljännessä yössä kertoo kuinka hän on koko yön valvonut Minnan vieressä, muistellen lapsuutensa rauhaa,

kun aatos viel' ei tiennyt itsestänsä viel' entänyt ei turhaan etsimään kuin Noan kyyhky rantaa viherjöivää, vaan arkiss' unten turvaisessa tuuti yl' elon aavan pohjattoman aallon.

Siis taas vastakohta aatoksen ja välittömän tunteen välillä. -- Mutta myöskin lemmen aikoja hän nyt oli muistanut "täynn' iloa ja haikeutta vuoroin".

Siten on hän valmistunut vastaanottamaan niitä jäähyväissanoja, jotka Minna lausuu herättyään täysin tajuisena ja "taivaan tyynnä":

Nyt vaivan tutkain taittui, verho vaipui mun silmiltäni; olen löytänyt mit' etsinkin, ei muuta sydän vaadi. Mit' omistavi maa, sen riemut, tuskat, ne maljoin kukkuraisin join, eik' ole sen ahtaass' aartehistoss' enempää. Nyt menen minne seurata et saa; vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin perästä tervetullut! Saat laillani ehk' uneksua kauan, tääll' että turhaan etsit onneas. mun laillani myös olet kerran, sydän tyventyneenä, valoisana sielu, sen helmaan ihmetellen heräävä; hyvästi siksi jää!

Nämä sanat ovat runon käsittämiselle hyvinkin tärkeät, koska runon sankari sittemmin toistaa ne. Minnalla on nyt elämästä se käsitys, että tyytymättömyys siihen on unelma; kun herätään, niin huomataan että ollaan onnen helmassa.

Niin oli Minna lähtenyt ja uhkaavasti varottanut häntä seuraamasta. Hän oli lähtenyt -- minne? Tietysti puolisonsa luo.

Miel' ylevä näät pakkons' aina kantaa, ja velvotuksen vaskikahleet takoo se lujiksi.

Mutta ajatellessaan tätä ja Minnan puolison onnea runon sankari taas tuntee mustasukkaisuuden heräävän, hän tahtoo nähdä kilpailijansa veren veitseen hyytyvän. Mutta, sanoo hän, pois hornan aatos, joka viettelet sieluni ainoata aarretta, Minnan vastalemmen toivoa.

Vaan hän ei voi edes itselleen etsiä vapautusta kuolemasta. Tosin nurmen alla nukkujan povessa ei enää tuska herää. Mutta henki, onko se kuolemassa vapaa? Ei:

Saleissa taivaan viel' on orja se; se kantaa kahleen itsessänsä, kunis se lempens' ajallisen muiston kantaa. Ja lempi se ei niin vain varisekaan, kuin kätkee tomun hauraat kahlehet.

Puhdistumatonna tästä maan tomusta saavuttaisi henki kuoleman kautta ainoastaan elämän, "syvemmin tuskansa vain tajuavan".

Mutta ei mikään taivas olisi kylliksi ihana houkutellaksensa henkeä luokseen, niin kauan kun Minna vielä hengittää maan laaksoissa. Aistillisuus yhä vetäisi häntä Minnan luokse, se veisi voiton henkisyydeltä. Ei olo siis muuta neuvoa kuin koettaa yhä enemmän kiihdyttää tuskaansa; "niin polon ponnettuuteen polo kuolkoon". Sentähden hän koettaa itselleen kuvailla Minnan puolison onnea kiduttaakseen sillä itseään, mutta lopuksi nämä kuvatkin vaikuttavat niin voimakkaasti häneen, että hän aatokselleen sanoo:

Saata yön tähteä kaks yhteen törmäämään ja pirstoin radoiltansa suistumaan, ja maailman vankka perus pettäköön, ja maa, taivas huokaukseen hukkukoon.

Jyrkkänä vastakohtana tälle neljännen yön lopulle alkaa viides yö huudahduksella:

Sees ehtoo, rauhaa! Rauhaa, taivas, maa! Kuin elinkautis-vanki armaan saanut... kuin hän vaan autuaampana ma seison jaloissa intohimon kahlepirstat... Räpyttää aatos siipiään ja empii eik' uskois vapauttaan, vaikka vie jo päälle pilvein joka siiven-isku.

Kaikki on autuasta, hän seisoo Minnan haudalla.

Mutta Minna ei nuku, hänen henkensä valvoo, hänen hahmonsa katsoo joka kukasta, äänensä soi linnunlauluna, tuulet ja pilvet lähettävät hänestä viestejä. Murhe, vaivat, huolet, tuskat, kauhut,

mit' on ne? -- Varjo-aavehia parvi, todellisia silmiss' ajatuksen, se kunis vanki pimeän on mailla, vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa, päin valoa se konsa kohouu. Ylemmäs multaa kohtalon ei mahti; ja inehmo, mi maassa maata on, on heti taivasta tuoll' ylähällä.

Kaikki hänen entiset huolensa näyttävät hänestä nyt pieniltä, vähäpätöisiltä. Mitä hän olikaan kadottanut? Maallisen puolen Minnaa, mutta ei hänen sieluansa, "silmist' iäisnä mi siinsi", ei kauneuttaan, "mi syttyi ajassa, mut iäisyyteen".

Nyt hän siis ymmärtää Minnan jäähyväissanojen tarkotuksen.

Ol' unta vaivani -- mi todellista ei kera hetkein synny, vaihdu ei. Yks oli totta toki: lempeni; sen helmass' uneksin -- nyt valveill' olen. Näin uniss' aaveita, yön hirmuja; nyt Minnan nään ja taivaat, Jumalan.

Ja noita sanoja seuraa tuo merkillinen kuvaus rakkaudesta:

Oi rakkaus, kuink' ihanuutes voittaa tuon myrkkynuoli-Amorin, tuon, jota ihannoi runo, intohimo uskoo! Nyt kirkastettuna sun hahmos nään: nään joutses tähtäävän, mut sylis on se avara, mi aukee maailmalle; ja nuoles tunnen -- taotut ne on valosta, viattuudest', autuudesta.

Tässä hahmossa rakkaus kerran ennenkin oli esiintynyt hänelle,

kun ensi kerran näin Minnan katseessa sun ilmestykses ja hänen kanssaan syliini sun suljin; mutt' hetken vain sun näin, en sitten enää. Valoni sammui, varjot sielun täytti, ja himojen soi viekas kehtovirsi unissa kävijälle elon yön.

Ja sitten seuraa tuo ihana vertauskuva: ihminen lepää iäisyyden helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa; vain kaksi tuokioista hän on valveilla mullan horrosta ja voi luoda katseen henkimaailman riemuun; ja nämä tuokiot ovat ensi lempi ja ihmisen viimeinen hetki. Kaikki muu on vain unia, kavaloita, ahdistavia, julmia; mutta joskus myös unia joiden utupiirteissä ystävällinen vilahdus "hohtaa taivast', iäisyyttä" -- puhtaan lemmen tuokioita.

Näissä tunteissa eläen rakastaja voi riemumielin muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Haudan vierellä on paikka uinua viattomuuden unia. Ja kun hän tuntee hetken lähestyvän, jona hän saa seurata Minnaa, niin hän lausuu:

Hellin sovitetuin katsein heitän mä hyvästi mist' iäks' eroon nyt. Oi, helppo vääryydet on unohtaa, kun taaksi jäi jo kärsimys ja murhe! Eik' aatos katkera saa tulla myötä valoisiin juhliin rakkauden ja rauhan.

Yksin luontokin nyt esiintyy hänelle toisessa valossa kuin ennen. Intohimon hetkenä oli hänestä tuntunut mahdottomalta yhtyä siihen riemuun, minkä päivännousu kaikkialla luonnossa herättää. Nyt hän sensijaan kiittää aurinkoa

jok' ilosta, mi versoi suojassas, ja tunteesta, min kypsytti sun liekkis, valon ja elon parhaist' antimista.

Mutta ei siinä kyllin. Hän, joka tähän asti on paennut muita ihmisiä, hän pyytää nyt kotilaaksoansa ottamaan hänen sijaansa helmalapseksensa toisen, joka on

kuin minä eksyksissä tomun maassa. Ain' uusin keväin hälle kirjaellos sa kukkakirjas maista paremmista.

Ja vihdoin hän jättää hellät jäähyväiset niille miljoonille sydämille, jotka jäävät tänne iloon ja tuskaan. Jos elämä ei anna heille sitä mitä he ovat toivoneet, jos hyiset myrskyt riistävät heidän viimeisenkin onnensa, niin älkööt he silloinkaan nurkuko, sillä "auvoineen ja vaivoineen vain unelma on elo".

Olen jotensakin laajasti esittänyt tämän merkillisen runoelman rakennetta, syystä että Mustasukkaisuuden öitä usein pidetään hämäränä, epäselvänä jopa epärunebergilaisenakin. Ja tosiaan eroavatkin teoksen sekä sisällys että esitystapa tuntuvasti siitä mitä Runebergin runoelmissa myöhemmin tavataan. Mutta juuri sentähden tämä teos on sitä merkillisempi. Siitä näet mielestäni selvästi huomataan miten tosirunebergilainen katsantotapa muodostuu.

Lähtökohta on siinä ettei järki, johon runoilija ennen on turvautunut, pystykään hillitsemään niitä intohimoja jotka ovat vallanneet mustasukkaisen mielen. Ja läpi koko runoelman näemme kuinka järkiperäinen "aatos" osottaa samaa kykenemättömyyttä, vieläpä estää tunnetta antautumasta ylevämpiin iloihin.

Mutta intohimot, aistillisuuden maailma, ovat nekin voimia jotka estävät ihmisen onnea. Näitä esteitä on mahdoton voittaa muilla keinoin kuin siten että tunne jalostuu, vapautuu itsekkäisyydestä ja kohoaa korkeampaan maailmaan kuin aistillisuuden. Tämä taas tapahtuu ensiksi kun tunteet siirretään mielikuvituksen maailmaan, ja sitten kun ihminen johtuu ajattelemaan toistenkin suruja ja tuskia. Mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän tunne saapi kokea että sielun oikea elämä on elämää semmoisessa rakkaudessa, joka avaa sylinsä maailmalle, se on kaikille ihmisille, ja joka jakaa niille valoa, viattomuutta, autuutta.

Ja samalla muuttuu luonnonkin merkitys ihmiselle. Niin kauan kuin hän elää itsekkäissä himoissa, hän pakenee luontoa eikä voi yhtyä sen riemuun. Mutta kun sielu on kohonnut maille paremmille, silloin luontokin niistä "kirjottaa kukkakirjansa".

Lopputulos on siis sama kuin jo Syysillassakin: katoavaisuus, aistillisuus, ja niiden mukana elämän vaivat ja tuskat, ne ovat vain iäisyyden helmassa nukkuvan unelmia.

Tämä suuremman ja pienempien runojen täydellinen yhtäpitäväisyys osottaa selvästi että runoilija tässäkin, niinkuin noissa runoissa, on lähtenyt personallisista tarpeistaan ja kokemuksistaan. Oman itsensä vuoksi, saavuttaaksensa itse selvitystä elämän tarkotuksesta ja ihmisen asemasta maailman kokonaisuudessa, runoilija on esittänyt ihmissydämen sisällisiä taisteluita. Ja päätöskin on hänen luonteensa mukainen: tuo kirkastettu rakkaus, joka avaa sylinsä maailmalle, se on hänen luontainen ihmisystävällisyytensä, ainoastaan vahvistuneena ja selvinneenä sisällisessä taistelussa; ja siihen on yhtynyt rakkaus toiseen Friggaan ja luontoon. Samaten tiekin, jota hän on kulkenut, on hänen oman luonteensa määräämä; se on runoilijan tie, se viepi tunteen ja mielikuvituksen, eikä järkiperäisen mietiskelyn maitten halki.

Mutta niinkuin jo mainittiin on tämä tie yhteinen uuden vuosisadan koko runoudelle. Ja kaikkialla pyrittiin tähän aikaan, samoinkuin Runeberg teki, käsittämään maailmaa siten että sen henkisempiä puolia katsottiin ainoiksi korkeammassa merkityksessä todellisiksi, jota vastoin aineellisuutta pidettiin niiden rinnalla ala-arvoisena, jopa olemattomanakin. Tässäkin kohden käypi virta edellisen vuosisadan ajatustapaa vastaan, tämä kun uudistajain mielestä oli vienyt ihmisiä harrastamaan etupäässä vain aineellisia pyrintöjä.

Mutta kysymykseen mikä sitten oikea korkeampi todellisuus on, vastattiin eri lailla. Luokaamme lyhyt silmäys näihin vastauksiin, siten parhaiten selviää Runebergin asema ajan henkisessä kehityksessä.

12.

Ajan virtaukset tulivat yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Suomeen pääasiallisesti kahdelta taholta: Ruotsista ja Saksasta. Ruotsi vaikutti runoudellaan, Saksa filosofiallaan. Ruotsin runoudessa esiintyi taas kaksi pääsuuntaa: varsinainen romanttinen ja gööttiläinen. Saksan uusi filosofia vaikutti meillä syvemmin vasta Hegelin kautta.

Romantikot sanoivat: aineellisuus painostaa ajan mieltä, jokapäiväiset huolet tekevät ihmisistä hyödyn orjia. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa, tunne kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä mielikuvitus vapaasti luopi ihanteitaan. Vähät siitä pitävätkö poroporvarit niitä ihanteita vain unelmina, meille niiden maailma on korkeammassa merkityksessä ainoa todellinen.

Göötit sanoivat: velttous painostaa ajan mieltä; jokapäiväiset huolet tekevät ihmiset heikoiksi. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa; tahto kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä tarmo liikkuu vapaasti. Vähät siitä jos suuri tarmokas henki aikaansaa mullistuksia, joista poroporvarit joutuvat kärsimään; meille tuo suuri henki edustaa sitä mikä korkeammassa merkityksessä on, tahi ansaitsee olla, todellista.

Kumpaiseenkaan näistä ohjelmista ei Runeberg voinut yhtyä. Hän kyllä tunnusti toiselta puolen tunteen ja mielikuvituksen, toiselta puolen puhdistuneen tahdon merkityksen. Mutta niinkuin jo on huomautettu oli hänen elämänsä ollut semmoista ettei hän tarvinnut henkisesti siitä paeta mielikuvituksen maailmaan; ja tarmon perikuvana oli hänelle esiintynyt suomalaisen talonpojan hiljainen kärsivällisyys. Ja lopuksi, kun molemmat mainitut suunnat halveksivat jokapäiväisiä ihmisiä, niin niiden edustajat helposti joutuivat ylpeilemään ja prameilemaan. Mutta mitään ei Runeberg vihannut niin paljon kuin juuri ylpeilemistä. Näistä syistä häneen enimmin vaikuttikin Stagnelius, joka asettui noitten kahden suunnan ulko- tahi yläpuolelle. Ja muistettava on myöskin että varsinkin gööttiläisen, mutta muutamissa kohden romanttisenkin suunnan esiintyminen ja ohjelma riippui Ruotsissa vuoden 1809 jälkeen heränneistä valtiollisista ja yhteiskunnallisista harrastuksista, joille Runeberg oli vieras -- niinkuin suuressa määrin Stagneliuskin.

Jos siis nuo kaksi vastausta aikakauden suureen kysymykseen eivät voineet tyydyttää Runebergia, niin tulee meidän tarkastaa hänen suhdettansa Hegelin filosofiaan.

Tässä kohden eivät kansalliset eroavaisuudet olisi estäneet Runebergia yhtymästä ulkoapäin tulleeseen ohjelmaan. Nojautuihan Snellmankin juuri Hegeliin, kun hän ryhtyi taisteluun kansallisuuden hyväksi. Vieläpä Hegelin filosofia tavallansa oli vastakohta sekä romantikkojen että gööttien ohjelmalle. Mielikuvitus ei Hegelin mukaan ollut korkein sielunkyky eikä tarmokaan. Ainoan todellisen loi hänen mielestään järki, ei tosin tuo valistusfilosofian "terve järki", vaan korkeampi sielunkyky, joka käsitteistä muodostaa järjestelmän, missä vallitsee ehdoton yhtenäisyys ja lainmukaisuus.

Mutta olemme jo nähneet että Runeberg nimenomaan julistaa järjen kykenemättömäksi auttamaan ihmistä siinä taistelussa, josta hänen sisällinen onnensa riippuu. Tähän päätökseen oli jo hänen oma elämänkokemuksensa vienyt, mutta omituista on nähdä kuinka hän tälle kokemukselleen on saanut tukea tuosta ennen mainitusta Gerlachin kirjasta, jota professori Avellan peräti halveksi, pitäen sitä kovin vanhanaikaisena.

Koska Gerlachin kirjaa ei ole tähän asti käytetty Runebergin kehitystä esitettäessä, katson tarpeelliseksi antaa mahdollisimman lyhyen ja yleistajuisen selonteon sen sisällöstä; sitä seuraa lyhyt yleiskatsaus järjestelmän pääpykäliin, johon ne lukijat tyytykööt, joita filosofiset yksityiskohdat eivät huvita.

Niin pian kuin ihminen on jossain määrin kehittynyt henkiseen itsenäisyyteen, hän koettaa saavuttaa yhtäpitäväisyyttä omansa ja muiden ihmisten mielipiteiden välillä; ja varsinkin tunnetaan tämä tarpeelliseksi kun on kysymys yhteisen tarkotusperän saavuttamisesta taikka asioista jotka hänen silmissään ovat tärkeitä ja pyhiä. Mutta kultuurin monimuotoisuus on vaikuttanut että semmoinen yhtäpitäväisyys kaikkialla puuttuu, ja välttämättömästi edistyvä kehitys saa aikaan ettei ihminen omasta itsestäänkään sitä löydä. -- Omantunnon ääni ruumiillisen vietin vaatimusten rinnalla, tahdon vapauden aate verrattuna ihmisen riippuvaisuuteen olosuhteista, mielteiden häilyväisyys pyrittäessä käsittämään maailmaa kokonaisuudessaan, jumalallisen kaitselmuksen aate pelkän sattuman rinnalla -- kaikki tämä synnyttää sisällistä taistelua ja epävarmuutta, josta vakavammat luonteet elävästi tuntevat tarvista päästä. Sentähden jokainen siihen tilaan joutunut ihminen pyrkii muodostamaan itselleen semmoisen elämän- ja maailmankatsomuksen, joka voi häntä rauhottaa, ja siinä on filosofoimisen historiallinen peruste. Filosofian tarkotus on siis se että ihminen, tehdessään arvostelmiansa maailmasta ja ihmiselämästä olisi sopusoinnussa itsensä kanssa.

Tämän tarkotuksen saavuttamiseksi täytyy ihmisen tarkastaa sisäistä maailmaansa ja sitä tutkimalla pyrkiä sellaiseen maailmankatsomukseen, jonka avulla selvästi tajuamme vakaumuksemme sisäisen perustuksen ja henkisen välttämättömyyden. Mutta kun samallainen vakaumus on tärkeä myöskin ihmisten yhteiselämälle, niin pyrkii totuuden ystävä, saavutettuansa vakaumuksen, levittämään sitä muidenkin yhteisomaksi. Mutta silloin tulee vakaumuksen olla yleispätevä, se on niin muodostettu, että jokaisen, joka kykenee asiaa selvästi tajuamaan, täytyy tunnustaa se oikeaksi. Ja kun ihmisten mielipiteiden eroavaisuudet johtuvat heidän erilaisista elämänkokemuksistaan, on sitävastoin _puhtaan_ ihmisluonnon lainmukaisuus (joka ilmenee esim. matemaatisissa totuuksissa) yleispätevyyden perusta ja tunnusmerkki. Filosofian voimme siis määritellä niin että se tieteellisesti esittää sellaista maailman- ja elämänkatsomusta, joka perustuu inhimillisen hengen puhtaaseen luontoon. Mutta kun tuohon puhtaaseen luontoon todellisuudessa aina sekaantuu jotakin yksilöllistä, niin on mainitun tarkotuksen täydellinen saavuttaminen luettava inhimillisten ihanteiden joukkoon, pidettävä tutkivan hengen loppumattomana tehtävänä, jolla kuitenkin on arvonsa yhtä hyvin kuin hyveeseen pyrkimisellä, vaikka täydellinen hyve ei olekaan saavutettavissa.

Kun siis filosofia tilapäisestä, kokemusperäisestä sivistyksestä pyrkii elämänkatsomukseen, jossa puhdas henkisyys täydellisesti kuvastuu, niin sen täytyy muodostaa järjestelmä, jossa ne käsitteet ja aatteet, jotka ovat korkeamman ja puhtaasti järjellisen maailmankatsomuksen perustana, asetetaan selvään yhteyteen sekä keskenänsä että sisäisen perustuksensa kanssa. Tätä tehdessään filosofia tosin ei voi sitoutua olemaan opettamatta muuta kuin vain semmoista, jota n.s. terve ihmisjärki tietää ja käsittää, sillä jos tämä ihmisjärki on tarpeeksi valveilla, se pian huomaa kietoutuvansa ristiriitoihin, jotka juuri tekevät filosofisen selvittämisen tarpeelliseksi. Mutta toiselta puolen filosofia ei voi joutua ehdottomaan ja täydelliseen ristiriitaisuuteen luonnollisen elämän kanssa, koska sen tehtävänä juuri on tämän elämän selvittäminen. Filosofian ei siis pidä luulotella että se vasta on kaiken totuuden luoja, ja että ihmishenki vasta tätä keinotekoista tietä voisi yleensä ajatella järjellisesti.

Se sisällinen maailma, jota filosofian tulee tarkastaa, esiintyy ensi sijassa tajuna (Bewusstsein). Tajuummehan me vetoamme, kun olemme vakuutetut jostakin, joko vakaumuksemme sitten koskee totta, hyvää tai kaunista. Taju on siis toista kuin tunteemme, pyrkimyksemme, käsitteemme ja aatteemme, koska se niille juuri antaa todellisuuden ja välttämättömyyden leiman. Taju vaikuttaa että jokin esiintyy _meille_ olevana; niitä tiloja ja toiminnan ilmauksia, jotka ovat tajuttomia, emme käsitä oleviksi. Taju on siis tajuavan osanottoa toimintaansa ja sen sisältöön.

Alkuperäisin tajun muoto on _välitön_ taju. Se ei erota tajuavaa tajutusta ja on siis himmeää. Tuon eron toimittaa ajattelu (Reflexion), joka muodostaa käsitteitä, erottaen erilaisen ja yhdistäen yhtäläisen. Tästä syntyy _välillinen_ taju. Kun alkuperäinen ja välitön taju täten ajattelun välityksellä on saanut sisällölleen käsitteen varmuuden ja lujuuden, silloin esiintyy taju _tietona_.

Mutta käsitteetkin kaipaavat tajun vahvistusta esiintyäkseen meille olevina. Lähinnä on meillä siis aina välitön taju itsestämme. Vasta se vakuuttaa meitä kaiken sieluntoiminnan välttämättömyydestä, ja välitön itsetajumme on siis hengen elämän varsinaisena keskuksena ja tyyssijana sekä sinä sydämenä, joka tosin tarvitsee kehittyä kasvaaksensa tiedon puuksi, ja joka senvuoksi vaatii tai herättää ajattelua, jonka kautta tämä kehitys tapahtuu, mutta joka kuitenkin antaa kaikille kehittyneen tajun aineksille sen merkityksen tajuavaan nähden, joka on _totuudelle_ ominaista.

Välitön taju esiintyy _tuntemisena_. Mutta elävänä yksilönä ihminen huomaa omistavansa eri voimia, joiden kautta hän joutuu riippumaan vieraastakin toiminnasta. Siten ihmisen elonjännitys voi muuttua tavallista, normaaliastetta suuremmaksi tai pienemmäksi, ja tästä syntyy mielihyvän tai mielipahan tunteita, jotka siis eivät ole minkään erityisen peruskyvyn ilmauksia. Ja kun koetamme säilyttää mielihyvän ja poistaa mielipahan syitä, syntyy _viettejä_. Jos nyt ajattelu kohdistuu tunteihin ja vietteihin, vertaamalla niitä keskenään ja huomioon ottamalla vietin tyydyttämisen etäisemmätkin seuraukset, niin tapahtuu valinta eri nautintojen tai tekemisen ja tekemättä jättämisen välillä, eikä siis tahtokaan, joka tämän valinnan toimittaa, ole mikään erityinen sielunkyky.