Part 22

Me tiedämme nyt hänen suuruutensa syyt. Ne voidaan lausua yhdellä sanalla, ja se sana on uskollisuus.

Hän oli uskollinen itsellensä. Hän oli saanut suuret lahjat, niin hyvin ihmisenä kuin runoilijana. Varsinkin hänen ehtymätön ihmisystävällisyytensä on omiansa ihmetyttämään meidän aikamme lapsia, ja moni on ehkä taipuvainen lukemaan sen sopusoinnun, jota hänen runoutensa kaikkialla henkii, tuon onnellisen mielenlaadun ja onnellisten ympäröivien olojen ansioksi; arvellaan helposti että tuo sopusointu tuli ikäänkuin itsestään, jota vastoin se meidän aikamme ankarissa ristiriidoissa olisi paljoa vaikeampi saavuttaa.

Ja totta onkin että ne olot, joissa Runeberg kehittyi, nyt näyttävät meistä tavattoman suotuisilta ihanteellisen ja sopusointuisen katsantotavan muodostumiselle. Mutta me tiedämme nyt että hän yhtä vähän kuin kukaan muu ihmislapsi sai osakseen pelkkää iloa ja rauhaa. Kovia sisäisiä taisteluja hänkin on taistellut. Mutta hän oli uskollinen paremmalle itselleen. Hän ei tinkinyt pois mitään ihmisvelvollisuuksistaan, hän etsi "jalouden voittoa" ensiksi omassa sielussaan, kuolettaen siitä itsekkäisyyden, ilmestyipä tämä missä muodossa hyvänsä. Sen turmiollisuudesta hän oli niin lujasti vakuutettu, että hän kerran vertasi itsekkäisyyttä matoon, joka, enemmän kuin ruumista kalvaava, imeskelee elon ja ilon pois ihmisen olemuksesta ja saapi hänet ennen aikojansa vanhenemaan. Ja hän jatkaa:

"Elää itseänsä varten, se on kuihtua itsekseen; mutta elää ikuisesti tuoretta varten, Jumalaa, ihmiskuntaa, luontoa varten, se on kylpeä oikeassa nuoruudenlähteessä."

Tämä hänen vakaumuksensa aikaansai että hän niin elävästi tunsi myöskin yhteytensä muiden kanssa. Hän sanoikin:

"On käsittämätöntä, että, vaikka jokainen meistä sanoo _olen olemassa_, me kuitenkin niin yleisesti katsomme olevamme keskenämme peräti erilaiset. Eikö meissä kaikissa asu sama henki, joka tuhansista suistamme lausuu tuon _olen olemassa_ ja toteuttaa itsensä ja meidät?"

Koko hänen runoilijatoimintansa on tämän kaikille yhteisen hengen palvelemista. Ja täten hän osottautui uskolliseksi myöskin kansalleen ja runottarelleen.

Tavottelematta omaa kunniataan tahi etuaan hän alistui palvelemaan ihanteitaan. Ja siinä kohden hän edustaa Suomen kansaakin, jonka historiallinen tehtävä on palvella samassa alistuvaisuudessa ihmiskunnan yhdistäviä ihanteita.

Ja samoin hän ei runoilijana asettautunut erilleen muista ihmisistä, arvostellen tahi suoranaisesti opettaen heitä. Hän alistui kuvailemaan todellisuutta, mutta sitä oikeaa todellisuutta, josta hän itse sanoi:

"Runous näkee ja esittää todellisen, oikean todellisuuden, jonka juuret ovat Jumalassa ja joka kukoistaa maailman läpi. Runous ei kohenna luontoa, ei tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa tunkemaan katseillaan läpi pinnan sekavuuden. Ihmiskunta istuu elämän rannalla ja itkee tumman aallon vaahtoa ja levottomuutta. Silloin tulee runous, auringonvälähdys pilvien lomitse, ja näyttää ihmisille kuinka syvä, kirkas ja puhdas se järvi on, joka noin aaltoilee."

Tämmöisen auringonvälähdyksen on Suomen kansan runoilija meille perinnöksi jättänyt. Mutta henkistä perintöä ei kukaan ilman omaa henkistä työtä saata omaksensa tehdä. Jos Runebergin mielestä jo Franzénin ymmärtäminen ei ollut lapsen leikkiä, niin vaaditaan samaten siltä, joka tahtoo täysin ymmärtää Runebergin, sisäistä henkistä kokemusta "elämän virvatulista ja harhatulista, erehdyksistä, intohimoista, taisteluista ja rikoksista".

Tämmöistä kokemusta aikamme näyttää meille runsaasti tarjoavan. Mutta kuinka moni saattaa nykyään siitä "voitonriemuisin sydämin luoda katseen siihen enkelien asumaan maailmaan, jonka runoilija meille avaa?"

Eikö näytä sensijaan siltä kuin olisivat yhdistävät henkiset voimat, joita Runeberg ylisti, nyt joutumaisillaan tappiolle? Luontoa, runoutta elämänvoimaksi katsottuna, uskontoa, rakkautta, sanalla sanoen äärettömyyttä, ei näytä enää palveltavan, mutta sensijaan rehentelevät äärelliset itsekkäät pyrinnöt, rajottava, erottava järkeily.

Nytkin kyllä pyritään vapautumaan itsekkäisyyden rajotuksesta, mutta tavallisesti tämä ei tapahdu äärettömyyteen yhtymällä, vaan antautumalla yhteiskunnallisiin ja kansallisiin pyrkimyksiin, jotka kyllä saattavat olla itsessään oikeutettuja, mutta jotka kuitenkin ovat äärellisiä, ja jättävät sijaa yhteisitsekkäisyydelle, joka erottaa enemmän kuin se yhdistää.

Tällä ajan virtauksella on ollut historialliset syynsä; mutta ajan pitkään se ei voi tyydyttää äärettömyyttä kohti pyrkiviä ihmissieluja.

Ja mitä elävämmin kansassamme herää halu elämään korkeampaa, ristiriitojen ylipuolella kukkivaa elämää, sitä selvemmin on tämä kansa tunteva ja tunnustava, että sen tulee olla uskolliselle kansallissankarillensa uskollinen.

Runebergin neroa ei kukaan voi jäljitellä, mutta ihmisenä hän kelpaa esimerkiksi jokaiselle.

Niinkuin hän me voimme miehekkäässä taistelussa edistää jalouden voittoa omassa sydämessämme ja siten päästä kaikille yhteisen hengen yhteyteen. Ja mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän selviää myöskin meille kuinka Runebergiin soveltuvat hänen omat sanansa:

"Me taistelemme niinkuin uupuneet uijat maailman aavalla ulapalla, jonka pohja on vain vähän syvemmällä kuin että ihmisen jalka siihen ulottuu. On kuitenkin silloin tällöin joku, joka pystyy löytämään lepopaikan ja sellaisen ympärille kokoontuvat kaikki hänen hukkuvat kurjat veljensä, pitävät hänestä kiinni ja pelastavat, häneen nojaten, itsensä ja muut. Mutta semmoista kutsuvat hänen autetut veljensä ihailulla ja ilolla ihmiskunnan johtajaksi ja sankariksi, suureksi mieheksi."