Part 4

Runeberg ei alussa aikonut ottaa osaa juhlallisiin maisterinvihkiäisiin, sillä yleensä hän ei prameilemista rakastanut, ja sitäpaitsi juhla tuli kalliiksi, kun tarvittiin siihen erityinen juhlapuku. Mutta toverit kehottivat häntä innokkaasti tulemaan mukaan ja hankkivat hänelle mikä minkin tarvittavan vaatekappaleen lainaksi. Maisterinsormuskin oli lainattu ja niin pieni että se mahtui menemään vain ensimäisestä sorminivelestä. Viime tingassa hän sittenkin valmistui lainattuihin höyheniinsä: kun hän saapui yliopistoon, marssivat muut kandidaatit jo juhlakulkueessa saliin, ja hätimiten hän etehisessä sieppasi laakeriseppeleen tynnyristä, missä ei enää ollut jäljellä kuin kaksi jotensakin huonoa seppelettä, ja niin hän seurasi muita "Parnasson kukkuloille". Seuraavana päivänä "jatkuivat -- hänen oman muistiinpanonsa mukaan -- pidot kello yhteentoista illalla"; ja kolmantena päivänä "nukuin laakerieni päällä".

Kaikki tämä näyttää meidän aikamme katsojasta jotensakin koulumaiselta. Ja yliopistonuorison elämäntavoista voi sanoa aivan samaa. Noustiin kello neljä aamulla, luettiin joskus oikein urakalla. Kun Runeberg luki ranskaa stipendiaattitutkintoa varten, niin tämä aine ei häntä ensinkään huvittanut. Mutta oli sekin luettava, ja silloin hän muutamaksi päiväksi sulkeutui huoneeseensa ja luki vain sitä. "Mutta niin tiukuinkin minä, kun taas tulin ulos, pelkkää ranskaa", kertoi hän itse myöhemmin.

Iltasin taas tapahtui välistä että joku toveri tuli kehottamaan häntä ulos "tappelemaan". Silloin kuljeskeltiin ympäri kaupunkia tahi mentiin semmoisiin paikkoihin joissa ennakolta tiedettiin mellakkaa olevan odotettavissa. Jos silloin ottelu jo oli syntynyt, sekaannuttiin siihen kysymättä edes mistä se oli aiheutunut. "Toisinaan saatiin selkään, toisinaan annettiin, pääasia oli että tappelu syntyi."

Eikä asiain näin ollen voi tulla kysymykseenkään että olisi herännyt syvempää tieteellistä harrastusta, varsinkaan kun Turussa tähän aikaan ei ollut yhtään semmoista opettajaa, joka olisi kohonnut keskinkertaisuuden yläpuolelle. Ainoa filosofisen tiedekunnan silloisista professoreista, joka on saavuttanut suuremman tieteellisen maineen, oli Hällström, mutta hän opetti fysiikkaa, siis ainetta joka oli kaukana Runebergin harrastuksista. Sitävastoin on omituista että opetus historiallis-kielitieteellisissä aineissa oli juuri silloin suureksi osaksi väliaikaisella kannalla: seitsemässä semmoisessa aineessa oli Runebergia tutkimassa ainoastaan yksi omaa tiedettään edustava professori (Pipping oppineisuuden historiassa), mutta kuusi sijaista!

Luonnollista siis oli että Runebergin opinnot keskittyivät niihin aineihin, joita hän jo koululaisena oli enimmän harrastanut -- silloin siitä syystä että ne olivat koko kouluopetuksen keskustana. Latinan lukemista jatkettiin, mutta enimmän kiintyi hänen harrastuksensa kreikan kieleen ja kirjallisuuteen. Koulussa oli luettu vain uutta testamenttia kreikaksi, nyt avaantui Runebergille se ihanuuksien maailma, joka ilmenee Homeron runoissa ja Sofokleen ja muiden tragedioissa. Täten hänen runollinen näköpiirinsä laajeni, hänen käsityksensä runouden tehtävistä syventyi, ja nähtävästi hän sittemmin pääasiassa tutki vanhojen kansojen kirjallisuutta enemmän runoudelliselta kuin kielitieteelliseltä kannalta. Eikä hän siinä kohden ensinkään jyrkästi poikennut ajan yleisestä tieteellisestä suunnasta. Päinvastoin: hänen molemmat tutkijansa Kreikan ja Rooman kirjallisuudessa, Sjöström ja Linsén, harrastivat lukuisissa akatemiallisissa väitöskirjoissaan pääasiallisesti vanhojen runoilijain teosten ruotsintamista, eivätkä juuri sanottavasti tieteidensä kielellistä puolta.

Mutta vaikka Runeberg muista tieteistä nähtävästi sai vain alkeellisia tietoja -- muuhan ei ollut mahdollistakaan, kun aineita oli niin monta -- niin epäilemättä oli hänelle hyödyksi ettei hän jäänyt vieraaksi yhdellekään yleissivistykseen kuuluvalle tieteelle. Tämä seikka varmaan helpotti yleisen maailmankatsomuksen muodostamista, ja että hänellä siinä kohden oli apua tuosta vanhanaikaisesta Gerlachin kirjastakin, saamme vastedes nähdä.

8.

Jos siis järkiperäiset tieteelliset tutkimukset jäivät Runebergin harrastusten ulkopuolelle, niin hän sensijaan näinä vuosina ahkerasti tutkiskeli luonnon ja ihmiselämän suurta kirjaa.

Topelius on lyhyin mutta sattuvin piirtein kuvaillut niitä vaikutteita, jotka Runeberg on maamme eri luonnonmuodoista vastaanottanut.

Luonnon vaikutukset esiintyvät runoilijan itsensä kuvaamina runossa Laulaja: taivaan, meren ja jylhien metsien hiljainen suuruus, joukkonsa syvyyteen hautaavien vuorten sisäänpäin kääntynyt voima, pimenemättömän yön lempeä ihanuus, nopeasti katoovan kevään tyven kieltäymys, silmänkantamattomien erämaiden suljettu mietiskelevä luonne. Tämä on kaikki pohjoismaista. Liitä tähän maa semmoinen kuin meidän, jonka syleily on niin kova, joka niin ankarasti vaatii poikiensa koko tarmoa, niin usein koettelee heidän rohkeutensa voimaa, heidän taistelunsa kestävyyttä, ja meillä on edessämme suomalaisen kotiseudun suuri kasvatuslaitos niille hengille, jotka se kutsuu esiin. Yhtä mahdotonta kuin olisi että Skandinavian Edda olisi voinut syntyä maassa jossa ei ole tuntureita, tahi että Tasso olisi voinut laulaa ilman Italian hehkua, yhtä vaikea olisi Kalevalan tahi Runebergin esiintyminen muualla kuin tässä, tahi ainakin pääpiirteiltään tämän kaltaisessa maassa.

Runebergin synnyinseutu Pohjanmaan rannikolla on kallioiden ja karien seppelöimää alankomaata. Pietarsaaren ympäristössä näkee peltomaita, niittyjä ja vierinkiviä, vuoret ovat vaipuneet maan sisään, pieni puropahanen siivilöi vettänsä hiekkaisen maaperän läpi. Voi ymmärtää miten nämät aavat tasangot saattoivat luoda katseen kauasnäkeväksi, mutta täytyy kysyä miten oli mahdollista että suuret, rohkeat, myrskyiset aatteet saattoivat siellä kehittyä. Meri vastaa kysymykseen: suuruus ei ollut kaukana eikä kätkettynä. Tämä välkkyvä, voimakas, myrskyinen Pohjanlahti, missä merimiehen poika aikaisin oppii hoitamaan purjeitaan kuohukoissa, oli Runebergin runouden ensimäinen kehto. Sitten hän tuli nuorena Ouluun, jossa mahtavat kosket häneen vaikuttivat. Sieltä Vaasaan, lainehtivien viljavainioiden luo, mutta tie sinne kulki vielä veristen taistelutannerten halki. Näitä vaikutteita seurasi Turku luonnonihanine, rikkaine saaristoineen, sen jälkeen pohjoinen Häme, jossa erämaa loisti siinä suuressa yksinäisessä rauhassa, joka on suomalaiselle kangasmaalle ominaista.

Ja niinkuin Runeberg täten jo nuoruudessaan oli oppinut tuntemaan isänmaamme luonnon kaikki päämuodot, samaten on hänen kokemuksensa ihmiselämän eri muodoista ihmeellisen monipuolinen.

Ensimäisen lapsuuden aika kuluu ihmisten parissa, jotka ahkerasti työskentelevät hankkiakseen elatustansa: merimiehiä, kalastajia, kauppiaita. Oulussa hän joutuu piiriin joka on niin ylimyksellinen ja virkavaltainen kuin maassamme suinkin saattaa olla; mutta ihanteellisuutta siinä on niin vähän, että Franzénin syntymäkaupungissa hän kyllä kuulee puhuttavan sen nimisistä rikkaista kauppiaista, mutta ei runoilijasta. Sitten Vaasaan, jossa ilma on täynnä oppia ja latinaa, mutta jossa koulupoikien kesken eletään vapaasti, vaikka ruokalista onkin niukka. Sen jälkeen ylioppilaan kamarielämä, ja pian taas tutustuminen professori- ja pappisperheisiin, jopa maan korkeimpaan henkiseen pylvääseen, arkkipiispaan. Siitä jälleen yksinäiseen elämään varsinaisissa maalaisperheissä, joista toinen on hallinnollisen virkamiehen, toinen soturin. Ja Saarijärvellä retkeilyssään hän saa tilaisuuden tutkia maalaiskansan oloja, jopa nähdä aivan toista kansallisuutta kuin se mihin hän itse kuuluu. Lopuksi hän Ruovedellä tutustuu alempaankin soturiin; tunnettua on että hän siellä tapasi vastaisen "Vänrikin" esikuvan.

Mutta samoinkuin luonto kaikissa eri muodoissaan kuitenkin on Suomen luontoa, samoin esiintyvät kansan eri ainekset yhtenä kansana. Kaikkialla hän saa osakseen hyväntahtoisuutta, ja siinä kohden kuvastavat hänen elämänkokemuksensa taas merkillisellä tavalla silloisia yleisiä oloja.

"On maamme köyhä", ja tämä köyhyys vaikuttaa että hyvin monet ovat avun tarpeessa. Luonnollisesti silloin annetaan apua etupäässä sukulaisille. Niin näemme kuinka Runeberg koko nuoruudenaikansa oli sukulaistensa suojattina. Huolimatta ylhäisestä vaimostaan tullinhoitaja ottaa veljenpoikansa luokseen. Vaasassa on isän serkku Tengström kirkkoherrana ja tarjoaa köyhälle sukulaiselleen joka sunnuntai päivällistä. Turussa on arkkipiispa samoin isän serkku, ja luonnollista on että hänkin pitää nuorukaista silmällä ja koettaa auttaa häntä.

Toisena ihmisiä yhdistävänä siteenä ovat yliopistolliset harrastukset. Ylioppilaat ovat köyhiä, mikä on siis luonnollisempaa kuin että yliopiston opettajat koettavat heitä auttaa? Kerrotaankin että Lagus välistä antoi useain ylioppilaiden yht'aikaa opettaa hänen lapsiaan, voidaksensa jokaiselle antaa vähän palkkaa. Ja varsinkin kesäaikana on pappilassa ruokaa yllin kyllin, eikä juuri paljon tilaisuutta sitä myydä. Luonnollista on siis että talvisaikainen kotiopettaja seuraa perhettä maalle suveksi.

Saarijärvellä taas sattuu niin että molemmat emännät ovat Vaasan tienoilta kotoisin. "Maisteri" on siis heidän "maanmiehensä", sillä onhan Pohjanmaa asukkaittensa mielestä erikoisisänmaa, ja he ovat likempänä toisiaan kuin muita Suomen lapsia. Sentähden rouva Danielsson pitääkin äidillistä huolta opettajasta. Talvivaatteita tämä kyllä on itselleen hankkinut ennen Turusta lähtöään, mutta kesän tullen tarvitaan ohuempia. Mitäs muuta; kun Danielssonin pojat saavat uudet kesävaatteet, niin teetetään opettajallekin puku samasta kankaasta. Eräänä päivänä ei maisteri kuitenkaan enää sitä käytä. Miksi? -- sitä ei kukaan saa tietää, eikä kysytäkään. Mutta syksympänä löytää joku silloin jo poislähteneen opettajan kesätakin mädänneenä metsästä. Hän oli joskus metsäretkillään riisunut ja unohtanut sen sinne, ja turhaan sitä etsittyään hän ei ollut kehdannut kertoa asiata emännälle.

Rouva Enehjelm taas kertoo eräänä päivänä, että taloon oli tullut ennustaja-akka, joka oli hyvin omituinen ja oli ennustanut hänelle merkillisiä asioita. Eikö maisteri tahtoisi antaa povata itselleen; akka ei vaadi siitä muuta palkkaa kuin viinaryypyn, jonka emäntä kyllä toimittaa. Miksei -- akka tulee saliin, missä maisteri viinapulloineen häntä odottaa, ja ryypättyänsä hän ryhtyy povaamaan. Mutta sen kestäessä maisteri saapi ihmeekseen kuulla paljon aivan yksityisiä seikkoja omasta entisestä elämästään. Kummastellen sitä hän tarjoaa vielä viinaryyppyä, joka menee yhtä helposti kuin edellinenkin akan kurkkuun. Vasta kun Runeberg päivällispöydässä kertoo akan kummallisista tiedoista, hän huomaa että veitikka piilee emännän suupielissä, ja silloin hän ymmärtää että itse kapteenin rouvahan se oli pukeutunut akaksi ja ryypiskellyt -- vettä.

Mutta on toinenkin syy minkätähden kotiopettaja mielellään otetaan vastaan maalaisperheeseen. Onhan säätyhenkilöiden luku semmoisella paikkakunnalla kuin Saarijärvellä hyvin rajotettu, siis myöskin sivistynyt lisä siihen sangen tervetullut, varsinkin kun maisteri on hyvä oppilailleen eikä ainoastaan pidä huolta heidän luvuistaan, vaan hankkii heille huvitustakin. Ja kun pojat salaa kertovat että maisterilla on ullakkokamarinsa pöytälaatikossa sinikantinen vihko, jonka hän on heiltä ostanut, ja johon hän on kirjottanut runoja, niin silloinpa vasta naisten kiintymys häneen kasvaa yhä suuremmaksi.

Mutta tähän yleiseen ihmisystävällisyyteen ovat historialliset syytkin olleet vaikuttamassa, varsinkin siihen suuntaan ettei säätyerotusta paljon tunnu. Kotimaista hallitsijaa ei ole, korkeimmat hallinnolliset piirit ovat kaukana Helsingissä, aateli on köyhä. Virkaylimystöä hän nuoruudenaikanaan näkee yhtä vähän kuin pohattamaisuutta. Kaikki sivistyneet kuuluvat tavallansa yhteen luokkaan: kirjamiesten, ja tässä luokassa on kyky ainoana arvon määrääjänä. Teollisuutta ei tähän aikaan ole olemassa juuri nimeksikään, eikä siitä johtuvaa jyrkkää erotusta työnantajain ja työntekijäin välillä. Päinvastoin: yhteinen taistelu hallaa vastaan on maalaisväestössä kehittänyt sitä auttavaisuutta, jota Runeberg niin ihaili, ja virkamiehetkin ovat hyvin suureksi osaksi (papit, soturit, useat yliopiston ja koulujen opettajat) samalla maanviljelijöitä, heillä on siis yhteisiä taloudellisia harrastuksia talonpoikien kanssa. Olivathan pääasiallisesti kirjamiehet olleet perustamassa "Suomen huoneenhallituxen seuraa" ja Runebergin isä pyytää häneltä samassa kirjeessä runoja, -- "jotka ovat minun nautintonani" ja -- Siperian omenapuun siemeniä, joita arkkipiispa kai voi hankkia, koska hän on talousseuran "pää".

Siis Runeberg, samalla kun hän tutustuu isänmaan luonnon ja kansan eri muotoihin, saapi niistä yhteisvaikutuksen joka, samoinkuin kotiseudusta saadut kokemukset, vain vahvistaa ja laajentaa hänen synnynnäistä ihmisystävällisyyttään. Vähät siitä että hänen täytyy alistua muitten palvelijaksi saadakseen elatuksensa, näkeepä hän kaikkien muidenkin, tavalla tai toisella, palvelevan lähimmäisiään. Ja niin hän saattoi myöhemmin (1832), kirjottaessaan sanomalehteensä kotiopettajantoimesta, lausua nämät sanat:

"En voi lopettaa tätä kirjotusta muistamatta ilon ja kiitollisuuden tunteella sitä aikaa, jolloin minäkin olin yksityisopettajana ja sain kokea kuinka hyvää tekee saada osanottoa ja ystävällisyyttä niiltä, joista jossakin kohden luulee olevansa riippuvainen. Ja minun tulee totuudenmukaisesti lausua, että suurin osa niitä nuorukaisia, jotka lähtiessään yliopistosta ruvetaksensa kotiopettajiksi mielipahalla ajattelevat että heidän täytyy aineellisen toimeentulonsa tähden syrjäyttää sisäinen tieteellinen kehityksensä, palatessaan voivat asettaa saavuttamansa edut menettämiensä rinnalle. Moni jolla jättäessään yliopiston oli vain kuolleita kirjatietoja ja joka maailmaan tottumatonna arasti katseli sen oloja, tuo palatessansa mukanaan yhteiselämään soveltuvaa sivistystä, luottamusta ihmisiin, iloista tulevaisuuden toivoa ja muistoja joita hän koko elämänsä ajan voipi pitää kalliina ja rakkaina."

Sentähden hän äskenmainitussa kirjeessä Grotille sanookin mielialastaan näinä vuosina:

"Älkää paheksuko että viivähdän näissä vähäpätöisissä seikoissa. Ne saattavat minua aina ajattelemaan nuorukaisiän onnellisuutta, jolloin näkee tulevaisuuden aamuruskon-värisenä ja jolloin toivo nostaa mielen korkealle hetken pienten huolien yli. Minussa ei siihen aikaan koskaan herännyt epätoivon ajatus, ja olen sittemmin, kun kokeneempana olen katsellut taaksepäin silloista tilaani, monesti suuttunut huolettomuuteeni, mutta sitävastoin monesti ilolla tullut siihen päätökseen, että ihminen elää todellisimmasti, kun hän vähimmin antautuu huolien valtaan."

9.

Tämmöisellä mielellä Runeberg tietysti saattoi katsoa luontoa ja ihmiselämää yhtä lempein silmin kuin ennenkin. Varmana sopii pitää että luonto yhä enemmän hänelle, kuten hän myöhemmin sanoo, "avasi ihanuutensa", ja että hän jo Saarijärvellä syvästi tajusi niiden luonnon erilaisuuksien merkityksen, joita hän sittemmin niin nerokkaasti kuvaili kirjotuksessaan "Muutamia sanoja luonnosta, kansanluonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä". Mitä ihmisiin taas tulee, osottavat muutamat jutut miten hän yhä edelleen ikäänkuin teki kokeita, saadakseen eri henkilöitä paljastamaan omituisia luonteenpuolia.

Lagusen luona esimerkiksi hänen täytyi usein mennä kävelemään professorin kanssa, ja silloin hän oli pakotettu kuuntelemaan pitkäpiimäisiä filosofisia luentoja mitä jokapäiväisimmistä asioista. Kolmantena noilla kävelyretkillä oli pieni porsas, josta Lagus oli pitänyt hellää huolta, ja joka sentähden aina seurasi isäntäänsä. Runebergia taas ei tuo kumppani liioin huvittanut, ja kerran, kun mentiin joen yli kapeata porrasta myöten, professori ensin, Runeberg sitten ja porsas viimeisenä, hän antoi seuraajalleen salaisen potkun, niin että porsas putosi veteen ja oli pakotettu uimaan rannalle. Runeberg oli ehkä toivonut täten voivansa johtaa professorin ajatusjuoksun pois entisestä, mutta siinä hän pahasti pettyi: palkinnoksi kujeestaan hän taas sai kuulla pitkän luennon elukkaraukasta, jolla ei ollut sen vertaa älyä, että se olisi ihmisen tavoin tietänyt mihin astua.

Arkkipiispakaan ei säästynyt hänen kepposiltaan. Ukko oli harras kalastaja ja koki kesäaikana itse joka päivä koukkujaan. Runeberg oli myöskin eräänä aamuna ollut kalastamassa ja saanut suuren hauen, ja sen hän kiinnitti arkkipiispan koukkuun, mutta -- pyrstöstä. Ja siitäkös hauska tuli, kun hän kuuli ukon koettavan selittää syytä tuohon omituiseen sattumaan.

Mutta osottihan Runeberg ihmisille luontaista hyväntahtoisuuttakin. Saarijärvellä tapahtui että saatiin kiinni suurvaras, josta jo kauan oli kerrottu merkillisiä juttuja. Sanottiin että hän otti rikkailta ja antoi köyhille, ja kerrankin hän oli tuntematonna yhtynyt rouva Enehjelmiin maantiellä, mutta oli käyttäytynyt hyvin ritarillisesti häntä kohtaan. Runeberg, joka jo kouluaikanaan oli innokkaasti lukenut romaaneja jaloista rosvoista, halusi nyt nähdä tuon merkillisen miehen, jolle oikeus jo oli ehtinyt tuomita neljäkymmentä paria raippoja. Käytyään hänen luonaan vankilassa Runeberg arvattavasti huomasi hänet yhtä "älykkääksi mieheksi" kuin varkaat Hirvenhiihtäjissä ovat Aaron mielestä, ja siksi hän päätti koettaa lievittää sankarin tuskia ja hankki hänelle, samana aamuna jolloin rangaistus oli toimeenpantava, salaa pullollisen viinaa. Mutta tämä ei ollut onneksi raippojen saajalle: hänen rohkeutensa kasvoi viinasta niin, että hän viimeisen lyönnin saatuaan antoi piiskurille pari korvapuustia, väittäen että tämä oli "lyönyt kehnosti". Seuraus siitä oli taas että jonkun aikaa myöhemmin piiskuri sai uudestaan koettaa voimiansa varkaan selkään, ja silloin tämä arvattavasti tyytyi saamaansa osaan.

Tämmöinen tapaus näyttää kuinka Runeberg osasi muissa nähdä ennen kaikkea ihmisen, katsomatta säätyä tai mainettakaan.

Mutta kun hän täten, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui, koetti tutkia ihmisluonteita, niin hän Saarijärvellä joutui huomaamaan jotain tavallista ylevämpääkin. Kirjeessään Grotille hän puhuu niistä "lämpimistä muistoista", jotka hänen mielessään olivat säilyneet niin hyvin jylhän kauniista seuduista kuin yksinkertaisista, mutta vakavista ja sydämellisistä ihmisistä. "Ruotsalaisten siirtolaisten jälkeläisenä" hän aina siihen asti oli luullut suomalaisia sisällisestikin semmoisiksi miltä he päältäpäin näyttivät, kun he joskus tulivat tavaroineen Pietarsaareen. Nyt he läheltä katsottuina ja kodeissaan näyttivät aivan toisellaisilta. "Patriarkaalinen yksinkertaisuus, syvä miehuullinen kärsivällisyys, synnynnäinen selvä katse elämän sisäisimpiin oloihin" -- siinä ne ominaisuudet, jotka hän sanoo huomanneensa suomalaisissa.

Tämä kokemus on varmaan yleisemminkin vaikuttanut häneen. Kun hän huomasi erehtyneensä arvostellessaan ihmisiä vain heidän ulkonaisen esiintymisensä mukaan, niin hän vastedes -- niinkuin hänen runoistaan näkyy -- yhä innokkaammin etsi yleviä tahi ainakin miellyttäviä puolia niistäkin ihmisistä, jotka päältäpäin näyttivät naurettavilta, jopa vastenmielisiltäkin. Ja samaten häneen vaikuttivat syvästi ne "tosi hädän" kuvat, jotka hän Saarijärvellä näki. Olipa hän itsekin saanut kärsiä puutetta ja ehkä sen johdosta tuntenut kuuluvansa "aliluokkaan". Mutta kuinka rikas hän kuitenkin oli niihin verrattuna, joiden eväskonteissa hän rasittavan heinänteon aikana näki pettuleipää ja muutamia suolan rakeita! Ja kun hän kerran tulee pirttiin ja näkee siinä lähellä uunia tankojen päälle asetettuja kaistaleita, karkeita kuin nahka, niin hän uteliaana kysyy:

-- Mitäs tuo on?

-- Hyvä herra, siitä tulee leipää.

Sen enempää ei vastattu, mutta Runeberg itse tunsi että vastaajan äänessä soi yhtaikaa "etkö sitä tiedä?" ja "sinä et sitä tiedä". Tuo ääni ei unohtunut: lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän vielä kertoo että se oli "sydäntä särkevä". Miksi hän siis koskaan itse valittaisi, kun ei tarvinnut semmoista kokea?

Samaan suuntaan vaikuttivat varmaan ne sotakertomukset joita hän Ruovedellä sai kuulla. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä olivat Suomen soturitkin osottaneet, taistellessaan yhdessä ylivoimaa vastaan. Ja molemmissa, sotureissa yhtä hyvin kuin maanviljelijöissä, herättää ja kasvattaa yhteinen hätä lujaa yhteistuntoa.

Sitä kipeämmin siis Runebergiin koski, kun hän näki jonkun kansalaisen tavalla tahi toisella asettuvan muiden ulko- tahi yläpuolelle. Leikillä tahi todella hän silloin aina oli valmis muistuttamaan syylliselle hänen velvollisuuksiaan.

Kerran hän Turussa tuli postiin, lähettääksensä kirjeen, josta oli maksettava neljäkymmentä kopeekkaa. Hän pisti luukkuun kirjeen ja viidenkymmenen kopeekan setelin. Mutta postimestari viskasi molemmat ulos luukusta ärjäisten:

-- Menkää särkemään! En minä voi antaa takaisin.

-- Enhän ole pyytänytkään mitään takaisin, vastasi ylioppilas, singahutti kirjeen ja setelin vielä kerran luukkuun ja meni matkoihinsa.

Toisen kerran hän talvisaikaan käveli kadulla, kun eräs lääkäri, joka kopeudellaan oli suututtanut ylioppilaita, ajoi ohitse kauniissa reessä ja komeasti puettuna. Runeberg teki heti lumipallon ja heitti sen kohti lääkäriä -- osaten maaliin niinkuin aina. Lääkäri seisautti hevosensa, astui reestä ja tuli Runebergin luo.

-- Heitittekö sen tahallanne?

-- Heitin.

-- Miksi?

-- Koska olette niin kopea.

Tämä suora vastaus vaikutti että lääkäri katsoi paraaksi jättää koko asian sikseen.

Vielä yksi tapaus.

Ruovedellä tuli Enehjelmille vieraiksi Vaasan kuvernööri Wärnhjelm. Vierasvarainen isäntäväki kestitsi yhtä hyvin häntä kuin hänen ajuriansa. Mutta rouva Enehjelm ei uskaltanut antaa kuskille paljon väkeviä, peläten ettei tämä sitten matkalla voisi kunnollisesti suorittaa tehtäviään. Siitä ajuri rupesi soimaamaan taloa, ja Runebergille, joka astui etehiseen juuri kun kuvernööri teki lähtöä, emäntä valitti ettei tietänyt miten menetellä. Runeberg meni silloin kuskin luo ja kehotti häntä herkeämään herjaamasta. Mutta kun mies talonväen kuullen yhä vain jatkoi, niin "maisteri" antoi hänelle kunnon korvapuustin, niin että ajuri kellahti melkein hevostensa jalkoihin ja Runebergin täytyi taas auttaa häntä pystyyn.

Siitäpä hämmästys syntyi: maisteri on lyönyt kuvernöörin kuskia! Rouvakin huolestui, kun kuvernööri samassa tuli ulos ja kuski alkoi katkerasti valittaa maisterin väkivaltaa. Mutta saatuaan kuulla seikkailun syyn kuvernööri puristi Runebergin kättä ja virkkoi että kuritus oli hyvin ansaittu.

Me näemme: Runeberg ei tee muistutuksiaan yhteiskunnallisen aseman mukaan; ne tarkottavat aina ettei kukaan saisi millään muotoa ylpeillä toisen kustannuksella eikä loukata toisen ihmisarvoa.

Niin kypsyi Runebergin sielussa yhä enemmän elämänkatsomus, joka perustui ihmisrakkauteen ja ihmisarvon tunnustamiseen. Mutta runoilija kun oli, hän ei pukenut kokemuksiaan ja katsantotapaansa järkiperäisiin päätelmiin, ja yhtä vähän hänellä oli tilaisuutta osottaa mielialaansa ulospäin suunnatussa toiminnassa yhteiskunnallisella alalla. Aluksi siis kehitys tapahtui hänen tunne-elämässään, jossa saadut kokemukset toistaiseksi säilyivät kuvina, esiintyäkseen vastedes hänen runoudessaan kirkastettuina ja ihanteellisina.

Mutta lähinnä tarvittiin että hänen tunnemaailmansa kypsyi selkeyteen ja sopusointuun myöskin mikäli se koski hänen sisäisimpiä sielunliikkeitään. Semmoisista liikkeistä hänen runoutensa oli saanut alkunsa, ja samaa uraa hän nähtävästi koko ylioppilasaikansa jatkoi sisällistä kehitystaisteluaan.