Part 19

Sandels puolestaan istuu etumaisen lippunsa vieressä niinkuin Frithiof seisoo kokassa, "ja hänen silmänsä oli tyyni, ja hänen otsansa oli sees, ja hän loisti jalon Bijounsa selässä". (Ruotsiksi: _Och_ hans öga var lugnt, _och hans panna var klar, och_ han sken pä sin ädla Bijou.)

Poljento, kuva kokonaisuudessaan, lauserakennus, ja yksi erikoispiirrekin -- kaikki samaa!

Onko katsottava köyhyyden todistukseksi Runebergille että hänen on täytynyt noin nojautua toiseen runoilijaan, vieläpä semmoiseen, jota hän oli niin ankarasti arvostellut?

Ei suinkaan. Varmaan hän olisi voinut tulla toimeen omilla runollisilla varoillaan. Mutta Sandelsia kuvaillessaan hän ei vielä tuntenut "ruotsalaisia luutnantteja". Ja hän on kerran itse sanonut ettei runoilija muuta tietä voi asettautua toisen, hänen omastaan paljon eroavan aikakauden kannalle, paitsi turvautumalla tuon toisen aikakauden runouteen. Tämä tietysti yhtä hyvin koskee toista kansaakin. Hän on siis tässä menetellyt samalla tapaa kuin Morvenia ja Salamista kuvaillessaan: hänen aiheeseensa kuuluva runous on soinut hänen korvissaan, ja sen henkeen hän on muodostanut kuvansa. Pelkästä jäljittelystä tietysti ei voi olla puhetta; ja Sandelsin kokonaiskuva on yhtä omintakeisesti esitetty kuin mikä muu tarinain sankari tahansa. Ja runon mahtava loppu on mitä kauniin hyvitys ruotsalaiselle urhoollisuudelle.

Mutta esittäen aluksi Sandelsia epäilyksen alaiseksi Runeberg tässäkin käyttää samaa kuvailemistapaa kuin niin monessa muussa tarinassa: kuvailluissa henkilöissä on heikkoja, jopa naurettavia puolia, mutta runoilijan lempeä katsantotapa vaikuttaa että jalommatkin luonteenpiirteet lopussa välähtävät esiin ja kokonaan muuttavat mielipiteemme sankareista.

Runeberg sanoo itse rouva Lenngrenistä:

"On ihmeteltävä ilmiö hänen runoissaan, että hänen neronsa jossain runossa selvästi ilmauva henki siitä näkymättömiä käänteitä myöten tulvailee kaikkiin muihin, niin että kokonaisuus näyttää täydelliseltä elimelliseltä kauneuden ja elämän tuotteelta, jonka korkein merkitys sekä ilmaiseiksen siinä itsessään, että haarautuu ja kuvastuu vaihtelevien osien moninaisuudessa."

Juuri samaa sopii sanoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Nekin muodostavat kokonaisuuden, joka, niinkuin olemme nähneet, tosiaan on "elimellisesti" kehittynyt. Katselkaamme siis tätä kokoelmaa semmoisena kokonaisuutena.

Huomioon on silloin ensiksi otettava että aikaisemmin syntyneissä runoissa miltei aina viitataan Kustaan tahi yleensä edelliseen sotaan. Semmoisia viittauksia sisältävät Otto von Fieandt, Viapori, Sven Dufva, Hurtti ukko ja Sotavanhus; ja samaa huomaamme Kuolevassa soturissa, vieläpä jo Perhon haudassa. On ikäänkuin Runeberg olisi alussa tuntenut tarvitsevansa kuvata sitä historiallista maaperää, josta nuo yksitellen taistelevat sankarit ovat kehittyneet. Mutta mitä likemmin hän eläytyy 1808 vuoden sodan henkeen ja mitä enemmän hän näkee yksityisten vaikuttavan yhdessä, sitä vähemmin hän tämmöisiä viittauksia tarvitsee. Döbelnille esiintyy kuitenkin vielä Kustaan sodan edustaja täydentämässä Suomen sotajoukon kuvaa.

Tuo yhteys edellisen sodan kanssa tekee että isänmaallisuus syvien rivien miehissä ilmaantuu perinnäisenä ja siis luontoperäisenä. Sven Dufva esimerkiksi on sotilaan poika, ja hänelle on siis aivan luonnollista "kuolla eestä kuninkaan ja maan"; vieläpä tämä on hänestä mutkattomampaa kuin pellolla raataminen.

Mutta luontoperäisenä on isänmaan tunne sydämen asia eikä järjen. Sven Dufvalla onkin siis pää huono, mutta hyvä sydän. Sitävastoin Sotamarskissa kaksi kertaa sanotaan että Klingsporilta puuttuu sydän. Ja Vänrikki Stoolissa kerrotaan alussa kuinka ylioppilas on ylpeä asemastaan, maisterinnimestään, jonka hänen tietonsa, "mensa", ovat hänelle hankkineet. Mutta kuultuansa sotakertomuksia hän tuntee kuinka hänen ajatuksensa joutuu ennen tuntemattomille aloille, _sydämelle_ syttyy elo, jonka viehätystä se ei ennen aavistanut. Minkätähden? Sentähden että hän näkee ja ihmettelee sitä _rakkautta_, jota maamme on saanut pojiltansa, vaikka se heille on suonut vain pettua leiväksi. Ja nähdessään tätä rakkautta ylioppilas nöyrtyy, ja vänrikki on hänen silmissään nyt "enemmän kuin kuningas".

Isänmaanrakkaus perustuu siis perinnäiseen tunteeseen, mutta myöskin kansan totuttuun kieltäymykseen. Eikä Runeberg unhota luontoa: Tigerstedt johtaa isänmaanrakkauden siitä; ja se joka ei luonnon kauneudesta innostu puolustamaan tätä maata kuoloon asti, hän on "sydämettä, _Jumalatta_".

Isänmaantunne on siis likeistä sukua sille tunne-elämälle, jossa, Runebergin katsantotavan mukaan, ihminen elää totisinta, ylevintä elämäänsä. Mutta tämän tunteen luontoperäisyydestä seuraa taas että se ilmenee sitä valtaavammin mitä lähempänä ihminen on luontoa. Sentähden varsinkin syvien rivien miehet ovat Runebergin sankareita, jota vastoin sodan ylin johtaja, vieroutuneena luonnosta, myöskin on vieroutunut isänmaallisuudesta: hänellä on vatsa eikä sydäntä, hän rakastaa vatia eikä taistelua.

Mutta tuo erotus johtavien henkilöiden ja syvien rivien välillä, se perustuu historiaankin. Ei ainoastaan 1808, vaan jo kolmessa edellisessä sodassa oli Suomen sotureilla samaten ollut kelvottomia johtajia, ja "herrojen" epäileminen oli siis sekin perinnäistä. Se esiintyykin semmoisena Hurtti ukossa, ja se kai vaikuttaa rakuuna Stooliinkin, kun hän Luodille sanoo: kellä on raha rinnassaan, hän on liian hyvä taistelemaan. Mitalin saaminen on ensimäinen askel herruuteen, siis itsekkäisyyteen. Ja tämä perinnäinen herrojen epäileminen se kai vaikuttaa että myöskin Sandelsia epäillään.

Jos joku taas on osottautunut urhoolliseksi, niin tämä on side joka yhdistää vihollisiakin, sitä enemmin suomalaisia ja ruotsalaisia. Sentähden soturit luottavat Döbelniin, ihailevat lopuksi Sandelsia ja rakastavat Kulnevia.

Suomalaisten ja ruotsalaisten soturien kesken taas yhteinen isänmaanrakkaus tekee kaikki yhdenvertaisiksi; ylimmät päälliköt semmoiset kuin Döbeln ja Sandels tunnustavat alhaisimpienkin arvon. Varsinaisena vihollisena esiintyy siis vain pelkuri tai pettäjä, tahi se joka käskee peräytymään kun soturit tahtovat taistella isänmaansa puolesta.

Peräytymiskäsky taas tekee välistä välttämättömäksi että soturit käyvät omaa tietään. Tämä ei kuitenkaan ilmene tottelemattomuutena, vaan pikemmin niin että "sydämellinen käsky" on voimakkaampi kuin ulkoapäin tullut. Varsinkin Sven Dufvassa tämä on huomattavissa, ja samoin Hurtti ukossa.

Täten ilmenee sotureissa myöskin luontoperäinen itsenäisyys, joka vielä enentää isänmaantunteen runollista vaikutusta. Vapaina yksilöinä soturit toimivat, mutta samalla yhteydessä toinen toisensa kanssa. Ja juuri täten "vänrikit" ovat ja tulevat aina olemaan kansallisen yhteistoiminnan perikuvina. Itsenäisiä, mutta isänmaanrakkauden johtamia lapsia Suomi-äitimme ennen kaikkea tarvitsee.

Juuri tuo itsenäisyyden ja yhteistoiminnan yhteys johtaa ajatuksemme siihen että Runeberg tarinoissaan on kuvaillut myöskin itseänsä ja ympäristöänsä, aikaansa.

Ei koskaan ole maassamme ollut semmoista joukkoa isänmaallisia kultuurisankareita, vanhempia ja nuorempia, kuin juuri tähän aikaan. Runeberg, Lönnrot, Snellman, Stenbäck, Cygnaeus, Castrén, Topelius ja moni muu kävivät kukin itsenäisesti omaa tietään, mutta kaikissa hehkui isänmaanrakkauden pyhä liekki. Usein he olivat yksityisseikoissa erimielisiä: Cygnaeus ei ymmärtänyt Runebergin mielipiteitä runoudesta, Stenbäck ei hänen uskonnollista, Lindfors ei hänen kansallista kantaansa, Snellman ei Maamme laulua arvostellessaan nähnyt siinä mitään suomalaista, ja hän arvosteli samalla kertaa ankarasti Lönnrotin kansanrunouden ihailua. Mutta isänmaan menestys oli sentään kaikkien päämääränä; ja siksi he kuitenkin liittyivät toisiinsa sydämellisessä rakkaudessa.

Yksi esimerkki vain, Kun kreikankielen professorinvirka 1847 oli avoinna, kehotti Snellman Runebergia sitä hakemaan, sanoen yliopiston tarvitsevan häntä. Runeberg kieltäytyi, hän tahtoi antautua niin paljon kuin mahdollista runoudelle. Mutta juuri sinun, hän kirjotti Snellmanille, tulee olla yliopiston opettajana, ja toivo siitä että siksi tulet, lohduttaa minua sinun _ja kaikkien meidän yhteisestä_ vastoinkäymisestämme, Saima-lehden lakkauttamisesta. -- Eikö tämä elävästi muistuta kahta rakuunaa? Ja Runeberg sanoikin kerran:

-- Snellman ja minä olemme aina maanneet saman peitteen alla, mutta aina olemme toisiamme potkineet.

Ja eikö Runebergia yhtä hyvin kuin Snellmania aikoinaan pidetty mahdottomana virallisissa tieteellisissä tempuissa? Ja eivätkö molemmat tosiaan niinkuin Sven Dufva sanoneet: Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan? Ja eivätkö molemmat, yksitellen taistellen, isänmaata pelastaneet?

Ja lopuksi: eikö tämän ajan valtaavasti esille pulppuava isänmaantunne kohdannut vallanpitäjien puolelta jyrkkää taantumiskäskyä? Eikö semmoista käskyä antamassa ollut omankin maan miehiä? Eikö yleensä maamme kulttuurin kehitys silloin, sitä ennen ja sen jälkeen ole tapahtunut yhtämittaisessa taistelussa ehkäiseviä voimia vastaan? Eivätkö siis vänrikin kuvat aseellisesta sodasta samalla kuvaile aseetonta, henkistä kultuuritaisteluamme?

Mutta Runeberg oli jo 1839 lausunut:

"Olisi tärkeätä historiallisessa tarkotuksessa tutkia, eikö kaikkia ihmiskunnan edistysaskeleita ole astuttu taistellen jotakin ehkäisevää pahaa vastaan. Elämä ilman kuolemaa pysähtyy paikoilleen; vasta sotiessaan tätä vihollistansa vastaan se kehittää pyhää voimaansa."

Eivätkö Vänrikki Stoolin tarinat osota meille juuri samaa? Eikö Suomen soturien sankarimaisuus esiinny meille sitä ylevämpänä mitä enemmän heitä estettiin sitä osottamasta? Ja eikö sama koske kultuurisankareitamme?

Sentähden Runeberg esiintyykin meille samallaisena johtajana kuin Döbeln oli. Hänellä yksin oli elämänkatsomus, joka saattoi kaikkia johtaa, koota kaikki yhteistoimintaan.

Mutta hän ja hänen aikalaisensa tiesivät, ettei voitto riipu yksistään ihmisten urhoollisuudesta, olkoonpa tämä kuinka suuri tahansa. Ja sentähden Runeberg ei, Döbelniä kuvaillessaan, jätä osottamatta että kansan yhtä hyvin kuin yksityisen henkilön kohtalon määrää ja johtaa ainoastaan korkein voima, korkein rakkaus, ja että siis isänmaallinen työ viepi onnelliseen tulokseen ainoastaan jos se toimitetaan tämän rakkauden hengessä ja sitä palvellen.

31.

Porvoossa sepitettyjen runoelmien johdosta Runebergin maine 1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Suomessa häntä yhä yksimielisemmin katsottiin kansamme paraitten henkisten ominaisuuksien edustajaksi. Ruotsin akatemiakin lähetti hänelle 1839 -- samana päivänä jolloin se kunnioitti Porthanin satavuotismuistoa ja Franzén esitti hänen elämäkertansa -- suuren kultamitalinsa, ja senjohdosta Runeberg joutui ystävälliseen kirjevaihtoon akatemian sihteerin kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin sama von Beskow, jota Runeberg oli aikoinaan niin kovakouraisesti pidellyt. Vieläpä nostettiin kysymys siitä että Runeberg tulisi akatemian jäseneksikin, mutta asia raukesi, kun katsottiin tarpeelliseksi että ennenkuin kuningas vaalin vahvistaisi, Runeberg, "vieraan vallan alamaisena", maansa hallitukselta saisi luvan ottaa kutsumuksen vastaan. Siihen ei häntä kuitenkaan näy kehotetunkaan.

Venäjällä taas Grot teki hänen teoksiansa tunnetuiksi, ja ulkomaisiin kieliin käännettiin yhä useampia hänen runoelmiaan.

Itse hän sillä välin vietti samaa vaatimatonta elämää kuin ennen, karttaen suuria juhlia ja maljapuheita, mutta ottaen vierasvaraisesti vastaan niitä jotka hänen luonaan kävivät. Siihen hänellä olikin parempi tilaisuus kuin ennen, kun hän 1852 oli ostanut uuden tilavamman talon.

Saatuansa Vänrikki Stoolin tarinain ensimäisen kokoelman valmiiksi -- se ilmestyi kirjana 12 päivänä joulukuuta 1848 -- oli Runeberg ensin levähtänyt, kirjottaen hauskuudekseen komediaa, Selkkauksia, jota hän ei kuitenkaan lopettanut. Sitten hän taas sairastui, mutta 1851 oli jo yksi uusi "vänrikki" syntynyt.

Samana vuonna Runeberg ystävänsä Dunckerin kanssa matkusti Ruotsiin, missä häntä kaikkialla otettiin riemulla vastaan. Hän oli kuningas Oskarin puheilla ja tutustui hänen poikiinsa; myöhemmin sekä Kaarle (XV) että Oskar (II) lähettivät hänelle teoksiaan. -- Yksityisesti Ruotsin arkkipiispa häneltä kysyi eikö hän tahtoisi muuttaa Ruotsiin, missä hänelle olisi paikka tarjona. Runeberg vastasi vain:

-- Herra arkkipiispa, Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki poikansa.

Tukholmasta lähdettiin pohjoiseen päin, käytiin Hernösandissa Franzénin ja Uumajassa Dunckerin haudalla. Paluumatkalla tultiin Pietarsaareen, missä kaupungin asukkaat antoivat Runebergille lahjan, joka hänestä oli "Kalifornian vertainen": kalastajamökin, jossa hän lapsuudessaan oli kesänaikoina isänsä kanssa oleskellut.

Kun hän heinäkuun lopussa palasi pitkältä matkaltaan Porvooseen, kysyi eräs tuttava häneltä oliko Ruotsissa ollut hauskaa.

-- Kyllä siellä oli hauskaa, hän vastasi, mutta hauskempaa on päästä taas Kroksnäsiin kävelemään paljain jaloin ja onkimaan ahvenia.

Mutta kesän loppu olikin kylmä ja sateinen, ja syksyllä neljä Runebergin silloisista seitsemästä pojasta sairastui tulirokkoon; yksi heistä kuolikin. Seuraavana vuonna, 1852, ahdisti taas vilutauti runoilijaa itseään.

Vuosi 1853 oli runoilulle suotuisampi, ja jo oli kolme uutta vänrikkiä syntynyt, kun Runebergille annettiin uusi toimi: hänet määrättiin jäseneksi siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa ehdotus uudeksi ruotsalaiseksi virsikirjaksi maallemme.

Runeberg piti velvollisuutenaan ottaa tämän toimen vastaan, ja tunnollisesti hän ryhtyi tehtävänsä suorittamiseen. Eikä luultavasti Suomessa silloin ollut toista miestä joka paremmin kuin hän olisi tähän työhön pystynyt.

Tiedämme että hänelle alusta pitäen runous oli ollut likeisessä yhteydessä uskonnollisen sielunelämän kanssa. Mutta kun runous puolestansa oli hänen silmissään likeisesti yhdistetty elämäntoimintaan, niin samoin uskonto hänestä oli elämää enemmän kuin oppia. Muutamat hänen mietelmänsä osottavat kuinka syvästi hän tämän uskonnollisen elämän käsitti.

"Ihminen elää todellisuudessa vain niin paljon kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu hänessä on pimeyden ja kuoleman vallan alaista. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan maan päälläkin. Hän elää ylhäisyydessä ja alhaisuudessa, todessa ja leikissä, tiedossa ja uskossa, viisaudessa ja yksinkertaisuudessa, mutta ei vain yksipuolisessa, latteassa, ahdasmielisessä, saatanalaisessa.

"Mutta elämä Kristuksessa ja rakkaudessa häneen ei ole elämää jossa taistellaan maailmaa, maata, ihmisiä vastaan. Se on rauhan elämä täynnä rakkautta. Eläen Kristuksessa tulemme osallisiksi hänen elämästään, rakastamme maailmaa sillä tulisella innolla, jolla hän sitä rakastaa ja rakasti antaessaan henkensä sen pelastukseksi. Maa ja mikä sen päällä elää ei ole enää kuollutta, syntistä, kadotettua tomua, se on pikemmin Kristuksen puku, hänen ruumiinsa, jonka läpi hän, sen sieluna, virtaa, sitä elähyttäen. Ilman Kristusta on kaikki hengetöntä tomua, hänen kauttaan muuttuu kaikki hänen eläväksi ruumiikseen, eikä kukaan rakasta häntä oikein, ellei samalla rakasta sitä maailmaa, jossa hän elää ja liikkuu. Siis älkäämme hyljätkö maailmaa, vaan pikemmin rakastakaamme sitä Kristuksen tähden, niinkuin rakkaus iloitsee ei ainoastaan katsoessaan rakastetun silmään ja etsiessään siitä tuikahdusta sen sielusta, vaan myöskin pidellessään ja katsellessaan sen kättä, ei sen tomun tähden, josta käsi on tehty, vaan sen henkilön tähden, jonka oma se on. Siis meidän ei tule vihata, vaan rakastaa; rakastaa maata, koska Kristus pukee sen viheriäksi ja ihanaksi, rakastaa ihmisiä, koska Kristus rakastaa kaikkia, eikä tahdo että kukaan hyljättäisiin, mutta ennen kaikkea rakastaa häntä, joka tekee kaikki rakastettavaksi, ja jota ilman kaikki olisi tomua ja tyhjää, kuollutta ja kadotettua.

"Runouden on kuin uskonnon. Monet laulavat ja monet rukoilevat, ja sanoissa, ulkonaisesti, on erotus pieni. Mutta toisen sanat ovat yöhön käärittyinä, niitä peittää tyhjyys, kylmyys, pimeys, joka tuntuu helpommin kuin selviää, kun taas toisen sanoja valaisee ja lämmittää pieni salama, säde auringonsydämestä, josta ne saavat aivan toisen ilmeen kirkkautta, lämmintä ja valoa.

"Ken ei omista Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, hän ei tule koskaan siihen sisään.

"Taivaan valtakuntaa ei valloteta; se saadaan, annetaan lahjaksi. Niin, jos tulisimme kaiken maailman tietojen ja viisauden ja vallan ja hyveiden kanssa, ja tahtoisimme niillä voittaa taivaan, niin olisi pieninkin pisara Jumalan rauhaa ja autuutta liian kallis sillä ostettavaksi. Ja siitä huolimatta sataa Jumalan rauhaa ja autuutta lakkaamatta ihmisten päälle! Miksi? Siksi että Jumala on isä. Me saamme häneltä kaikki lapsuutemme emmekä täysikäisyytemme oikeudella, ja lapsia me olemme kaikki Jumalan edessä, sekä nuorina että vanhoina, sekä yksinkertaisina että viisaina, sekä heikkoina että mahtavina. Rakkaus yksin antaa, ja rakkaus katsoo tarpeita eikä vaatimuksia."

Tästä katsantotavasta johtuu se nöyrä mieliala, joka oli Runebergille ominainen elämässäkin. Erittäin hän näyttää pitäneen arvossa sitä nöyryyden muotoa, joka ruotsiksi ilmaistaan sanalla _saktmod_, "hiljainen rohkeus", säveys. Sitä hän suositteli oppilailleen siinä puheessaan, jonka hän piti erotessansa rehtorinvirasta, jota hän hoiti lukuvuosina 1848--1850. Elämän taisteluissa, hän sanoo, vaaditaan rohkeutta, ja nuoriso luulee itsellään olevan sitä kylliksi. Mutta oikea rohkeus "ei ole leimahtavan tunteen haihtuvaa liekkiä, ei hillitsemättömän maineenhalun uhkaavaa hyökkäämistä vastuksia vastaan; se rohkeus, josta minä puhun, kumpuaa tyynesti ja rauhallisesti hurskaan sydämen syvyydestä, ja sen kätkettyä lähdettä sanotaan säveydeksi." Ja tämän lähteen hän sanoo tunnettavan sitä ympäröivistä vartioista, jotka ovat jumalanpelko, totuus, uskollisuus ja ahkeruus.

Toisellakin kertaa hän antoi samaan suuntaan menevän neuvon, joka muodoltaankin on hänelle hyvin kuvaava.

Lukion lehtorina hän myöskin oli tuomiokapitulin jäsen ja tutkijana papintutkinnoissa. Tästä syystä hän vähitellen tutustui suureen osaan hiippakunnan papistoa, ja palatessaan joskus Porvooseen papit mielellään kävivät Runebergillakin, joka aina osaaottavaisesti seurasi heidän olojaan. Kerran nuorenpuolinen pappi valitti että hänen kuuntelijoillaan, joihin hän muuten oli hyvin kiintynyt, oli paha tapa: he usein nukkuivat kirkossa; mutta sitä pappi oli koettanut tarmonsa takaa estää.

-- Ei -- sanoi silloin Runeberg ystävällisesti hymyillen -- niin sinun ei pitäisi tehdä. Ovathan he kirkkoon tullessaan väsyneitä viikon työstä, ja ehkä he ovat kävelleet penikulman tai pari etsiäksensä Herran temppelistä henkistä lohtua ja virvotusta. Kummako siis jos he kirkon rauhassa, ja tottumattomina ankaraan ajatustyöhön, arvaamatta nukahtavat. Ei sinun siis pitäisi olla tyly heitä kohtaan. Mutta kun huomaat että kuuntelijasi alkavat nukahtaa, niin hiljennä vähitellen ääntäsi, ja kun näet kaikkien nukkuneen, niin lue Herran siunaus ja jätä heidät rauhaan.

Pappi ymmärsi tämän omituisen neuvon tarkotuksen, ja hän oli koko elämäkseen oppinut kohtelemaan kuuntelijoitaan leppeästi.

Nöyrästä, mutta hartautta ja ihmisrakkautta täydestä sydämestä siis Runeberg ryhtyi virsikirjatyöhönsä; ja siihen hän pani lähes kolmen vuoden ajan.

Komiteassa oli kolme jäsentä: Runeberg, Stenbäck ja molempien nuoruudenystävä Lille, joka nyt oli jumaluusopin professori. Jokaisen oli määrä tehdä täydellinen ehdotus, mutta molemmat muut luottivat Runebergiin, joka yksin sai työnsä valmiiksi määrättyyn aikaan, kevääseen 1856. Sitten yhdessä tarkasteltiin ehdotusta, ja ilokseen Runeberg näki että hänen runoilijaveljillään ei ollut paljon muistuttamista.

Tehtävä oli kuitenkin muodollisestikin ylen vaikea. Oli päätetty että vanhasta virsikirjasta säilytettäisiin niin paljon kuin mahdollista, ja ehdotus oli laadittava niin että sitä voitaisiin käyttää vanhan virsikirjan rinnalla. Sentähden virsien lukua ei enennetty, ja kun uusia virsiä hankittiin liiaksi vanhentuneiden sijaan, koetettiin saada niitäkin niin usein kuin mahdollista poistettujen nuotilla veisattavaksi. Paitsi että Runeberg siis on kauttaaltaan korjaillut vanhoja virsiä, hän on sepittänyt yli neljäkymmentä virttä edeltäkäsin määrätyistä aineista ja edeltäkäsin määrätyillä runomitoilla. Vain harvoin, jos joku vanha virsi oli niin epärytmillinen, ettei sitä kuitenkaan enää veisattu, hän vapaasti valitsi runomittansa.

Mutta tämmöisessä vaikeassa työssä oli hänelle suureksi eduksi että hän oli tottunut kilpaillen nojautumaan toisiin runoilijoihin; eikä siis juuri ensinkään huomaa ennakolta määrätyn runomitan häntä kahlehtineen. Ja aineissa semmoisissa kuin Davidin psalmeissa tahi sunnuntaievankeliumeissa hän saattoi liikkua vapaammin, ainoastaan runollisen inspirationinsa ohjaamana.

Tietysti ei ollut kysymystäkään siitä että Runeberg virsissään esittäisi uskonnollista elämää yhtä itsenäisesti kuin omissa runoissaan. Tulihan hänen laulaa seurakunnan eikä itsensä puolesta. Mutta runollinen suurtyö sittenkin hänen virsikirjansa on. Vaikkapa alistuen seurakunnan tarpeitten palvelijaksi, on Runeberg kuitenkin virsikirjaansa vuodattanut runsaasti omaa ihanaa katsantotapaansa ja lämmintä uskonnollista tunnettaan, ja kirja on samalla tosikristillinen ja tosirunollinen, täynnä ylevää mielen lennokkuutta.

Virsikirjatyön aikana oli Runebergilla ollut kaksi juhlallista hetkeä. Sodasta eloonjääneet upseerit ja heidän jälkeläisensä olivat hankkineet suuren hopeakannun kunnialahjaksi Runebergille Vänrikki Stoolin tarinain johdosta. Aikomus oli antaa se hänelle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta; mutta ajan oloihin katsoen -- Turkin sota oli juuri syttynyt -- pidettiin tarpeellisena hankkia keisarin lupa lahjan antamiseen. Runeberg sai siis syntymäpäivänään ainoastaan avaimen siihen koteloon missä lahja säilytettiin, ja itse kannu annettiin hänelle juhlallisesti vasta myöhemmin, senjälkeen kun ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt oli hankkinut siihen keisarin luvan. Tämä tapahtui tavalla joka sekin hyvin kuvaa ajan oloja.

Runo Viapori oli Runebergin tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa tullut Ruotsissa painetuksi vuonna 1852. Armfelt pelkäsi että siitä voisi johtua ikävyyksiä, jos asia tulisi keisarin tietoon, ja hän teetti heti Grotilla venäjänkielisen käännöksen Kulnev-runosta, käyttääksensä sitä, jos tarvittaisiin, Runebergin puolustukseksi. Mitään selkkauksia ei kuitenkaan silloin syntynyt; mutta nyt, kun keisari oudoksui tuota luvanpyyntiä ja kysyi mikä merkillinen mies Runeberg sitten oli, Armfelt asiansa valaisemiseksi jätti keisarille Kulnevinsa.

Pian, 1856, Armfeltilla oli tilaisuus osottaa Runebergille hyväntahtoisuuttaan toisellakin tavalla, joka ei kuitenkaan ollut runoilijalle oikein mieleen, vaikka se olikin aiottu lisäämään iloa hänen viettäessään toista juhlaa, hopeahäitään, 23 päivänä tammikuuta 1856.

Runebergin toimeentulo oli näinä vuosina ollut kaikkea muuta kuin huoletonta. Perhe oli lisääntynyt ja elintarpeiden hinnat kohosivat Krimin sodan aikana tuntuvasti.

Silloin Snellman, jolle itselleen paremmat ajat olivat koittaneet Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustua, kirjotti vuoden 1856 alussa Armfeltille kirjeen, jossa hän ehdotti että Runebergille annettaisiin sekä uusi apuraha yleisistä varoista, hänen kirjallisten ansioittensa tunnustukseksi ja hänen taloudellisten huoliensa huojentumiseksi, että myöskin vuotuinen määräraha siksi ajaksi jona hän pysyisi virsikirjakomitean jäsenenä. Runeberg oli, sanoi hän, mies jolla oli oikeus vaatia maaltaan ei ainoastaan kunniaa, vaan huoletonta toimeentuloakin. Hänen menonsa perheensä elatukseen olivat lisäytyneet, kun hänellä oli kaksi poikaa yliopistossa, hän oli velkaantunut ja senjohdosta hänen mielensä oli masentunut ja hänen tuotantohalunsa ehkäisty. Jos asiasta voitaisiin tehdä nopea päätös, niin että Runeberg saisi tiedon määrärahojen antamisesta hopeahääpäivänään, niin hän voisi viettää tämän päivän katsomalla tyynemmin tulevaisuutta kohti.