Part 20

Armfelt vastasi ettei hän muulla tavoin voinut täyttää Snellmanin pyyntöä, kuin siten että yliopiston kanslerin käyttövaroista oli myönnetty 240 ruplaa (960 markkaa) vuodessa apurahaksi Runebergin kahdelle yliopistossa opiskelevalle pojalle. Tämä avustuksen muoto ei ollut Runebergille mieleen, hän kun piti sekä oikeutenaan että velvollisuutenaan itse kustantaa poikiensa kasvatuksen. Niin pian kuin siihen vain oli muodollista syytä, hän kehotti poikiansa luopumaan apurahasta; toinen teki sen 1859, toinen 1860.

Hopeahäitään Runeberg muuten vietti iloisesti suuren ystävä- ja tuttavapiirin ympäröimänä, joka oli sitä varten kokoontunut Porvooseen. Sukulaiset ja lähimmät ystävät tulivat jo päivää ennen ja kolmellekymmenelle hengelle toimitettiin asunto Runebergin vierasvaraisessa kodissa. Juhlan edellinen yö valvottiin ystävien seurassa, ja samoin itse hopeahäät kestivät aamuun saakka. Kun sitten seuraavana päivänä iltapuolella kaupungin asukkaat Runebergin kunniaksi olivat toimeenpanneet juhlan, oli runoilija niin väsynyt, ettei hän oman kertomuksensa mukaan voinut pysyä valveilla muuten kuin elävästi mielessään kuvittelemalla olevansa vesilintuja ampumassa ja uikukkoja tarkasti tähystämässä. Ja kun päälle päätteeksi illalla oli suuret tanssijaiset, niin Runeberg niistä poistui kuin poistuikin ennen illallista, huolimatta nuorten neitosten hartaista pyynnöistä ja Snellmanin tuimasta kysymyksestä: "kuinka voit näin käyttäytyä yleisöäsi kohtaan?"

Vuonna 1857 ilmestyi virsikirjanehdotus painosta; se valmistui siihen juhlaan, joka silloin vietettiin muistoksi siitä että kristinuskoa seitsemänsataa vuotta aikaisemmin oli ensi kerran maassamme saarnattu. Vähän aikaa ennen oli Lille Runebergille sanonut:

-- Kyllä sinä tästä työstäsi ansaitset jumaluusopin tohtorin arvon.

Runeberg oli siihen vastannut:

-- Miltäs näyttäisi, jos minä jumaluusopin tohtorin hattu päässäni läksisin kettuja pyytämään?

Hän ei aavistanut että Lille näillä sanoillaan oli arkkipiispan kehotuksesta koettanut urkkia Runebergin mielipidettä hänelle aiotusta kunnianosotuksesta. Ja kun hän ei pontevammin vastustanut, niin hän sai kuin saikin tohtorin arvonsa, ja hänen täytyi tulla vihkiäisiin, jotka Lille toimitti. Se oli hänelle, kaiken komeuden ja juhlimisen vihollinen kuin oli, kovin vastenmielistä. Ja kun Lille jäljestäpäin kysyi mitä hän oli ajatellut Lillen puhuessa, kun hän näytti niin syvämietteiseltä, niin hän vastasi:

-- Minä ajattelin: voi jos nyt olisin Kroksnäsin salmessa, joukko ruovikkoon piiloutuvia sorsia edessäni.

Mutta virsikirjanehdotus toi mukanaan toisenkin seurauksen, joka oli ilahuttavampi Runebergille.

Ehdotuksen oli ruotsia puhuva yleisö ottanut innokkaasti vastaan. Monessa perheessä otettiin se kohta käytäntöön, ja samalla heräsi ajatus siitä että osotettaisiin runoilijalle maan kiitollisuutta sekä tästä että hänen muista runollisista lahjoistaan. Hänelle oli myönnetty kustannusoikeus ehdotukseensa, ja nyt muodostui "yhtiö", joka 1858 osti tuon oikeuden häneltä yleisön keskuudessa kootuilla varoilla, yhteensä 72,000 markalla.

Ja samaan aikaan tapahtui tärkeä muutos hänen elämäntoimessaankin. Vuonna 1856 vahvistettiin uusi koulujärjestys, ja sennojalla lukion opettajanvirat järjestettiin uudestaan. Rehtorinvirka raamatun alkukielissä lakkautettiin, ja kun mainittujen aineiden lehtori Porvoon lukiossa oli nuori mies, hän siirrettiin kreikan kielen lehtoriksi, ja Runeberg sai eron virastaan ja oikeuden nauttia eläkkeenä koko palkkansa.

Täten oli runoilija melkein yhtaikaa saanut vapauden ja turvatun toimeentulon. Hänen mielensä täyttyikin ilosta ja kiitollisuudesta ja hän lausui tähän aikaan:

-- Luojalla on kaksi tietä, joita myöten hän johtaa ihmisiä luokseen. Toisen ihmisen hän kesyttää kurituksella, toista hän nöyryyttää ylenpalttisella hyvyydellään. -- Minua kohtaan, hän lisäsi, on Jumala käyttänyt jälkimäistä tietä.

32.

Vuonna 1851 oli Runeberg runoillut uuden tarinan, Vänrikin markkinamuiston, ja 1853 seurasivat sitä Heinäkuun viides päivä, Von Törne ja Lotta Svärd. Senjälkeen "sai vänrikki yksikseen polttaa sammalia, kun ylioppilaalla oli muuta tekemistä" niinkuin runoilija itse sanoi, lisäten: "koittaa kai sentään päivä jolloin molemmat taas saavat polttaa vaakunaa". Se päivä koittikin kun virsikirja oli valmistunut 1856, ja silloin Runeberg, taas omien sanojensa mukaan, "kohta laittoi maallisen soturin jaloilleen iloiten siitä että hengellinen sota oli loppunut". Luultavasti tämä maallinen soturi oli Kuormarenki, ja häneen liittyivät samana vuonna Munter ja Von Essen. Sotilaspoika alotettiin; mutta sitten tuli virsikirjan tarkastaminen väliin, niin että runo valmistui vasta 1858. Viimeksi mainitulta vuodelta ovat Vänrikin tervehdys ja Matkamiehen näky. Vuonna 1859 valmistuivat Numero viisitoista Stolt, Wilhelm von Schwerin ja Adlercreutz, vuonna 1860 Porilaisten marssi, Vanha Lode, Veljekset ja kaikkien viimeisenä Maaherra.

Tässä järjestyksessä emme saata huomata samallaista aiheitten kehitystä kuin ensimäiseen kokoelmaan kuuluvissa tarinoissa. Tämä onkin aivan luonnollista. Päätettyänsä ensimäisen kokoelman Runeberg jo vallitsi koko alansa ja hän saattoi siis nyt kuvata milloin päällikköä, milloin syvien rivien miestä. Muutamien tarinain synnyn aiheutti sitäpaitsi joku kertomus sodasta tahi joku luonteenpiirre, joka tuli Runebergin tietoon.

Niin hän esimerkiksi jo 1848 oli, käydessään Loviisassa erään ystävänsä luona, tutustunut kenraali G.A. Ehrnroothiin, joka nuorena upseerina oli ollut mukana sodassa: hänet mainitaankin, niinkuin tunnettu, Sotamarskissa. Hänestä kerrotaan, että hän hyvin ystävällisesti otti vastaan entisiä sotamiehiä, joita kävi useita hänen luonaan pyytämässä häneltä eläkettä varten todistusta osanotostaan sotaan; Ehrnrooth oli näetten myöhemmin ollut Suomen koko sotaväen päällikkönä. Kerran tuli hänen luoksensa mies, johon Oravaisten tappelussa oli sattunut sama luoti, joka haavotti Ehrnroothiakin, ja silloin kenraali asetti hänet istumaan viereensä päivällispöytään, "vanttumiesten", lakeijojen suureksi hämmästykseksi. Samaten Ehrnroothin kerrotaan paheksuneen kun talonväki, ollessaan hänen puheillaan, seisoi hattu kädessä.

Yhdyttyänsä Ehrnroothiin Runeberg Loviisan ystävälleen useaan kertaan toisti sanat: "hattuni ma pidän päässä, pidä sinä samaten", ja lisäsi: "saat nähdä minkä kauniin runon näistä sanoista teen". Ja kun Vänrikin markkinamuisto oli valmis, hän lähetti jäljennöksen siitä samalle ystävälleen todistukseksi lupauksensa täyttämisestä.

Mistä Runeberg oli nuo sanat saanut, sitä ei tiedetä, ja samaten hän kielsi Ehrnroothin olevan runossa esiintyvän kenraalin suoranaisena esikuvana.

Matkamiehen näky perustuu sekin Runebergille annettuun luonteenkuvaukseen Ramsay veljesten äidistä. Vänrikin tervehdyksen saaja, Tigerstedt, oli vielä elossa kun runo kirjotettiin. Wilhelm von Schweriniin on aihe saatu eräästä nuoren sankarin kirjeestä, joka julaistiin vähää ennen, maaliskuussa 1859. Porilaisten marssissa taas on meillä vielä yksi esimerkki siitä kuinka Runeberg kilpaili toisen runoilijan kanssa.

Kun vuonna 1858 ruvettiin, sodan 50-vuotisen muiston johdosta, avustamaan siitä eloonjääneitä sotureita, oli Topelius kirjottanut sanat Porilaisten marssiin, manaten noita "menneen ajan haamuja" heräämään haudoistaan ja ylistäen heidän urhoollisuuttaan. Tämä runo laulettiin jo samana vuonna laulajaisissa sotavanhuksien hyväksi, mutta Runeberg ei sitä saanut kuulla ennenkuin 1859, jolloin, hänen Helsingissä ollessaan, ylioppilaat lauloivat sen eräässä iltaseurassa, jossa hän ja Topeliuskin olivat. Silloin hän kysyi Topeliuselta:

-- Sinäkö olet kirjottanut sanat?

-- Niin.

-- Mikset ole pannut porilaisia laulamaan itse?

-- Sen voi ainoastaan vänrikki tehdä.

Ja seuraus oli, että Runeberg, joka ensin oli aikonut ottaa Topeliusen sanat kokoelmaansa, kirjotti kuin kirjottikin oman runon, pannen porilaiset itse laulamaan.

Jos siis ainakin muutamat toisen kokoelman tarinat ovat syntyneet satunnaisesti saaduista aiheista, niin sopii kuitenkin kysyä, eikö tämänkin kokoelman runojen syvintä juurta ole etsittävä runoilijan tunne-elämästä runojen syntymisaikana. Ja samalla on kysyttävä eroaako tämä kokoelma jossakin kohden edellisestä.

Toukokuun 13 päivänä 1848 laulettiin Maamme laulu Paciusen säveltämänä ylioppilaiden kevätjuhlassa, Cygnaeus piti kuuluisan puheensa isänmaalle ja Topelius sepitti juhlan johdosta runonsa Suomen nimi. Valtaava isänmaallinen innostus täytti mielet, varsinkin kun samaan aikaan useassa Europan maassa näytti koittavan uusi päivä kansojen vapaudelle. Varmaan siis Runeberg ensimäisen tarinakokoelman ilmestyttyä saattoi tuntea vielä suuremmassa määrässä kuin ennen että hän oli laulanut kansansa sydämestä ja ilmaissut sen pyhimpiä, elinvoimaisimpia tunteita.

Mutta isänmaan olot muodostivat jyrkän vastakohdan tälle innostukselle.

Aikaa yhtä hyvin kuin runoilijaa kuvaa sattuvasti Runebergin ottelu sensuurin kanssa, kun tarinain ensimäinen osa oli valmis painoon.

Sensorina oli kreikankielen professori N.A. Gyldén, Runebergin entinen kilpatoveri apulaisvirkaa hakiessa. Suurin osa kirjaa oli jo painettu, mutta lopussa oli muutamia paikkoja jotka epäilyttivät Gyldéniä. Runeberg silloin kävi sensuurikomitean puheenjohtajan luona, joka ei ollut sen vähempi mies kuin yliopiston sijaiskansleri, senaattori ja kenraali J.M. Nordenstam. Tämä vaati ensiksi pari pienempää muutosta: Kuninkaassa sanottiin että Viapori oli menetetty "halvan kavaltamisen kautta", ja Döbeln kysyi: "Kuin käy sun sitten, _kansa poloinen_?" Nämä paikat Runeberg heti muutti, pannen edellisen lauseparren sijaan "se pylväs kaatunut", ja toiseen paikkaan "väki urhoinen". Mutta lopuksi Nordenstam tahtoi muutettaviksi Döbeln runon loppusäkeet, alkaen sanoista "Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu". Runeberg silloin jyrkästi kielsi:

-- Niitä en muuta.

Nordenstam puolestaan pani kovan kovaa vastaan ja vastasi ettei koko teosta saataisi julaista, jollei muutosta tehtäisi. Runeberg sanoi silloin tyynesti:

-- Jääköön sitten julkaisematta.

Mutta saatuaan paperinsa takaisin hän lisäsi:

-- Ikävä vain että jo useat arkit ovat sensorin luvalla painetut.

-- Niin, se on ikävä. Suuriko painos on?

-- Kaksituhatta kappaletta.

-- Sepä melkoista.

Ja leppyen hän tarttui Runebergin käteen sanoen:

-- Miksette voi muuttaa tätä paikkaa, kun jo muutitte toiset?

-- Nuo paikat olivat vähemmin tärkeitä, tätä minä en voi muuttaa.

Ja hän teki lähtöä. Mutta silloin Nordenstam lausui:

-- No antakaa tänne sitten!

Ja painolupa annettiin.

Jos siis Runebergin oma teos pääsi verrattain helposti sensuurin kourista, niin on tunnettua että juuri seuraavina vuosina painetun sanan vapaus supistettiin yhä ahtaammalle. Samaten muissakin kohden taantumuspyrinnöt pääsivät voitolle: yliopiston asetukset muutettiin, filosofian professorin virka lakkautettiin, ylioppilasosakunnat hajotettiin j.n.e.

Vielä kovemman koetuksen ajan toivat Suomelle Krimin sodan vuodet.

Ristiriitaisia tunteita liikkui ihmisten mielissä. Keisari Nikolai oli taantumuksen vankin pylväs Europassa; Venäjän tappio tiesi siis vapauden voittoa. Mutta englantilaiset, jotka kerskailivat sivistyksestään, käyttäytyivät Suomessa niinkuin rosvot: he kaappasivat kauppalaivastomme ja polttivat Pohjanmaan laivaveistämöjä ja tervavarastoja.

Näissä vaikeissa oloissa Runebergin, samaten kuin Topeliusen, mielipide oli se että luja, vankkumaton uskollisuus maan historiallisesti määrättyä asemaa kohtaan oli paras, samalla kuin se oli jaloin politiikka. Sitäpaitsi Runeberg keisari Nikolaissa näki "mitä vahvimman sulun sitä meille vieraan kansallisuuden tulvaa vastaan, joka oman painonsa voimasta uhkaa hyökyä meille".

Mutta ulkomailla levitettiin huhuja suomalaisten kapinallisuudesta, jopa kerrottiin että Runeberg oli kadonnut ja lähetetty Siperiaan j.m.s. Häntä pyydettiin kirjeessä jollekin ruotsalaiselle ystävälleen osottamaan nämä huhut vääriksi, ja sen hän tekikin, kirjottaessaan Beskowille. Mutta kun samalla pyydettiin häntä samaa tietä selittämään kansan mielialaa, niin hän vastasi:

"Olen kaiken aikani tahtonut olla niin kaukana politiikasta kuin mahdollista, ja uskon että minun toimenpiteeni niin suurissa asioissa kuin nykyään ajetuissa merkitsevät vähemmin kuin ei mitään. En sentään luule vähemmin harrastavani isänmaallisia asioita, en vain tahdo suorastaan niihin tarttua, vaan tarmoni takaa koettaa niitä edistää toimimalla uskollisesti sillä pienellä alueella, joka on minulle työalaksi suotu."

Mutta henkinen ahdinkotila kesti yhä, ja sodan jälkeenkin, kun paremmat ajat jo olivat odotettavissa Aleksanteri II:n kanssa, hallitsi Suomessa vielä aluksi kreivi Berg, eikä nähty vielä toivotun vapauden koittavan.

Tämmöiset olot ovat omiansa synnyttämään isänmaallisia tunteita aivan erityistä laatua.

Elävästi tunnetaan että Suomella, vaikka se joutuisikin suurpolitiikan hampaihin, ei tässä politiikassa ole mitään varsinaista tehtävää. Kansamme tehtävä on sitävastoin se kultuurityö, jota se toimittaa -- "Europan etuvartiona"; tätä nimitystä on Runeberg -- taas samoin kuin Topelius -- käyttänyt juuri tähän aikaan. Tämä tehtävä vaatii kaikki Suomen lapset ankaraan työhön, "köyhä äiti tarvitsee kaikki poikansa". Mutta ollen aatteellista laatua kansallisen tehtävämme tulee olla yhtämittaista edistystä, se ei voi sietää taantumista, sillä ainoastaan yhtämittaisesti edistyen me voimme säilyttää asemamme kansakuntien joukossa. Edistymisessä -- siinä kansamme kunnia, taantumisessa sen häpeä.

Tämä katsantotapa kuultaa selvästi toisen kokoelman tarinain läpi. Tietysti ei siten että kuvaillut sankarit olisivat vain vertauskuvina käytettyjä runoilijan isänmaallisten mielipiteiden valaisemiseksi. Vaan niin että hän sotureissa kuvailee tunnelmia, jotka, samalla kuin ne ovat historiallisesti oikeita, ovat likeistä sukua runoilijan oman ajan tunnelmille.

Ensiksi on huomioon otettava että isänmaantunne nyt esiintyy paljoa enemmän selvinneenä ja syventyneenä kuin edellisessä kokoelmassa. Siinä oli tämän tunteen varsinaisena lausujana runoilija itse (runoissa Vänrikki Stool, Döbeln Juuttaalla), mutta soturit käyttävät vain ylimalkaisia sanoja: maa, kuningas ja maa, isien maa, eikä niitäkään usein (runoissa Pilven veikko, Sotavanhus, Torpan tyttö, Sven Dufva, Otto von Fieandt, Sotamarski, Döbeln Juuttaalla). Tigerstedt, "Suomen poika", on innossaan vielä melkein poikkeuksena.

Toisin nyt. Isänmaa esiintyy personallisuutena jo krenatöörille; hän laulaa siitä kuinka isänmaa ja soturit katsovat toisiinsa. Lotta Svärdille ja Adlerereutzille isänmaa on köyhä äiti, Dunckerille äiti ja morsian. Von Törne on Fieandtin sukua, ja molemmista kaipaa suomalainen rotu parantamista, mutta kuinka tulisesti senohessa Törne ihailee maatansa ja kansaansa! Von Essenkin muistaa Suomen lippua, Buss korpraali samoin Suomen vereen kastettuja tantereita, Speltkin puhuu maansa kunniasta. Ja krenatööri lopettaa laulunsa toivomuksella "Jumala isänmaata varjelkoon", vänrikki Heinäkuun viidennessä päivässä puhuu isänmaasta innolla joka muistuttaa Maamme laulua; vieläpä hän mainitsee Suomen eri osia ikäänkuin terottaaksensa mieleemme että hän puhuu koko Suomesta.

Isänmaan yhteydessä esiintyy useassa runossa kansakin, ja sen luonnetta ja tehtävää kuvaillaan suuremmalla pontevuudella kuin ennen, varsinkin Heinäkuun viidennessä päivässä.

Mutta yhä ovat uskollisuus, kärsivällisyys ja uhrautuvaisuus tämän kansan pääominaisuuksia -- siis luonteenpiirteitä, joita on tarpeen myöskin kansamme kultuuritaistelussa, mutta jotka samalla ovat sopusoinnussa runoilijan -- ja kansan perinnäisen -- elämänkatsomuksen kanssa.

Toiselta puolen esiintyy nyt tunne paon häpeästä ja mieliharmi pakokäskystä paljoa polttavampana kuin ennen.

Sotamarskissa olivat Suomen soturit, innostuneina ensimäisestä voitostaan, tulleet siihen päätökseen, etteivät urhomiehet "kehtaa haastaa tuommoisesta" kuin Klingsporista. Mutta kohta ensimäisessä uuden jakson runossa krenatööri ottaa kuin ottaakin puhuaksensa sotamarskista, vaatien häntä edesvastuuseen. Ja kuinka syvä on häpeän tunne semmoisessakin miehessä kuin Spelt on! Hurtti ukko kyllä tunsi samaa, mutta vain omasta puolestaan, krenatööri puhuu kaikkien sotamiesten puolesta, mutta Spelt tuntee koko maansa häpeän.

Yhtä syvä on sama tunne Gregori Tigerstedtissä. Ja merkillistä on että Runeberg, sepittäessään Heinäkuun viidettä päivää, samalle paperille kirjotti nämä sanat:

"Miten olisi käynyt meidän maineemme, jollei olisi ollut semmoisia kuin Duncker, kun kaikki petti tuolla korkeammalla?"

Mutta juuri sama ajatus palaa Adlercreutz runossa. Tämä runo on taas kokonaiskuva koko armeijasta, samoinkuin Döbeln Juuttaalla. Mutta pääaihe on nyt paon häpeä, joka valtaa koko armeijan, päällikön yhtä hyvin kuin jokaisen soturin, ja jota ei saada poistetuksi muuten kuin Hertzenin tahallisella tottelemattomuudella päällikön käskyä kohtaan. Ja yhtymällä Hertzenin tunnelmaan Adlercreutz pelastaa Suomen kunnian.

Samassa määrin kuin isänmaantunne selvenee ja edistymisen välttämättömyyden tunne syventyy, huomataan nyt toisenlainen kanta Ruotsiakin kohtaan.

Tosin Runeberg on ruotsalaiselle urhoollisuudelle nyt pystyttänyt vielä kauniimman muistopatsaan kuin Sandels runossa: Wilhelm von Schwerin kuvastaa ihanasti tätä urhoollisuutta, samalla kun hän siihen yhdistää ruotsalaisen ylimyksen mitä hienoimman esiintymisen. Merkillistä on että tässäkin lähtökohtana on epäilys Schwerinin rohkeudesta, mutta hän poistaa epäilyksen paljoa kauniimmalla tavalla kuin Sandels.

Toiselta puolen on huomioon otettava että tästä kokoelmasta Sandels on kokonaan poistunut. Döbelnkään ei esiinny muuta kuin Adlercreutzin rinnalla (Vänrikin markkinamuisto, Adlercreutz) ja Lurjusta tutkimassa; tässä toimessa hän on paikallaan, samaten kuin Juuttaalla "moukan" mielialaa tarkastamassa. Ja kun hän julistaa Lurjuksen aimo _suomalaiseksi_ soturiksi, niin tämä hänen suussaan merkitsee enemmän kuin jos Adlercreutz sen sanoisi: se on samallainen tunnustus suomalaisille kuin Sandelsin "noin suomalainen taistelee".

Adlercreutz taas, hän ei tarvitse ketään tutkia, hän tuntee kaikkien soturien tunteet, sillä hän on "uskollinen suomalainen". Ja hänestä laulaen runoilija erottaa mitä hän on Ruotsissa tehnyt ja mitä meille, ja hän terottaa mieleemme että Adlercreutz sittenkin kuuluu meille.

Samaten jo krenatööri muistelee Suomea ja Ruotsia erillään toisistansa, mutta samalla hän tietää että hän uskollisessa rakkaudessa on kastanut Ruotsinkin hiekkaa verellään. Ja palkaksi hän on saanut kerjurielämän, aivan samaten kuin jo Franzénin Vanha soturi sai palkakseen "luutnantin arvon ja elinkautisen nälän".

Suomalainen kuin on, krenatööri, kun päälliköistä tulee puhe, mainitsee etupäässä "kaksi suurta", Adlercreutzin ja Cronstedtin. Cronstedt on myöskin Gregori Tigerstedtin päällikkö, mutta muuten on Adlercreutz toisen kokoelman pääsankari. Hän esiintyy von Törnessä ja Wilhelm von Schwerinissä, Spelt lausuu ajatuksensa hänen voitostaan, ja kun Adlercreutzkin ylistää soturia, niin tämä soturi on suomalaisuuden perikuva, Munter, ja kaikki sanottava lausutaan sanoissa "hän oli suomalainen".

Samoinkuin ruotsalaiset, niin venäläisetkin nyt ovat enemmän syrjäytetyt: heidän urhoollisuutensa tunnustetaan kuitenkin Adlercreutz runossa. Ja huomioon on otettava että Ukko Lode runo asettaa koko sodan sovinnollisuuden valoon. Lämpimän hartauden ohessa ilmenee Lodessa myöskin halu lieventää taistelujen tuottamia kärsimyksiä. Ei enää, niinkuin Kuolevassa soturissa, vain valiteta näitä kärsimyksiä, eikä osoteta vain satunnaista hyväntahtoisuutta, niinkuin Pistool tekee. Ihmisystävällisyys on muuttunut tavaksi, periaatteeksi, eikä sitä harjottaessa kysytä onko kärsivä ystävä vai vihollinen.

Jo tämä runo riittää todistamaan ettei Runeberg ihaile sotaa semmoisenaan. Mutta samaa todistaa sekin seikka että hän yleensä hyvin vähän, ja aikaa myöten yhä vähemmin, kuvailee varsinaista tappelua; pääasiana ovat hänelle ne tunteet, jotka elähyttävät sotureita.

Ja kun nämä tunteet eivät koske yksistään sotilaallisia velvollisuuksia, vaan yleisesti isänmaallisia, niin on aseellisten soturien rinnalla nyt kuvailtu aseeton sankarikin: Maaherra. Jopa nyt jo runon aiheena voipi olla vain menneen tapahtuman arvostelu: Veljekset.

Näin on Vänrikki Stoolin tarinoita katsottava Suomen kansan isänmaallisen tunne-elämän kuvaukseksi. Tämän tunne-elämän pääpiirteet olemme jo löytäneet; lisättävä on vain että toisessa kokoelmassa myöskin varsinaisen kansan osanottoa siihen pontevammin kuvaillaan. "Lurjuksessa" ei niinkuin Sven Dufvassa ole perinnäistä halua kuolla kuninkaan ja maan edestä, ja sittenkin hän innostuu sitä tekemään. Toiselta puolen krenatööri ja Spelt, niinkuin jo on mainittu, itsetietoisesti, eikä enää vaistomaisesti, käsittävät velvollisuutensa isänmaata kohtaan; ja Buss Munterista puhuessaan, vänrikki Dunckeria ylistäessään terottavat mieleemme alhaisempienkin arvoa. Samaten kenraalin käytös krenatööriä kohtaan osottaa pontevampaa tasa-arvoisuuden puolustamista kuin ennen on Runebergin runoudessa esiintynyt. Mutta helposti näkee että tällä kuvalla on juurensa hänen edellisessä runoilijatoiminnassaan, varsinkin Jouluillassa.

Kaikki nämä piirteet kuvastavat kuinka runoilija nyt toimii yhteiskunnassa joka on heräämäisillään ja jossa uudet kansanainekset pyrkivät ottamaan osaa yhteiseen edistystaisteluun. Sentähden ristiriidatkin kärjistyvät enemmän kuin ennen, varsinkin taantumisen ja edistymisen välillä, mutta myöskin kun kysymyksessä on heikon oikeuksien suojeleminen (Maaherra) tahi eri käsitykset velvollisuudesta (Veljekset).

Mutta muistettava on että tarinat tämän ohessa myöskin ovat historiallisia kuvia kansamme mielialasta tärkeänä sen elämän käännekohtana. Ja tässäkin kohden Runeberg nyt esiintyy ikäänkuin varmempana kuin ensimäisessä kokoelmassa. Yleensä ei nyt niin usein kuin siinä nojauduta 1808 vuoden sodan takaisiin aikoihin. Lode, von Törne ja von Essen olivat kaikki olleet mukana Kustaan sodassa, mutta siitä ei mainita mitään. Lotta Svärd on toisenlainen nyt kuin edellisessä sodassa. Munter on tosin sama nyt kuin silloin, mutta pääpaino pannaan tässä runossa siihen että esi-isätkin ovat olleet sotureita ikivanhoista ajoista asti -- niinkuin sotilaspojankin esi-isät. Nämä henkilöt siis selvemmin edustavat Suomen historiaa kokonaisuudessaan. Ja Adlercreutzissa on samaten koko sotajoukko Kustaan soturien jälkeläisiä; Porilaisten marssissa taas johdetaan sotilaallinen sukupuu koko kansan puolesta aina Narvaan, Leipzigiin ja Lützeniin saakka -- Topeliusen välskärin jäljissä!

Päinvastoin edellisessä kokoelmassa vain kolme runoa sisälsi lyhyitä viittauksia sodan jälkeisiin aikoihin: Otto von Fieandt, Von Konow ja hänen korpraalinsa sekä Döbeln Juuttaalla. Mutta jo verratessamme viimeksi mainitun runon loppua Adlercreutzin loppuun huomaamme jälkimäisessä suuremman varmuuden sodan merkityksestä. Ja uudessa kokoelmassa on koko kahdeksan runoa, joiden toiminta-aika kokonaan tahi osaksi on sotaa myöhempi: Vänrikin markkinamuisto, Heinäkuun viides päivä, Von Essen, Sotilaspoika, Vänrikin tervehdys, Matkamiehen näky, Ukko Lode ja Veljekset. Nämä runot siis kuvaavat sodan vaikutuksia myöhempään, runoilijan omaan aikaan. Ja mitä siis tarinat kokonaisuudessaan tarkottavat, sen lausuu ylioppilas -- nyt hänkin puhuen maansa puolesta -- kun hän (Vänrikin tervehdyksessä) kiittää sotureita heidän uskollisuudestaan, kestävyydestään. Heidän verensä on vuotanut maamme uskon, toivon ja muiston tähden, sen tulevaisuuden pelastamiseksi. Sillä heidän kauttansa tunnussanaksemme yhä voipi jäädä: vielä koittaa päivä, kaikki ei vielä ole ohitse.

Niin on Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissaan antanut kansallensa sen, minkä Tengström aikoinaan sanoi siltä puuttuvan: isänmaallisen sankarirunouden, joka osottaa kansalle sen parhaita ominaisuuksia, mutta ei vaadittuina, vaan nähtyinä, toteutuneina historiallisessa toiminnassa; ja toteutuneina tavalla joka kelpaa esimerkiksi kaikille ajoille ja kaikilla aloilla.

33.