Part 5

Sentähden hän sulkeutuikin paljon itseensä. Ensi aikoina Turussa hän nähtävästi eleli paljon itsekseen ja samaten hän sisämaassa mieluimmin käyskenteli yksinään metsissä. Vasta viimeisenä Turun vuotenaan hän näyttää avautuneen enemmän muille, hän tutustui muutamiin muihin eteviin nuorukaisiin ja tuli tunnetuksi runoilijanakin. Panttileikissä arkkipiispan luona hän näetten vuonna 1826 tuomittiin sepittämään runo auringolle, ja pyydettyään lykkäystä hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi semmoisen runon Åbo Tidningar'issa. Kerrotaan että kun tämä runo luettiin arkkipiispan luona, oli Fredrika Tengström sanonut: eihän hänestä tule mikään Tegnér -- mutta ehkä enemmän. Tegnérkin oli näetten runoillut auringolle.

Sittenkin kerrotaan etteivät naiset oikein uskaltaneet lähestyä tuota pitkää, laihaa, vähän arkaa ylioppilasta, jonka kasvot olivat niin totiset ja puku tavallisesti vanhentunutta kuosia ja liian ahdas, niin että kädet ja jalat pistivät siitä liian paljon ulos. Ja silloin ehkä ei voitu etäältä niin tarkoin huomata hienoja, jaloja kasvoja, joita varjostivat tumman ruskeat, pystyyn kammatut ja kutriset hiukset, ja vielä vähemmin nähdä kuinka kasvot kaunistuivat, kun niitä jonkun lähetessä elähyttivät suuret, siniset, kirkkaat ja erittäin kauniit silmät, joilla oli niin ihmeellinen voima voittaa ja sytyttää sydämiä.

Mutta varsinkin Paraisissa tuli Runeberg vielä avomielisemmäksi ja yhtyi toisiin ihmisiin. Ensiksi hän kiintyi lapsiin ja keksi kaikenlaisia huvittavia leikkejä. Niin hän eräänä syysiltana kehotti heitä kokoilemaan lastuja halkovajasta, ja niillä sitten leikittiin salissa Navarinon taistelua, siten että yhtä monta kristittyä ja turkkilaista pommitteli toisiaan lastuilla. Mutta salin vieressä oli arkkipiispan huone, ja kun lastut alkoivat paukkua vasten seinää, aukaisi hän oven ja kysyi kummastellen:

-- Mitä tämä tietää?

-- Me leikimme Navarinon tappelua, isoisä, vastasivat lapset ihastuksissaan.

-- Ja sinäkin, vanha junkkari, lausui ukko, kun näki että Runeberg oli mukana. Silloin täytyi lopettaa leikki, mutta Runeberg kertoi myöhemmin että tämä oli ankarin moite, minkä hän koskaan oli ukon suusta saanut kuulla.

Kun ei siis aina saatu meluta, niin Runeberg iltasilla kokoili lapset ympärillensä koulusaliin ja kertoi heille mitä eriskummallisimpia satuja. Ja kun tultiin jännittävimpään kohtaan, niin aina käytettiin lausetta: "ja kuu oli verisen punainen". Mutta silloin tiesivätkin lapset että sadusta kohta tulisi loppu.

Talvielämää taas hän itse kuvailee sisarelleen seuraavalla tavalla:

"Toivoisin että äiti ja sinä saisitte pistäytyä tänne muutamaksi tunniksi näkemään minua mielityössäni, kun minä koko lapsiliuta perässäni lasken mäkeä pitkin Paraisten törmiä ja sitten lasten kanssa veljellisesti ja'an arkkipiispan rouvan nuhteet, kun joko olemme huutaneet ja räyhänneet liian paljon, tai tulemme takaisin vaatteet repaleisina ja märkinä. 'Että hän jaksaa ja viitsii lennellä noin lasten kanssa' on eukolla tapana silloin sanoa ja minä vastaan ettei hän voi uskoa, kuinka hupaista se on".

Aikaihmistenkin kanssa Runeberg Paraisissa joutui vilkkaampaan seurusteluun, varsinkin Turun palon jälkeen, jolloin pitäjään muutti paljon turkulaisia, etenkin yliopistoon kuuluvia perheitä. Yhteinen onnettomuus lähensi ihmiset toisiinsa, mutta nuorison joustavat mielet työnsivät huolet luotaan: kokoonnuttiin milloin mihinkin perheeseen leikkimään ja huvittelemaan, ja runoudella oli näissä seurusteluissa tärkeä sija. Kun vielä muistamme että arkkipiispa itse oli nuoruudessaan tullut runoilijana tunnetuksi, että näissä piireissä vilkkaasti keskusteltiin Ruotsin uudemmasta runoudesta, että Paraisissa lyhyemmän tahi pitemmän ajan oleskelivat myöskin Nervander, Fredrik Cygnaeus ja Snellman, joilla kaikilla oli runollisia harrastuksia -- Snellmankin kirjotti nuoruudessaan runoja -- niin on helppo ymmärtää että Runeberg jo ulkoapäin sai paljon yllykettä runoilemiseen.

Vain hyvin vähän voidaan kuitenkin varmuudella sanoa noista ulkoapäin tulleista vaikutteista, varsinkin siitä syystä että harva hänen näinä vuosina sepittämänsä runo on päivätty tahi nyt jälkeenpäin enää päivättävissä. Arveluja on sensijaan runsaasti tehty etenkin Ruotsin uuden runouden vaikutuksesta häneen, mutta viisainta lienee siinä kohden tyytyä välttämättömimpään. Olemme jo nähneet että Runebergin runollinen kehitys alkoi sisältäpäin ja että hän ainoastaan muotoon katsoen nojautui valmiisiin esikuviin. Ja samaa osottaa selvästi hänen jatkettu runoilijatoimensakin. Päätehtävänämme on siis saada mahdollisimman selväksi juuri tuo hänen sisällinen kehityksensä.

Mutta siinäkin on monta hämärää kohtaa, ja pyydän siis lukijaa muistamaan että alempana annettu kuvaus sekin perustuu osaksi arveluihin, joita ehkä vastedes saadut tarkemmat tiedot voivat jossain määrin oikaista.

10.

Muistamme kuinka Runeberg runossaan Naisen luominen lausuu että nainen, kun mies kuuntelee intohimon tulikieltä, palauttaa hänet hyveen ja totuuden teille. Nähtävästi hän tällä tarkottaa Fredrika Juveliusta, sillä samansuuntaisia ajatuksia esitetään kahdessa muussa, nimenomaan hänelle omistetussa runossa: toinen niistä (Jäähyväiset Friggalle) on luultavasti kirjotettu Runebergin lähtiessä yliopistoon, toinen (Friggalle) arvattavasti myöhemmin. Edellisessä Frigga on runoilijalle esimerkkinä, joka voi vahvistaa hyveen tunnetta hänen rinnassaan, jälkimäisessä taas kerrotaan että "itävät himot" erottavat hänet Friggasta. Molemmissa epäillään tokko heidän yhtymisensä tulee mahdolliseksi ennenkuin vasta taivaassa, vaikka kuitenkin puhutaan siitäkin, että runoilija voisi jo elämässä saavuttaa mielentilan jossa hän voisi jälleen yhtyä Friggaansa.

Silminnähtävää on siis että Runeberg ensimäisinä ylioppilasvuosinaan on joskus tuntunut olevansa himojen vallassa, vaikka hän jo alusta pitäen on niitä vastaan taistellut. Ja hyvin luultavalta näyttää että näitä himoja on synnyttänyt joku uusi valtaava rakkaus, jonka tieltä vienomman tunteen Friggaa kohtaan on täytynyt väistyä. Runeberg on itse kertonut kiintyneensä Friggaan noin viisitoistavuotiaana ja tytön hallinneen hänen sydäntään seitsemän vuotta, siis noin vuoteen 1826 asti. Mutta mistä syystä heidän välinsä höltyivät, siitä ei tiedetä mitään.

Sensijaan Runeberg myöhemmin, niinkuin tiedetään, vähitellen oppi enemmän tuntemaan ja rakastamaan toista "Friggaa", Fredrika Tengströmiä. Mutta he lähenivät toisiaan tiettävästi vasta Paraisissa, ja vuonna 1826 Fredrika kirjottaa eräälle ystävättärelleen: "minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka saattaa olla (pikku)serkkuni, herra Runebergin, morsian". Tämä näyttää vahvistavan sitä tarua, joka kertoo että Runeberg Saarijärvellä oleskellessaan on ollut kihloissa jonkun Rautalammilla asuvan tytön kanssa. Ja tämä tyttö se siis arvattavasti herätti nuorukaisen sielussa intohimon myrskyn.

Samaan päätökseen voipi tulla parista Runebergin runostakin. Runo Rakastava kuvailee tyttöä, joka täynnä intohimoa odottaa rakastajaansa, ja semmoisen tytön perikuvaksi ei tahtoisi otaksua kumpaakaan Friggaa. Mutta tälle tytölle hän antaa nimen Selma, ja hänen painamattomien runojensa joukossa on eräs, jossa kaksi rakastajaa kilvan kiittävät lemmittyjänsä, toinen Selmaansa, toinen Minnaansa. Kun siinä Selma kuvataan Rakastavan Selman kaltaiseksi, ja Minna taas muistuttaa Mustasukkaisuuden öiden samannimistä sankaritarta -- jonka esikuvaksi ensimäinen Frigga on otaksuttava -- niin tämäkin seikka viittaa samaan suuntaan.

Voimme siis mielessämme kuvitella asian niin että Runebergin ja ensimäisen Friggan välit höltyivät toisen valtaavan rakkauden vaikutuksesta; mutta tuo uusi rakkaus ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt, ja sitten hän toisessa Friggassa taas ikäänkuin näki ensimäisen palaavan ja vievän hänet takaisin ihanteellisemmille aloille.

Oli miten oli, kaikesta päättäen on Runebergin tunne-elämää näinä vuosina tärisyttänyt joku hyvin voimakas vaikute. Sen huomaa muun muassa eräästä Rukous nimisestä runosta, jossa hän pyytää Jumalaa "pelastamaan katuvaista, valamaan hänen hehkuvaan mieleensä tyyntä, lohduttavaa henkeänsä ja antamaan sovituksensa kahlehtia mielen myrskyisiä tunteita".

Verrattuna molempiin Friggalle omistettuihin runoihin tämä rukous selvästi näyttää että Runebergille yhä edelleen kysymys rakkaudesta ja kysymys Jumalasta likeisesti liittyvät toisiinsa. Mutta hän on nyt tullut huomaamaan ettei nainen, olkoon hän kuinka helläsydäminen hyvänsä, voi yksin kahlehtia nuorukaissydämen myrskyisiä tunteita; Jumalan henki sitävastoin voi sen tehdä, sillä se on korkeampaa rakkautta. Ja kun Jumala pitää huolen ilman linnuista, maan ruohoista, kuinka hän olisi hylännyt ihmisen? Ei, "lohdu, vapiseva henkeni, sillä rakkaus valvoo korkeudessa. Hän kokee, mutta ei hän jätä avutta soturiaan, joka nääntyy taistelussa."

"Vaikka kokee eipä hylkää Herra" -- tämä ajatus, joka jo Kaitselmuksessa siintää, se esiintyy nyt personallisena kokemuksena. Mutta se esiintyy puhtaasti uskonnollisena, ja päälle päätteeksi muodossa joka silminnähtävästi on lainattu Prudentiusen kuolinvirrestä "Jam moesta quiesce querela", joka latinaisenakin oli vanhassa ruotsalaisessa virsikirjassa; lähimmäksi esikuvaksi luulisin kuitenkin Wallinin uutta ruotsinnosta 1819 vuoden virsikirjassa. Sitä merkillisempää on siis, ettei Runebergin rukouksessa enää puhutakaan kuolemasta, niinkuin Friggalauluissa tehdään. Rakkaus korkeudessa on voittanut kuolemankin.

Ja vielä yksi tärkeä seikka: luonto, joka Friggalauluissa ei ensinkään esiinny, se todistaa nyt sekin taivaallisen rakkauden voimaa.

Täten on Runebergin alkuperäinen uskonnollinen tunne syventynyt ja kehittynyt, mutta samalla hän on ratkaisevasti astunut järkiperäisyyden alalta personallisen tunteen alalle.

Ja tämä osottaa että hän kuuluu uuteen vuosisataan, jolloin valtaava vastavirta alkoi esiintyä edellisen vuosisadan ylenpalttista järkiperäisyyttä vastaan. Samaa vastavirtaa edustivat Ruotsin uudet runoilijatkin, ja luonnollista siis on että Runeberg, mitä muotoon tulee, aluksi liittyi heihin, sillä uudet tunteet vaativat uutta kieltä.

Runeberg on itse myöhemmin (1832) sanonut että noiden uusien runoilijain joukossa Vitalis (Sjöberg) ja Stagnelius hänestä ovat "mieltä kiinnittävimmät". Vitalis ei kuitenkaan näy jättäneen paljon jälkiä hänen tämänaikaiseen runouteensa; mahdollista on sentään että myöhemmän Friggarunon esikuvana on ollut hänen runonsa Sairastaessa, Lauralle -- Jäähyväiset Friggalle sitävastoin vielä muistuttaa Franzénia (Kotona oleville).

Sitä enemmän yhtymäkohtia on Runebergin ja Stagneliusen välillä.

Vuoden 1827 almanakkaansa on Runeberg pannut muistiin, että hän 27 päivänä tammikuuta -- siis keskellä tutkintokiireitään -- osti Stagneliusen koottujen teosten kolmannen osan, maksaen siitä neljä riksiä -- varmaan melkoinen summa hänen rahoissaan. Mainittu osa oli ilmestynyt 1826 ja sisälsi Stagneliusen lyyrillisiä runoelmia. Mahdollista, jopa luultavaa on että Runeberg jo ennen tunsi kirjan, ainakin on runossa Auringolle paikka joka muistuttaa Stagneliusta. Mutta yleensä ei vaikutus vielä esiinny selvästi: Lapsuuden muistoja, kirjotettu 2 päivänä kesäkuuta 1827, soi vielä Franzénin tapaan (Ainoa suutelo), ja kesällä 1827 hän kirjottelee pitkää kuusimittarunoa (Kihlaus tahi Juhannusjuhla), jossa hän hilpeästi kuvailee elämää maalaispappilassa. Vielä Paimenpoika, päivätty 19 päivänä syyskuuta 1827, henkii rauhallista luonnonihailua.

Mutta kohta sen jälkeen tulee näkyviin että Runeberg on Stagneliusen runoudesta löytänyt jotakin mikä herättää vastakaikua hänen sielussaan.

Sitä todistaa ensiksi Syysilta, kirjotettu syksyllä 1827, jolloin Runeberg pelkäsi rintansa olevan heikon ja sen johdosta ajatteli kuolemaa. Samaten on jo mainitulla runolla Rakastava selvät esikuvat Stagneliusessa, ja tavalla tai toisella nojautuvat häneen useat runot, joiden arvellaan syntyneen vuoden 1828 alkupuolella: Tuutulaulu sydämelleni, Ystävän kuoltua ja Kevätaamu. Vielä Vanhukselle ja Mustasukkaisuuden yöt osottavat Stagneliusen vaikutuksen jälkiä.

Nämäkin tosiasiat vahvistavat arveluamme Runebergin sisällisestä taistelusta. Sillä ruotsalaisenkin runoilijan rinnassa on riehunut samallainen taistelu himojen ja aatteellisempien pyrkimysten välillä, ja sen johdosta hänellekin esiintyvät kysymykset rakkaudesta, Jumalasta ja kuolemasta.

Mutta Stagneliuselle oli ominaista että hän antautui kokonaan hetken tunnelman valtaan. Niin hän välistä kuvasi mitä hehkuvimmilla väreillä himojen luomia nautintoja, välistä taas ylisti kieltäymystä niin että sekin esiintyy melkein nautintona.

Että Runeberg ajaksi seurasi häntä edelliselle alalle on sitä vähemmän kummeksittavaa, koska sama suunta ilmeni muuallakin ajan runoudessa: järjen kahleista vapautunut tunne täten ikäänkuin koetteli voimiansa. Ylistäähän Runebergkin runossa Nuoruus tunnetta ajatuksen kustannuksella, ja tämmöisestä mielialasta ovat arvattavasti syntyneet sekä Rakastava että samaan suuntaan käyvät Odottava ja Levottomuudelle.

Mutta yhtä vähän kuin Runeberg tässä kohden meni niin pitkälle kuin Stagnelius, yhtä vähän hän seurasi häntä äärimmäisyyksiin silloinkaan, kun oli kysymys ihmiskohtalosta ja kieltäymyksestä.

Tunnetuimpia Stagneliusen lauluja on Elämän ehto. Luonnossa huomataan kaikkialla taistelua, joka osottaa että "mitä korkeampi elämä on, sitä suurempi on tuska". Suurin tuska on siis ihmisellä; hän on harhaan joutunut, ja taivas ja maa vaativat häntä vastaamaan synneistään. Pakenemisen mahdollisuutta ei ole, älköön siis taistelkokaan kohtaloansa vastaan; "pienin kukkakin luotiin kärsimään, ja kuoleman tuska on elämän ehto. Avaruus on ääretön temppeli, missä kaikki Jumalan lapset kaatuvat uhrikaritsoina ajan alttarin juureen."

Päätös on siis: "älä vapise, kun rangaistus tulee, pukeudu riemuiten kidutuspukuun; siemen, joka on kuollut maan poveen, on taas nouseva taivaallisena kultaviljana".

Runebergilla esiintyy surumielinen tunne ihmisen kohtalosta jo runoissa Auringolle ja Lapsuuden muistoja, mutta vielä selvemmin Syysillassa. Siinäkin luonto kuvastaa ihmiskohtaloa, ja luontoa edustavat, juuri niinkuin Elämän ehdossa, tammi, kukka ja satakieli. Varsinkin viimeksi mainittu viittaa mielestäni Stagneliusen runoon, sillä mistä satakieli muuten olisi tullut, kun Runeberg myöhemmin runossa Franzénille nimenomaan sanoo sitä Ruotsiin kuuluvaksi? -- Ja niinkuin lähtökohta on yhteinen, niin on loppukin sama: kuolema ja parempi, puhtaampi elämä haudan toisella puolella.

Mutta yhteisestä lähtökohdasta Runeberg sittenkin tulee aivan toiseen johtopäätökseen kuin Stagnelius.

Luonto opettaa hänelle että "kukkia ja kuolla" on "tomun _lempeä_ laki". Turha on siis koettaa välttää kuoleman nuolia, ihminen on maallisessa elämässään matkalainen, hetken riemua on nautittava, se on erämaan mannaa; mutta ei saa pysähtyä täällä, täytyy ehtiä Kaanaan korkeuksiin. Siellä, tähtien toisella puolella, on sielun oikea satama; mitä katoavaisuus tarjoaa on vain unelma, joka liitelee iäisyyden sylissä nukkuvan ympärillä. Ei ole pelkääminen enkeliä, jonka kalpa särkee vain kahleen eikä orjaa: kirkastuneena olet kerran valon isänmaasta katseleva hautaa.

Tämmöinen päätös osottaa selvästi runoilijassa varmuutta siitä että "rakkaus valvoo korkeudessa": mutta samalla se edellyttää himojenkin voittamista, jonka kautta henki "kirkastuu".

Samaan aineeseen Runeberg sittemmin useasti palaa. Runo Kaipaukselle on tavallansa synkempi kuin Syysilta, mutta siinä taas kuolema hiljaa hellittää kahleen. Myöskin runossa Lohdutus esiintyvät elämän ristiriidat kylläkin ankaroina; runoilija ei sano olevansa ainoastaan ulkonaisesti orjana, vaan sielukaan ei kykene yhtymään Jumalaan: se voi hänen valtaansa ihailla, mutta ei tajua. Ruusun kuolema opettaa runoilijalle kuitenkin että hän on tänne pantu "pakoss' orastamaan". Mutta pakko on autuain pakko, sillä se on kerran kuoleva, "ja ma uskoa voin, tuen toivoni suo". Toisessa käsikirjotuksessa, jonka Runeberg lähetti Snellmanille, yhtyy uskoon ja toivoon vielä rakkaus.

Toisena jatkona Syysiltaan on Elo ja kuolo. Ihmiset pelkäävät elon valoisaa enkeliä ja sanovat sitä kuoloksi. Mutta se vain erottaa ihmisten sieluihin kätketyn "jalon" maan soran saastasta ja vie sen sovitettuna Jumalan luo, kotiinsa.

Mutta vielä on astuttava yksi askel.

Vuonna 1828 oli Tegnér julaissut kokoelman pienempiä runoelmiaan. Jo ennenkin oli Suomessa, kirjallisuutta harrastavissa piireissä, vilkkaasti keskusteltu hänen runoudestaan; ja varmaan uusi runokokoelma taas elähytti keskustelua. Ja jos tahdottiin verrata Tegnériä Stagneliuseen, niin molempien runoilijain muuttolinnuista sepitetyt runot olivat vertailulle hyvänä perustana. Hyvin luultavaa siis on että Runeberg tämmöisestä keskustelusta on saanut yllykettä runoilemaan hänkin samasta aiheesta. Ainakin on hänen Muuttolintujensa runomitta muodostettu sekä Tegnérin että Stagneliusen mukaan -- mutta niin että tämä muodostus vastaa juuri sitä sisältöä, jonka hän on runolleen antanut.

Ja taas huomataan kuinka sisältökin on omintakeinen.

Tegnér oli antanut lintujen itse kertoa alituisesta muuttamishalustaan. Stagnelius kertoo niiden lähdöstä, antaa sen jälkeen lintujen kuvailla tunteitaan ja lopettaa puhumalla "sielulle". Runeberg ensin puhuu linnuille, kuvailee sitten niiden tuloa ja puhuttelee lopuksi "rientävää henkeä". Täten hänen runonsa on yhtenäisempi kuin Stagneliusen ja aatteellisempi kuin Tegnérin. Ja molemmat edeltäkävijänsä hän voittaa lausetavan koruttomassa kauneudessa.

Tärkein on kuitenkin se erotus että Stagnelius -- johon Runeberg lähimmin liittyy -- lintujen pakenemisessa näkee kuvan siitä kuinka ihminen kadottaa maallisen onnensa ja vasta haudan toisella puolella löytää oikean isänmaansa; Runeberg taas ei puhu mitään kadotetusta onnesta, vaan ainoastaan etsitystä ja löydetystä. Linnut löytävät keväällä kotimaansa, vaikkei kukaan ole niitä opastamassa; ja kotimaassa vallitsee luonnon rauha, huolettomuus ja rakkaus, joka unhottaa että tie oli pitkä. Sama onni on rientävälle hengelle suotu, eikä sen kotimaa siis ole haudan toisella puolella, vaan iloisessa pyrkimyksessä rakkauteen, luonnollisuuteen ja sopusointuun.

Täten on Runeberg, huolimatta siitä että hän ajaksi on nojautunut toisten runoilijain esikuviin, osottautunut olevansa kylliksi omintakeinen voidaksensa elämän ristiriidoista kehittyä sopusointuun. Mutta nähtävästi hän tässä sisällisessä kehitystaistelussaan on saanut apuakin kahdelta taholta. Ensiksi rakkaus yleväluontoiseen naiseen, toiseen Friggaan, on vahvistanut hänen alkuperäistä uskoaan rakkauden jalostavaan voimaan. Ja toiseksi hän varmaan on paljon nojautunut Franzéniinkin.

Vuonna 1824 alkoi Franzén julaista koottuja runoelmiaan ja ensimäisessä osassa oli muun muassa runojakso Selma ja Fanny. Selmalaulut Runeberg ennaltaan tunsi, mutta Fannylaulut olivat uusia. Ja mikä oli Syysillan runoilijaa lähempänä kuin kertomus ihmislapsesta, jolla oli heikko rinta ja joka yhäti ajatteli kuolemaa?

Näissäkin lauluissa huomaamme alituista luonnon ja ihmiselämän vertailemista. Fanny kasvaa kukkana ja tyytyy kohtaloonsa, mutta kauniimpia ovat taivaan kukat. Pääskynen elää iloisena kesäaikansa, vasta "kun kaikk' on täällä tehty", on aika ikävöidä toista maailmaa. Kaunis on yleensä maa, jos kohta taivas on kauniimpi. Ja se uusi Eden, joka meitä odottaa, se avautuu kun ihmisen tahdon puhdas lähde voipi heijastaa Jumalaa.

Niinkuin näemme on Franzénin elämänkatsomus pääpiirteissään sama kuin Runebergin. Mutta Franzén oli kolmekymmentä vuotta vanhempi, hän esittää Fannyssaan voittoa, mutta ei taistelua. Runeberg ei voinut tyytyä vain omistamaan itselleen toisen voittoja, hänen täytyi runollisesti ilmaista ja kirkastaa omaa sieluelämäänsä. Ja sen hän lopullisesti teki ensimäisessä suuremmassa runoelmassaan, Mustasukkaisuuden öissä.

11.

Kesällä 1828 oli Runeberg toiselle Friggalle jo selittänyt tunteensa ja päässyt selville hänen tunteistaan. Kun nyt Mustasukkaisuuden yöt tiettävästi ovat suurimmaksi osaksi, ehkä kokonaankin, myöhemmin kirjotetut, niin ne nähtävästi, kuvaillessaan lemmen ailueita, eivät enää, niinkuin äsken mainitut runot, ilmaise samanaikaisia tunteita. Eikä edes ole varmaa että Runeberg koskaan itse olisi kärsinyt juuri mustasukkaisuuden tuskia. Sitävastoin runossa kuvatut tunnelmat ovat likeistä sukua niille joista äsken on puhuttu, mutta niiden kehittyminen ja lopputulos nähdään tässä vielä selvemmin.

Runon sankari, mustasukkainen, joka melkein läpi koko runon esiintyy puhuvana, pyytää aluksi yötä kuulemaan "valitusta kurjan, onnen-orvon epätoivoa". Parempana hetkenä hän kerran oli toivonut että järki puhuisi rauhaa kapinoiville intohimoille. Järki olikin niitä puhutellut sydänlinnan portilla. Mutta itse linnassa uinuu mustasukkaisuus, lemmen ja vihan tytär; se herää puheesta, ja sen mukana siskosjoukko, kalvas kipu, tuska kamala, kaipaus, kateus ja kiukku, ja nämä syöksyvät taisteluun järkeä vastaan.

Ja nyt, sä vieno säen, luojan laina, valoisa enkeli, sa päivänpaiste eloni kevään, järki, mik' on osas? Kitua orjuudessa öisten peikkoin, rotkoissa sydämeni tuskan syömän, nukahtaa pyövelies räyhätessä, ja havahtaa taas kahlees kalinaan.

Eikö tämä selvästi viittaa siihen kantaan, jolla Runeberg vielä Kaitselmuksessa oli, hän kun kehotti siinä veljiänsä järjen ääntä kuuntelemaan? Mutta kun intohimot ovat heränneet (niinkuin Friggarunoissa), niin järki on voimaton, ja mustasukkaisen täytyy muilla keinoin etsiä rauhaa.

Ensin hän tahtoo "päivän virvotettavaksi uskoa sydämensä erämaan". Se Jumala joka luontoon luo elonsa, auvonsa, "se vaalija mun lapsuuteni taimen mua hylkää ei". Mutta kun päivä nousee ja koko luonto riemuitsee, niin hänen sydämensä on tyhjempi kuin kuolo, hänellä ei ole edes huokaustakaan liittääksensä luonnon iloon. -- Aivan samalla tapaa runossa Odottava intohimo tekee rakastajan kuuroksi luonnolle:

Ma tässä varron -- vaiti te metsän latvain livertäjättäret; teit' en kuulla kaihoo.

Lohduttomana siis mustasukkainen muistaa mitä hän on kadottanut ja kuinka hänen Minnansa on tullut toisen omaksi. Hän etsii lepoa, mutta turhaan, ja hän pakenee erämaahan, samoinkuin ihmiset häntä pakenevat.

Toisessa yössä kuvaillaan tälle vastakohdaksi unta, jossa hän vielä kerran nauttii kadonnutta onneaan. Hän herää.

Vaan valhe autuuden, ah iät kaiket mun olla suo sun sulokahlees vanki! Todellisuuden armolta en kerjää ma riemua, mi saajan käsiin lahoo. Haaveilun varjokuviin tyydyn, kunhan miss' iät hetki vain se näkyy, hetki mun autuuteni, vaikka petetyn.

Silloin hän saapi aina nähdä Minnan nuorena, autuaana sylissään ja kuolemankin jälkeen,

kun tähtivalkamoill' on vapaa henki, silloinpa ikivalon, luojan luota ja enkeleiden, taivaan tarhoist' ennän viel' unen siivin Minnan huulten hurmaan.

Samalla kun siis intohimoinen rakkaus yhä edelleen pitää häntä vankinaan, alkaa mustasukkaisuus, pelkästi itsekäs tunne, väistyä siten että hänen rakkautensa tyytyy mielikuvituksen luomiin kuviin.

Kolmantena yönä hän näkee päivän muuttuvan yöksi ja päättää siitä että sama ikuinen laki vallitsee luonnossa ja ihmisrinnassa.

Sen kirjain muuttumus, elo sen henki.

Rauha on muuttunut kolkoksi aavistukseksi: hän kuulee laulua ja näkee ihmisolennon, joka on Minnan näköinen. Niin, se on Minna, mutta -- mielipuolena.

Hän etsii armastaan, mutta ei tunne häntä enää, vaan tahtoo lähettää hänelle tervehdyksen. Itse hän on lohduton. Ihmiset olivat sanoneet ettei lempi ole luotu maata varten, että on väärin valittaa, kun lemmen taimi täällä kuihtuu. Uskomatta tätä hän oli lähtenyt onnellisen lemmen etsintään, mutta ei sitä löytänyt. Kyyhkysparista vei haukka toisen, mutta kun haukka oli jakanut saaliinsa naaraksensa kanssa, pamahti laukaus, ja toinen kaatui. Itse oli Minna tallannut perhosen, joka kuollessaankin oli kiinni kukassa, jota eläessään oli lempinyt.