Part 3

Siitä mitä ennen on sanottu Runebergin luonteenlaadusta ja kokemuksista johtuu luonnollisesti että hän oli valmis kannattamaan tätä ohjelmaa, milloin se kohtasi häntä runoudessa. Mutta yhtä luonnollista on, ettei tämä ohjelma hänelle esiintynyt valtiollisena vaatimuksena, ensiksi koska silloin ei ollut valtiollisia harrastuksia Suomessa, toiseksi koska ne yhteiskunnalliset olot, joissa hän eli, eivät aiheuttaneet mitään vapauden vaatimuksia; olihan Franzénkin 1795 Parisissa ollessaan laulanut, että ranskalaisten etsimä vapaus oli Pohjoismaiden asukkaille vanha tuttu: hän tarkotti tietysti personallista vapautta. -- Sen sijaan Runeberg, niinkuin olemme nähneet, harrasti tasa-arvoisuutta ja veljeyttä, varsinkin jälkimmäistä, ja veljeyttä etenkin Lidner ylisti. "Spastaran kuolemassa" hän sanoo varsinkin jokaista onnetonta, "viheliäistä", veljekseen, eläköön tuo veli sitten Novaja Semljan tuntureilla tai Ceylonin kuumissa laaksoissa. Ja kuullessaan onnettoman kohtalosta hän "kyyneleillä suorittaa sen velan, joka tulee maksaa kaikkien äidille, luonnolle". -- Mutta tiedetään että Runeberg vielä nuorena ylioppilaana suuresti ihaili Lidneriä ja etenkin Spastaran kuolemaa, jota hän mielellään ja innokkaasti lausui, kun vain sai kuulijoita. Ja samasta runosta on Kaitselmuksessa niin selviä jälkiä, että vertailu ikäänkuin itsestään tarjoutuu.

Lidner oli kuvaillut kuinka viaton Spastara oli kuollut, kun hän maanjäristyksessä koetti pelastaa lapsensa. Sen johdosta runoilija nostaa kysymyksen, oliko oikeudellista että Jumala siten antoi viattoman kuolla, kun niin moni "tiranni", niin moni "tiikerisydän" saa rankaisematta rehennellä ja tehdä lähimmäisiänsä onnettomiksi.

Runeberg ottaa runonsa lähtökohdaksi samallaisen kysymyksen. Hän tunnustaa että Jumalan olennon jälkiä näkyy kaikkialla luonnossa, mutta mitä on Jumala meille? "Oletko sinä se tiranni, joka tiikerisydämisenä käsket ihmisen repiä sydämen veljensä rinnasta, jollei tämä tunne sinua?" Silloin "murjo tämä rinta, sillä se kiroo sinut, siinä asuu tunne, joka vastustaa semmoista käskyä".

Ei, semmoinen ei Jumala ole, hän on oikeudellinen isä kaikille. Hän kurittaa, kun sitä tarvitaan, mutta ei pyydä parempaa kuin heittää vitsan pois ja jälleen suudella lastaan. Totta on: "olen joskus nähnyt myrskyn, raesateen tuhoavan viljaa, jota peltomiehen hiki oli kastellut ja jota hänen käsiensä olisi pitänyt saada korjata. Mutta tunteeko se olevansa onnellinen, joka näkee paljasta onnea? Ja eikö kahdenkertaisesti lumoava ole vainio, jolle, talvisen lumen sulettua, kevään kauneus antaa värinsä?"

Jumala on siis aina hyvä ja viisas, ja se kuolevainen on harhaan joutunut, joka tästä armaasta isästä tekee tirannin, ja joka sanoo pakana-veljelleen: sinä joudut ikuiseen onnettomuuteen, sillä sinä et usko niinkuin minä uskon. Seis! muista Titusen sielua ja Deciusten lujuutta; heissä oli avuja, joita Luojankin täytyy ihaella. He eivät tunteneet häntä, eivätkä toivoneet palkkaa; kuinka puhdas oli heidän hyveensä, kuinka kaunis heidän toimintansa! Jos heidät olisikin tuomittu ikuiseen piinaan, niin olisi heidän lohdutuksenaan heidän sydämensä: hornan kuilussa heillä olisi taivas rinnassaan. Mutta Jumala... voisiko hän, kaikkein hyveiden lähde, kaiken hyvän alkuperä, antaa heidän kärsiä; mitä hän voi mieluisemmin nähdä kuin kaikkein lastensa onnea?

"Niin, veljet, kuulkaamme siis järjen ääntä ja tuntekaamme sitä isällistä Jumalaa, joka taivaan suojassa avaa sylinsä yhtä lempeänä pakanalliselle kuin kristitylle hyveenystävälle!"

Semmoinen on tämän merkillisen nuoruuden runon pääsisällys. Helppo on huomata että tällöin jo itää aatteita, joita Runeberg sittemmin, osaksi paljoa myöhemmin, runollisina kuvina esittää. Runo viittaa näetten jo sekä Saarijärven Paavoon että Krysantoseen. Mutta samalla näemme yhtä helposti että runoilija tarkasti astuu sekä Lidnerin että valistuksenharrastajain jälkiä, perien heiltä suvaitsevaisuuden suuren aatteen ja koristaen runonsa, niinkuin he olivat tehneet, roomalaisten hyveenesimerkkien nimillä. Eikä hän vetoa yksistään järkeen, eikä yksistään tunteeseen, molemmat ne hänelle julistavat samaa oppia hyvästä isästä.

Tässä kohden hän taas lähenee Franzénia. Franzén oli hänkin ollut samojen opettajain oppilaana, ja hänkin oli nuoruutensa runoudessa astunut Lidnerin jälkiä. Mutta hän oli ollut muidenkin vaikutteiden alaisena ja jo varhain löytänyt oman alansa. Ja siten oli hän osannut luoda runollisia kuvia, jotka eivät olleet ainoastaan aatteellisia, vaan ihanteellisiakin. Se on: nämä kuvat osottivat lukijalle todellisuutta semmoisena kuin se oli, mutta niin että ylevä aatteellinen katsantotapa kuultaa näitten kuvien läpi. Ja tässä katsantotavassa voidaan huomata ihmeteltävä järjen ja tunteen sopusuhtainen yhdyntä.

Suoranaisimmin tämä Franzénin katsantotapa ilmenee semmoisissa runoissa kuin "Ihmisen kasvot". "Ajan kuudes päivä" koitti, luomistyö oli muuten täytetty,

korkein kauneus vain puuttui luonnossa, kun vielä puuttui kruunu luomisen, kunnes kasvot kauniit hohti, silmä kirkas päivää kohti aukes ihmisen.

Ihmisen kasvoissa heijastuu ikuinen kauneus, ne jotka huutavat ettei luomisessa ole mitään sielua, ne astukoot vain lähteen reunalle, katselkoot kuvaansa vedestä. Muuta ei tarvita: aatteellisuutta nähdään, eikä todisteta.

Että Runeberg on itselleen omistanut saman ihanteellisen katsantotavan, näkee selvästi hänen runoelmastaan Naisen luominen, jonka hän luultavasti kirjoitti vähän jälkeen Kaitselmusta.

Tämä runo on ikäänkuin jatkoa Ihmisen kasvoihin. Tässäkin puhutaan "ajan kuudennesta päivästä", mutta se on jo kulunut, ihminen on luotu. Vaan hän on vieras luontokappalten joukossa, sillä ei ole ketään joka hänen kanssaan katsoisi taivaaseen ja Jumalaan. Silloin hän lähettää rukoilevan huokauksen Luojalle. Antaen sille elonkipinän ja ihmismuodon, Herra loi naisen, näki tekonsa ja näki että kaikki oli sangen hyvää.

Tämä nuoren runoilijan ajatus on sekin merkillinen. Ihminen ei Jumalaa palvellenkaan voi olla onnellinen, jos hän on yksin. Ja toiselta puolen: se tunne, joka yhdistää miehen ja naisen, se on jo tässä ylevämpää laatua: rakkaus on alusta pitäen yhteistä Jumalan palvelemista. Nämäkin aatteet esiintyvät myöhemmin, niinkuin vastedes saamme nähdä, Runebergin runoudessa, mutta silloin syventyneinä ja kirkastuneina.

Näemme siis kuinka jo Runebergin ihan ensimäisissä runoelmissa taipumus yleisinhimilliseen katsantotapaan selvästi ilmaantuu. Mutta samassa voimme huomata että hänen lausumansa aatteet ovat lähteneet personallisesta tarpeesta. Runossa Kaitselmuksesta hän kääntyy "veljiensä" puoleen, kehottaen heitä yhtymään hänen katsantotapaansa. On hyvinkin luultavaa että äsken mainittu erimielisyys Vaasan koululaisten välillä koski juuri kysymyksiä semmoisia kuin pakanain autuutta, ja että siis Runeberg tässä esiintyy "vapaamielisten" äänenkannattajana.

Naisen luomisen taas hän lopettaa seuraavasti:

"Taivaan ihme, nainen, sinä teet koko maan kukkatarhaksi surumieliselle miehelle. Sinun katseessasi kirkastuu toivon taivas, kun hän kärsii, kohtalon salamat eivät osaa hänen sydämeensä, kun se sykkii sinun sydäntäsi vasten.

"Hyvä henki, pelkkien tunteiden luoma, sinä saat miehen innostumaan hyveeseen ja totuuteen, kun hän villiytyneenä kuulee vain intohimon kuumaa tulikieltä. Ja alituisesti koettaen löytää lääkkeitä toisen haavoille, näet hellän elämäsi kuluvan ainoana kyyneleenä."

Näissä viimeksi mainituissa ajatuksissa ei ole enää paljo mitään Franzénilaista. Nainen esiintyy kyllä Franzénillekin puhtauden vartiana intohimoja vastaan, mutta luonteensa mukaisesti Franzén esim. ylioppilaslaulussaan laulaa siitä kuinka vastaisen viattoman puolison uneksittu kuva voi varjella nuorukaisen tulista tunnetta, niin ettei hän menetä nuoruuden ruusuja poskiltaan. Runebergille taas esiintyy nuorukainen jo intohimon vallottamana. Ja että hän tässäkin nähtävästi puhuu omasta kokemuksestaan, selvenee Fredrika Juveliuselle omistetuista runoista, joista myöhemmin tulee puhetta.

Mutta näissä runoissa edustettujen virtauksien rinnalla esiintyy vielä yksi ja näennäisesti niille vastakkainen, mutta sekin nojautuen vanhempien runoilijain antamiin esikuviin.

Choræus oli Pietarsaaressa oleskellessaan sepittänyt joukon pilarunoja, jotka kaupungissa tietysti olivat jääneet muistiin. Niiden malliin rupesi Runeberg, kilpaillen erään tuttavansa Berghin kanssa, runoilemaan kunnon vaasalaisista ja heidän omituisuuksistaan; valitettavasti ei kuitenkaan ole näistä runoista mitään säilynyt. Mutta niiden sanotaan olleen Runebergin ensimäisiä kokeita runouden alalla, ja Choræusen otti Runeberg esikuvakseen koska hänen runonsa näyttivät helpommilta jäljitellä kuin kenenkään muun. Samaten kerrotaan että kun koululaisten sotaharjotuksissa eräs poika oli osottautunut aivan mahdottomaksi ja sen johdosta saanut eron "pataljoonasta", niin hän oli antanut Berghin kirjottaa häväistysrunon noista harjotuksista. Koululaiset närkästyivät siitä pahasti ja tahtoivat antaa toverillensa selkään, mutta Runeberg ehdotti että vastattaisiin samalla tapaa, ja niin hän puolestansa kuvaili toverin äkseerausta runossa, joka kuitenkin on sekin kateeseen joutunut.

Sensijaan on meille jäänyt runo jonka aiheena on kouluelämä, vaikka mahdollista on että säilynyt muodostus on ylioppilasvuosilta. Ja tämä Koulu-runo on selvä todistus niistä vaikutteista, joita Runeberg on saanut Bellmanilta, jonka lauluja koululaiset, niinkuin jo on kerrottu, keskuudessaan ahkerasti lauloivat -- tietysti ajan tavan mukaan yksiäänisesti ja tarkasti alusta loppuun, eikä vain yksi tahi pari värssyä, niinkuin niitä nykyään on tapa laulaa. Ja varmana voidaan pitää että kaikki näitten runojen törkeydetkin täydellisesti oivallettiin. Niin Runebergin koululaulukin, joka on kirjotettu aivan Bellmanin tapaan ja laulettava eräällä hänen käyttämällään nuotilla, antaa muutamissa kohden hyvinkin räikeän kuvan silloisten koulupoikien tavoista. Mutta samalla esiintyy runossa se mikä on Bellmaninkin runouden eittämättömänä ansiona: todellisuuden luonnollinen ja elävä kuvaileminen.

Ja lopuksi on mainittava että Runeberg, kerran kun hänen toverineen täytyi majatalossa kauan odottaa hevosia, rupesi, koulussa luetun Vergiliusen mukaan, sepittämään kuusimittaista leikillistä runoa sudenajosta, josta hän oli kuullut kerrottavan.

Nyt kuvailtu runoilemisen alku osottaa jo selvästi muutamia Runebergille omituisia piirteitä.

Lähtökohtana on hänellä se mitä hän itse on nähnyt ja kokenut -- aivan luonnollista, kun hän elää tasaista ja sopusointuista elämää, jossa hyvin viihtyy, eikä hänen siis ole tarvis etsiä erityistä pilventakaista mielikuvituksen maailmaa. Eikä Suomessa tähän aikaan ole olemassa vilkkaampaa runollista tuotteliaisuutta, josta hän olisi voinut saada yllykettä muodolliseen kilpailuun ilman vastaavata sisällistä tarvetta -- Ruotsin uudemmasta tuotannosta taas hän ei tiedä mitään. Sentähden muodon valintakin jää hänelle toisarvoiseksi; hän ottaa muotonsa valmiina mistä vain löytää jotakin joka vastaa hänen tarpeitaan. Ja hän alkaa siitä tehtävästä, joka näyttää helpoimmalta.

Samoin hänen runonsa ovat suureksi osaksi kirjotettuja muitakin varten, eivätkä yksistään hänelle itselleen; muistakaamme siinä kohden Kaitselmus-runoakin. Mutta noille muille hän kuvailee etupäässä elämän iloisia puolia, ja siihen hän hyvin pystyy, nojautuen omaan iloiseen luonteeseensa ja haluunsa hankkia muille iloa. Ja tämä tehtävä vahvistaa taipumuksen kuvailla todellisuutta semmoisena kuin se on, mutta katsottuna iloisilla silmillä.

Vaan samalla on hänellä omat syvät vaikuttimensa runoilemiseen. Kaksi tärkeätä runollista kysymystä on hänelle esiintynyt: kysymys Jumalasta ja kysymys rakkaudesta. Luonto vielä jää syrjään, mutta varmaan hän jo Lidnerin kanssa tunnusti sitä kaikkien äidiksi, samoinkuin Jumala hänelle oli kaikkien isä.

Siis hänellekin niinkuin Laulajalle "suurta piili pieneen maailmaan". Ja hänen omintakeiseen runolliseen keskukseensa liittyivät mitä monipuolisimmat vaikutteet edellisestä runoudesta. Ne edistivät nuoressa runoilijassa tarkkaa todellisuuden kuvailemista, järkiperäistä mietiskelyä, tulista tunteen ilmaisemista, ylevän sopusointuisen katsantotavan harrastamista. Ne edustavat edellisen vuosisadan merkillisimpiä aatevirtauksia ja runouden suuntia, mutta niiden ohessa myöskin vanhan ajan runoutta. Ja Franzénin kautta olivat nämä näennäisesti niin erilaiset ja vieraat virtaukset jo yhtyneet kansalliseen pohjasävyyn, säilyttäen kuitenkin yleisinhimilliset tarkotuksensa.

Niin Runeberg epäilemättä jo koululaisena oli runoilijaksi määrätty. Ei ollut mitään joka olisi voinut vietellä häntä toiselle uralle: ei yhteiskunnallisia harrastuksia, eikä tietopuolisiakaan. Sillä kouluopetus antoi hänelle suureksi osaksi vain kuivia muistitietoja tahi muodollista harjotusta. Ainoa oppiaine, joka saattoi häneen syvemmin vaikuttaa, oli latina, tämänaikaisen kouluopetuksen keskus ja kaikki kaikessa. Mutta tämäkin johti häntä suoraa tietä runouteen, ei ainoastaan Vergiliusen kautta, mutta sitenkin, että Roomassa olivat eläneet nuo Deciuset ja muut hyveen esikuvat, joista kustaviaanit niin mielellään lauloivat, ja jotka olivat yleisen runollisen harrastuksen esineinä.

Lopuksi on muistaminen että Runebergin vanhemmatkin edistivät hänen runollisia taipumuksiaan ja odottivat hänestä paljon. Isä, jota 1821 kohtasi halvaus, vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin eikö hän tahtoisi päästä elämän vaivoista ja kivuista: kyllä, mutta tahtoisin sentään mielelläni nähdä mitä Ludvigista tulee. Äidistä taas kerrotaan että hän, taikauskoinen Pohjanmaan tytär kuin oli, vahvasti luotti vanhan eukon hänelle jo varhain kertomaan uneen. Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli ollut kultainen kruunu, ja kaikki Malmin suvun pojat sitä tavottelivat; mutta ainoastaan Janne Runeberg oli sen saavuttanut. Mutta millä muulla alalla kuin runouden olisi köyhä nuorukainen voinut siihen aikaan kunnian kruunun saavuttaa?

7.

"Kahdeksantoistavuotiaana jätin minä koulun ja kirjotettiin ylioppilaaksi Turun yliopistoon, jonne saavuin vieraana, saatuani viimeisen apurahan joka oli odotettavissa vanhemmiltani ja sukulaisiltani, tuon melkoisen summan noin kuusikymmentä paperiruplaa. Näine rikkauksineni alotin hilpeästi urani ja jatkoin sitä, kunnes liian pian kassaani tarkatessani huomasin itselläni olevan jäljellä vain viidenkymmenen kopeekan setelin. Erinomainen onnen sattuma oli että juuri samana päivänä, jona tämän huomasin, sain vastaanottaa opettajantoimen eräässä yksityisessä perheessä, josta sain viisitoista ruplaa kuukaudessa. Tämä palkka ei ollut suuri, mutta elin sillä kuitenkin yliopistokaupungissa yli vuoden, jonka jälkeen minun oli pakko vetäytyä Hirvenhiihtäjieni kotiseudulle, päästäkseni siellä, niinikään kotiopettajana, vähän paremmille tuloille."

Näillä sanoilla Runeberg itse kuvailee kolmea ensimäistä lukukautta yliopistossa (kirjeessä Grotille vuodelta 1839), eikä meillä ole paljon siihen lisättävää hänen ulkonaisesta elämästään. On jo mainittu että halvaus vuonna 1821 kohtasi hänen isäänsä, ja perheen varat, jotka jo ennen olivat niukat, hupenivat nyt niin pieniksi että ainoastaan sukulaisten ja ystävien avulla saatiin kokoon mainittu apuraha, nykyisessä rahassa noin seitsemänkymmentä markkaa. Lokakuun 3 päivänä 1822 hän tuli ylioppilaaksi ja pohjalaisen osakunnan jäseneksi. Kotiopettajan toimi, josta hän mainitsee, oli filosofian (sittemmin teologian) professorin A.J. Lagusen perheessä, ja samaan aikaan pääsi hän myöskin tuntiopettajaksi erääseen yksityiseen tyttökouluun. Kesän 1823 oleskeli hän Liedon pitäjän pappilassa Lagusen luona, jonka palkkapitäjä Lieto oli.

Seuraavan syyslukukauden kuluessa Runeberg sitävastoin joutui ahtaalle: kuuteen, seitsemään viikkoon hänellä ei ollut edes leipää, vaan hänen täytyi tyytyä takkavalkean tuhkassa paistettuihin perunoihin, suolakalaan ja voihiukkaseen; vain joskus hän saattoi hankkia itselleen maitoa. Sen ohessa hänen kotoa tuodut vaatteensa kuluivat pahanpäiväisiksi. Ei siis muuta neuvoa ollut kuin ottaa vastaan tarjottu kotiopettajanpaikka Saarijärvellä. Hänen isänsä oli kyllä huolissaan siitä että tämä viivyttäisi hänen lukujaan, ja hyväntahtoinen Lagus sanoi hänelle: olette laiska, herraseni; jos nyt lähdette Saarijärvelle, niin tulette niin tyhmäksi kuin sikäläiset tukit. Mutta ei auttanut, Runeberg lähti kuin lähtikin Saarijärvelle.

Siellä hän asui vuorotellen kruununvouti Danielssonin ja kapteeni af Enehjelmin perheissä. Kumpaiseenkin kuului kaksi poikaa, joita Runebergin piti opettaa, ja jotka aina seurasivat häntä siihen perheeseen, jonka luona hän kulloinkin oli. Vuonna 1825 Danielssonin pojat tulivat Vaasan kouluun, jonne Runeberg heitä saattoi, ja samalla matkalla hän kävi kotonaan, missä nyt viimeisen kerran näki vanhempansa. Senjälkeen hän muutti Enehjelmien kanssa Ruovedelle, josta kapteeni oli ostanut pienenlaisen mutta kauniin maatilan, Ritoniemi nimeltään, lähellä pitäjän kirkkoa. Täällä hän vielä yhden lukukauden ajan jatkoi opettajantointaan, mutta palasi vuoden 1826 alussa Turkuun. Lähteissään oli hän jäänyt velkaan, varsinkin tarvittavista uusista vaatteista, ja Saarijärveltä hän oli lähettänyt kotiin rahaa -- joka oli hyvin tervetullut, kun "kukkaro oli typö tyhjä", niinkuin äiti kirjottaa. Sittenkin hän oli ollut niin säästävä, että, vaikka vuosipalkka oli vain 250 riksiä, hänellä kuitenkin Turkuun palatessaan, oman kertomuksensa mukaan, oli rahaa "kuin roskaa".

Nyt ryhtyi Runeberg tarmokkaasti lukemaan tutkintoa varten, jättäen ennen pitkää sen opettajantoimen, joka hänellä alussa oli arkkipiispa Tengströmin perheessä. Kevätlukukauden lopussa hän suoritti stipendiaattitutkinnon ja vuotta myöhemmin filosofian kandidaattitutkinnon, jonka jälkeen hän 10 päivänä heinäkuuta 1827 seppelöitiin filosofian maisteriksi. Kesän vuonna 1826 oli hän ollut Paimiossa, taas Lagusen luona, joka nyt oli saanut Paimion palkkapitäjäkseen; ja kesän 1827 hän oleskeli arkkipiispan luona, jolla oli Parainen palkkapitäjänä.

Syksyksi 1827 hän oli saanut edullisen kotiopettajanpaikan kauppaneuvos Julinin perheessä Turussa. Mutta samana päivänä jona hän tuli sinne, 4 päivänä syyskuuta, alkoi tuo hirveä tulipalo, joka hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, eikä asiain näin ollen koko aiotusta toimesta tullut mitään. Sensijaan hän taas muutti Paraisiin arkkipiispan luo, joka palon tähden jäi sinne asumaan, ja jonka vierasvaraisessa pappilassa suuri joukko hänen sukulaisiaan sai turvapaikan. Runeberg opetti siellä talven aikana muutamia arkkipiispan lastenlapsia, ja jäi vielä seuraavaksi kesäksi asumaan Paraisiin toiseen paikkaan. Syksyllä 1828 hän sitten muutti Helsinkiin, jossa yliopisto silloin jälleen avattiin.

Niinkuin nähdään ei Runebergin ulkonainen elämä näinä vuosina juuri millään muotoa eronnut siitä elämästä jota moni muu ylioppilas ja maisteri siihen aikaan sai kokea. Että ylioppilas oli köyhä, vieläpä joskus sai tyytyä hyvin yksinkertaiseen ruokaan, ja että hänen täytyi hankkia elatustaan kotiopettajana, tämä oli peräti tavallista: olihan itse arkkipiispakin alkanut uransa samalla tapaa. Eikä edes Runebergin menestys opinteillä alussa ollut juuri loistava.

Päinvastoin: jo ensimäistä askelta ottaessaan hän sai kokea ettei hän enää, niinkuin koulussa, ollut "ensimäinen vertaistensa joukossa". Ylioppilaskokelaiden tutkimisen toimitti siihen aikaan yksi ainoa mies, filosofisen tiedekunnan dekanus. Tässä toimessa oli silloin itämaisten kielten professori Fattenborg, ja tämä ei viitsinyt vaivata itseänsä tarkemmin tutkimalla kokelaita, vaan antoi heille kaikille saman, korkeinta lähimmän arvosanan ("juvenis bonae spei", hyviä toiveita herättävä nuorukainen; paras oli "optimae spei", parhaita toiveita herättävä). Tästäpä Runeberg, oikeuden harrastaja kun oli, hirveästi suuttui, ei kuitenkaan vain omasta puolestaan; mutta tutkittavien joukossa oli muitakin eteviä nuorukaisia, muun muassa Oulusta tullut Johan Vilhelm Snellman.

Kun sitten tuli stipendiaattitutkinto, niin sama professori oli tutkijana niissä tieteissä joita Runeberg parhaasta päästä oli lukenut, ja silloinkin hän antoi Runebergille alhaisen äänimäärän. Nyt Runeberg rupesi tuumimaan, eikö hänen pitäisi jättää koko kandidaattitutkinto sikseen, sillä Fattenborg oli myöskin kreikan kielen professorin sijaisena -- vakinainen professori Bonsdorff oli valtiollisten ja uskonnollisten mielipiteidensä vuoksi saanut alituisen virkavapauden! -- ja kreikan kieli ja kirjallisuus oli Runebergin pääaineena. Mutta odottamatta kutsuttiin Fattenborg jäseneksi erääseen komiteaan, joka kokoontui Pietariin, toinen sijainen määrättiin, ja Runebergin toverit kehottivat häntä koettamaan valmistua seuraavan vuoden maisterin vihkiäisiin. Varsinkin nuorukainen Johan Jakob Nervander, johon Runeberg oli likeisesti tutustunut, ajoi innokkaasti tätä asiaa, ja kun heidän tuli suorittaa tutkintoja yhdessä, niin Nervander lupasi "ladata" Runebergin luonnontieteillä, joissa hän oli heikko, mutta jotka taas olivat Nervanderin pääaineita. Siihen aikaan näetten suoritettiin filosofian kandidaattitutkinto kaikissa tiedekuntaan kuuluvissa aineissa, luvultaan yksitoista.

Mutta Nervanderin toveruus ei aina voinut auttaa Runebergia. Kemiassa esimerkiksi annettiin hänelle joukko kysymyksiä, joihin hänen tuli kirjallisesti vastata. Istuessaan yksin professorin kamarissa hän ei alussa tiennyt miten suoriutua noista kemian ongelmista. Mutta pian hän keksi keinon: annetaan professorillekin ongelmia. Hän kirjotti siis vastaukset jotka muodoltaan olivat kaksipäisiä. Professori palasi, luki ja joutui vastauksista aivan ymmälle. Täytyi kysyä mitä tutkittava oikeastaan oli tarkottanut, ja kysymyksistä Runeberg sitten ymmärsi mihin päin hänen oli selitettävä vastauksensa. Professori tyytyi kuin tyytyikin selityksiin, mutta lausui lopuksi: "Teille näyttää olevan hyvin vaikeata lausua ajatuksenne".

Filosofiassa taas oli Nervander hänelle suorastaan haitaksi. Runeberg oli tarkasti lukenut saksalaisen Gerlachin kirjottaman kurssikirjan, josta tavallisesti saatiin kaksi ääntä. Mutta Nervander, joka oli kuin kotonaan missä tieteessä hyvänsä, ilmotti lukeneensa muun muassa erästä Hegelin teosta, joka oli ihka uusi, ja johon hän oli vain vilaissut. Mutta tutkijakin, professori Avellan, oli vastikään saanut sen käsiinsä, eikä ollut ehtinyt siihen oikein perehtyä, varsinkin kun hän oli oikeastaan historioitsija, eikä Hegel ole mikään helppo ymmärtää. Eihän kuitenkaan käynyt päinsä osottaa tietämättömyyttään, ja sitäpaitsi Avellan todellakin harrasti filosofiaa, vaikkei oikein pystynyt sen syvyyksiä tajuamaan. Siitä seurasi kummallinen kaksintaistelu hänen ja Nervanderin välillä: kumpikin koetti ylenpalttisen tieteellisyyden hämärään verhota tietämättömyyttään, mutta professori ihastui tuosta syvämietteisestä keskustelusta, ja Nervander sai korkeimman arvosanan -- jonka hän jo muutenkin olisi hyvin ansainnut. Runeberg taas joutui siitä kärsimään, sillä kun joku kohta oli käsitelty Hegelin kannalta, niin Avellan kysyi häneltä: mitä Gerlach tästä asiasta sanoo? Ja vaikka Runeberg aina vastasi oikein, niin professori puolestansa aina vastauksille naureskeli alentavasti: mitäpä tuollainen vanhanaikainen viisaus oli Hegeliin verrattuna! Ja seuraus oli ettei Runeberg saanut kuin yhden äänen.

Ei siis hänen kandidaattitutkintonsa ollut ensinkään loistava: hänellä oli kolme ääntä kreikassa, kaksi latinassa, historiassa ja fysiikassa, mutta muissa seitsemässä vain yksi. Yhteensä hän siis kolmestakymmenestä kolmesta äänestä sai vain kuusitoista, Nervander taas sai kolmekymmentä -- loistavin kandidaattitutkinto mikä Turun yliopistossa koskaan oli suoritettu. Ja heidän yhteinen julkinen kandidaattitutkintonsa oli samalla viimeinen Turussa. Yhdessä kohden kuitenkin Runebergkin oli kunniaa niittänyt: hänen latinaisesta kirjotuskokeestaan annettiin korkein arvosana, mikä muuten harvoin tapahtui siihen aikaan.